Neiti Musette oli sievä, kaksikymmenvuotias tyttö, josta pian sen
jälkeen kun hän oli saapunut Pariisiin oli tullut sellainen kuin
sievistä tytöistä tavallisesti tulee, jos heillä on siro vartalo,
paljon keimailunhalua, hiukan kunnianhimoa ja tuskin ollenkaan
oikeinkirjoitustaitoa. Kun hän oli aikansa ilahduttanut Latinalaisen
korttelin ilta-aterioita laulaen hyvin raikkaalla, vaikkei ihan
puhtaalla äänellä kansanlauluja, saaden niiden ansiosta nimen
[_Musette_ merkitsee »paimenpilli.. — _Suom._], joilla kaikkein
taitavimmat riimiensepittäjät ovat häntä sitten ylistäneet, jätti hän
äkkiä La Harpe-kadun muuttaakseen Brédan kaupunginosan kytereläisiin
korkeuksiin.
Ei kestänyt pitkääkään aikaa, ennen kuin hän kuului huvittelevan
ylimystön leijonattariin ja läheni vähitellen sitä kuuluisuutta, jonka
merkkinä on päästä mainituksi Pariisin lehdissä tai saada kuvansa
paperikauppojen näyteikkunoihin.
Neiti Musette oli kuitenkin poikkeus niistä naisista, joiden parissa
hän eli. Luonteeltaan vaistomaisesti hienona ja runollisena, kuten
oikein naiselliset olennot, hän rakasti ylellisyyttä ja kaikkia sen
tuottamia nautintoja. Hänen keimailussaan piili kiihkeä kauneuden ja
ylellisyyden halu, eikä hän kansan tyttärenä olisi joutunut eksyksiin
edes kuninkaallisimman loiston keskellä. Mutta neiti Musette, joka
itse oli nuori ja kaunis, ei olisi koskaan suostunut sellaisen miehen
rakastajattareksi, joka ei samoin ollut nuori ja kaunis. Hänen oli
kerran nähty urhoollisesti hylkäävä» viekoittelevat tarjoukset erään
upporikkaan vanhuksen taholta, jolla oli pilanimenä Chaussée d'Antinin
Kroisos ja joka olisi antanut hänen kaikille haluilleen ja oikuilleen
kultaiset siivet. Älykkäänä ja henkevänä hän ei myöskään suvainnut
tyhmiä ja hölmöjä, oli heidän ikänsä, asemansa tai nimensä mikä tahansa.
Musette oli siis kunnollinen ja kaunis tyttö, joka rakkaudessa
hyväksyi ensi puoliskon Champfortin kuulusta mietelmästä: »Rakkaus
on vuorovaikutusta kahden mielikuvituksen välillä.» Hänen
lemmenliittojensa edellä ei ollutkaan koskaan sattunut sellaista
häpeällistä kaupantekoa, joka halventaa nykyaikaista kuhertelua. Niin
kuin hän itse sanoi, Musette pelasi suoraa peliä ja vaati, että hänelle
maksettiin samalla mitalla.
Mutta jos hänen mieltymyksensä olivatkin vilkkaita ja välittömiä, eivät
ne koskaan päässeet kohoamaan intohimoon asti. Ja hänen oikkujensa
tavaton vaihtelevaisuus, samoin kuin hänen tapansa olla välittämättä
siitä, missä kunnossa olivat hänen ihailijoittensa kukkarot tai
jalkineet, tuottivat hänen elämäänsä ainaista vaihtelua. Milloin hän
ajoi omissa vaunuissa, milloin ajurin rattailla, asui milloin ensi
kerroksessa, milloin katonrajassa, yllään silkkipuku tai kohta taas
karttuunihame. Oi, sinä viehkeä tyttö, nuoruuden elävä runoelma!
Naurusi soi ja laulusi helisee! Sydämesi on säälivä, sykkien kaikille
ihmisille avokaulaisen puseron alla! Oi, neiti Musette, Berneretten ja
Mimi Pinsonin sisko! Tarvitsisin Alfred de Mussetin kynän kelvollisesti
kuvatakseni huolettomuutesi ja harhailevan kulkusi nuoruuden kukkivia
polkuja pitkin. Varmasti hän olisi halunnut ylistää sinua, jos
hän, kuten minä, olisi kuullut sinun laulavan sievällä ja hiukan
epäpuhtaalla äänellä tätä lempilaulusi säkeistöä:
Helotti päivä herttaisin,
kun lempiväni tunnustin
sua tummatukka ystäväin,
min sydän on
kuin Cupidon
ja hilkka hienoinen
kuin siipi perhosen.
Aiheena siihen tarinaan, jonka nyt kerromme, on eräs kaikkein
viehättävimpiä kohtauksia tämän suloisen pikku seikkailijattaren
elämässä, joka niin monesti kuvasti hänen häikäilemätöntä luontoaan.
Musette oli antautunut erään nuoren valtioneuvoksen rakastajattareksi,
ja tämä oli kohteliaasti jättänyt hänen haltuunsa perintöosuutensa
avaimen, ja siihen aikaan oli Musettella tapana pitää joka viikko
iltakutsuja sievässä pikku salongissa Bruyre-kadun varrella. Nämä
illanvietot olivat samantapaisia kuin useimmat muut Pariisissa,
erotuksena vain se, että siellä oli hauskaa. Jos ei ollut kylliksi
tilaa, niin istuttiin toinen toistensa sylissä, ja usein sattui
niinkin, että parit käyttivät samaa lasia. Rodolphe, joka oli Musetten
ystävä eikä koskaan päässytkään ystävyyttä pitemmälle — kumpikaan
ei oikein tiennyt miksi — pyysi lupaa tuoda kerran mukaansa erään
ystävänsä, maalari Marcelin, »lahjakkaan pojan», lisäsi hän, »jolle
tulevaisuus paraikaa kutoo akateemikon pukua».
— Tuo vain! sanoi Musette.
Sinä iltana, jolloin heidän piti yhdessä mennä Musetten luo,
Rodolphe kiipesi Marcelin huoneeseen häntä halaamaan. Taiteilija oli
pukeutumispuuhissa.
— Aiotko lähteä vierailulle kirjava paita päälläsi? kysyi Rodolphe.
— Loukkaako se yleistä tapaa? Marcel kysyi tyynesti.
— Loukkaako? Ihan verisesti, onneton.
— Peeveli! pääsi Marcelilta, kun hän katseli paitaani, jossa siniselle
pohjalle oli kuvattu metsäkoiria ajamassa villisikoja. — Minulla ei
ole toista. No, viis siitä, minä otan korkean irtokauluksen, ja kun
Metusalemissa on napit leukaan saakka, ei paitani väriä näy!
— Mitä? kysyi Rodolphe huolestuneena, — käytätkö sinä yhä vielä
Metusalemia?
— Ei auta muu, vastasi Marcel. — Jumala tahtoo niin ja räätälini myös.
Muuten siinä on uudet napit ja äsken olen somittanut sitä mustalla
värillä.
_Metusalem_ oli näet Marcelin hännystakki. Hän oli antanut sille tämän
nimen, koska se oli hänen puvustonsa ikäpresidentti. Se oli teetetty
neljä vuotta takaperin silloisen muodin mukaan ja oli väriltään räikeän
vihreä, vaikka Marcel vakuutti, että se lampunvalossa saattoi käydä
mustasta.
Marcel oli viiden minuutin kuluttua valmis. Hän oli pukeutunut
mitä huonoimman maun mukaan, ikään kuin ensi kertaa juhlaan menevä
maalarinsälli.
Poroporvari ei varmaankaan ällisty niin perinpohjin, jos hänelle kerran
ilmoitetaan, että hänet on valittu Ranskan Instituutin jäseneksi,
kuin Rodolphe ja Marcel hämmästyivät saapuessaan neiti Musetten
kotiin. Hämmästyksen syy oli seuraava: Neiti Musette oli jokin aika
sitten riitaantunut rakastajansa, valtioneuvoksen, kanssa ja tämä
oli jättänyt hänet perin kiusallisella hetkellä. Velkojat ja talon
isäntä ahdistivat; hänen huonekalunsa oli takavarikoitu veloista
ja kannettu pihalle, mistä ne aiottiin kuljettaa pois seuraavana
päivänä myytäviksi. Tästä selkkauksesta huolimatta neiti Musette ei
hetkeäkään ajatellut seuran pettämistä eikä lähettänyt peruutusta
kutsutuille. Hän järjesteli parhaansa mukaan pihan salongiksi,
levitti maton kivitykselle, pani kaikki kuntoon kuten tavallisesti,
pukeutui vastaanottoa varten ja kutsui vielä talon vuokralaisetkin
pieneen juhlaan, jonka loistoa hyvä Jumala mielellään avusti täydellä
kuutamolla.
Tämä hullutus menestyi mainiosti, eikä Musetten iltakutsuissa ollut
milloinkaan ennen pidetty niin hauskaa. Vielä silloin, kun kantajat
aamulla tulivat ottamaan huonekalut, matot ja kaiken muun, tanssittiin
ja laulettiin yhä, mutta nyt oli lopultakin pakko hajaantua.
Musette saattoi vieraitaan laulellen:
Puhetta kestää kyllä, la ri ra,
mun torstai-illastani;
puhetta siitä kestää, la ri ra.
Vain Marcel ja Rodolphe jäivät Musetten luo, joka oli mennyt vielä
kerran huoneistoonsa. Siellä ei ollut jäljellä muuta kuin vuode.
— Hohhoh! huudahti Musette, — tämä seikkailu ei enää olekaan kovin
hauska. Minun täytyy kai lähteä asumaan taivasalle. Sen majatalon
tunnen hyvinkin. Siellä vetää aina hirveästi.
— Ah, madame, sanoi Marcel, — jos minulla olisi Pluton rikkaudet,
tarjoisin teille kauniimman temppelin kuin Salomo, mutta...
— Ette olekaan Pluto, hyvä ystävä. Mitäs siitä, kiitän hyvästä
tarkoituksesta... Viis kaikesta, lisäsi hän sitten katsellen tyhjää
huoneistoaan, — täällä alkoi jo olla ikävä ja kalustokin oli kovin
vanha. Se oli minulla melkein kuusi kuukautta! Mutta siinä ei vielä
kaikki. Tanssiaisten jälkeen pitäisi syödä, ja minun onkin vähän nälkä.
Kun Rodolphe oli hiukan voittanut korttipelissä yön kuluessa, vei hän
Musetten ja Marcelin ravintolaan, joka juuri avattiin.
Aamiaisen jälkeen nämä kolme kumppanusta, joita ei ollenkaan
nukuttanut, päättivät viettää päivän maaseudulla. Ja kun rautatie
oli lähellä, nousivat he ensimmäiseen lähtevään junaan ja joutuivat
Saint-Germainiin.
He kuljeskelivat metsiköissä koko päivän ja palasivat Pariisiin vasu
seitsemän tienoissa illalla. Marcel väitti kyllä että kello oli vasta
puoli yksi ja että pimeyteen oli syyni vain taivaan peittyminen pilviin.
Juhlayön ja päivän kuluessa oli Marcel, joka oli yhdestä katseesta
korviaan myöten ihastunut Musetteen ja hakkaillut tätä »eri väreissä»,
kuten hän selitti Rodolphelle. Hän oli innoissaan luvannut ostaa
kaunottarelleen vielä kauniimmat huonekalut kuin entiset, saatuaan
myydyksi kuuluisan taulunsa: _Kulku Punaisen meren yli_. Niinpä hän
näkikin tuskan vallassa sen hetken tulevan, jolloin hänet pitäisi erota
Musettesta. Tämä oli kyllä antanut hänen suudella käsiään, kaulaansa
ja muutamia muitakin kohtia, mutta työnsi lempeästi luotaan aina kun
Marcel alkoi väkisin murtautua hänen sydämeensä.
Kun oli tultu Pariisiin, Rodolphe oli jättänyt toverinsa kahden kesken
Musetten kanssa, joka pyysi Marcelia saattamaan häntä kotiin asti.
— Sallitteko, että käyn luonanne? kysyi Marcel. — Minä maalaan
muotokuvanne.
— Hyvä ystävä, vastasi Musette, — en voi antaa osoitettani, koska
minulla ei kai huomenna vielä ole asuntoa. Mutta minä tulen tapaamaan
teitä ja paikkaan takkinne, jossa on niin iso reikä, että siitä voisi
muuttaa pois vuokraa maksamatta.
— Odotan teitä kuin Messiasta, intoili taiteilija.
— Ei kuitenkaan niin kauan, nauroi Musette.
— Mikä viehättävä tyttö, tuumi Marcel hitaasti toistuessaan. — Hän on
ilon jumalatar itse. Teenpä kaksi reikää Metusalemiini.
Hän ei ollut ehtinyt kulkea kuin parikymmentä askelta, kun tunsi
kosketuksen olkapäällään. Käännyttyään hän näki neiti Musetten.
— Hyvä herra Marcel, aloitti tyttö, — oletteko oikea ranskalainen
ritari?
— Olen. Rubens ja lemmittyni, siinä tunnuslauseeni.
— No lainatkaa sitten korvanne huolelleni ja suokaa sille osanottoa,
jalo herra, jatkoi Musette leikkiä, sillä hän tunsi hiukan
kirjallisuutta, vaikka olikin kieliopin kanssa hiukan kireissä
väleissä. — Isäntäni on vienyt huoneistoni avaimen, ja kello on
yksitoista illalla. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän kai, vastasi Marcel tarjoten Musettelle käsivarteensa.
Hän vei tytön ateljeehensa, joka oli Fleurs-rantakadun varrella.
Musette oli perin väsyksissä, mutta hänellä oli vielä kyllin voimia
sanoakseen Marcelille puristaessaan hänen kättään:
— Muistattehan, mitä lupasitte.
— Oi, Musette, suloinen tyttöni, Marcel virkkoi hiukan väräjävällä
äänellä, — te olette täällä vieraanvaraisen peiton alla. Nukkukaa
rauhassa. Hyvää yötä. Minä lähden.
— Mutta miksi? kysyi Musette silmät melkein ummessa. — En pelkää
yhtään. Täällähän on kaksi huonetta, ja minä voin nukkua sohvalla.
— Sohvani on liian kova vuoteeksi. Siinä on kuin piikiviä patjana.
Jätän huoneeni teille ja pyydän itselleni yösijan toverilta tässä
lähellä. Se on viisaampaa. Pidän tavallisesti sanani, mutta olen vasta
kahdenkolmatta vanha ja te, Musette, kahdeksantoista... ja siksi minä
lähden. Hyvää yötä.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan Marcel palasi kotiinsa tuoden
kukkakimpun, jonka oli käynyt ostamassa torilta. Hän tapasi tytön
nukkumassa vuoteella, johon tämä oli täysin pukeutuneena heittäytynyt.
Musette heräsi kolinaan ja ojensi kätensä Marcelille.
— Kelpo poika, hän sanoi.
— Kelpo poika, toisti Marcel, — eikö se merkitse samaa kuin naurettava?
Voi, miksi te sanotte niin? Se ei ole ystävällistä. Antakaa minulle nuo
kukkaset älkääkä puhuko ilkeyksiä!
— Teillehän ne on tuotukin, sanoi Marcel. — Ottakaa ne ja laulakaa
kiitokseksi vieraanvaraisuudestani jokin sievä laulunne. Ullakkosoppeni
kaiku säilyttää ehkä helähdyksen äänestänne, ja niin saan kuunnella
sitä, kun olette lähtenyt.
— Vai niin, haluatte siis ajaa minut pois? kysyi Musette. — Entä jos
en haluakaan lähteä? Kuulkaapa, Marcel, en kiipeä kuuttaneljättä
porrasta sanoakseni vain mielipiteeni. Te miellytätte minua ja pidätte
myös minusta, ja vaikkei se olekaan rakkautta, on siinä ehkä rakkauden
siemen. No niin, minä en mene. Jään tänne ja olen täällä, kunnes nuo
minulle antamanne kukat lakastuvat.
— Voi! huudahti Marcel, — nehän kuihtuvat parissa päivässä. Jos olisin
tiennyt, olisin ostanut ikivihreitä!
Musette ja Marcel asuivat jo kolmatta viikkoa yhdessä ja viettivät,
vaikka usein olivatkin ilman rahaa, mitä hauskinta elämää. Musette
tunsi taiteilijaa kohuan sellaista hellyyttä, jolla ei ollut mitään
yhteistä hänen entisten lemmensuhteittensa kanssa, ja Marcel alkoi
pelätä olevansa vakavasti rakastunut kultaseensa. Tietämättä, että
Musettekin kovin pelkäsi rakastuneensa häneen, hän tarkasteli joka
aamu niiden kukkien tilaa, joiden piti ratkaista, milloin heidän
liittonsa purettaisiin, ja hänen oli vaikea selittää, miksi ne aina
olivat tuoreita. Mutta pian hän pääsi arvoituksesta selville: eräänä
yönä herätessään hän ei löytänytkään Musettea viereltään. Hän nousi,
kiiruhti toiseen huoneeseen ja näki Musetten, joka oli joka yö
odottanut hänen nukkumistaan kastellakseen kukkia ja estääkseen niitä
kuihtumasta.