_Huom!_ Jokainen, joka yrittää lukea tai lausua runoja, heitetään
heti ulos salista ja jätetään poliisin käsiin. Pyydetään myös, ettei
kynttilänpätkiä viedä mukana.
Kaksi päivää myöhemmin kierteli näitä kirjeitä kirjallisuuden ja
taiteen maailman kolmannen luokan keskuudessa aiheuttaen siellä suurta
hälinää.
Kuitenkin oli kutsuvieraiden joukossa eräitä, jotka epäilivät molempien
ystävysten lupaamaa loisteliaisuutta.
— Olen hyvin epäilevällä kannalla, sanoi eräs näistä
epäuskoisista. — Joskus olen käynyt Rodolphen keskiviikkokutsuissa
Tour-d'Auvergne-kadulla. Istua siellä saattoi vain aatteellisesti,
ja juotiin melko siivilöimätöntä vettä eri tahoilta haalituista
saviruukuista.
— Mutu tällä kertaa, väitti toinen, — heillä on vakaat aikomukset.
Marcel selitti minulle juhlan suunnitelman, ja siitä tuntuu tulevan
kerrassaan lumoava.
— Tuleekohan sinne naisiakin?
— Tulee. Vârjâri-Phémie haluaa olla juhlan kuningatar ja Schaunard
kuuluu tuovan hienostonkin naisia.
Alkuaihe tähän juhlaan, joka herätti niin suurta ällistystä siltojen
takaisessa boheemimaailmassa, oli muutamin sanoin kerrottuna seuraava.
Jo vuoden päivät olivat Marcel ja Rodolphe ennustelleet tätä
suurenmoista juhlaa, jonka aina piti olla _ensi lauantaina_. Mutta
kiusalliset olosuhteet olivat pakottaneet heidän lupauksensa siirtymään
eteenpäin viisikymmentäkaksi kertaa, niin etteivät he enää voineet
astua askeltakaan kohtaamatta jotakin ivasanaa ystäviensä puolelta,
joiden joukossa oli niinkin vähän hienotunteisia, että vaadittiin
kivenkovaan lupausten täyttämistä. Kun asia vihdoin alkoi käydä kovin
kiusalliseksi, päättivät molemmat ystävät lopultakin täyttää tekemänsä
sitoumukset. Niin he olivat lähettäneet edellämainitun kutsun.
— Nyt emme enää kehtaa peräytyä, oli Rodolphe sanonut. — Olemme
polttaneet laivamme ja meillä on nyt edessämme vain viikko
hankkiaksemme arvonmukaiseen toimeenpanoon tarvittavat sata frangia.
— Me saamme ne, koska ne tarvitaan, oli Marcel vastannut. Ja luottaen
tapansa mukaan kevytmielisesti sattumaan, molemmat ystävykset
nukahtivat varmoina siitä, että nuo sata frangia jo olivat tulossa.
Kun pari päivää ennen juhlaa ei vielä ollut saapunut mitään, niin
arveli Rodolphe, että ehkä olisi hyvä hiukan auttaa sattumaa, jottei
jouduttaisi häpeään juuri siiloin, kun kynttilät oli sytytettävä.
Helpottaakseen tehtäväänsä ystävykset vähitellen supistivat
esitettäväksi ottamansa ohjelman runsautta.
Ja kun näin yhä supistettiin ja kun etenkin makeispykälää oli aika
lailla karsittu ja virvokekohtaa oli tarkastettu ja rahoitettu, saatiin
tulokseksi, että menojen loppusumma oli kutistunut viiteentoista
frangiin.
Tehtävä oli siis yksinkertaistettu, mutta ei vielä ratkaistu.
— Tuumaillaanpa vielä, virkkoi Rodolphe. — Nyt pitää käyttää
äärimmäisiä keinoja. Ainakaan emme kehtaa peräytyä tällä kertaa.
— Se onkin mahdotonta! myönsi Marcel.
-— Kuinkahan kauan on siitä, kun viimeksi kuulin kertomuksen
Studziankan taistelusta?
— Noin kaksi kuukautta.
— Kaksi kuukautta. Hyvä, se on kohtuullinen väliaika. Enollani ei
ole syytä valittaa. Menen huomenna kuulemaan kertomusta Studziankan
taistelusta. Siitä tulee varmasti viisi frangia.
— Ja minä, sanoi Marcel, — menen myymään ukko Medisille jonkin
_Hyljätyn talon_. Siitä tulee toiset viisi frangia. Jos saan kylliksi
aikaa lisätä siihen myllyn ja kolme tornia, heltiää ehkä kymmenenkin,
ja siiloin on tuloarviomme kunnossa.
Molemmat ystävykset nukkuivat uneksien Belgiojoson prinsessan pyytävän
heitä muuttamaan vastaanottopäivänsä, ettei hänen tarvitsisi luopua
vieraistaan.
Herättyään aikaisin aamulla Marcel otti esille kankaat ja alkoi
nopeasti maalata _Hyljättyä taloa_, jollaista eräs Carrousel-torin
romukauppias oli erityisesti pyytänyt hänellä. Rodolphe puolestaan
lähti käymään enonsa Monettin luona, joka oli mainio kuvailemaan
pakoretkeä Venäjältä ja jolle Rodolphe viisi tai kuusi kertaa vuodessa,
kun sattui kovin kireä aika, toimitti sen ilon, että hän sai kertoa
sotamuistelmiaan, jolloin sotavanhus-muurari-mestarinuohooja ei ollut
kovin kitsas antamaan lainaksi pientä summaa, jos vain osattiin hyvin
innokkaasti kuunnella hänen kertomuksiaan.
Noin kahden aikaan kohtasi Marcel, pää painuksissa ja suuri taulu
kainalossa, Carrousel-torilla Rodolphen, joka oli tulossa enonsa luota.
Hänenkin ilmeensä kertoi huonoja uutisia.
— No, kuinka kävi, kysyi Marcel, — onnistiko?
— Ei, eno oli mennyt käymään Versaillesin museossa. Entä sinua?
— Se peevelin Medicis ei enää tahdo Linnan raunioita, hän pyytää
_Tangerin pommitusta_.
— Menetämme maineemme iäksi, jollemme pidä juhlaa, mutisi Rodolphe. —
Mitä ajattelisi ystävämme, vaikutusvaltainen kriitikko, jos annan hänen
ottaa ylleen valkoisen kaulanauhan ja käsiinsä keltaiset hansikkaat
tyhjän takia?
Ja molemmat palasivat ateljeehensa suuren huolen vallassa.
Silloin löi läheinen seinäkello neljä.
— Meillä on vain kolme tuntia aikaa, huokasi Rodolphe.
— Mutta, virkkoi Marcel toveriaan lähestyen, — oletko varma, ihan varma
siitä, ettei meille ole jäänyt rahaa tännekin... häh?
— Ei tänne eikä muualle. Mistä sellainen pyhäinjäännös tulisi?
— Entä jos hakisimme huonekalujen alta, nojatuolista? Kerrotaan, että
emigrantit kätkivät aarteensa Robespierren aikana. Kuka tietää!...
Nojatuolimme on ehkä kuulunut jollekin emigrantille. Ja sitten se on
niin kova... Olen usein arvellut, että siinä on metallia... Haluatko
suorittaa siinä ruumiinavauksen?
— Se on narripeliä, sanoi Rodolphe äänellä, jossa ankaruus yhtyi
suvaitsevaisuuteen.
Äkkiä Marcel, joka oli penkonut kaikki ateljeen nurkat, päästi kaikuvan
riemuhuudon.
— Me olemme pelastetut, huusi hän. — Olin varma, että täällä on jotakin
rahan arvoista... katsos!
Hän näytti Rodolphelle kolikkoa, joka oli taalerin kokoinen ja kokonaan
ruosteen ja homeen peittämä.
Se oli karolingien aikuinen raha, jolla oli jonkin verran
taiteellistakin arvoa. Onneksi säilyneestä kirjoituksesta saattoi lukea
vuosiluvun Kaarle Suuren hallituksen ajoilta.
— Tuosta saat puolitoista frangia, Rodolphe virkkoi halveksivasti
vilkaisten toverinsa löytöön.
— Sellainenkin erä hyvin käytettynä saa paljon aikaan. Marcel vastasi.
— Kahdellatoistasadalla miehellä Bonaparte pakotti kymmenentuhatta
itävaltalaista heittämään aseensa. Taito korvaa lukumäärän. Minäpä
menen heti ukko Medicisin luo vaihtamaan Kaarle Suuren kolikon. Eikö
täällä vielä ole jotakin myytävää? Mitä, jos ottaisin tuon kipsimallin,
venäläisen rumpalin Jakonowskin sääriluut? Siitä tulisi rahaa.
— Ota vain sääriluu. Mutta ikävää se on. Sitten tänne ei jää yhtään
taide-esinettä.
Marcelin poissaollessa Rodolphe, joka kaikesta huolimatta oli päättänyt
pitää kutsut, meni tapaamaan ystäväänsä Collinea, hyperfyysillistä
filosofia, joka asui lähellä.
— Pyytäisin sinulta pientä palvelusta, selitti hän. — Talon isäntänä
tulee minulla ehdottomasti olla musta frakki, mutta kun... sitä ei
ole... lainaa minulle omasi.
Colline epäröi:
— Tarvitsenhan minäkin vieraana frakkia.
— Minä sallin sinun tulla ylläsi vain tavallinen musta takki.
— Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, kuten tiedät
— Kuules, voihan asian järjestää toisinkin. Hätätilassa voit jäädä
juhlasta pois, ja niin sinun sopii lainata minulle frakkisi.
— Eihän sekään käy päinsä, kun otan osaa ohjelman suoritukseen. Minun
ei sovi jäädä pois.
— Hohhoh, siitä jää pois paljon muutakin, huokasi Rodolphe. — Lainaa,
veikkonen, musta frakkisi, ja jos haluat tulla, niin tule kuinka
haluat... paitahihasillasi... ikään kuin esiintyisit uskollisena
palvelijana.
— Ei, eipä sentään, epäsi Colline punastuen. — Panen ylleni ruskean
päällystakkina. Mutta tämä kaikki on kyllä kovin ikävää.
Ja kun hän näki Rodolphen jo anastaneen kuuluisan frakin, hän huusi:
— Varrohan... sen taskussa on vähän tavaraa!
Collinen frakki ansaitsee erikoismaininnan. Ensiksikin se oli ihan
sininen, ja Colline puhui vain yleisen tavan mukaan mustasta frakista.
Ja koska hän tähän aikaan oli ainoa frakin omistaja koko joukossa,
oli hänen tovereillaankin tapana puhuessaan filosofin juhlavaatteista
sanoa: Collinen musta frakki. Muuten tämän kuuluisan vaatekappaleen
muoto oli erikoinen ja omituisin, mitä koskaan oli nähty. Hyvin
pitkissä hännyksissä, jotka liittyivät kovin lyhyeen selkäpuoleen,
oli kaksi taskua, oikeita rotkoja, joihin Collinella oli tapana
ahtaa kolmisenkymmentä kirjaa. Niitä hän aina kuljetti mukanaan, ja
hänen toverinsa olivat tästä saaneet aiheen sanoa, että kirjastojen
suljettuina ollessa tiedemiehet ja kirjailijat voivat tulla nuuskimaan
tietoja Collinen frakin hännyksistä, lukijoille aina avoinna olevasta
kirjastosta.
Tällä kertaa ei Collinen frakki ihme kyllä sisältänyt muuta
kuin nelitaitteisen niteen Baylea, kolmiosaisen tutkielman
hyperfyysillisistä ominaisuuksista, niteen Condillada, kaksi
Swedenborgia ja Popen _Tutkielman ihmisluonteesta_. Kun hän oli
tyhjentänyt pukukirjastonsa, salli hän Rodolphen ottaa sen ylleen.
— Maltas, tämä komensi, — vasen tasku on vielä melko raskas. Sinne on
kai jäänyt jotakin.
— Niin onkin, sanoi Colline. — Unohdin tyhjentää vieraiden kielten
taskun. Hän kiskoi sieltä kaksi arabian kielioppia, malaijilaisen
sanakirjan ja kiinankielisen karjanhoito-oppaan, mielikirjansa.
Kun Rodolphe palasi kotiin, hän tapasi Marcelin heittelemässä koppia
viiden frangin rahoilla, joita oli kolme. Ensi hetkellä Rodolphe työnsi
luotaan ystävänsä ojennettu käden. Hän tuli näet ajatelleeksi rikosta.
— Kiirehditään, kiirehditään, hoki Marcel. — Meillä on nyt tarpeelliset
viisitoista frangia... Näin se kävi: Tapasin Medicisin luona
muinaisesineiden tuntijan. Nähdessään kolikkoni hän oli pyörtyä. Se
oli ainoa, mitä hänen rahakokoelmastaan puuttui. Hän oli tiedustellut
kaikkialta täyttääkseen aukon ja menettänyt kaiken toivon. Kun hän
sitten tarkasteli taaleriani, ei hän epäröinytkään tarjotessaan
viisi frangia. Medicis tuuppasi minua kyynärpäällään ja hänen
katseensa selitti lisää. Hän tahtoi sanoa: Jaetaan voitto, ja minä
hieron kauppaa. Niin päästiin kolmeenkymmeneen frangiin asti. Annoin
viisitoista juutalaiselle, ja tässä on loput. Nyt saavat vieraat tulla,
ja me kykenemme häikäisemään heidät. Kas, sinulla on frakki?
— Niin on, myönsi Rodolphe, — Coilinen.
Ja kun hän penkoi taskuaan hakien nenäliinaa, putosi sieltä pieni
mantšunkielinen nide, joka oli unohtunut vieraiden kielten osastoon.
Ystävykset kävivät heti valmisteluihin käsiksi. Ateljee siivottiin,
uuniin sytytettiin tuli, kattoon ripustettiin kynttilöillä reunustettu
kehys toimittamaan kynttiläkruunun virkaa, huoneen keskelle
sijoitettiin pöytä puhujalavaksi, sen viereen ainoa nojatuoli
istuimeksi vaikutusvaltaiselle kriitikolle, ja pöydälle kasattiin
niitä kirjoja, romaaneja, runoutta, novelleja, joiden tekijät aikoivat
kunnioittaa illanviettoa läsnäolollaan. Kaikkien yhteentörmäysten
estämiseksi eri kirjailijaryhmien välillä oli ateljee vielä jaettu
neljään osastoon, ja kuhunkin ripustettiin kaikessa kiireessä laadittu
kilpi. Näissä luki:
RUNOILIJAT ROMANTIKOT
PROOSAKIRJAILIJAT KLASSIKOT
Naisille jätettiin tila keskelle.
— Hyvä juttu, mutta, hoksasi Rodolphe, — tuoleja puuttuu.
— Älä huoli, sanoi Marcel. — Niitä on koko joukko porraskäytävässä,
mutta ne on kiinnitetty seinään. Otetaanko ne?
— Pitää kai ottaa, Rodolphe myönsi lähtien anastamaan tuoleja, jotka
kai olivat jonkun naapurin omaisuutta.
Kello löi kuusi. Toverukset aterioivat kiireesti ja palasivat hoitamaan
salinsa valaistusta. Se häikäisi heidät itsensäkin. Seitsemältä saapui
Schaunard kolmen naisen kanssa, jotka olivat unohtaneet timanttinsa ja
hattunsa. Eräällä heistä oli punainen, mustapilkkuinen huivi. Schaunard
huomautti hänestä erityisesti Rodolphelle:
— Se on hyvin hieno nainen, englannitar. Stuartien kukistuminen ajoi
hänet maanpakoon. Hän elää vaatimattomasti antamalla englannintunteja.
Hän on kertonut, että hänen isänsä oli kanslerina Cromwellin aikana.
Hänelle tulee olla kohtelias. Älä sinuttele häntä heti.
Portailta kuului askelten kolinaa. Vieraat saapuivat ja näyttivät
hämmästyneiltä nähdessään tulen takassa.
Rodolphe astui musta frakki yllään naisia vastaan ja suuteli heidän
kättään vanhanaikaisen sirosti. Kun koolla oli parikymmentä henkeä,
kysyi Schaunard, eikö vähitellen aleta tarjota jotakin.
— Heti tulee, selitti Marcel. — Odotamme vaikutusvaltaisen kriitikon
saapumista tarjotaksemme punssia.
Kello kahdeksalta olivat kaikki kutsuvieraat saapuvilla ja ohjelman
suoritus aloitettiin. Jokaisen numeron jälkeen tarjottiin jotakin.
Kukaan ei tiennyt mitä.
Kymmenen tienoissa näyttäytyivät vaikutusvaltaisen kriitikon valkoiset
liivit. Hän jäi vain tunniksi ja oli hyvin kohtuullinen kuluttaessaan
virvokkeita.
Kun kahdentoista aikaan polttopuut loppuivat ja alkoi olla kovin kylmä,
vetivät istuimensa saaneet vieraat arpaa, kuka heittäisi tuolinsa
tuleen.
Kello yksi seisoivat kaikki.
Koko ajan vallitsi vieraiden keskuudessa kuitenkin miellyttävä hilpeys.
Ei sattunut mitään ikävää keskeytystä paitsi repeämää Collinen frakin
vieraiden kielten taskussa ja korvapuustia, jonka Schaunard antoi
Cromwellin kanslerin tyttärelle.
Tämä muistettava ilta oli viikon ajan yleisenä puheenaiheena koko
tässä kaupunginosassa, ja Vârjâri-Phémiellâ, joka oli ollut juhlan
kuningattarena, oli tapana sanoa puhuessaan siitä tuttavilleen:
— Siellä oli huikean hienoa, kynttilöitäkin, kultaseni.