Sattuma, jota epäilijät sanovat Jumalan asiamieheksi, toimitti
seuraavalla tavalla toistensa kanssa kosketuksiin ne henkilöt, joiden
toverillisesta liitosta sukeutui myöhemmin sellaisten boheemien kerho
kuin tässä kirjassa on otettu yleisölle esiteltäväksi:
Eräänä aamuna, kahdeksantena päivänä huhtikuuta, sattui Alexandre
Schaunard, joka harrasti kahta vapaata taidetta, maalausta ja
musiikkia, äkkiä heräämään aamusoittoon, jota hänelle kaiutti kellon
virkaa toimittava naapurin kukko.
— Helkkari! sanoi Schaunard, — höyhenikäs kelloni käy edellä. Eihän ole
mahdollista, että nyt jo olisi uusi päivä.
Näin sanoen hän hyppäsi lattialle perin nokkelasti kyhäämästään
laitteesta, joka öisin näytteli vuoteen osaa (eipä voi kieltää, että se
näytteli tätä osaa kovin huonosti); päivällä se vastasi kaikkia muita
huonekaluja, ne kun olivat kadonneet ankaran kylmyyden takia, joka oli
ollut edellisen talven tunnusmerkkinä, ja niin oli tämä laite, kuten
näkyy, jonkinmoinen yleiskone huonekaluna.
Varustautuakseen aamuisen viiman puremia vastaan Schaunard puki
kiireesti ylleen paljetein koristellun, punasatiinisen alushameen,
jota hän käytti kotinuttunaan. Tämän korukappaleen oli kerran yöllä
naamiaisten jälkeen unohtanut taiteilijan luo eräs hupakko, joka oli
ollut kylliksi hupsu joutuakseen Schaunardin petollisten lupausten
ansaan, kun tämä Mondorin markiisiksi pukeutuneena helisteli
viettelevästi taskussaan tusinaa hopeakolikoita — tekorahoja, jotka oli
leikattu lävistyskoneella metallilevystä ja lainattu erään teatterin
varastosta.
Saatuaan ylleen sisäpukunsa taiteilija avasi ikkunan ja luukun.
Auringonsäde tunkeutui kuin valonuoli huoneeseen ja pakotti hänet
siristämään unen sumun vielä verhoamia silmiään. Samalla kello löi
viisi läheisessä kirkontornissa.
— Aurora itse, mutisi Schaunard; — se on hämmästyttävää. Mutta,
hän lisäsi tutkittuaan seinään kiinnitettyä almanakkaa, — siinä
on kuitenkin erehdys. Tieteen ilmoitukset vakuuttavat, että tähän
vuodenaikaan auringon pitäisi nousta vasta puoli kuudelta. Kello
on vasta viisi, ja nyt se jo on ylhäällä. Moitittavaa virkaintoa!
Tähti on selvästi väärässä; pitääpä tehdä siitä valitus almanakkojen
laatijoille. Mutta muuten, hän jatkoi — minun tulisi olla hiukan
huolissani. Tänään on tosiaan eilistä seurannut päivä, ja koska
eilen oli seitsemäs, täytyy tänään olla kahdeksas päivä huhtikuuta,
mikäli Saturnus ei kulje takaperin. Ja jos saan uskoa tuon paperin
puheita, virkkoi Schaunard mennen uudestaan lukemaan seinään naulattua
kaupunginvoudin häätökäskyä, — tulee minun tänään tasan kello
kahteentoista mennessä tyhjentää tämä huone ja lukea herra Bernardin,
talonisännän, kouraan seitsemänkymmentäviisi frangia kolmen kuukauden
laiminlyötynä vuokrana, jota hän vaatii minulta kovin huonolla
käsialalla. Kuten aina, olin nytkin toivonut, että sattuma ottaisi
järjestääkseen tämän jutun, mutta näyttääpä kuin sillä ei olisi ollut
aikaa. No niin, onhan aikaa vielä kuusi tuntia; jos käytän ne hyvin,
niin ehkä... Liikkeelle... liikkeelle siis, lisäsi Schaunard.
Hän aikoi juuri vetää ylleen päällystakin, jota, vaikka se alkuaan
oli ollut pitkäkarvainen, nyt vaivasi paha kapitauti, kun hän äkkiä,
ikään kuin myrkyllisen hyönteisen pistämänä, alkoi hypellä huoneessaan
omaa keksimäänsä tanssia, joka julkisissa tanssipaikoissa usein oli
tuottanut hänelle huomaavaisuutta poliisien taholta.
— Kas, kas, hän huudahteli, — onpa merkillistä, kuinka aamuilma antaa
aatteita! Tuntuu todellakin, että nyt olen sävellykseni jäljillä.
Koetetaanpa...
Ja puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään
koneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia
pitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.
— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero
kuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää
ääntä. — Koetetaanpa mollia... Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren
tytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä
siniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se
kerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi
julkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen
mukautua... C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se
johtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c,
d... helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin
esille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista
— sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa
unohtaa... F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin
kristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän
päättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen
rakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen.
Tarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee... Tässä
on tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee
sydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa
alla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu,
joka on pahasti tiellä, kun on vieraita... päivällisellä. Sytytänpä
hiukan tulta... a, a... d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on
saapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni
hukuttamista.
Ja sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä
silmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika
soivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän
huoneeseen.
— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu
runoilijani sanoihin.
Ja hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin
erityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:
Tuo kaunis nuori neitonen
pois otti kenkänsä
ja puoleen taivaan tähtien
loi kyynelsilmänsä.
_Hopeisiin_ sitten aaltoihin
hän järven _sinisen_...
— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, —
sinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on
kyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä
nähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä.
Runomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä
yhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan
värssynmallin, johon sävelmäni sopii.
Ja painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin
ainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.
Muutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut
valmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä
syyliä sanovat _hirviöiksi_, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät
säveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.
Schaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin
selvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen,
töykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.
Näin se kuului:
Kaks kertaa neljä on kahdeksan,
pois siitä kolme on viis.
Ah, jospa jostakin pohatan
nyt kiinni saisin ma siis,
joka lainata vois
sata frangia pois,
jotta maksaisin,
jahka jaksaisin!
TOISTO
Niin kello kaksitoista kun _lyö_
tai vielä on pikkusen vailla,
paha vuokravelka maksettu lie
ja maksettu miehen lailla.
— Hemmetti, sanoi Schaunard lukiessaan sepitelmänsä läpi, — _lyö_ ja
_lie_ eivät loppusointuina ole juuri miljoonamiehiä, mutta ei ole aikaa
rikastuttaa niitä. Koetetaanpa nyt kuinka sävelet suostuvat tavuihin.
Ja hirveällä, luontaisella nenä-äänellään Schaunard alkoi jälleen
esittää romanssiaan. Kaiketi tyytyväisenä saavuttamaansa tulokseen hän
onnitteli itseään riemukkaalla irvistyksellä, joka asettui kahareisin
hänen nenälleen kuin haarukka, kun hän oli hyvällä tuulella. Mutta tätä
luottavaista autuutta ei kestänyt kauan.
Kello löi läheisessä tornissa yksitoista; Jokainen kumahdus tunkeutui
huoneeseen ja häipyi siellä ivalliseen värinään, joka tuntui sanovan
Schaunard-paralle: Oletko valmis?
Taiteilija hypähti tuoliltaan.
— Aika rientää kuin hirvi, hän virkkoi. — Nyt ei ole enää kuin kolme
neljännestuntia viidenkahdeksatta frangin hankkimiseen ja uuden asunnon
löytämiseen. Siitä en kai kykene suoriutumaan; sehän olisi jo selvää
noituutta. No, myönnänpä itselleni viisi minuuttia sen keksimiseen.
Ja upottaen päänsä polvien väliin hän vaipui mietiskelyn kuiluihin.
Nuo viisi minuuttia kuluivat, ja Schaunard nosti päätään, mutta ei
ollut löytänyt mitään seitsemänkymmenenviiden frangin näköistä.
— Minulla ei tosiaan ole kuin yksi keino täältä päästäkseni: mennä
tieheni ihan huolettomasti. Ilma on kaunis, ehkäpä ystäväni,
sattuma, kävelee auringonpaisteessa. Hänen pitää osoittaa minulle
vieraanvaraisuutta, kunnes olen keksinyt keinon suoriutuakseni herra
Bernardista.
Tungettuaan niin paljon tavaroita kuin suinkin mahtui päällystakkinsa
kaivonsyvyisiin taskuihin Schaunard kietoi liinaan hiukan alusvaatteita
ja lähti huoneesta, sanoen kuitenkin muutamin sanoin jäähyväiset
asunnolleen.
Kun hän astui pihan poikki, pysäytti hänet äkkiä portinvartija, joka
näytti väijyneen häntä.
— Hoi, herra Schaunard! hän huusi sulkien taiteilijalta tien. — Ettekö
muista, että tänään on kahdeksas?
— Kaks kertaa neljä on kahdeksan,
pois siitä kolme on viis,
hyräili Schaunard, — enhän muuta ajattelekaan.
— Muuttonne on hieman myöhästynyt, sanoi portinvartija. — Kello on jo
puoli kaksitoista, ja uusi asukas, joka on vuokrannut huoneenne, voi
saapua koska hyvänsä. Pitäkääpä kiirettä.
— Antakaa minun siis mennä hakemaan huonekaluvaunut, vastasi Schaunard.
— Kyllä vain. Mutta ennen muuttoa on täytettävä pieni muodollisuus.
Minulla on käsky, että te ette saa viedä pois hiuskarvaakaan ennen kuin
olette maksanut kolmen kuun vuokran. Sopiihan se teille?
— Tietysti! ärjäisi Schaunard astuen askeleen eteenpäin.
— No niinpä siis, jatkoi mies, — jos haluatte tulla kojuuni annan
teille kuitit.
— Otan ne palatessani.
— Mutta miksei heti? kysyi portinvartija itsepäisenä.
— Menen vaihtamaan... Ei ole pientä.
— Vai niin! arveli toinen epäröiden, — eikö ole pientä? No, sitten
suonette minun säilyttää täällä tuota pikku kääröänne, joka on
kainalossanne ja saattaisi rasittaa teitä.
— Herra portinvartija, Schaunard virkkoi arvokkaasti, — luuletteko,
että korjaan huonekaluni pois nenäliinassa?
— Anteeksi, hyvä herra, mies sanoi hiukan sävyisämmin, — sellainen
on käsky. Herra Bernard on erikoisesti selittänyt, että en saa antaa
teidän viedä mukananne hiuskarvaakaan, ennen kuin olette maksanut
vuokranne.
— No, katsokaa, sanoi Schaunard avaten käärönsä, — nämä eivät ole
hiuksia, vaan paitoja, jotka vien silittäjälle. Hän asuu rahanvaihtajan
vieressä, muutaman askeleen päässä täältä.
— Se on eri asia, portinvartija sanoi tutkittuaan käärön sisällön, —
Voin kai, olematta utelias, kysyä uutta osoitettanne, herra Schaunard?
— Asun Rivoli-kadu 11 a, vastasi taiteilija kylmästi ja lähti aika
vauhtia marssimaan kohta kadulle päästyään.
— Rivoli-kadulla, mutisi portinvartija nenäänsä kaivellen. — Onpa
outoa, että hän on saanut asunnon Rivoli-kadulla eikä edes ole tultu
tiedustelemaan, mitä miehiä hän on. Maksamatta hän ei kuitenkaan saa
viedä huonekalujaan. Kunhan toinen asukas ei vain toisi tavaroitaan
juuri herra Schaunardin muuttaessa! Siitä tulisi paha metakka
porraskäytävässä. No, kas niin, hän virkkoi äkkiä pistäen päänsä
kurkistusreiästä, — siinä se uusi asukas nyt on.
Eteiseen astuikin nuori mies valkea Ludvig XIII:n aikainen hattu
päässään. Häntä seurasi kantaja, joka ei pahoin kumartunut taakkansa
alla.
— Hyvä herra, hän puhutteli vastaansa kiiruhtavaa portinvartijaa, —
onko asuntoni vapaa?
— Ei vielä, hyvä herra, mutta ihan kohta. Siellä asuva henkilö
on mennyt hakemaan muuttovaunuja. Sillä välin voitte sijoittaa
huonekalunne pihalle.
— Pelkäänpä, että tulee sade, nuori mies vastasi, tyynesti pureskellen
orvokkikimppua, jota piteli hampaittensa välissä, — ja kalustoni voisi
turmeltua. Kantaja, hän sanoi sitten taemmas pysähtyneelle miehelle,
jonka kantamien esineiden laatu ei käynyt portinvartijalle oikein
selville, — jättäkää tavarat tänne eteiseen ja palatkaa entiseen
asuntooni hakemaan sinne jääneet arvokkaat huonekalut ja taideteokset!
Kantaja järjesteli seinää vasten useita kuuden tai seitsemän jalan
korkuisia kehyksiä, joiden toinen toistaan vastaan käännetyt, kankaalla
verhotut osat nähtävästi saattoi mielin määrin levittää auki.
— Katsokaa! nuori mies sanoi kantajalle, avaten puoleksi erään
liitoksen ja osoittaen repeytymää kankaassa, — nyt on käynyt hullusti:
olette särkenyt suuren venetsialaisen peilini. Koettakaa olla varovampi
toisella retkellänne, etenkin kun tuotte kirjastoni.
— Mitä se höpisee venetsialaisesta peilistä? mutisi portinvartija
kierrellen huolestuneen näköisenä seinää vasten pystytettyjen kehysten
ympärillä. — Enhän näe tuossa yhtään peiliä. Mutta se on kai pilaa, kun
en näe muuta kuin tavallisen kaihtimen. No, saammepa nähdä, mitä ensi
kerralla tuodaan.
— Eikö vuokralaisenne kohta tyhjennä paikkoja? Kello on puoli yksi, ja
haluaisin jo ottaa asunnon haltuuni, sanoi nuori mies.
— Enpä luule hänen enää viipyvän, arveli portinvartija. — Muuten se ei
haittaa mitään, koska huonekalunnekaan eivät vielä ole tulleet, hän
lisäsi korostaen viime sanojaan.
Nuori mies aikoi vastata, kun samalla pihalle ilmestyi muuan
sotilaspukuinen lähetti.
— Asuuko täällä herra Bernard? tämä kysyi ottaen kirjeen sivullaan
riippuvasta isosta nahkalaukusta.
— Asuu kyllä, vastasi portinvartija.
— Tässä on kirje hänelle, sanoi sotamies, — antakaa minulle kuitti.
Hän ojensi kuittikaavakkeen portinvartijalle, joka kirjoitti siihen
nimensä kojussaan.
— Anteeksi, että jätän teidät tuokioksi yksin, portinvartija sanoi
nuorelle miehelle, joka maltittomana käveli pihalla; — mutta tässä on
kirje ministeriöstä isännälleni, herra Bernardille, ja minun on vietävä
se hänelle.
Herra Bernard ajoi juuri partaansa, kun portinvartija astui sisään.
— Mitä asiaa, Durand?
— Herra Bernard, selitti tämä ottaen lakin päästään, — lähetti toi
tämän teille; se tulee ministeriöstä.
Hän antoi herra Bernardille kirjeen, joka oli suljettu sotaministeriön
sinetillä.
— Hyvä Jumala! huudahti herra Bernard niin liikuttuneena, että oli
leikata haavan leukaansa partaveitsellään, — sotaministeriöstä! Olenpa
varma, että se sisältää nimitykseni Kunnialegioonan ritariksi, kuten
olen kauan aikaa anonut. Viimeinkin annetaan oikea arvo ansioilleni.
Tässä on, Durand, hän jatkoi kaivaen liivintaskuaan, — tässä on viisi
frangia, jotka saatte juoda terveydekseni. Kas, minulla ei ole kukkaroa
mukana, mutta saatte heti. Odottakaa!
Portinvartija liikuttui tällaisesta ylenpalttisesta anteliaisuudesta,
joka ei kuulunut hänen isäntänsä tapoihin, että pisti lakin taas
päähänsä.
Mutta herra Bernard, joka muuten olisi ankarasti moittinut tätä
yhteiskunnallisen arvoasteikon lakien loukkausta, ei nyt näyttänyt
sitä huomaavankaan. Hän pisti silmälasit nenälleen, aukaisi kuoren
kunnioittavan liikutuksen vallassa kuin visiiri sulttaanin käskyn
saadessaan ja alkoi lukea kirjettä. Hänen ensimmäisiä rivejä lukiessaan
kaivoi hiukea irvistys punertavia viiruja hänen munkkimaisten poskiensa
ihraan, ja hänen pienet silmänsä sinkosivat kipunoita, jotka olivat
vähällä sytyttää hänen pörröisen tekotukkansa suortuvat.
Vihdoin olivat hänen piirteensä niin sekaisin, että olisi luullut
maanjäristyksen runnelleen hänen kasvojaan.
Tällaista sisälsi tuo sotaministerin leimalla varustettu paperi,
jonka sotamies oli niin kiireesti tuonut ja josta Durand oli antanut
hallitukselle kuitin:
Arvoisa herra ja talonisäntä!
Kohteliaisuus, joka, jos saa uskoa mytologiaa, on hyvien tapojen
esiäiti, velvoittaa minut tekemään teille tiettäväksi joutuneeni niin
onnettomaan pakkotilaan, etten voi tällä kertaa noudattaa tapaa, joka
vaatii maksamaan vuokran, varsinkin kun on sen velkaa. Tähän aamuun
saakka olin toivonut voivani viettää tätä ihanaa päivää lunastamalla
kolme vuokrakuittiani. Houretta! Harhaluuloa! Ihannointia! Petollisen
varmuuden untuvilla uinuessani paha onni — kreikaksi _ananke_ —
paha onni tuhosi toiveeni. Rahaerät, joita odotin, helkkari kuinka
kauppa nykyään käy huonosti!!! ovat jääneet tulematta, ja niistä
huomattavista summista, joita minun piti nostaa, en ole vielä saanut
kuin kolme frangia, jotka minulle on lainattu, ja joita en edes tarjoa
teille. Parempia päiviä tulee kauniille Ranskallemme ja minulle, älkää
epäilkö sitä, herra! Heti kun ne koittavat, otan siivet rientääkseni
ilmoittamaan sen Teille ja korjaamaan talostanne sinne jääneet
arvokkaat tavarani, jotka jätän Teidän ja lain suojelukseen, mikä
jälkimmäinen kieltää Teitä myymästä niitä ennen kuin vuoden kuluttua
siinä tapauksessa, että sitä tietä tahtoisitte yrittää päästä käsiksi
niihin summiin, jotka minun rehellisyyteni tilikirjassa ovat merkityt
Teidän hyväksenne. Etenkin pyydän Teitä pitämään huolta pianostani ja
kookkaasta kehyksestä kuusinekymmenine suortuvineen, joiden eri värit
esittävät kaikkia hiusvärien vivahduksia ja jotka on Amorin saksilla
leikattu sulotarten ohimoilta.
Te voitte siis, arvoisa herra ja talonomistaja, vapaasti käyttää sitä
loistohuoneistoa, jossa olen asunut. Tämän Teille myöntämäni luvan
vahvistan omakätisellä nimikirjoituksellani.
_Alexandre Schaunard_
Luettuaan loppuun saakka tämän kirjeen, jonka taiteilija oli
sepittänyt erään tuttavansa, sotaministeriössä palvelevan virkamiehen
työhuoneessa, herra Bernard mykersi sen raivostuneena, ja kun hänen
silmänsä sattuivat ukko Durandiin, joka odotteli luvattua palkkiota,
kysyi hän äkäisesti, mitä tekemistä hänellä oli siinä.
— Odotan, herra Bernard.
— Häh?
— No sitä, mitä herra... hyvän uutisen johdosta... sopersi
portinvartija.
— Ulos! Kuinka sinä, tollo, uskallat seistä edessäni lakki päässä?
— Mutta, herra...
— Ei, nyt ei väitellä! Ulos ja pian!... Ei, odota. Menemme sen
taiteilijalurjuksen huoneeseen, joka on lähtenyt maksamatta.
— Mitä? Herra Schaunardko?
— Niin, jatkoi talonomistaja, jonka raivo kiihtyi kuin hyvän
näyttelijän. — Ja jos hän on vienyt mukanaan pienimmänkin esineen, ajan
sinut paikastasi, kuuletko? Ajan sinut pois!
— Mutta se on mahdotonta, se, änkytti portinvartija. — Herra Schaunard
ei ole muuttanut. Hän meni vain vaihtamaan rahaa maksaakseen herralle
ja tilaamaan rattaita viedäkseen pois huonekalunsa.
— Vai huonekalunsa! huudahti herra Bernard kiukun vallassa. — Juostaan,
sillä varmaankin hän on jo siinä puuhassa paraikaa. Hän on virittänyt
ansan saadakseen sinut pois kopistasi ja tehdäkseen temppunsa. Mikä
hölmö sinä olet!
— Voi, hyvä Jumala! Mikä hölmö olenkaan! huuteli ukko Durand peläten
esimiehensä olympolaista vihaa, kun häntä kiskottiin rappukäytävään.
Kun he ehtivät pihalle, huusi valkohattuinen nuori mies
portinvartijalle:
— Kuulkaapa, enkö kohta pääse muuttamaan asuntooni? Eikö tänään ole
huhtikuun kahdeksas päivä? Enkö ole täältä vuokrannut huonetta ja enkö
ole antanut teille käsirahaa? Olenko vai enkö?
— Anteeksi, hyvä herra, anteeksi, pyyteli isäntä. — Olen heti
käytettävissänne. Durand, lisäsi hän portinvartijalle, — minä selitän
itse tälle herralle. Juokse sinä sen penteleen Schaunardin huoneeseen!
Hän on kai palannut tavaroitaan keräämään. Sulje hänet lukon taakse,
jos tapaat, ja mene sitten hakemaan poliisia.
Ukko Durand hävisi porraskäytävään.
— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi isäntä kumartaen nuorelle
miehelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, — ketä minulla on kunnia
puhutella?
— Olen uusi asukkaanne, vuokrannut huoneen tämän talon kuudennesta
kerroksesta ja alan menettää malttini, kun asunto ei vielä ole vapaa.
— Siitä olen kovin pahoillani, hyvä herra, vastasi herra Bernard.
— Mutta nyt on sattunut pikku rettelö minun ja erään vuokralaiseni
välillä, juuri sen, jonka sijaan te tulette.
— Herra, herra! huuteli eräästä viimeisen kerroksen ikkunasta ukko
Durand, — herra Schaunard ei ole täällä... mutta hänen huoneensa on..;
Hölmö mikä olen... Tarkoitin, että hän ei ole vienyt mitään mukaansa,
ei hiuskarvaakaan, isäntä!
— Hyvä on, tule alas! vastasi herra Bernard. — Hyvä Jumala, jatkoi
hän nuorelle miehelle, — hiukan kärsivällisyyttä, sitä teiltä pyydän.
Portinvartija kantaa kellariin maksamatta menneen vuokralaiseni
tavarat, ja puolen tunnin kuluttua voitte asettua sinne. Eiväthän
huonekalunnekaan vielä ole saapuneet!
— Kyllä ne ovat, hyvä herra, vastasi nuori mies rauhallisesti.
Herra Bernard katseli ympärilleen ja näki vain nuo tavattoman isot
kehykset, jotka jo olivat huolestuttaneet portinvartijaa.
— Kuinka, anteeksi... kuinka? hän änkytti. — En minä näe mitään.
— Katsokaapa tänne, nuori mies vastasi levittäen puitteet ja näyttäen
ällistyneelle isännälle suurenmoisen palatsin sisustuksen, jossa
pylväät olivat jaspista, seinillä korkokuvia ja suurten mestarien
tauluja.
— Mutta huonekalunne, herra Bernard kiisti.
— Ne ovat tässä, selitti nuori mies osoittaen loisteliasta kalustoa,
joka oli maalattu palatsiin. Sen hän oli ostanut Bullion-hotellista,
missä se oli ollut myytävänä erään seuranäyttämön tavaroiden joukossa.
— Hyvä herra, jatkoi isäntä, — toivoakseni teillä on vakavampiakin
huonekaluja kuin nuo...
— Kuinka, nämähän ovat ihan puhdasta rokokoota!
— Käsitätte kuitenkin, että minulla pitää olla takeita vuokrasta.
— Helkkari! Eikö teille riitä palatsi ullakkohuoneen vuokran takuuksi?
— Ei, hyvä herra, haluan huonekaluja, oikeita mahonkisia huonekaluja.
—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi',
on eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita
mahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.
— Mutta tottahan teillä on jonkinmoiset huonekalut, minkälaiset hyvänsä?
— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein
tiedä minne istuutua.
— Mutta onhan teillä ainakin vuode? Missä te muutoin lepäätte?
— Minä lepään luottamuksessa sallimukseen, hyvä herra.
— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on
ammattinne?
Juuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta
matkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen
kantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.
— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen
maalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!
— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra
Bernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn.
— Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän
portinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?
— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia
_juomarahaa_. Mistäs minä osasin epäillä...
— No pääsettekö te pian selville? nuori mies kysyi vuorostaan.
— Hyvä herra, aloitti herra Bernard kohottaen ponnekkaasti kakkuloita
nenälleen, — koska teillä ei ole huonekaluja, ette saa muuttaa tänne.
Laki antaa oikeuden hylätä vuokralaisen, jolla ei ole takuuta.
— Entä kunniasanani? kysyi taiteilija arvokkaasti.
— Se ei vastaa kalustoa... saatte hakea asuntoa muualta. Durand
palauttaa teille juomarahanne.
— Mitä? sanoi ällistynyt portinvartija. — Minä panin ne rahat jo
säästöpankkiin.
— Mutta, hyvä herra, väitti nuori mies, — en voi saada kädenkäänteessä
toista asuntoa. Päästäkää minut kattonne alle edes päiväksi.
— Menkää hotelliin asumaan, herra Bernard käski. — Mutta jos kuitenkin,
jatkoi hän äkillisen mielijohteen vallassa, — mutta jos haluatte,
vuokraan teille kalustettuna sen huoneen, jossa maksamattoman
vuokralaisen tavarat ovat. Tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa
vuokra maksetaan etukäteen.
— Pyytäisin kysyä, mitä aiotte vaatia komerostanne, sanoi taiteilija,
jolla ei ollut muuta neuvoa.
— Mutta se asunto on perin siisti, ja vuokra on kaksikymmentäviisi
frangia kuussa, halpa olosuhteihin nähden Se maksetaan etukäteen.
— Sen te jo sanoitte. Moinen lause ei ole toistamisen arvoinen, virkkoi
nuori mies taskujaan kaivellen. — Onko teillä vaihtaa viisisataa
frangia?
— Mitä? kysyi isäntä ällistyneenä.— Kuinka sanoitte?
— Ei muuta kuin puoli tuhatta! Ettekö ole koskaan nähnyt tällaista,
sanoi taiteilija heiluttaen viidensadan frangin seteliä isännän ja
portinvartijan edessä, jotka sen nähdessään olivat menettäneet mielen
tasapainonsa.
— Annan teille siitä takaisin, jatkoi herra Bernard kunnioittavasti. —
Otan siis vain kaksikymmentä frangia, koska Durand on jo saanut teiltä
viisi frangia etukäteen.
— Hän saa pitää ne, ilmoitti taiteilija, — sillä ehdolla, että hän
joka aamu tulee ilmoittamaan minulle, kuinka mones päivä on, mikä kuun
neljännes ja minkälainen sää on ja minkä hallitusmuodon alaisina elämme.
— Voi, hyvä herra! huudahti ukko Durand tehden yhdeksänkymmenen asteen
kumarruksen.
— No niin, hyvä mies, saatte olla almanakkani. Menkääpä nyt aluksi
auttamaan kantajaani tavaroitteni toimittamisessa perille.
— Lähetän teille kuittinne, sanoi isäntä.
Samana iltana oli herra Bernardin uusi vuokralainen, maalari Marcel,
täysin kotiutunut karanneen Schaunardin huoneeseen, joka oli muuttunut
palatsiksi.
Sillä aikaa mainittu Schaunard harjoitti ympäri Pariisia rahan
metsästystä.
Schaunard oli korottanut vippaamisen taituruuden tasolle. Ottaen
huomioon sellaisenkin tapauksen, että hänen pitäisi »kiristää»
ulkomaalaisia, hän oli opetellut kaikilla maapallon kielillä, kuinka
viittä frangia pyydetään lainaksi. Hän oli perinpohjin tutkinut ne
temput, joita kolikot käyttävät päästäkseen pyydystäjiltään piiloon.
Ja paremmin kuin luotsi tuntee luoteen ja vuoksen ajat, hän tiesi ne
hetket, milloin »vuorovesi» oli korkealla tai alhaalla, ne päivät
jolloin hänen ystävänsä ja tuttavansa tavallisesti saivat rahaa.
Niinpä olikin sellaisia taloja, joissa, kun nähtiin hänen astuvan
sisään aamulla, ei sanottu: — Kas, herra Schaunard, vaan; — Näyttää
olevan ensimmäinen tai viidestoista päivä. Helpottaakseen tai samalla
tasoittaakseen tuota pakkoveroa, jota hän kävi kantamassa, kun hätä
siihen pakotti, kaikilta, joilla oli varaa maksaa sitä hänelle,
Schaunard oli laatinut kaupunginosittain ja piireittäin aakkosellisen
luettelon, jossa oli kaikkien hänen ystäviensä ja tuttaviensa nimet.
Joka nimen viereen oli kirjoitettu suurin summa, jonka heiltä saattoi
lainata heidän varallisuutensa mukaan, samoin ajat, jolloin he olivat
rahoissaan, ja talon ateriain aika ja ruokien laatu. Paitsi tätä
taulukkoa Schaunardilla oli vielä erinomaisesti järjestetty kirjanpito.
Siitä näki pienintä murto-osaa myöten hänelle lainatut erät, sillä
hän ei tahtonut velkaantua kuin määrättyyn summaan saakka, jonka
rahallinen vastine vielä oli erään hänen perittävänsä normandialaisen
sedän hallussa. Heti kun Schaunard oli velkaa jollekulle kaksikymmentä
frangia, hän- päätti tilin ja maksoi velan täydellisesti yhdellä
kertaa, vaikka hänen sitä varten olisi täytynyt lainata pienimmiltä
saamamiehiltään. Täten hän säilytti omassa piirissään jonkinlaisen
luoton, jota hän nimitti juoksevaksi velakseen, ja kun tiedettiin, että
hänellä oli tapana maksaa heti kun hänen omat varansa sen sallivat,
tehtiin hänelle mielellään palveluksia, jos vain sopi.
Mutta lähdettyään kello yksitoista liikkeelle koettaakseen saada kokoon
välttämättömät viisikahdeksatta frangia, hän ei vielä ollut kerännyt
enempää kuin kolme frangia, johon hänelläkin vuokra maksettavana,
ja hänelle oli olosuhteiden kirjaimet M, V ja R, sillä koko muulla
aapistolla oli kuten hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli
olopakosta annettu kieltävät vastaukset.
Kello kuudelta soitti tuima ruokahalu vellikelloa hänen vatsassaan- Hän
oli silloin Mainen tulliportin luona, missä U-kirjain asui. Schaunard
päätti siis kiivetä U-kirjaimen luo, jossa hänellä aina oli varalla
paikka ruokapöydän ääressä, mikäli muuten satuttiin pöytää kattamaan.
— Minne herra menee? huusi portinvartija pysäyttäen hänet
— Herra U:n luo, vastasi taiteilija.
— Hän ei ole kotona.
— Entä rouva?
— Ei hänkään. He pyysivät minua sanomaan eräälle odottamalleen
tuttavalle, että he aikovat syödä kaupungilla. Jos te siis olette se,
jota he odottivat, on tässä heidän jättämänsä osoite.
Hän ojensi Schaunardille paperipalan, johan U-ystävä oli kirjoittanut:
— Olemme menneet päivälliselle Schaunardin luokse... katu n:o... Tule
sinne.
— Hyvä on, mutisi Schaunard itsekseen ja lähti tiehensä, — kun sattuma
sekaantuu asioihin, keksii se mainioita huvinäytelmiä.
Sitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä
kapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla,
ja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien
varrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä _la Mère Cadet_.
Se on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat
Orléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin
nuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin
läheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta
osattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien
kynäilijät joukoittain syömässä _la Mère Cadetissa_, joka on kuuluisa
kanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta
valkoisesta maalaisviinistään.
Schaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan _la Mère
Cadetissa_ lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta
levittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.
— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja
tarjoan itselleni Belsazarin pidot.
Ja enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia
ja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen
näin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut
kokonaisen.
Tällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli
yllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät
jalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin
olisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen
teatterista, jonka näyttämö ulottui melkein _la Mère Cadetin_
keittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja
lopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli
kuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.
— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa
tarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa,
Adèle?
— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän
souta.
— Tässä on, sanoi laulajatar.
Ja hän lähti hyräillen:
Se lempi, jonka Herra suo!
— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen
henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi
piilossa kirjamuurin takana.
— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.
— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta
Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa
äänijänteitään etikassa!
— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut
henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä
hyvässä maineessa olevaa etikkaa.
Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen
kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain
etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan
rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla.
Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta
poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen
muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli
sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa
näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat
poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli
tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin
leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean
tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea,
leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli
karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin
paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka
alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa
kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki
edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä
kynällä, jota piteli korvansa takana.
— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti
viipyy?
— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti
on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra,
lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.
— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.
Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen
sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin
väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä
äänellä:
— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?
— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän
osaanne.
— Riistättekö minulta siis nautinnon saada osoittaa teille ystävyyttä?
— Jos niin on, hyvä herra...
Ja Schaunard kurotti lautastaan.
— Sallittehan, että en tarjoa teille päätä? sanoi vieras.
— Ah, hyvä herra, sitä en suvaitsisi, huudahti Schaunard.
Mutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen
hänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.
— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa
kohteliaisuudellaan?
— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on
epämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät
voi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.
— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä
minun vuokseni luopunut.
— Kuinka... anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään.
Minulla oli äsken kunnia huomauttaa teille...
— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen
nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?
— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen
kaniini, huudahti vieras.
— Bice...? kysyi Schaunard.
— ... phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de
Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista
ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt
tätä ilmiötä.
Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin.
Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa,
tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi
vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa
illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli
viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat
kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät
milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia
oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli
ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa,
skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.
Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi,
hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean
päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien
kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka.
Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä,
ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt,
saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi,
ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa
mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt
hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli
kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan
koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin
että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden
joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.
He lähtivät _la Mère Cadetista_ kello yhdeksän vaiheilla illalla,
molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa
keskustelleet ihmiset ainakin.
Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla,
että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen
Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka
tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.
Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely
kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies,
jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen.
Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli
pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti
polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen
hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä
oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti
kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää.
Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät,
jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa
kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.
Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja
isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.
— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.
— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin
kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.
— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.
Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin
neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten
suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää
todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle
otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton
ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa
kuolleista.
— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä,
jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni?
No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että
minä olen perheen isä, eikö niin?... Hyvät... Tulen pelaamaan dominoa
kahvilaan... Seuratkaa tarkoin selitystäni.
— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.
— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin
iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä
tartun sanomalehtiin, hyvä... Mitä näenkään? Toinen maalaa asian
mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä
siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne...
— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.
— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän...
— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.
— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se
kiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra
Rodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri,
valheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja
toimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.
— Mutta, herra Mouton...
— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien
ihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja
assignaatit, siitä todistaa Murat.
— Anteeksi, oikaisi Rodolphe, — tahdotte kai sanoa: Marat?
— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen
hautajaisensa lapsena ollessani...
— Vakuutan teille..,
— Sama, josta on tehty näytelmä sirkuksessa... No!
— Aivan oikein, myönsi Rodolphe, — se on kyllä Murat.
— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen
Mouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä
arvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun
hän oli pettänyt heidät?
— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt
vuorostaan Moutonin nappiin.
— No, Marat
— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme
toisiamme, pentele vieköön!
— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen
vuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton
palaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä
tahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän
sanomalehden... En suurta... vaan sellaisen, joka ei puhu loruja...
Niin!
— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi
loruja!
— No niin, seuratkaa ajatustani.
— Koetan.
— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan
menestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne,
kun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen
maistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin
minulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin
kuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja
tätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän
päätökseksi.
— Juuri niin, sanoi eräs naapuri, joka oli käsittänyt
Ja otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta,
jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan
dominoaan.
— Olen antanut hänelle läksytyksen, sanoi hän osoittaen Rodolphea.
Tämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline
istuivat.
— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille,
viitaten virkamiestä kohti.
— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. —
Silmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja
hän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.
— Hitto vie! sanoi Rodolphe. — Teilläpä on hyvä piippu.
— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä,
vastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!
— Kas, huudahti filosofi,— se on lopussa!
— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan
tupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.
Tähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla
jotakin.
Rodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta
kysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut,
tunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt.
Kun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän
jättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden
viidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen
avomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta
puolestaan elämänsä tarinan.
He olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä
olisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä
askelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti
rankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa,
toinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.
Schaunard oli täydellisesti unohtanut, että hänellä ei enää ollut
asuntoa, ja tarjosi heille vieraanvaraisuuttaan.
— Tulkaa minun luokseni, ehdotti hän. — Minä asun tässä lähellä, ja
niin saamme viettää yön keskustellen kirjallisuudesta ja taiteista.
— Sinä saat soittaa, ja Rodolphe lausuu meille runojaan, tuumaili
Colline.
— Juur> niin, vahvisti Schaunard. — Pitäkäämme hauskaa, meillähän on
vain yksi elämä elettävänä.
Kun oli tultu sen talon eteen, jossa Schaunard oli asunut ja jota hänen
oli hiukan vaikea tuntea, istuutui hän hetkeksi katukäytävän reunalle
odottamaan Rodolphea ja Collinea, jotka olivat menneet vielä avoimeen
viinikauppaan hankkimaan tärkeimpiä illallistarpeita. Heidän palattuaan
Schaunard iski monta kertaa porttiin, sillä hän muisteli hämärästi,
että portinvartijan oli tapana antaa hänen odottaa. Lopuksi portti
aukeni, ja alku-unen helmoista herännyt ukko Durand, joka ei sattunut
heti muistamaan, ettei Schaunard enää asunutkaan siellä, ei hoksannut
kummastella, kun hän huusi nimensä porttikojun aukosta.
Kun he sitten kolmisin olivat saapuneet portaiden yläpäähän, vaikka
nousu oli ollut yhtä pitkä kuin vaikeakin, päästi etunenässä kapuava
Schaunard äkkiä hämmästyneen huudahduksen, nähdessään avaimen ovessa.
— Mikä nyt tuli? kysyi Rodolphe.
— En oikein ymmärrä, mutisi Schaunard, — avain, jonka aamulla otin
mukaan, on ovessa. No, saammepa nähdä. Pistin sen taskuuni. Mutta,
helkkarissa, siellä se on vieläkin! huusi hän avainta näyttäen.
— Se on noituutta!
— Silmänlumetta, sanoi Colline.
— Mielikuvitusta, selitti Rodolphe.
— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, —
kuuletteko?
— Mitä?
— Mitä?
— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d,
se pysyy aina epäpuhtaana.
— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen
raskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.
Niin onkin. Eikö tuo muuten ole piano, vaan huilu.
— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija
filosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.
Viu... Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan
jaloista. — On se tuokin... väittää, että se on viu...
— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä
itsekseen; se on noituutta.
— Sil... mänlumetta, kirkui Colline pudottaen toisen kantamistaan
pulloista.
— Mielikuvitusta, äännähti vuorostaan Rodolphe.
Tämän melun keskellä aukeni huoneen ovi äkkiä, ja kynnykselle ilmestyi
mie kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jossa paloi punaisia
kynttilöitä.
— Mitä te haluatte, hyvät herrat? hän kysyi tervehtien kohteliaasti
kolmea toverusta.
— Voi, taivas, mitä minä olen tehnyt! Olen erehtynyt. Eihän tämä
olekaan minun asuntoni, hätäili Schaunard.
— Hyvä herra, lisäsivät yhtaikaa Colline ja Rodolphe puhutellen oven
avaajaa, - suokaa anteeksi toverillemme; hän on ihan sikahumalassa.
Mutta silloin välähti selvänäköisyyden salama Schaunardin humalan läpi.
Hän oli nähnyt ovessa seuraavat liidulla kirjoitetut sanat:
Olen käynyt kolme kertaa joululahjojani hakemassa.
Phémie.
— Mutta sittenkin ollaan kotona, huusi hän. — Tuossa on käyntikortti,
jonka Phémie jätti uudenvuodenpäivänä. Tämä on minun oveni.
— Hyvä Jumala, puhkui Rodolphe, — minä olen todella sekaisin.
— Luottakaa siihen, lisäsi Colline, — että minä puolestani otan sadalla
prosentilla osaa toverini sekavuuteen.
Nuori mies ei voinut olla nauramatta.
— Jos haluatte astua sisään hetkeksi, ehdotti hän, — niin toverinne
epäilemättä huoneen nähtyään älyää erehdyksensä.
— Mielellämme.
Ja tarttuen kumpikin Schaunardin kainaloon runoilija ja filosofi
laahasivat hänet Marcelin huoneeseen tai pikemmin palatsiin, jonka
lukija lienee jo tuntenut.
Schaunard katseli hämärin silmin ympärilleen mutisten:
— Onpa minun tyyssijani kaunistunut!
— No, joko nyt uskot? kysyi Colline.
Mutta nähtyään pianonsa Schaunard oli rynnännyt sen luo ja alkanut
soittaa juoksutuksia.
— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas
on koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina
samanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.
— Hän pysyy väitteessään, sanoi Colline Rodolphelle.
— Pysyy, toisti Rodolphe Marcelille.
— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka
oli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?
Ja hän katseli Marcelia läheltä silmiin.
— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun
häätökäskyn.
Hän luki:
— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja
palauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello
12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on
kuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka
kaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin
leimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa
Marcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini,
rakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin
päin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?
— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja
Rodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä
kotonaan, tunnustan sen.
-— Ah, huudahti Schaunard, — sepä oivallista!
— Mutta, jatkoi Marcel, — minäkin olen kotonani.
— Mutta jos toverimme kerran, keskeytti Rodolphe, — jos toverimme on
huomannut...
— Niin, yhtyi Colline, — jos toverimme...
— Ja jos te omasta puolestanne, yritti Rodolphe, — muistatte, että...
niin kuinka on mahdollista...
— Niin, toisti Colline kaikuna, — kuinka on mahdollista...
— Olkaa niin hyvät, istuutukaa, ehätti Marcel, — niin selitän pulman.
— Kostuttaisimmekohan selitystä? uskalsi Colline ehdottaa.
— Ja haukkaisimme palan päälle, lisäsi Rodolphe.
Kaikki neljä istuutuivat pöytään ja kävivät käsiksi kylmään
vasikanpaistiin, jonka viinikauppias oli heille myynyt.
Marcel selitti sitten, mitä oli tapahtunut hänen ja talonomistajan
välillä, kun hän muutti taloon.
— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme
teidän luonanne.
— Olkaa kuin kotonanne, vastasi Marcel kohteliaasti.
Mutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä
oli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä
monimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi
sieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä
vaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.
— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt
minua. Nytpä muistan... että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan.
Vuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme
kulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen
lipastooni lukitsematta.
— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan
hopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.
— Unelmaa, valhetta, sitä on elämä, lisäsi filosofi.
Marcel nauroi.
Tuntia myöhemmin he nukkuivat kaikki neljä.
Kun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät
he perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe
eivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä.
Marcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet
yhdessä.
Samassa ukko Durand astui huoneeseen.
— Hyvä herra, sanoi hän Marcelille, — tänään on yhdeksäs päivä
huhtikuuta vuonna tuhatkahdeksansataa neljäkymmentä... kaduilla on
kuraa, ja hänen majesteettinsa Ludvig Filip on yhä Ranskan ja Navarran
kuningas. Kas, huudahti ukko nähdessään talon entisen asukkaan, — herra
Schaunard! Mitä teitä te olette tullut?
— Sähköteitse, vastasi Schaunard.
— Älkääpä! epäili portinvartija. — Te olette aika vekkuli, te...
— Durand, keskeytti Marcel, — en halua, että palvelusväki puuttuu
keskusteluumme. Menkää viereiseen ravintolaan ja tilatkaa aamiainen
neljälle hengelle. Tässä on ruokalista, lisäsi hän ojentaen Durandille
paperilapun, jolle ruuat oli merkitty. — Menkää!
— Tarjositte eilen illallista minulle, sanoi hän kolmelle vieraalleen;
— sallikaa minun nyt tarjota aamiaista teille. Ei minun, vaan teidän
luonanne, lopetti hän ojentaen Schaunardille kätensä.
Aamiaiselta päästyä Rodolphe pyysi puheenvuoroa:
— Hyvät herrat, sallikaa minun erota teistä...
— Voi ei! sanoi Schaunard tunteellisesti. — Älkäämme erotko koskaan.
— Se on totta, täällä on oikein hyvä olla, vahvisti Colline.
— ... erota teistä hetkeksi, pääsi Rodolphe jatkamaan.
— Huomenna ilmestyy _Iriksen vyö_, muotilehti, jonka päätoimittaja
olen, ja minun pitää mennä lukemaan korehtuuria. Palaan tunnin kuluttua.
— Helkkari! huudahti Colline. — Mieleeni juolahtaa, että minun on
mentävä antamaan tunti eräälle intialaiselle prinssille, joka on tullut
Pariisiin arabiaa oppimaan.
— Menkää vasta huomenna, ehdotti Marcel.
— Ei sovi, vastasi filosofi. — Prinssi maksaa minulle tänään. Ja sitten
tunnustan, että tämä kaunis päivä menisi piloille, jollen tekisi pientä
kierrosta kirjakauppiaiden luona.
— Mutta palaathan? kysyi Schaunard.
— Kuin varman käden sinkoama nuoli, vakuutti Colline, joka mielellään
käytti hiukan erikoisia vertauksia.
Ja hän lähti Rodolphen kanssa.
— Mutta tosiaankin, sanoi Schaunard jäätyään kahdenkesken Marcelin
kanssa, — sen sijaan, että uinailisin suloisen toimettomuuden helmassa,
pitänee lähteä hankkimaan muutama muru kultaa herra Bernardin ahneuden
tyydyttämiseksi.
— Aiotteko tosiaan muuttaa? kysyi Marcel huolestuneena.
— Hitto vie! vastasi Schaunard, — täytyyhän minun, kun kerran
kaupunginvouti on viiden frangin maksusta minut häätänyt.
— Mutta, jatkoi Marcel, — jos muutatte, niin viette kai huonekalutkin
mukananne?
— Niin kyllä aion enkä jätä tänne 'hiuskarvaakaan', kuten herra Bernard
sanoo.
— Hemmetti, siitä on minulle haittaa! arveli Marcel. — Olenhan
vuokrannut huoneen kalustettuna.
— Ai, se on totta, myönsi Schaunard. — No, mitäs siitä, hän lisäsi
surumielisesti, — mikään ei todista, että löydän seitsemänkymmentäviisi
frangia tänään, huomenna tai ylihuomennakaan.
— Mutta malttakaas, huudahti Marcel, — mieleeni juolahti eräs aate.
— Antakaa kuulua.
— Asema on tällainen: Lain mukaan huone on minun, koska olen maksanut
vuokran etukäteen.
— Huone kyllä, mutta ei kalusto. Jos maksan, otan sen mukaani
täysin laillisesti, ja jos olisi mahdollista, veisin huonekaluni
laittomastikin, huomautti Schaunard.
— Siis teillä on, jatkoi Marcel, — kalusto, mutta ei huonetta; minulla
on huone, mutta ei kalustoa.
— Juuri niin.
— Tämä asunto miellyttää minua, tunnusti Marcel.
— Entä minua? sanoi Schaunard. — Minua se ei ole milloinkaan enempää
miellyttänyt.
— Kuinka sanoitte?
— Ei milloinkaan enempää kuin nyt. Kyllä minä tiedän, mitä puhun.
— No niin, tämän asian voimme järjestää, selitti Marcel. — Jääkää
luokseni. Minä annan asunnon, te huonekalut.
— Entä vuokra? kysyi Schaunard.
— Koska minulla nyt on rahaa, maksan tällä kertaa. Ensi kerralla on
teidän vuoronne. Miettikäähän.
— En mieti koskaan, etenkin kun hyväksyttävänä on minulle mieluinen
ehdotus. Hyväksyn kiireen kaupalla, ja ovathan maalaus ja musiikki
oikeastaan sisaruksia.
— Sisarpuolia, arveli Marcel.
Tällä hetkellä palasivat Colline ja Rodolphe, jotka olivat tavanneet
toisensa. Marcel ja Schaunard ilmaisivat heille aikeensa.
— Kuulkaas, pojat, huusi Rodolphe taskuaan helistellen, — minä tarjoan
päivällistä koko joukolle.
— Minulla oli kunnia aikoa esittää juuri samaa, virkkoi Colline ottaen
taskustaan kultarahan ja pistäen sen silmäänsä monokkeliksi. — Prinssi
antoi minulle tämän hindostanilais-arabialaisen kieliopin ostamiseksi.
Maksoin koko kirjasta kuusi souta käteisellä. —
— Ja minä, selitti Rodolphe, — otin _Iriksen vyön_ taloudenhoitajalta
etukäteen kolmekymmentä frangia mainiten, että minun piti rokotuttaa
itseni.
— Näyttää siis olevan palkkapäivä, tuumi Schaunard. — Mutta
nöyryyttävää on, että minä olen ainoa rahaton.
— Minä pysyn kuitenkin, jatkoi Rodolphe, — päivällistarjouksessani.
— Niin minäkin, sanoi Colline
— Pitänee kai, sanoi Rodolphe, — heittää arpaa nähdäksemme, kuka saa
maksaa.
— Ei, huudahti Schaunard, — minä tiedän paremmankin keinon,
verrattomasti paljon paremman, jolla pääsemme tästä pulasta.
— Anna kuulua.
— Rodolphe tarjoaa päivällistä ja Colline illallista.
— Siinäpä oikea Salomon tuomio, tunnusti filosofi.
— Voittaa Camachonin häätkin, Marcel lisäsi.
Päivällinen syötiin eräässä Dauphine-kadun provencelaisessa
ravintolassa, joka oli kuuluisa kirjallisuutta tuntevista
tarjoilijoistaan ja valkosipulistaan. Koska oli jätettävä tila
illallisellekin, syötiin ja juotiin hyvin kohtuullisesti. Collinen ja
Schaunardin sekä myöhemmin Rodolphen ja Marcelin kanssa eilen tehty
tuttavuus tuli läheisemmäksi. Jokainen nosti omien taiteellisten
mielipiteittensä lipun, ja kaikki huomasivat, että heillä oli yhtä
suuri rohkeus ja samat toiveet. Jutellessaan ja väitellessään he
huomasivat, että heidän taipumuksensa olivat yhtäläiset, että he
hengessään olivat yhtä taitavia sukkelassa miekkailussa, joka huvittaa
haavoittamatta, ja että kaikki nuoruuden kauniit hyveet eivät olleet
jättäneet tyhjää paikkaa sydämeen, joka helposti heltyi kauniin
näkemisestä tai kuulemisesta. Lähteneinä samasta pisteestä samaan
päämäärään pyrkiäkseen kaikki neljä olivat sitä mieltä, että heidän
yhtymisensä oli muutakin kuin sattuman jokapäiväinen temppu, että
mahdollisesti itse sallimus, hyljättyjen luonnollinen suojelija, oli
liittänyt heidän kätensä yhteen ja kuiskasi kaikkien korvaan niitä
evankeliumin sanoja, joiden pitäisi olla ihmiskunnan ainoana ohjeena:
Tukekaa ja rakastakaa toisianne.
Loppupuolella ateriaa, joka päättyi verrattain vakavaan tunnelmaan,
Rodolphe nousi juodakseen maljan tulevaisuudelle, ja Colline vastasi
pikku puheella, joka ei ollut mistään kirjasta eikä millään lailla
kuulunut kauniiseen tyyliin; siinä kajahti vain nuoren innostuksen
yksinkertainen kieli, tehden hyvin ymmärrettäväksi sen, mitä hän ei
osannut sirosti sanoa.
— Onko tuo filosofi hassu! mutisi Schaunard nenä lasissa? — Hänhän
pakottaa minut vuodattamaan vettä viiniini.
Päivällisen jälkeen mentiin kahville Momukseen, jossa edellinenkin
ilta oli vietetty. Tästä päivästä alkaen kävi oleskelu siellä kahvilan
muille kantavieraille sietämättömäksi.
Kahvin ja liköörin jälkeen palasi lopullisesti perustettu boheemikerho
Marcelin asuntoon, jota siitä lähtien sanottiin Schaunardin
Elyseumiksi. Sillä aikaa kun Colline kävi tilaamassa lupaamansa
illallisen, hankkivat toiset nalleja, raketteja ja muita välineitä,
ja ennen pöytään istumista järjestettiin ikkunasta oikein komea
ilotulitus, joka pani koko talon sekaisin ja jonka aikana kaikki neljä
täyttä kurkkua veisasivat:
Vietetään, vietetään nyt päivää juhlaisaa!
Seuraavana aamuna he huomasivat yhä olevansa yhdessä, mutta eivät
tällä kertaa näyttäneet hämmästyneiltä. Ennen kuin kukin palasi omiin
puuhiinsa, söivät he yhdessä vaatimattoman aterian Momuksen kahvilassa,
jossa lupasivat tavata toisensa illalla ja jonne heidän pitkän aikaa
nähtiin joka päivä palaavan.
Tällaiset ovat ne päähenkilöt, jotka esiintyvät tämän kirjan pikku
kertomuksissa. Romaania siitä ei tule eikä sillä ole muita vaatimuksia
kuin mitä nimi ilmaisee. Sillä nämä kohtaukset boheemielämästä
ovat oikeastaan vain tutkielmia tähän asti väärin arvosteltuun
luokkaan kuuluvien henkilöiden tavoista, joissa suurimpana vikana on
epäjärjestys — tosin tämäkin heidän kannaltaan puolustettavissa sillä,
että itse elämä tekee sen pakolliseksi.