Töykeän isännän häätämänä oli Rodolphe jonkin aikaa elänyt
harhailevampana kuin pilvet, täydentäen parhaansa mukaan taitoa mennä
maata illallisetta tai syödä illallista maata menemättä. Hänen kokkinsa
nimi oli Sattuma, ja hän asui usein Tähtitaivaan majatalossa.
Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka eivät luopuneet Rodolphesta näiden
kiusallisten vastuksien keskellä: hyvä mieliala ja _Kostaja_-nimisen
draaman käsikirjoitus, joka jo oli turhaan jonottanut kaikkien Pariisin
teatterien ovilla.
Eräänä päivänä, kun Rodolphe oli viety putkaan, koska oli antanut liian
kaameita tanssitaidon näytteitä, hän odottamatta tapasi siellä enonsa,
herra Monettin, uunintekijän ja nuohoojan, kansalliskaartin kersantin,
jota ei ollut nähnyt ikipitkiin aikoihin.
Sisarenpoikansa onnettomuuksien liikuttamana eno Monetti lupasi
parantaa hänen asemansa, ja kohta saamme nähdä, miten se tapahtui,
jollei lukijaa pelota kiivetä kuudenteen kerrokseen.
Tarttukaamme siis kaiteeseen ja kiivetkäämme! Uh,
satakaksikymmentaviisi porrasta! Nyt ollaan perillä. Vielä askel ja
olemme huoneessa; yksi lisää, emmekä enää olisikaan siellä. Se on
pieni, mutta korkea; muutoin ilmava, ja näköala kaunis.
Huonekaluina on useita uuneja, kaksi kamiinaa, kaksi polttoaineita
säästävää tulipesää — etenkin silloin, kun niissä ei polteta tulta —
tusinan verta savesta valettuja tai peltisiä savutorvia ja koko joukko
kaikenlaisia lämmityslaitteita. Mainittakoon vielä sisällysluettelon
täydennykseksi kahdella naulalla seiniin kiinnitetty riippumatto,
yhden jalan menettänyt puutarhatuoli, alustansa vielä säilyttänyt
kynttilänjalka ja koko joukko muita taiteellisia tai omituisia esineitä.
Toisen huoneen taas, tavallisen parvekkeen, muuttaa kaksi ruukuissa
kasvavaa kääpiösypressiä puistoksi kauniina vuodenaikana.
Sisään astuessamme on koomillisen oopperan turkkilaiseksi pukeutunut
nuori mies, huoneen isäntä, juuri lopettamassa ateriaa, jossa hän
häikäilemättä loukkaa profeetan lakia, kuten liikkiön jäännökset ja
vastikään viiniä sisältänyt pullo osoittavat. Lakattuaan syömästä
nuori turkkilainen heittäytyi itämaiseen tapaan permannolle ja alkoi
vetelästi poltella nargilettaan, kahden soun liitupiippua. Näin
antautuessaan tämän aasialaisen huumauksen valtaan hän silitteli
tuon tuostakin komeaa newfoundlandilaista, joka kai olisi vastannut
hyväilyyn, jollei olisi ollut poltettua savea.
Äkkiä kuului rappukäytävästä askelten kopinaa, huoneen ovi aukeni ja
sisään astui henkilö, joka sanaakaan sanomatta meni kirjoituspöytänä
toimivan uunin luo, avasi pesän, otti sieltä paperikäärön ja silmäili
sitä tarkkaavasti.
— Mitä, huudahti vastatullut vahvalla piemontilaisella murteella, —
etkö vielä ole lopettanut lukua ilmarei'istâ?
— Suokaa anteeksi, eno, vastasi turkkilainen, — mutta kun ilmareiät
ovat kaikkein mielenkiintoisimpia teoksessanne, pitää tätä lukua
huolellisesti valmistella. Niinpä sitä paraikaa valmistelenkin.
— Mutta sinä, onneton, selität aina samaa. Entä esitykseni
lämpöjohdoista, missä se on?
— Lämpöjohto edistyy hyvin. Mutta kuulkaahan, eno. Jos voisitte
lähettää tänne hiukan puita, en olisi pahoillani. Tämä huone on pieni
Siperia. Minun on niin vilu, ett® saisin lämpömittarin laskeutumaan
alle nollan vain katselemalla sitä.
— Älähän. Oletko jo polttanut koko risukimpun?
—- Mutta eno, kimpuilla ja kimpuilla on ero, ja teidän risukimppunne
oli jokseenkin pieni.
— Lähetän sinulle saästöhalon. Se säilyttää lämpöä.
— Senpä vuoksi se juuri ei sitä annakaan.
— Olkoon menneeksi! myönsi viimein piemontilainen poistuessaan. —
Lähetän sinulle pienen kantamuksen pilkottuja puita, mutta luku
lämpöjohdoista sinun pitää laatia huomiseksi.
— Kun saan tulta, saan innostustakin, vastasi turkkilainen, ja eno
sulki oven ulkopuolelta, kiertäen avainta lukossa kahteen kertaan.
Jos nyt kirjoittaisimme murhenäytelmää, olisi aika antaa uskotun
astua näyttämölle. Hänen nimensä olisi Nureddin tai Osman, ja
samalla kertaa hienotuntoisen ja suojelevan näköisenä hän lähestyisi
sankariamme saaden hänet ilmaisemaan salaiset huolensa esimerkiksi
seuraavanlaisilla säkeillä:
Mi raskas huoli teitä painostaa
ja ylvään otsanne noin synkäks saa?
Ah, oisko Allah vastaan aikeitanne?
Ja lemmestänne oisko valtijanne
jo vainun saanut, käskenytkö ois
hän Alin viedä lemmittynne pois?
Mutta me emme kirjoitakaan murhenäytelmää, ja vaikka tarvitsisimme
uskotun, täytyy meidän tulla toimeen ilmankin.
Sankarimme ei olekaan se, jolta hän näyttää. Turbaani ei tee
turkkilaista. Tuo nuori mies on ystävämme Rodolphe. Hänet on
ottanut haltuunsa eno, jolle hän nyt laatii käsikirjaa _Ohjeita
nuohoojille_. Ammattiinsa innostunut Monetti oli omistanut elämänsä
uuniteollisuudelle. Olipa kunnon piemontilainen sovelluttanut omaan
käytäntöönsä Ciceron lauseen runoilijoista (poetae), ja innostuksensa
huippuhetkinä hän huudahti: _Nascuntur poè... liers_ (uunintekijät
ovat synnynnäisiä). Hänen päähänsä pälkähti kerran julkaista tulevien
sukupolvien hyväksi teoreettinen opas etevästi harjoittamansa ammatin
alalta, ja hän oli, kuten olemme huomanneet, valinnut sisarenpoikansa
sepittämään nämä ajatukset ymmärrettävään muotoon. Rodolphe sai ruuan,
asunnon, vuoteen jne... ja kun _Opas_ olisi valmis, piti hänen saada
palkkioksi kolmesataa frangia.
Innostaakseen nuorta sukulaistaan työhön Monetti oli ensi päivinä
antanut hänelle jalomielisesti viisikymmentä frangia etukäteen. Mutta
Rodolphe, joka ei vuoden päiviin ollut _nähnytkään_ moista summaa, oli
puolihulluna lähtenyt ulos rahoineen, pysynyt poissa kolme päivää ja
palannut neljäntenä, yksinään!
Monetti, jolla oli kiire nähdä _Oppaansa_ valmiina, sillä hän toivoi
saavansa siitä kunniadiplomin, pelkäsi uusia metkuja sukulaisensa
puolelta ja otti, estääkseen hänet karkaamasta kaupungille ja
pakottaakseen työhön, haltuunsa hänen vaatteensa, korvaten ne sillä
asulla, jossa hänet äsken tapasimme.
Mutta mainio _Opas_ edistyi sittenkin perin vitkallisesti, sillä
Rodolphelta puuttui täydellisesti taipumuksia tämänlaatuiseen
kirjallisuuteen. Eno kosti tällaisen uuneihin kohdistuvan velton
kylmäkiskoisuuden toimittamalla hänelle kaikenlaista mieliharmia.
Joskus hän pienensi ruoka-annoksia, joskus jätti ilman tupakkaa.
Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina oli tuskallisesti hikoillut verta ja
mustetta ilmareikiä käsittelevän luvun kimpussa, taittoi hän lopulta
sormiaan polttavan kynän ja meni puistoonsa kävelylle.
Ikään kuin kiusakseen ja tupakantuskan kiihottimeksi hän näki, minne
katsahtikin joka ikkunassa tupakoivia ihmisiä.
Erään uuden talon kullatulla parvekkeella pureskeli aamunuttuun
pukeutunut teikari hienoa havannasikaria. Kerrosta ylempänä joku
taiteilija tuprutteli tuoksuvaa itämaista tupakkaa ambra-imukkeesta.
Kapakan ikkunan ääressä antoi lihava saksalainen oluensa kuohua ja
levitteli koneellisen säännöllisesti paksuja savupilviä, jotka lähtivät
oivallisesta Kulmer-piipusta. Toisella puolen marssi työläisjoukko
työpaikalleen piippunysät hampaissa. Vieläpä kaikki muutkin kadulla
kävelevät polttivat.
— Voi, voi, huokasi Rodolphe, — minun ja enoni uuneja lukuunottamatta
savuaa tällä hetkellä koko luomakunta.
Ja nojaten päätänsä parvekkeen rautakaiteeseen Rodolphe mietiskeli
tämän elämän katkeruutta.
Äkkiä kuului hänen alapuoleltaan heleä ja äänekäs naurunhelähdys.
Rodolphe kumartui hiukan ulommas nähdäkseen, mistä tuo riemunlähde
pulppusi, ja silloin hän äkkäsi, että alemman kerroksen asukas oli
huomannut hänet. Tämä oli neiti Sidonie, nuori ensimmäinen rakastajatar
Luxembourgin teatterista.
Neiti Sidonie asteli parvekkeellaan hieroen hyppysissään oikein
kastilialaisen näppärästi pientä paperipalaa täynnä vaaleata tupakkaa,
jota hän otti kirjailusta samettilaukusta.
— Kuinka sievä tupakkapussi! huokasi Rodolphe katsellen sitä ihailevin
silmin.
— Kukahan tuo Ali Baba on? ajatteli neiti Sidonie puolestaan.
Ja hän mietiskeli itsekseen tekosyytä saadakseen keskustelun käyntiin
Rodolphen kanssa, joka itsekin pyrki samaan suuntaan.
— Hyvä Jumala! huudahti neiti Sidonie kuin itsekseen puhuen. — Voi
sentään, minulla ei olekaan tulitikkuja!
— Sallitteko minun tarjota niitä teille? sanoi Rodolphe pudottaen
parvekkeelle pari kolme paperiin käärittyä tikkua.
— Tuhannet kiitokset, vastasi Sidonie ja sytytti savukkeensa.
— Arvoisa neiti, jatkoi Rodolphe, — rohkenisiko palkaksi mitättömästä
palveluksesta, jonka _hyvä enkelini_ on sallinut minun tehdä, pyytää...
— Kas, kas, hän pyytää jo, ajatteli Sidonie katsellen Rodolphea
tarkkaavammin. — Niin, ne turkkilaiset! Niitä sanotaan huikenteleviksi,
mutta miellyttäviksi. Puhukaa, hyvä herra, lisäsi hän ääneen, kohottaen
päätänsä Rodolphea kohti. — Mitä haluatte?
— Voi, hyvä neiti, antakaa minulle armosta hiukan tupakkaa! En ole
polttanut kahteen päivään. Piipullinen vain...
— Mielelläni, hyvä herra... Mutta kuinka se käy laatuun? Teidän pitää
vaivautua kerrosta alemmaksi.
— Se ei valitettavasti ole mahdollista, olen telkien takana. Mutta
onhan sentään keino, vieläpä hyvin yksinkertainen.
Hän kiinnitti piippunsa rihmaan ja laski sen parvekkeelle, jossa neiti
Sidonie täytti sen runsaasti. Sitten Rodolphe ryhtyi hitaasti ja
varovasti nostamaan piippuaan, ja se saapuikin hänelle kommelluksitta.
— Oi, neiti, sanoi Rodolphe, — kuinka paljon paremmalta tämä piippu
maistuisikaan, jos olisin saanut sytyttää sen silmien tulella.
Tämä oiva kohteliaisuus oli jo nähnyt ainakin sadannen painoksensa,
mutta neiti Sidonie piti sitä silti erinomaisena.
— Te imartelette, katsoi hän tarpeelliseksi vastata.
— Vakuutan teille, neiti, että olette mielestäni suloinen kuin runouden
kolme sulotarta.
— Ali Baba on tosiaan kohtelias, tuumi Sidonie. — Oletteko todella
turkkilainen? kysyi hän Rodolphelta.
— En kutsumuksesta, vaan pakosta, vastasi Rodolphe. — Muuten olen
draamakirjailija.
— Ja minä näyttelijä, jatkoi Sidonie.
Sitten hän lisäsi:
— Herra naapurini, haluatteko tehdä minulle sen kunnian, että tulette
luokseni päivälliselle ja vietätte tämän illan vieraanani?
— Kutsunne avaa minulle taivaan, hyvä neiti, mutta minun on mahdoton
suostua siihen. Kuten minulla on ollut kunnia huomauttaa, on enoni,
herra Monetti, muurarimestari, jonka kirjurina tällä kertaa toimin,
sulkenut minut tänne.
— Saattepa sittenkin syödä seurassani, väitti Sidonie. — Kuunnelkaahan
tarkkaan: minä menen huoneeseeni ja kolkutan kattoon. Siltä kohdalta,
johon kolkutan, löydätte tirkistysreiän jäljet Se on kerran ollut
siinä, mutta suljettu myöhemmin. Koettakaa keksiä keino irrottaaksenne
lattiasta puuta sen verran, että aukko paljastuu, ja vaikka olemme
kumpikin omassa huoneessa, olemme kuitenkin melkein yhdessä.
Rodolphe ryhtyi heti toimeen. Viiden minuutin kuluttua oli yhteys
huoneiden välillä kunnossa.
— Reikä on pieni, virkkoi Rodolphe, — mutta sittenkin kyllin iso, jotta
voin siitä lähettää teille sydämeni.
— Nyt syödään, sanoi Sidonie. — Kattakaa pöytänne, minä lähetän täältä
ruuat.
Rodolphe laski alempaan huoneeseen rihmaan kiinnitetyn turbaaninsa
ja nosti sen takaisin täynnä ruokavaroja. Sitten runoilija ja
näyttelijätär alkoivat syödä yhdessä kumpikin puolellaan. Hampain
Rodolphe ahmi piirakkaa ja silmin neiti Sidonieta.
— Voi, neiti, valitti Rodolphe aterian päätyttyä, — teidän ansiostanne
on vatsani kyllä tyytyväinen, mutta ettekö voisi tyydyttää isoavaa
sydäntänikin, joka on saanut paastota kovin kauan?
— Poika parka, myönsi Sidonie.
Hän kiipesi huonekalujen avulla ylemmäs ja nosti Rodolphen huulille
kätensä, joka heti peitettiin suuteloilla.
— Mikä vahinko, jatkoi Rodolphe, — että te ette voi kuin pyhä Dionysius
kantaa päätänne käsissänne!
Aterian jälkeen alkoi kirjallis-tunteellinen keskustelu. Rodolphe
puhui _Kostajasta_, ja neiti Sidonie pyysi häntä lukemaan sen ääneen.
Aukon ääressä loikoen Rodolphe alkoi lausua draamaansa tytölle, joka
ollakseen lähempänä oli nostanut nojatuolin pöydälle. Neiti Sidonie
arvioi _Kostajan_ mestariteokseksi, ja koska hänellä oli hiukan
sananvaltaa teatterissa, lupasi hän toimittaa kappaleen hyväksytyksi.
Hellimmällä hetkellä tuli tähän seurusteluun keskeytys, kun käytävästä
kuului eno Monettin askelia, niin kevyitä kuin Don Juanissa kuvernöörin
kuvapatsaan. Rodolphe ehti hädintuskin peittää aukon.
— Tässä on sinulle, sanoi eno, — kirje, joka on kiertänyt jäljessäsi
kuukauden päivät.
— Katsotaanhan, sanoi Rodolphe. — Ah, rakas eno! huudahti hän sitten, —
minä olen rikas! Tässä kirjeessä sanotaan, että olen saanut kolmensadan
frangin palkinnon eräältä kukkasjuhlien akatemialta. Tuo pian pukuni
ja tavarani, minä riennän hakemaan laakerini. Minua varrotaan
Capitoliumilla.
— Entä se luku ilmarei'istâ? kysyi Monetti kylmästi.
— Onko siitä nyt puhe, eno hyvä! Tuokaa tavarani. En halua lähteä
näissä laitteissa...
— Sinä et lähde, ennen kuin _Opas_ on valmis, vastasi eno sulkien
Rodolphen taas lukon taakse.
Jäätyään yksin Rodolphe ei miettinyt kauan, mitä olisi tehtävä. Hän
kiinnitti tukevasti parvekkeen kaiteeseen solmunuoraksi muutetun
lakanan ja laskeutui vaarasta välittämättä sitä myöten neiti Sidonien
parvekkeelle.
— Kuka siellä? huusi näyttelijätär, kun Rodolphe kolkutti ikkunaan.
— Hiljaa! vastasi Rodolphe. — Avatkaa!
— Mitä te haluatte? Kuka te olette?
— Voitteko vielä kysyä? Minä olen _Kostajan_ tekijä ja tulen hakemaan
sydäntäni, joka putosi huoneeseenne tirkistysaukosta.
— Onneton, tehän olisitte voinut tappaa itsenne!
— Kuulkaa, Sidonie... jatkoi Rodolphe osoittaen saamaansa kirjettä.
— Näettehän, että menestys ja kunnia hymyilevät minulle!... Tehköön
rakkauskin samoin!
Rodolphe pääsi seuraavana aamuna karkaamaan enonsa luota miehenpuvussa,
jonka neiti Sidonie oli hankkinut. Hän kiiti kukkasjuhlien akatemian
edustajan luo ja sai kultaisen ruusunkukan, arvoltaan kolmesataa
frangia, jotka elivät melkein yhtä kauan kuin ruusunkukat yleensä.
Kuukautta myöhemmin Monetti sai sisarenpojaltaan kutsun olla läsnä
_Kostajan_ ensi-illassa. Neiti Sidonien lahjakkaan näyttelemisen
ansiosta voitiin tämä esittää seitsemäntoista kertaa, ja se tuotti
tekijälleen neljäkymmentä frangia.
Hiukan sen jälkeen, kun kesä oli jo tullut, Rodolphe asui Saint-Cloudin
puistokadulla, kolmannessa puussa vasemmalla. Boulognen metsästä
tultaessa, viidennellä oksalla.
V