Aseistustornissa

Sisemmän linnanpihan karkeat kivet hohtivat puhtaina ja kirkkaina

aamuauringon paisteessa, vielä märkinä niitä edellisenä yönä

huuhdelleesta rankasta sateesta.

Narri istui karkeatekoisella tuolilla pitkän käytävän eteisessä ja

hautoi mietteitään, synkästi silmäillen välkkyvää kiveystä. Hän oli

äkeissään, mikä oli harvinaista tässä hyväntuulisessa Peppessä, jollei

veli Domenico ollut kysymyksessä. Hän oli koettanut puhua monna

Valentinalle järkeä siltä, että herra Francescoa pidettiin vankina

huoneessaan, ja neito oli käskenyt hänen rajoittamaan huomionsa

ilveilyyn, esiintyen hänelle tylymmin kuin milloinkaan ennen. Mutta

uhmaillen emäntänsä komennuksia hän oli hämmästyttänyt Valentinaa

ilmoittamalla tietäneensä, kuka herra Francesco oli siitä päivästä

alkaen, jolloin he olivat ensi kerran kohdanneet hänet Acquaspartassa.

Hän oli aikonut sanoa enemmänkin. Hän oli aikonut lisätä, että

Francesco oli karkoitettu Babbianosta ja että yleisesti tiedettiin

hänen olevan vastahakoisen nousemaan serkkunsa valtaistuimelle. Hän oli

aikonut selvittää emännälleen, että jos Francesco olisi sitä halunnut,

hänen ei olisi tarvinnut alentua sellaiseen tekoon, jollaisesta

Valentina häntä nyt syytti. Mutta Valentina oli sulkenut hänen suunsa

ja karkoittanut hänet luotansa äkäisillä sanoilla ja vielä äkäisemmillä

uhkauksilla.

Ja sitten oli Valentina lähtenyt jumalanpalvelukseen, ja narri oli

etsinyt suojaa käytävän eteisestä purkaakseen siellä pahaa tuultansa

— tai oikeastaan antautuakseen sen valtoihin — pohtiessaan naisten

tyhmyyttä ja Gonzagan kavaluutta, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että

tämä surkea asiantila oli juuri viimemainitun syytä.

Ja hänen istuessaan siellä — eriskummaisena, rujomuotoisena, korean

täplikkääseen asuun puettuna olentona — valtasi hänet hillitön raivo.

Miten heille nyt kävisi? Ilman Aquilan kreivin lujaa tukea olisi

miehistö jo viikko sitten pakottanut Valentinan antautumaan. Mitä

tapahtuisi nyt, kun kreivin peloittava komennuskyky ei enää ollut

hillitsemässä sotilaita?

"Hän huomaa typeryytensä sitten, kun se on liian myöhäistä.

Sellainen on naisten tapa", vakuutti hän itsekseen. Ja koska

hän rakasti emäntäänsä, tyrmistytti se ajatus hänen uskollista

sieluaan. Hän odottaisi paikallaan, kunnes monna Valentina

palaisi jumalanpalveluksesta, ja sitten emäntä kuulisi — kaikki

kuulisivat hänen sanansa. Hän ei enää sallisi niin helposti ajaa

itseään pois. Kiihkeästi hän mielessään aprikoi, mitä hän sanoisi,

kuinka yllättävällä, ponnekkaalla lauseella hän pakottaisi toiset

kiinnittämään huomionsa hänen puheisiinsa, kun häntä säpsäytti kappelin

portaille ilmestynyt hahmo. Se näyttäytyi äkkiä ja hiljaa kuin

ilmestys, mutta se oli Romeo Gonzagan näköinen.

Hänet nähtyään Peppe vaistomaisesti vetäytyi eteisen pimentoon; hänen

silmänsä erotti, kuinka epäilyttävän salavihkaiset hovimiehen liikkeet

olivat, ja hän tarkkaili niitä tuiman kiihkeästi. Hän näki Romeon

silmäilevän varovasti ympärilleen ja laskeutuvan sitten portaita

alas varpaillaan ilmeisesti sen tähden, ettei hänen askeltensa ääni

kantautuisi kappelissaolijoiden korviin. Lainkaan aavistamatta, että

Peppe oli läheisyydessä hän senjälkeen ripeästi kiiruhti pihan poikki

ja katosi ulommalle pihalle vievään holvikäytävään. Ja varmana siitä,

ettei olisi vahingoksi jonkun verran tutustua hovimiehen puuhiin narri

lähti seuraamaan häntä.

Huoneessaan Leijonan tornin kohdalla oli Aquilan kreivi viettänyt

levottoman yön, häntä oli vaivannut sama pelko linnan kohtalosta, joka

oli tuskastuttanut narria, mutta hän ei ollut yhtä herkkä syyttämään

vankeudestaan Gonzagan juonittelua. Zaccarian saapuminen oli ilmaissut

hänelle, että Fanfullan oli vihdoinkin täytynyt kirjoittaa, eikä hän

voinut otaksua muuta, kuin että kirje oli joutunut monna Valentinan

käsiin ja että se oli sisältänyt jotakin sellaista, minkä neito oli

tulkinnut osoittavan hänellä olevan kavallusaikeita.

Katkerasti hän nyt moitti itseään siitä, ettei ollut ihan alusta alkaen

avoimesti ilmaissut Valentinalle nimeään; katkerasti hän moitti neitoa

siitä, ettei viimemainittu ollut suostunut edes kuulemaan sen miehen

sanoja, jota hän vakuutti rakastavansa. Jos Valentina vain olisi

maininnut, millä perusteilla hän epäili häntä, Francescoa, olisi hän,

sen hän uskoi varmasti, voinut haihduttaa epäluulot yhdellä sanalla,

selvittää, kuinka perusteettomat ne olivat ja kuinka vilpittömät hänen

aikeensa neitoa kohtaan olivat. Eniten häntä kiusasi se, että Zaccarian

niin kauan odotettu ja niin kauan viipynyt saapuminen osoitti, että

hänen tuomansa uutiset olivat tärkeät. Sen seurauksena saattaisi olla,

että Gian Maria saattaisi liikehtiä millä hetkellä tahansa ja että

hänen toimintansa saattaisi olla laadultaan epätoivoista.

Fortemanin miehissä oli Francescon vangitseminen välttämättä

herättänyt alakuloisuutta sekä harmia Valentinaa kohtaan, joka oli

sen aiheuttanut. Juuri hänen kätensä oli pitänyt heitä koossa, hänen

harkintakykynsä — josta he olivat saaneet eittämättömiä näytteitä —

oli valanut heihin rohkeutta. Hän oli sellainen johtaja, joka oli

osoittanut pystyvänsä johtamaan ja johon he luottivat niin, että

olisivat olleet valmiit ryhtymään mihin tahansa hänen käskystään.

Kuka heitä nyt johti? Fortemani oli vain yksi heistä, ja hän oli ihan

satunnaisen seikan nojalla joutunut heidän komentajakseen. Gonzaga oli

keikari, jonka tanssiaskelia he matkivat ja jonka älyä he halveksivat,

kun taas Valentina, vaikka olikin uljas ja rohkea, oli sittenkin vain

tyttö, jolla ei ollut maailmallista eikä senkään vertaa sotilaallista

kokemusta ja jonka määräysten noudattaminen saattaisi olla samaa kuin

itsemurha.

Tällaisia mielipiteitä ei kukaan kannattanut voimakkaammin kuin

itse Ercole Fortemani. Milloinkaan hän ei ollut suorittanut mitään

vastahakoisemmin kuin nyt Francescon vangitsemisen, ja kun hän mietti,

mitä siitä todennäköisesti seuraisi, ei hänen tyrmistyksellään ollut

rajoja. Hän oli oppinut pitämään arvossa ja omalla karkealla tavallaan

jopa rakastamaankin heidän taitavaa linnanpäällikköään, ja saatuaan

vangitsemishetkellä tietää, kuka Francesco oikeastaan oli, oli hänen

ihailunsa kasvanut jonkunlaiseksi nöyräksi kunnioitukseksi sitä

_condottieroa_ kohtaan, jonka nimi oli Italian sotilaista samanlainen

kuin jonkun suojeluspyhimyksen nimi.

Jotta hänen vankinsa vartiointi olisi varma, oli Gonzaga, joka nyt oli

taaskin ruvennut Roccaleonen komentajaksi, käskenyt hänen viettää yönsä

Francescon etuhuoneessa. Hän oli mennyt tätä määräystä pitemmälle ja

viettänyt melkoisen osan yöstä itse kreivin huoneessa.

"Teidän ei tarvitse muuta kuin puhua", oli öykkäri vannonut, osoittaen

Francescolle, millaiset hänen tunteensa oikein olivat, "ja linna on

teidän. Kun lausutte vain sanan, liittyvät mieheni tottelemaan teitä,

ja te saatte menetellä Roccaleonessa mielenne mukaan."

"Te kurja kavaltaja!" oli Francesco nauraen vastannut. "Ettekö muista,

kenen palveluksessa olette? Antaa kaiken olla niinkuin on, Ercole!

Mutta jos haluatte tehdä minulle palveluksen, niin sallikaa minun

tavata Zaccariaa — sitä miestä, joka saapui Roccaleoneen tänä iltana."

Sen oli Ercole tehnyt. Zaccaria tunsi tuomansa kirjeen sisällön

hyvin, sillä Fanfulla oli sen ilmoittanut hänelle siltä varalta, että

hänen oman turvallisuutensa tähden olisi pakko hävittää se — ja nyt

hän katkerasti katui sitä, ettei ollut turvautunut siihen keinoon.

Zaccarialta Francesco siis sai tietää kaikki, mitä halusi, ja koska ne

tiedot vain vahvistivat hänen pelkoaan, ettei Gian Maria enää lykkäisi

toimintaansa tuonnemmaksi, tuskastutti häntä suunnattomasti se, että

hän itse oli vangittuna.

Aamun harmailla tunneilla hän tuli rauhallisemmaksi ja lampun

valossa, jonka Ercole oli hänen pyynnöstään täyttänyt, hän istuutui

kirjoittamaan Valentinalle kirjettä, jonka hän uskoi herättävän neidon

sydämessä varmuuden hänen vilpittömyydestään. Koska Valentina ei

suostunut kuuntelemaan häntä, oli tämä ainoa mahdollinen menettelytapa.

Tunnin kuluttua — hänen himmeän lamppunsa valon käytyä keltaiseksi nyt

auringon noustua — oli hänen kirjeensä valmis, ja hän kutsui taaskin

Ercolen luokseen, pyytäen häntä heti viemään kirjeen monna Valentinalle.

"Odotan siihen saakka, kunnes hän palaa kappelista", vastasi Ercole.

Hän otti kirjeen ja lähti. Pihalle ehdittyään hän kummastui nähdessään

narrin henkeään haukkoen syöksyvän luokseen kiihtymyksen kuvastuessa

hänen omituisten kasvojensa kaikista piirteistä.

"Nopeasti, Ercole!" kehoitti Peppe häntä. "Tulkaa mukaani!"

"Hitto sinut vieköön, sinä paholaisen sikiö — mihin?" murahti soturi.

"Kerron mennessämme. Emme saa tuhlata minuuttiakaan. Tekeillä on

kavallus — Gonzaga —" huohotti narri ja lisäsi vimmaisesti: "Tuletteko?"

Fortemani ei tarvinnut toista kehoitusta. Mahdollisuus saada kaunis

herra Romeo kiinni kavalluksesta oli liian suloinen houkutus. Pärskyen

ja puhkuen — sillä ankara juominen oli pahasti pilannut hänen

hengitystään — kookas kapteeni hoputti narria joutumaan, kuunnellen

kävellessään huohotuksia, joilla narri kertoi tarinansa. Paljoa siinä

ei ollutkaan. Peppe oli nähnyt herra Gonzagan menevän aseistustorniin.

Ampumaraosta hän oli tähyillyt, kun Gonzaga oli ottanut seinältä

kaaripyssyn, tarkastanut sitä, laskenut sen pöydälle ja istuutunut

kirjoittamaan.

"No?" tiedusti Ercole. "Mitä muuta?"

"Ei mitään muuta. Siinä kaikki", vastasi kyssäselkä.

"Taivas ja helvetti!" karjaisi öykkäri, seisahtuen ja katsoa mulkoillen

maltitonta kumppaniaan. "Ja sinä olet juoksuttanut minua tämän tähden?"

"Eikö siinä sitten ole kylliksi?" tokaisi Peppe pontevasti. "Tuletteko

eteenpäin?"

"En enää askeltakaan", vastasi kapteeni, suuttuen pahasti. "Onko tämä

kurjaa pilaa? Entä se kavallus, josta puhuit?"

"Kirje ja kaaripyssy!" ähkyi Peppe ihan suunniltaan, virnistellen

kammottavasti tämän viivytyksen tähden. "Hyvä Jumala, onko ikinä ollut

moista tomppelia! Eikö se herätä mitään tuossa paksussa, tyhjässä

esineessä, jota nimitätte pääksenne? Oletteko unohtanut, miten

Gian Marian lähettämä tuhannen florinin tarjous tuli Roccaleoneen?

Kaaripyssyn nuolen ympärillä, tyhmyri! Tulkaa, sanon, ja jälkeenpäin

saatte kirjavan vaippani, ainoan liverin, jota teillä on oikeus

käyttää."

Tyrmistyneenä oivaltaessaan asian Ercole unohti sivaltaa ilveilijää

rangaistukseksi hävyttömyydestä ja salli narrin taaskin kiidättää

itseään ulomman pihan poikki ja varustuksille vieviä portaita ylöspäin.

"Arveletko —" alkoi hän.

"Arvelen, että teidän olisi paras kävellä hiljempaa", ärähti narri

kuiskaten, "ja hillitä ukkosmaista tohinaanne, jos mielitte yllättää

herra Romeon".

Ercole hyväksyi vihjauksen sävyisesti kuin lammas, jätti narrin

jälkeensä portaille ja meni hiljaa ylöspäin, lähestyen aseistustornia.

Hän tirkisti varovasti ampumaraosta; häntä suosi se seikka, että

Gonzaga oli selin häneen päin, ja hän huomasi, ettei hän ollut ehtinyt

vähääkään liian aikaisin.

Hovimies oli kumarassa, ja korviinsa kantautuvasta kitinästä Ercole

arvasi hänen parhaillaan vääntävän kaaripyssyä jännityksiin. Hänen

vieressään olevalla pöydällä virui paperiarkkiin kiedottu nuoli.

Nopeasti ja meluttomasti Ercole kiersi tornin ympäri, ja seuraavalla

hetkellä hän oli työntänyt auki telkeämättömän oven ja astui sisälle.

Häntä tervehti kauhuinen kirkaisu, ja Gonzaga, joka heti oikaisihe

pystyyn, käänsi häneen päin perin pelästyneet kasvot. Kun hovimies

sitten näki, kuka tulija oli, saivat hänen kasvonsa jonkun verran

takaisin tavallista tyyntä ilmettään, mutta hänen katseensa oli

levoton, ja hänen poskensa olivat kalpeat.

"_Sant Iddio_!" huohotti hän. "Te hätkähdytitte minua, Ercole. En

kuullut teidän tuloanne."

Öykkärin kasvoissa oli jotakin, mikä nyt lisäsi Gonzagan levottomuutta.

Hän koetti vielä hillitä itseään, samalla kun hän sijoittui Ercolen ja

pöydän väliin piilottaakseen kielevää nuolta ja tiedusti, mitä kapteeni

etsi sieltä.

"Tuota Gian Marialle kirjoittamaanne kirjettä", oli juro, tinkimätön

vastaus, sillä Ercole ei vähääkään välittänyt diplomaattisesta

esiintymisestä.

Gonzagan suu loksahti ammolleen, ja hänen ylähuulensa vapisi hampaita

vasten. "Mitä — Mi —"

"Antakaa tänne se kirje!" tiukkasi Ercole, astuen nyt hänen likelleen

niin hurjan näköisenä, että Gonzaga nielaisi paheksuvat sanat,

joita hän ajatteli. Sitten hän kuten umpikujaan joutunut eläin — ja

sellaisessa tapauksessa rottakin yrittää puolustautua — heilautti

päänsä yläpuolelle käsissään olevan raskaan kaaripyssyn ja sulki

Ercolelta tien.

"Peräytykää" kiljaisi hän. "Tai Jumalan ja hänen pyhimystensä nimessä

kolhaisen kallonne halki, niin että aivonne valuvat ulos."

Öykkäri päästi kurkkunaurahduksen, ja sitten hänen kätensä kietoutuivat

Gonzagan siromuotoisten vyötäisten ympäri, ja keikari nostettiin irti

maasta. Hän iski kaaripyssyllä rajusti, kuten oli uhannut, mutta se

osui tyhjään ilmaan. Seuraavalla hetkellä Gonzaga lennähti tornin

nurkkaan, pahasti kolhiutuen.

Niin kiivaan raivon vallassa, että hän tunsi sen ehdyttävän voimiaan

ja salpaavan hengitystään hän liikahti noustakseen pystyyn ja

heittäytyäkseen jälleen ahdistajansa kimppuun. Mutta Fortemani oli

hänen niskassaan ja kaikesta hänen rimpuilultaan huolimatta sai hänet

käännetyksi vatsalleen, väännetyksi hänen kätensä selän taakse ja

sidotuksi ne yhteen lähellä olleella vyöllä.

"Pysy alallasi, skorpioni!" ärähti tappelupukari, joka hengitti

raskaasti ponnistustensa tähden. Hän nousi seisomaan, otti nuolen,

jonka ympärille kirje oli sidottu, luki osoitteen — "Korkealle ja

Mahtavalle Herttualle Gian Maria Sforzalle" — hihitti puolittain

hilpeydestä, puolittain halveksumisesta ja poistui, lukiten oven

jälkeensä.

Yksin jäätyään Gonzaga virui vatsallaan samassa paikassa, johon

hänet oli paiskattu, kykenemättä tekemään juuri muuta kuin ähkymään

ja hikoilemaan äärimmäisessä epätoivossaan, samalla kun hän odotti

niiden miesten tuloa, jotka todennäköisesti hänet lopettaisivat.

Hän ei voinut toivoa armoa edes Valentinalta, niin raskauttava oli

hänen kirjoittamansa kirje. Siinä hän kehoitti herttuaa pitämään

sotilaansa valmiina jumalanpalveluksen aikana seuraavana aamuna ja

odottamaan, kunnes Gonzaga liehuttaisi nenäliinaa muurilta. Senjälkeen

hänen piti heti edetä sivuportille, joka olisi auki, ja kaikki muu,

lupasi Gonzaga, kävisi helposti. Hän yllättäisi koko varusväen

jumalanpalveluksessa ja aseettomana.

Kun Francesco luki sen, välähtivät hänen silmänsä, hänen huuliltaan

kirposi kirous; mutta ei hänen katseestaan eikä kirouksestaan uhkunut

suuttumusta, kuten Fortemani oli odottanut. Kreivin mieleen juolahti

äkkiä ajatus, joka oli niin omituinen ja humoristinen, mutta näytti

sittenkin niin helpolta toteuttaa, että hän purskahti nauramaan.

"Jumala siunatkoon tätä hupsua, koska hän on mahdollisimman sopiva

kavaltaja!" huudahti hän, jolloin Fortemanin suu hämmästyksestä meni

auki ja Peppen silmät levisivät hyvin pyöreiksi. "Ercole, hyvä ystävä,

tässä on syötti, jolla saamme älliömäisen serkkuni ansaan, niin hyvä,

etten ikinä olisi itse sellaista keksinyt."

"Tarkoitatteko —?"

"Viekää se takaisin hänelle!" huusi kreivi, ojentaen kirjettä

innosta vapisevalla kädellä. "Viekää se takaisin ja taivuttakaa joko

rehellisillä tai rumilla keinoilla hänet ampumaan se, kuten hän aikoi;

ja jos hän kieltäytyy, niin, no, sitten sinetöikää se ja ampukaa se

itse! Mutta laittakaa niin, että se joutuu Gian Marialle!"

"Enkö saa tietää, mikä on tarkoituksenne?" kysyi ymmälle joutunut

Ercole.

"Kaikki aikanaan, hyvä ystävä. Ensin tehkää tuolle kirjeelle, kuten

käskin! Kuulkaahan! Olisi paras selittää, että luettuanne sen suostutte

yhdessä hänen kanssansa kavaltamaan Roccaleonen, koska teissä

itsessänne on herännyt pelko siitä, mikä kohtalo teitä lopullisesti,

odottaa jouduttuanne Gian Marian käsiin. Vaatikaa häntä lupaamaan

teille rahaa, koskemattomuuden, mitä haluatte, palkkioksenne! Mutta

saakaa hänet uskomaan, että olette vilpitön, ja taivuttakaa hänet

ampumaan tuo arvokas nuolensa! Ja nyt menkää. Älkää hukatko aikaa,

sillä pian palaavat toiset jumalanpalveluksesta, ja tilaisuutenne on

mennyt! Tulkaa myöhemmin tänne! Sitten kerron, mitä on mielessäni. Ensi

yönä on meillä paljon puuhaa, Ercole, ja teidän täytyy päästää minut

vapaaksi, kun muut ovat vuoteessa. Menkää nyt!"

Ercole poistui, ja Peppe, joka jäi huoneeseen, kiusasi kreiviä

kysymyksillä, joihin viimemainittu vastaili, kunnes narri vihdoin

oivalsi, mihin suunnitelma tähtäsi, ja häpeämättä vannoi, ettei

maailmassa ollut suurempaa pilantekijää kuin hänen ylhäisyytensä oli.

Sitten Ercole palasi.

"Onko se tehty? Lähtikö kirje?" huudahti Francesco.

Fortemani nyökkäsi.

"Me olemme vannoutuneet veljeksiksi tässä jutussa, hän ja minä.

Hän lisäsi kirjeeseensä rivin, jossa hän ilmoitti saaneensa minut

apurikseen, minkä vuoksi myöskin minulle toivottiin koskemattomuutta."

"Olette toiminut hyvin, Ercole", kehui Francesco. "Antakaa nyt minulle

takaisin se monna Valentinalle aikomani kirje! Sitä ei enää tarvita.

Mutta palatkaa luokseni tänä iltana neljännellä hetkellä, kun kaikki

ovat makuulla, ja tuokaa muassanne palvelijani Lanciotto ja Zaccaria!"