Kirkkaan toukokuisen aamun auringonpaisteessa Francesco ja hänen
miehensä lähtivät iloisesti valtaamaan herttuan leiriä, ja päivän
ensimmäinen tehtävä oli linnasta aseettomina tulleiden sotilaiden
aseistaminen. Aseista ei ollut puutetta, ja niitä he varasivat
itselleen runsaasti, samalla kun mies siellä, toinen täällä seisahtui
pukeakseen yllensä haarniskan tai painaakseen teräskypärin päähänsä.
Telttoja vahtimaan oli jätetty ainoastaan kolme sotilasta, ja nämä
oli Fortemani parin miehensä kanssa vanginnut sillä aikaa, kun muut
nostivat pois paikaltaan sillan, jota myöten hyökkääjät olivat menneet
linnoitukseen. Ja nyt ammotti nostosillan vieressä olevan, avoimen
sivuportin kohdalla kohiseva virta, jonka yli ei huimapäisinkään olisi
uskaltanut yrittää uida.
Tähän aukkoon ilmestyi pian Gian Maria, jonka kasvot kerrankin olivat
punaiset, ja hänen takanansa tungeksi kiljuva joukko sotilaita, jotka
olivat yhtä raivoissaan kuin isäntänsäkin nähtyään, miten heidät oli
houkuteltu satimeen.
Telttojen takalistolla Valentina ja hänen hovinaisensa vartosivat nyt
nähtävästi alkavien neuvottelujen tulosta. Suurin osa miehistä puuhaili
Gian Marian tykkien kimpussa, Francescon ohjatessa tähdäten niitä
nostosiltaa kohti.
Linnasta kajahti valtava huuto. Miehet katosivat pikku portilta ja
ilmestyivät hetkisen kuluttua muurille, ja Francesco nauroi täyttä
kurkkua oivaltaessaan heidän tarkoituksensa. He olivat muistaneet
sinne sijoitetut tykit ja kohta rientäneet niiden luokse käyttääkseen
niitä Valentinan pientä armeijaa vastaan. He koettivat tykkiä
toisensa jälkeen, ja heiltä pääsi vimmaisen kiukkuinen kiljunta, kun
he käsittivät, millaisilla tyhjillä peloittimilla heitä oli pidetty
kurissa viime viikon aikana. Sitä seurasi muutamia minuutteja kestävä
äänettömyys, jonka vihdoin lopetti torven törähdys.
Noudattaen tätä neuvottelukutsua Francesco antoi viimeiset ohjeet
Fortemanille, joka jäi komentamaan tykkejä hoitavia miehiä, ja lähti
ratsastamaan eräällä Gian Marian ratsuista saattajinaan Lanciotto ja
Zaccaria, jotka myös ratsastivat ja joista kummallakin oli panostettu
pyssy.
Roccaleonen muurin juurella hän pysäytti ratsunsa, nauraen mielessään
riitapuolien suunnattomalle vaihtumiselle. Hänen seisahtuessaan —
kypäri päässä, mutta silmikko avoinna — lennähti muurin reunalta
ruumis, joka loiskahtaen putosi kuohuvaan veteen. Se oli Aventanon
ruumis, jonka Gian Maria oli jyrkästi käskenyt poistaa näkyvistään.
"Haluan puhutella monna Valentina della Roverea", kiljaisi vimmastunut
herttua.
"Voitte puhua minulle, Gian Maria", vastasi Francescon ääni, kirkas
ja metallisointuinen. "Olen hänen edustajansa, hänen entinen
linnanpäällikkönsä Roccaleonessa."
"Kuka olette?" kysyi herttua, joka oli tuntenut tutun soinnun toisen
pilkallisessa äänessä.
"Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
"Jumaliste! Sinä!"
"Ihmeitten aikaa, eikö olekin?" veisteli Francesco nauraen. "Kumman
tahdot menettää, serkku — vaimon vaiko herttuakunnan?"
Raivo vei Gian Marialta puhekyvyn hetkiseksi. Sitten hän kääntyi
Guidobaldon puoleen ja kuiskasi jotakin; mutta Guidobaldo, jonka mieltä
tuo alhaalla oleva ritari nyt näytti suunnattomasti kiinnittävän,
kohautti vain olkapäitänsä.
"En tahdo menettää kumpaakaan, herra Francesco", karjui herttua. "En
kumpaakaan, jumaliste!" kirkui hän. "En kumpaakaan, kuuletko?"
"Olisinhan muutoin kuuro", kuului levollinen vastaus. "Mutta olet
pahasti erehtynyt. Toisesta tai toisesta sinun täytyy luopua, ja oma
asiasi on valita, kumman niistä haluat. Peli on kääntynyt sinulle
vastaiseksi, Gian Maria, ja sinun täytyy maksaa."
"Entä eikö minulla ole ensinkään sananvaltaa, kun veljentyttärestäni
käydään kauppaa?" tiedusti Guidobaldo kylmän arvokkaasti. "Onko teidän
asianne, herra kreivi, määrätä, saako serkkunne mennä avioliittoon
hänen kanssansa vai eikö?"
"Eipä suinkaan. Hän saa mennä avioliittoon monna Valentinan kanssa, jos
tahtoo, mutta silloin hän ei enää ole herttua. Itse asiassa hänestä
tulee maanpakolainen, joka ei voi vaatia itselleen minkäänlaista
arvonimeä, jos babbianolaiset jättävätkään hänelle päätä lainkaan, kun
taas minä, vaikka en olekaan horjuvalla valtaistuimella istuva herttua,
olen ainakin kreivi; minulla on tilus, pieni, mutta varmasti minun,
ja minusta tulee herttua, jos Gian Maria kieltäytyy luovuttamasta
minulle veljentytärtänne. Jos hän niin ollen haluaa mennä naimisiin
monna Valentinan kanssa, oletteko te valmis antamaan veljentyttärenne
kodittoman kulkurin tai päättömän ruumiin puolisoksi?"
Guidobaldon kasvot näyttivät muuttuvan, ja hän loi omituisen katseen
vieressään seisovaan, kalpeakasvoiseen herttuaan.
"Oletteko te siis veljentyttäreni käden toinen tavoittelija, herra
kreivi?" kysyi hän kylmimmällä äänellään.
"Olen, teidän korkeutenne", vastasi Francesco rauhallisesti.
"Asianlaita on näin. Jollei Gian Maria ole Babbianossa huomenna,
menettää hän kruununsa, ja se siirtyy minulle kansan tahdosta; mutta
jos hän luopuu oikeudestaan monna Valentinaan minun hyväkseni,
matkustan suoraa päätä Aquilaan enkä enää häiritse Babbianoa. Jos hän
ei siihen suostu, vaan vaatii monna Valentinaa väkisin puolisokseen,
niin mieheni pitävät häntä vankina noiden muurien takana, kunnes hänen
on liian myöhäistä ehtiä herttuakuntaansa pelastamaan kruunuaan. Sillä
välin ratsastan minä Babbianoon hänen sijastaan, ja vaikka olenkin
vastahakoinen näyttelemään herttuan osaa, otan vastaan valtaistuimen
ja vaimennan kansan valitukset. Sitten hän saa koettaa voittaa teidän
korkeutenne suostumuksen avioliittoonsa."
Kenties ensi kerran eläissään Guidobaldo teki itsensä syypääksi
suoranaisesti epäkohteliaaseen tekoon. Hän purskahti nauramaan —
äänekkäästi, huvitettuna, mikä vihloi veitsen tavoin Gian Marian
sydäntä.
"No niin, herra kreivi", virkkoi hän, "tunnustan, että olemme sangen
tiukasti käsissänne, joten voitte muovata meitä mielenne mukaan. Olette
sellainen soturi ja sellainen strategi, jollaisen mielelläni pitäisin
luonani Urbinossa. Mitä teidän korkeutenne sanoo?" jatkoi hän, kääntyen
nyt miltei puhekyvyttömän Gian Marian puoleen. "Minulla on vielä toinen
veljentytär, jolla voisimme lujittaa näiden molempien herttuakuntien
välisen liiton, ja hän saattaisi osoittautua taipuvaisemmaksi. Naiset
nähtävästi tahtovat itsepintaisesti olla naisia. Ettekö luule, että
monna Valentina ja tämä uljas serkkunne —"
"Älkää hänestä välittäkö!" kirkui Gian Maria nyt ihan vimmoissaan
raivosta. "Hän on liukaskielinen koira, joka saattaisi väittelyssä
solmita sanoilla itse paholaisenkin. Älkää käykö neuvottelemaan hänen
kanssansa! Minulla on sata miestä, ja —" Hän pyörähti äkkiä ympäri.
"Laskekaa tuo nostosilta alas, pelkurit!" karjui hän sotilaille. "Ja
lakaiskaa nuo elukat pois teltoistani!"
"Gian Maria, varoitan sinua", huusi Francesco äänekkäästi ja lujasti.
"Olen tähdännyt omat tykkisi tuota siltaa kohti, ja heti kun sitä
yritetään laskea, ammun sen pirstoiksi. Sinä et pääse Roccaleonesta
muutoin kuin minun suostumuksellani ja minun määräämilläni ehdoilla,
ja jos menetät herttuakuntasi itsepäisyytesi tähden, on se oma syysi.
Mutta vastaahan nyt, jotta tietäisin miten menetellä."
Myöskin Guidobaldo hillitsi Gian Mariaa ja peruutti hänen määräyksensä
sillan laskemisesta. Ja nyt hiipi Gonzaga toiselta puolen hänen
luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa, että hänen pitäisi odottaa yön
tuloa.
"Odottaa yön tuloa, hupsu!" kivahti herttua, kääntyen häneen päin
hurjan riemastuneena löytäessään jonkun, jonka hän saattoi tuhota. "Jos
odotan siihen saakka, menetän valtaistuimeni. Näin käy, kun ryhtyy
tekemisiin kavaltajien kanssa. Se on sinun syysi, sinä Juudas!" kiljui
hän yhä hurjistuneempana, kasvot vääntyneinä. "Mutta ainakin sinä saat
palkan teoistasi."
Gonzaga näki teräksen äkkiä välähtävän silmiensä edessä, ja häneltä
pääsi vihlova parkaisu, kun Gian Marian tikari upposi hänen rintaansa.
Liian myöhään Guidobaldo ojensi kättänsä pidättääkseen herttuaa.
Ja niinpä Gonzaga omituisesti kostavan oikeuden sallimasta vaipui
maahan ihan samalle paikalle, jossa hän oli niin katalasti ja
raukkamaisesti murhannut Aventanon.
"Viskatkaa tuo haaska vallihautaan!" ärähti Gian Maria, yhäti vapisten
raivosta, joka oli teettänyt hänellä tämän raa'an työn.
Häntä toteltiin, ja niinpä murhattu ja murhaaja joutuivat samaan
hautaan.
Aluksi yritettyään hillitä Gian Mariaa Guidobaldo oli sitten katsellut
välinpitämättömästi, pitäen tekoa sangen sopivana rangaistuksena
miehelle, jonka kavallusta kohtaan hän ainakaan ei ollut koskaan ollut
myötämielinen.
Nähdessään ruumiin katoavan alhaalla kohisevaan jokeen Gian Maria
näytti tajuavan, mitä hän oli tehnyt. Hänen kiukkunsa asettui, ja
hurskaasti taivuttaen päätänsä hän teki ristinmerkin. Kääntyen sitten
vierellään seisovan seuralaisensa puoleen hän juhlallisesti käski:
"Pitäkää huolta siitä, että huomenna toimitetaan messu hänen sielunsa
autuudeksi!"
Ikäänkuin tämä teko olisi rauhoittanut häntä ja palauttanut hänet
järkiinsä, astui Gian Maria nyt esille ja puhuen tyynemmin kuin siihen
asti pyysi serkkuaan ilmoittamaan, millä ehdoilla hänen sallittaisiin
palata Babbianoon hänen kansansa määräämänä aikana.
"Mitään muuta ehtoa ei ole kuin se, että luovut vaatimasta monna
Valentinaa puolisoksesi ja etsit lohdutusta — kuten hänen korkeutensa
Urbinon herttua luullakseni itse ehdotti — herra Guidobaldon
nuoremmasta veljentyttärestä."
Ennenkuin Gian Maria ehti vastata, kehoitti Guidobaldo hiljaa häntä
hyväksymään ehdon.
"Mitä muuta voisitte tehdä?" lopetti Montefeltro ponnekkaasti.
"Entä tämä toinen veljentyttärenne —?" kysyi Gian Maria masentuneesti.
"Olen jo antanut sanani", vastasi Guidobaldo.
"Entä monna Valentina?" lisäsi toinen, melkein vinkuen.
"Saa mennä avioliittoon tämän itsepintaisen _condottieronsa_ kanssa.
Minä en heitä vastusta. Niin, olen ystävänne tässä asiassa. Uhraanpa
Valentinankin teidän eduksenne. Jos nimittäin olette itsepäinen,
syöksee kreivi teidät turmioon. Hän on voiton puolella, hyvä herra.
Tunnustakaa tappionne, kuten minä tunnustan omani, ja maksakaa!"
"Mutta mitä on teidän tappionne minun tappiooni verrattuna?" huudahti
Gian Maria, joka Guidobaldon arvostelevien sanojen nojalla oivalsi,
että sellainen veljentyttären puoliso kuin Francesco del Falco ei
suinkaan ollut vastenmielinen uhkaavina rauhattomina aikoina.
"Se on ainakin yhtä ehdoton", vastasi Guidobaldo, kohauttaen
olkapäitään. Ja tähän suuntaan Urbinon herttua pitkitti muutamia
minuutteja, kunnes Gian Maria vihdoin huomasi, että hänen
liittolaisensa ei ollut ainoastaan luopunut hänestä, vaan nyt lisäksi
kamppaili hänen serkkunsa puolella, vaatien häntä hyväksymään serkun
ehdot, niin harmilliset kuin ne olivatkin. Tällä tavoin ahdistettuna
Gian Maria lamaantuneena tunnusti tappionsa ja ilmoitti taipuvansa
maksamaan menetyksensä. Samalla hän tiedusti, kuinka pian hänen
sallittaisiin poistua linnasta.
"No, heti, kun nyt olen saanut sanasi", lupasi Francesco auliisti,
minkä jälkeen Gian Marian silmissä välähti kavala ilme, jonka
Francescon seuraavat sanat pian häivyttivät. "Mutta jotta sinun ja
minun sotilaani eivät joutuisi kahinaan, pitää sinun määrätä, että
sotilaasi tulevat linnasta ilman aseita ja varuksia, ja sinun itsesi
tulee riisua omasi.
"Hänen korkeutensa herttua Guidobaldo on ainoa mies, johon nähden voin
tehdä poikkeuksen tästä ehdosta. Jos sitä rikotaan, niin, sen lupaan,
kadutte sitä katkerasti. Nähdessäni ensimmäisen aseellisen miehen
tulevan portista, käsken ampua teitä, ja omat tykkinne tuottavat teille
tuhon."
Näin päättyi Roccaleonen toinen piiritys melkein heti alkuunsa, ja niin
antautui Gian Maria voittajalle. Babbianon herttua ja hänen sotilaansa
marssivat linnasta säyseinä ja äänettöminä, suunnaten matkansa
Babbianoon. Gian Maria ei lausunut sanaakaan eikä edes katseella
osoittanut huomaavaisuutta sille naiselle, joka oli aiheuttanut hänen
tappionsa ja joka hilpeänä katseli hänen poistumistaan.
Guidobaldo ja hänen harvat seuralaisensa viipyivät vielä hänen
äskeisen liittolaisensa lähdettyä. Hän käski Francescon opastaa hänet
veljentyttärensä luokse, ja Francesco totteli kerkeästi.
Herttua syleili Valentinaa kylmästi — mutta se, että hän kaiken
tapahtuneen jälkeen lainkaan syleili veljentytärtään, oli hyvä merkki.
"Lähdettehän kanssani Urbinoon, herra kreivi?" virkkoi hän äkkiä
Francescolle. "Olisi paras viettää häät siellä. Kaikki on valmista —
sillä kaikki oli valmistettu Gian Mariaa varten."
Valentinan silmiin lehahti hyvin iloinen ilme; hänen poskensa
punehtuivat, ja hänen katseensa painui maahan; mutta Francesco tarkasti
herttuan kasvoja terävästi ikäänkuin ei olisi voinut uskoa niin suureen
onneen.
"Tarkoittaako teidän korkeutenne minulle hyvää?" rohkeni hän kysyä.
Guidobaldo jäykistyi, ja hänen kirkas, korkea otsansa meni ryppyihin.
"Saatte ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi", lupasi hän
juhlallisesti, minkä jälkeen Francesco notkisti polvensa ja kumartui
suutelemaan hänen herttuallista kättänsä.
Ja niin he lähtivät, ratsastaen hevosilla, jotka he pitivät
sotasaaliina. He tarjosivat komean näyn; Guidobaldo ynnä Francesco
ja Valentina ratsastivat etunenässä, kun taas jälkijoukkona olivat
Peppe ja veli Domenico, jotka tämän kulkutaudin tapaisen suopeuden
tartuttamina vihdoinkin veljeilivät keskenään.
Ja heidän ratsastaessaan Guidobaldo sattui pian jättäytymään jäljelle,
joten Francesco ja Valentina huomasivat jääneensä tuokioksi kahden
kesken vähän muiden etupuolelle. Valentina kääntyi kreivin puoleen;
hänen ruskeissa silmissään oli ujo ilme, ja hänen punaiset huulensa
vavahtelivat.
"Et vielä ole sanonut antaneesi minulle anteeksi, Francesco", valitti
hän, arasti kuiskaten. "Eikö sinun olisi sopivaa tehdä se, koska meidät
vihitään avioliittoon niin pian?"