Tänä Kristuksen ruumiin juhlan keskiviikkona, joka oli ratkaiseva tämän
kertomuksen kaikille henkilöille, sarasti aamu sumuisena ja harmaana,
ja ilmaa viilensi mereltä puhaltava tuuli. Kappelin kello kilisi
kutsuvasti, ja linnanväki marssi vakavana jumalanpalvelukseen.
Pian saapui monna Valentina seurassaan hovinaiset, hovipojat
ja viimeisenä Peppe, jonka ohuen hartausnaamarin alta kuulsi
huolestunut ja levoton ilme. Valentina oli hyvin kalpea, hänen
silmiänsä reunustivat tummat, unettomuudesta kertovat ympyrät, ja
kun hän taivutti päätänsä rukoukseen, huomasivat hänen hovinaisensa
kyyneliä tippuvan koruasuiselle käsikirjalle, jonka ylitse hän oli
kumartunut. Ja nyt ilmestyi veli Domenico sakaristosta yllänsä valkea
messukasukka, jollaisen kirkko on määrännyt Kristuksen ruumiin juhlaa
varten, seurassaan mustaan, papilliseen asuun puettu hovipoika, ja
jumalanpalvelus alkoi.
Seurakunnasta olivat poissa ainoastaan Gonzaga ja Fortemani ynnä
vahtisotilas ja linnan kolme vankia, Francesco ja hänen molemmat
palvelijansa.
Gonzaga oli esittänyt Valentinalle sen uskottavalta kuulostavan
tarinan, että koska ne tapahtumat, joista Fanfullan kirje oli kertonut,
saattoivat johtaa Gian Marian millä hetkellä tahansa epätoivoisiin
toimenpiteisiin, olisi hänen ehkä hyvä olla muureilla ainoan
vahtisotilaan lisäksi. Valentina, joka nyt kovin vähän piittasi siitä,
kestikö linna vai antautuiko se, ja vieläkin vähemmän sellaisista pikku
seikoista kuin siitä, oliko Gonzaga mukana jumalanpalveluksessa, oli
suostunut ajattelematta hovimiehen sanojen merkitystä.
Ja niinpä oli Gonzaga kasvot pingoitettuina ja ruumis vapisten häntä
odottavan tehtävän aiheuttamasta kiihtymyksestä lähtenyt varustuksille
heti, kun oli nähnyt kaikkien muiden kadonneen kappeliin. Vahtisotilas
oli sama lukutaitoinen nuorukainen Aventano, joka oli lukenut
sotilaille Gian Marian Gonzagalle lähettämän kirjeen. Jos hänellä
mielestään oli selvittämättömiä asioita jonkun Roccaleonen varusväkeen
kuuluvan sotilaan kanssa, niin se mies oli Aventano.
Sumu häipyi nopeasti, ja seutu alkoi näkyä penikulmien laajuudelta.
Gian Marian leirissä hän huomasi miesten tulevan ja menevän, mikä
osoitti piirittäjäin olevan harvinaisessa touhussa niin varhaisella
hetkellä. Siellä odotettiin hänen merkkiään.
Hän lähestyi nuorta vahtisotilasta, käyden yhä hermostuneemmaksi
sitä mukaa kuin toiminnan aika likeni. Hän kiroili Fortemania, joka
itsekkäästi oli kieltäynyt olemasta mieskohtaisesti mukana päästämässä
Gian Mariaa linnaan. Tässä oli tehtävä, jonka Fortemani olisi osannut
suorittaa paremmin kuin hän. Hän oli innokkaasti kiinnittänyt
Ercolen huomiota tähän seikkaan, mutta rehentelijä oli virnistänyt
ja ravistanut päätänsä. Gonzagan osalle tuli suurempi palkkio, ja
niinpä tuli Gonzagan tehdä työstäkin suurempi osa. Se oli vain oikein
ja kohtuullista, oli se lurjus väittänyt; ja Gonzagan ollessa siinä
tehtävässä hän pitäisi silmällä kappelin ovea, ettei heitä häirittäisi.
Ja niinpä oli Gonzagan ollut pakko lähteä yksin koettamaan selviytyä
vahtisotilaasta.
Hän lausui nuorelle miehelle aamutervehdyksen hermostuneesti, mutta
miellyttävästi, ja pani tyydytyksekseen merkille, ettei vahdilla ollut
ruumista suojaavia panssareita. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli
ollut koettaa vietellä Aventano puolelleen, saada hänet lahjomalla
taipuvaiseksi; mutta kun toiminnan hetki nyt oli käsillä, ei hän
rohjennut esittää tarjoustaan. Hän ei keksinyt sitä varten sopivia
sanoja, ja häntä peloitti, että mies hylkäisi ehdotuksen ja harmin
puuskassa ahdistaisi häntä pertuskallaan. Hän ei osannut aavistaa
Ercolen etukäteen maininneen Aventanolle, että hänelle tarjottaisiin
lahjuksia ja että hänen pitäisi empimättä suostua ottamaan ne vastaan.
Ercole oli valinnut tämän miehen, koska hän oli älykäs, ja oli
selvittänyt hänelle hyvin, mitä oli tekeillä, sekä luvannut hänelle
tuntuvan palkkion, jos hän näyttelisi osansa hyvin, ja Aventano odotti.
Mutta Gonzaga, joka ei tietänyt siitä mitään, luopui viimeisellä
hetkellä lahjomissuunnitelmasta, jota hänen Ercolelle antamansa
lupauksen mukaan piti noudattaa.
"Teidän ylhäisyydellänne näyttää olevan vilu", virkkoi nuori mies
kunnioittavasti, sillä hän oli huomannut Gonzagan värisevän.
"Kolea aamu, Aventano", vastasi keikari virnistäen.
"Niin on; mutta aurinko alkaa tuolta pilkottaa. Pian ilma lämpenee."
"Niinpä kyllä", vastasi toinen hajamielisesti, yhäti viipyen
vahdin vierellä, kätensä hilpeän sinisen samettivaipan verhossa
hermostuneesti hypistellessä tikaria, jota hän ei uskaltanut paljastaa.
Hänen mieleensä johtui, että minuutteja kului ja että hänen täytyi
toimia. Mutta Aventano oli jäntevä nuorukainen, ja jollei hänen
suunnittelemansa äkillinen isku tehoaisi, olisi hän miehen armoilla.
Kun hän sitä ajatteli, vavahti hän taaskin, ja hänen kasvonsa kävivät
harmaiksi. Hän loittoni askeleen, ja sitten välähti hänen mieleensä
julma juoni.
"Mitäs tuo on?" huudahti hän, tähystäen maata.
Heti oli Aventano hänen vierellään, sillä hänen äänensä oli kuulostanut
levottomalta — jollaiseksi hänen silloisessa tilassaan ei ollut vaikea
sitä mukailla.
"Mikä, teidän ylhäisyytenne?"
"Tuolla alhaalla", huusi Gonzaga kiihtyneesti. "Tuossa kiveyksen
raossa. Ettekö te nähnyt mitään?" Ja hän osoitti maassa sellaista
kohtaa, jossa kaksi luiskaa yhtyi.
"En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne."
"Näytti siltä kuin tuolla alhaalla olisi välähtänyt keltaista valoa.
Mitä on tällä kohdalla allamme? Olen valmis vannomaan, että nyt
puuhataan kavallusta. Käykää polvillenne ja katsokaa, näkyykö mitään!"
Luotuaan kummastelevan katseen hovimiehen kalpeihin, nytkähteleviin
kasvoihin laskeutui kovaonninen nuorukainen hänen käskynsä mukaan nelin
kontin. Sittenkin — miespoloinen! — hän tuskin oli niin älykäs kuin
Fortemani luuli.
"Ei siellä ole mitään, teidän ylhäisyytenne", vakuutti hän.
"Kiveyksessä on halkeama. Mutta — Vo-ih!"
Pelokkaan hätäisesti oli Gonzaga temmannut tikarin tupestaan ja
upottanut sen keskelle Aventanon leveätä selkää. Miehen käsivarret
lipuivat ulospäin, hän päästi pitkäveteisen, korisevan huokauksen,
vaipui maahan ja ojensihe kammottavasti kiveykselle.
Samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko tuli näkyviin kultaisen
säkenöivänä. Korkealla Gonzagan pään yläpuolella viritti leivonen
laulunsa.
Tuokion salamurhaaja seisoi uhrinsa ruumiin ääressä pää painuneena
olkapäiden väliin, ikäänkuin hän olisi odottanut iskua, kasvot
harmaina, hampaat kalisevina ja suu kamalasti nytkähtelevänä. Häntä
puistatti. Ensi kerran hän oli nyt riistänyt hengen ihmiseltä, ja tuo
hänen jalkojensa juuressa viruva ruumis herätti hänessä kuvottavaa
kammoa. Hän ei olisi kuningaskunnan hinnasta — ei pelastaakseen
sielunsa ikuisesta kadotuksesta, jonka hän oli teollaan ansainnut —
rohjennut kumartua vetäisemään tikaria irti murhaamansa onnettoman
selästä. Päästäen parkaisua muistuttavan äänen hän kääntyi ja pakeni
kauhun vallassa siltä paikalta. Pelosta huohottaen, mutta alitajuisesti
muistaen, mitä hänen piti tehdä, hän seisahtui tuokioksi heiluttamaan
nenäliinaa ja syöksyi sitten portaita myöten sivuportille.
Vapisevin sormin hän avasi lukon ja aukaisi portin selälleen Gian
Marian miehiä varten, jotka hänen merkkinsä kutsumina nyt kiiruhtivat
esille, kantaen kuusipuista siltaa, jonka he edellisenä päivänä olivat
hätäisesti ja karkeatekoisesti kyhänneet. Jonkun verran ponnistellen
ja synnyttäen enemmän melua kuin Gonzagasta oli mieleen he työnsivät
sen vallihaudan poikki. Eräs miehistä hiipi ylitse ja auttoi Gonzagaa
kiinnittämään sillan toisen pään tiukasti.
Hetkisen kuluttua Gian Maria ja Guidobaldo seisoivat linnanpihalla,
ja heidän jälessään tulivat melkein kaikki ne sata miestä, jotka Gian
Maria oli tuonut tähän piiritykseen. Niin oli Francesco varmasti
otaksunut käyvän, sillä hän tiesi, ettei hänen serkkunsa tapa ollut
jättää mitään vaaralle alttiiksi.
Babbianon herttua, jonka kasvoja rumensi pörröinen, punertava
parransänki — sillä hänen vannomansa valan mukaisesti oli hänen
pyöreissä kasvoissaan nyt kahden viikon vanha parta — kääntyi Gonzagan
puoleen.
"Onko kaikki hyvin?" tiedusti hän ystävällisesti, kun taas Guidobaldo
silmäili keikaria halveksivasti.
Gonzaga vakuutti, että kaikki oli saatu toimeen häiritsemättä varusväen
jumalanpalvelusta. Kun hän nyt arveli olevansa hyvässä turvassa, palasi
hänen tavallinen rauhallinen esiintymistapansa.
"Saatte onnitella itseänne, teidän korkeutenne", rohkeni hän
virnistäen lausua Guidobaldolle, "sen tähden, että olette kasvattanut
veljentyttärenne uskonnolliseen hartauteen".
"Puhuttelitteko minua?" virkkoi Urbinon herttua kylmästi. "Luotan
siihen, ettei se enää toistamiseen ole tarpeen."
Nähdessään hänen kauniiden kasvojensa inhoisen ilmeen Gonzaga tunsi
sykertyvänsä kokoon. Gian Maria nauroi vinkuvalla sopranoäänellään.
"Enkö ole palvellut teidän korkeuttanne uskollisesti?" liehakoi keikari.
"Niin on tehnyt kokkini halvin apuri ja samoin alhaisin tallipoikani
— ja he ovat tehneet sen kunniallisemmin itseään kohtaan", vastasi
ylpeä herttua. "He eivät kuitenkaan mene niin pitkälle, että laskisivat
minulle leikkiä." Hänen silmistään säihkyi niin kaunopuheinen uhkaus,
että Gonzaga peräytyi peloissaan; mutta Gian Maria taputti häntä
ystävällisesti olalle.
"Olkaa hilpeä, Juudas!" kehoitti hän, nauraen kalpeat kasvot
virnistyksessä. "Minulla on kyllä teille tilaa Babbianossa ja myöskin
työtä, jos toimitte yhtä hyvin kuin täällä. Mutta nythän sotilaat ovat
täällä. Menkäämme eteenpäin linnanväen ollessa rukoilemassa. Mutta
emme saa häiritä heitä", lisäsi hän vakavammin. "En halua olla syypää
jumalattomaan tekoon. Meidän sopii odottaa heitä ulkosalla." Hän nauroi
hilpeästi, sillä hän tuntui olevan luonnottoman hyvällä tuulella, käski
Gonzagan mennä edellä ja seurasi häntä Guidobaldon rinnalla. He menivät
linnanpihan poikki, hampaisiin saakka aseistettujen sotilaiden rivien
välitse ja seisahtuivat sisemmälle pihalle johtavan holvikäytävän
ovelle, jotta Gonzaga avaisi sen.
Hetkisen keikari seisoi paikallaan, tuijottaen suu auki. Sitten hän
käänsi tyrmistyneet kasvonsa herttuoihin päin. Hänen polvensa vapisivat
silminnähtävästi. "Se on lukittu", ilmoitti hän pelokkaasti. "Me
melusimme liian kovasti tullessamme", huomautti Guidobaldo, "ja se
hälytti varusväen".
Tämä selitys huojensi Gian Marian mielessä äityvää levottomuutta. Hän
kääntyi sotilaittensa puoleen ja kirosi.
"Tänne joitakuita miehiä!" komensi hän terävästi. "Rikkokaa tuo ovi!
Lempo soikoon! Luulevatko ne tomppelit niin helposti pitävänsä minua
ulkopuolella?"
Ovi murrettiin rikki, ja he etenivät, mutta vain noin puolikymmentä
askelta, sillä lyhyen käytävän toisessa päässä oli toinen ovi
sulkemassa heiltä tien. Senkin he mursivat auki Gian Marian hurjasti
kiroillessa viivytystä. Mutta kun tie oli aukaistu, ei hän ollut kovin
innokas menemään edellä.
Hän piti perin todennäköisenä, että Valentinan sotilaat olisivat
toisella pihalla heitä odottamassa. Senvuoksi hän käski miestensä mennä
eteenpäin, jääden Guidobaldon kanssa jälkeen, kunnes sai tiedon, että
myöskin sisempi piha oli tyhjä.
Ja nyt oli koko hänen satalukuinen seurueensa keräytynyt sinne
nujertamaan monna Valentinan palveluksessa olevia kahtakymmentä miestä;
ja — Gian Marian omantunnon arkailusta huolimatta — Guidobaldo astui
kylmäverisesti kappelin ovelle.
* * * * *
Kappelissa oli jumalanpalvelus alkanut. Alttarin juurella oli veli
Domenico kaiuttanut Confiteorin avustavan hovipojan sopraanon
säestäessä hänen syvää ääntänsä. Kyrie-rukous oli parhaillaan menossa,
kun seurakunnan huomio kiintyi kappelin ovea lähestyvien askelten
ääneen, johon sekaantui pahaenteistä teräksenkalinaa. Miehet nousivat
kaikki yhtaikaa, peläten kavallusta, ja paikan pyhyydestä huolimatta
kiroilivat sitä, ettei heillä ollut aseita.
Sitten ovi avautui, ja portailla kajahteli tulokkaiden rautakorkojen
kapse, joten kaikkien katse suuntautui sinne, myöskin veli Domenicon,
joka oli vapisevalla äänellä lausunut viimeiset sanat: "Christe
eleison."
Kuului helpotuksen huoahdus, jota seurasi Valentinan äkäinen huudahdus,
kun läsnäolijat tunsivat tulokkaat. Ensimmäisenä astui esiin Aquilan
kreivi täydessä sotisovassa, miekka kupeella ja tikari vyöllä, kantaen
päähinettään vasemman käsivartensa taipeessa. Hänen takanaan kohosi
Fortemanin ruho, isot kasvot punehtuneina oudosta kiihtymyksestä; hänen
teräshaarniskaansa peitti nahkainen suojus, myöskin hänen vyöllään
riippui miekka ja tikari, ja hänen kädessään oli välkkyvä kypäri.
Viimeisinä tulivat Lanciotto ja Zaccaria, molemmat täysissä varuksissa
ja hyvin aseistettuina.
"Keitä olette te, jotka tunkeudutte tuollaisessa asussa Jumalan
huoneeseen häiritsemään pyhää jumalanpalvelusta?" huusi munkin
bassoääni.
"Kärsivällisyyttä, hyvä isä", vastasi Francesco rauhallisesti. "Tilanne
antaa meille siihen oikeuden."
"Mitä tämä merkitsee, Fortemani?" tiedusti Valentina käskevästi,
tähdäten vihaisen katseen kapteeniinsa ja tyyten sivuuttaen kreivin.
"Kavallatteko tekin minut?"
"Se merkitsee, madonna", vastasi jättiläinen kursailematta, "että
sylikoiranne, herra Gonzaga, on juuri tällä hetkellä päästämässä
sivuportista Roccaleoneen Gian Mariaa ja hänen sotaväkeään".
Miehiltä pääsi käreä huuto, jonka Francesco vaimensi rautakintaisella
kädellään.
Valentina katseli Fortemania hurjistuneena, ja ikäänkuin hänen tahtoaan
voimakkaamman tahdon pakottamina hänen silmänsä sitten kääntyivät
kreiviin päin. Francesco astui heti hänen luoksensa ja kumarsi päätänsä
hänen edessään.
"Madonna, nyt ei ole sopiva hetki selityksille. Nyt tarvitaan
toimintaa, ja sitä tarvitaan heti. Tein väärin, kun en ilmaissut
teille, kuka olin, ennenkuin saitte sen selville niin onnettomalla
tavalla ja ainoan Roccaleonessa olleen kavaltajan Romeo Gonzagan avulla
— joka, kuten Fortemani äsken kertoi, on tällä hetkellä päästämässä
serkkuani ja teidän setäänne tähän linnaan. Mutta oman etunne vuoksi
rukoilen teitä, madonna, uskomaan, ettei tarkoituksenani koskaan ole
ollut muu kuin palvella teitä ja etten minä, kuten teille väitettiin,
ole koettanut kääntää tätä piiritystä omaksi poliittiseksi edukseni."
Valentina vaipui polvilleen ja alkoi kädet ristissä rukoilla armon
äitiä, arvellen olevansa hukassa, sillä Francescon sävy oli vakuuttava
ja ritari oli sanonut Gian Marian parhaillaan tunkeutuvan linnaan.
"Madonna", huudahti kreivi, kevyesti koskettaen tytön olkapäätä,
"jättäkää rukouksenne siksi, kunnes ne voivat olla kiitosrukouksia!
Kuunnelkaa! Tuon Peppen valppauden avulla, joka, kelpo olento, ei
ollut menettänyt luottamustaan minuun eikä pitänyt minua raukkana,
saimme — Fortemani ja minä — eilen illalla tiedon näistä Gonzagan
aikeista. Ja me olemme tehneet suunnitelmamme ja suorittaneet
valmistuksemme. Linnaan tunkeutuessaan tapaavat Gian Marian sotilaat
ulommat ovet teljettyinä ja lukittuina, ja me voitamme vähän aikaa
heidän murtaessaan niitä. Palvelijani, kuten huomannette, telkeävät
parhaillaan kappelin ovea heille lisäesteeksi. Heidän ollessaan siinä
puuhassa täytyy meidän toimia. Lyhyesti siis, jos luotatte meihin,
viemme teidät pois täältä, sillä me neljä olemme työskennelleet koko
yön ja saaneet jotakin aikaan."
Kasvot pingoittuneina ja säikähtyneen näköisinä Valentina katsoi
Francescoon kyynelusvan lävitse. Sitten hän vei kätensä otsalleen,
tehden hämmennyksen ja avuttomuuden eleen.
"Mutta he seuraavat meitä", valitti hän.
"Eivät seuraa", rauhoitti kreivi hymyillen. "Siitäkin olemme pitäneet
huolta. Tulkaa, madonna; aika on täpärällä."
Tyttö silmäili häntä pitkän tuokion. Pyyhkäistyään sitten pois
katsettaan himmentäneet kyyneleet hän laski molemmat kätensä hänen
olkapäilleen ja seisoi siten kaikkien näkyvissä, katsoen toisen tyyniin
kasvoihin.
"Mistä tiedän, että sananne ovat tosia — että voin luottaa teihin?"
kysyi hän, mutta hänen äänensä ei osoittanut hänen vaativan
eittämätöntä todistusta uskoakseen.
"Kautta kunniani ja ritariarvoni", vastasi kreivi kaikuvalla äänellä,
"vannon tässä, Jumalan alttarin juurella, että pyrkimykseni — ainoa
pyrkimykseni — on ollut, on nyt ja on vastaisuudessa palvella teitä,
monna Valentina."
"Minä uskon teitä", huudahti tyttö; ja hetkisen kuluttua hän nyyhkytti:
"Antakaa minulle anteeksi, Francesco, ja suokoon Jumalakin minulle
anteeksi, etten luottanut teihin!"
Kreivi kuiskasi hiljaa hänen nimensä, korostaen sitä niin suloisesti,
että hänen rintaansa tulvahti onnekas rauha ja hänen silmistään alkoi
loistaa entinen iloinen rohkeus.
"Tulkaa, hyvät herrat!" huudahti kreivi nyt, käyden äkkiä ripeäksi,
mikä säpsähdytti toiset kuumeisen totteleviksi. "Te, veli Domenico,
riisukaa pois papillinen asunne ja vyöttäkää kaapunne korkealle!
Te joudutte kapuamaan. Ja pari miestä tänne siirtämään syrjään tuo
alttariaskelma! Palvelijani ja minä kulutimme yön irroittaessamme sen
vanhoja kiinnikkeitä."
Miehet nostivat kiven paikaltaan, ja sen alla olevassa aukossa tulivat
näkyviin portaat, jotka johtivat alaspäin Roccaleonen vankikomeroihin
ja kellareihin.
He laskeutuivat niitä myöten kiireesti, mutta hyvässä järjestyksessä
Francescon ohjaamina, ja kun viimeiset olivat kavunneet aukosta,
sijoittivat hän ja Lanciotto apunaan alempana olevia miehiä, jotka
olivat tarttuneet hänen heille laskemaansa nuoraan, kiviliuskan
altapäin takaisin paikalleen, jotta ei jäisi näkyviin jälkeäkään
osoittamaan heidän käyttämäänsä tietä.
Alhaalla oli Fortemani, joka oli mennyt edellä mukanaan puoli tusinaa
sotamiehiä, avannut erään sivuoven; ja maanalaisessa käytävässä
valmiina olleet tavattoman jykevät tikapuut työnnettiin vallihaudan
ylitse, joka tällä kohdalla oli pauhaava vuoripuro.
Ensimmäisenä laskeutui tätä viettävää siltaa myöten Fortemani, ja
maahan ehdittyään hän kiinnitti portaiden alapään lujasti. Senjälkeen
meni Francescon käskystä kymmenkunta miestä aseinaan keihäät, jotka
oli yöksi jätetty käytävään. Komennussanan kuultuaan he äänettömästi
pujahtivat pois. Sitten oli naisten vuoro, ja viimeisinä menivät
jäljellä olevat miehet.
Vihollisista he eivät nähneet vilahdustakaan, eivät edes ainoatakaan
vahtisotilasta, sillä kaikki Gian Marian miehet oli viety linnaa
valtaamaan. Siten he poistuivat Roccaleonesta ja menivät karkeatekoisen
sillan ylitse sen eteläpuolella aukeaville, viehättäville niityille.
Fortemani miehineen oli jo juoksujalkaa kadonnut linnan etusivulle
päin, kun Francesco viimeisenä astui sillalle ja sulki oven jälkeensä.
Sitten hän lipui nopeasti maahan ja kymmenkunnan kerkeän miehen avulla
kiskoi tikapuut pois. Kannettuaan ne muutamien metrien päähän puron
partaalta he laskivat ne niitylle. Francesco naurahti mitä puhtaimmasta
riemusta ja meni Valentinan luokse.
"He saavat päänvaivaa koettaessaan ottaa selkoa, miten pääsimme
linnasta", huudahti hän, "ja heidän on pakko johtua siihen päätelmään,
että olemme kaikki enkeleitä ja ja että meillä on siivet varuksiemme
alla. Emme jättäneet heille yksiäkään tikkaita emmekä nuoranpätkääkään,
jonka avulla he voisivat yrittää tulla jäljessämme, joskin he
huomaisivat, miten me tulimme. Mutta, Valentina _mia_, ilveily ei
vielä ole loppunut. Fortemani lienee jo siirtänyt pois paikaltaan sen
sillan, jota myöten he menivät linnaan, ja aloittanut taistelun heidän
mahdollisesti vahdiksi jättämiensä muutamien miesten kanssa, ja korkea
ja mahtava Gian Maria on nyt tiukimmassa satimessa, mitä ikinä on
valmistettu."