"Francesco", virkkoi Valentina, ja nimi tuli hänen huuliltaan,
ikäänkuin se olisi ollut hyväilysana, "minkä tähden tuollainen synkkä,
huolestunut ilme?"
He olivat ruokasalissa, jonne toiset olivat heidät jättäneet, ja
istuivat vielä pöydässä, jonka ääressä olivat syöneet illallista.
Francesco käänsi ylöspäin tummat, miettivät silmänsä, ja kun ne nyt
suuntautuivat Valentinaan, muuttui niiden miettivä ilme helläksi.
"Minua kiusaa tämä tietojen puute", tunnusti hän. "Toivoisin tietäväni,
mitä Babbianossa tapahtuu. Olin arvellut, että tähän mennessä
Caesar Borgia olisi kannustanut Gian Marian alamaiset jonkinlaiseen
toimintaan. Kunpa tietäisin!"
Neito nousi pystyyn, tuli hänen luoksensa ja jäi seisomaan käsi hänen
olkapäällänsä, katsellen hymyilevin silmin hänen ylöspäin käännettyjä
kasvojaan.
"Ja kiusaako moinen pikku seikka sinua — sinua, joka viikko sitten
vakuutit toivovasi, että tätä piiritystä kestäisi ikuisesti?"
"Älä pidä minua epävakaisena, _anima mia_", vastasi Francesco,
suudellen olallaan lepääviä norsunluunvalkeita sormia. "Se tapahtui,
ennenkuin maailmani muuttui sinun käskysi taikavoimasta. Ja niinpä",
toisti hän, "toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa on tekeillä".
"Mutta miksi huokailla niin turhan toiveen tähden?" huudahti
Valentina. "Millä tavoin voisit tänne saada tietoja ulkoisen maailman
tapahtumista?"
Francesco mietti tuokion, etsien sanoja vastatakseen hänelle. Sillä
viikolla hän oli ollut parikymmentä kertaa paljastamaisillaan itsensä,
ilmaisemaisillaan Valentinalle, kuka ja mikä hän oli. Mutta aina
hän oli epäröinyt, jättäen paljastamisen toistaiseksi, kunnes aika
näyttäisi sopivammalta. Sellainen oli hänestä nyt. Valentina luotti
häneen, eikä hänellä ollut enää mitään syytä pysyä vaiti. Kenties hän
oli jo nyt vitkastellut liian kauan; ja niinpä hän oli puhkeamaisillaan
puhumaan, kun neito lähti hänen luotansa ja meni nopeasti ikkunan
ääreen lähestyvien askelten äänen hälyttämänä. Sekunnin kuluttua
avautui ovi, ja huoneeseen astui Gonzaga.
Tuokion hän seisoi epäröivänä oviaukossa, silmäillen heistä vuoroin
toista, vuoroin toista, ja häntä vuorostaan välinpitämättömästi
katseleva Francesco pani merkille, että hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja että hänen silmänsä kiiluivat kuin kuumeisen. Sitten hän astui
eteenpäin, jätti oven jälkeensä auki ja eteni huoneeseen.
"Monna Valentina, minulla on teille ilmoitettavaa." Hänen äänensä
vapisi hieman. "Herra — Francesco, suvaitsetteko jättää meidät kahden
kesken?" Ja hänen kuumeiset silmänsä kääntyivät oveen päin niin
kaunopuheisesti, ettei sanoja kaivattu.
Francesco nousi hitaasti pystyyn, koettaen tukahduttaa hämmästystään
ja luoden pöydän ylitse katseen Valentinaan, ikäänkuin odottaen neidon
vahvistavan tai hylkäävän tämän pyynnön, että hänen olisi poistuttava.
"Ilmoitettavaa minulle?" kummasteli tyttö vähäisen rypistyksen vetäessä
hänen kulmakarvojaan vastakkain. "Minkäluontoinen asia on, hyvä herra?"
"Yhtä tärkeä kuin salainenkin."
Valentina kohotti leukaansa ja näytti kärsivällisesti hymyillen
pyytävän Francescoa sallimaan hänen tehdä tässä tapauksessa Gonzagan
mieliksi. Kerkeänä tottelemaan Francesco taivutti päätänsä.
"Olen huoneessani, kunnes lähden tarkastuskierrokselle, madonna",
ilmoitti hän ja poistui sitten huoneesta.
Gonzaga saattoi häntä ovelle, sulki sen jälkeensä, otti kasvoilleen
surullisen paheksumisen ilmeen, palasi pöydän ääreen ja jäi seisomaan,
katsoen sen toisella puolen olevaa Valentinaa.
"Monna", alkoi hän, "taivaan nimessä toivoisin tämän ilmoituksen, joka
minun on teille kerrottava, lähtevän jonkun muun huulilta. Katsoen
siihen, mitä on tapahtunut — täällä Roccaleonessa — minun hupsuuteni
tähden — te — te saatatte ajatella tämän uhkuvan kostonhimoa."
Tyttö tuijotti häneen ymmälläolevan näköisenä.
"Te herätätte minussa levottomuutta, hyvä Gonzaga", vastasi hän, vaikka
hymyillen.
"Voi! Kova onni on määrännyt osakseni vieläkin pahemman tehtävän. Olen
saanut selville niin ruman kavallusvehkeen täällä linnassanne kuin
petturi on koskaan punonut."
"Kavalluksen!" kertasi Valentina hiljaa silmiensä levitessä. "Entä kuka
on syypää?"
Mies empi hetkisen, heilautti sitten kättänsä ja ehdotti hermostuneesti:
"Ettekö suvaitse istua?"
Koneellisesti Valentina istuutui pöydän ääreen katse koko ajan
tähdättyinä toisen kasvoihin, samalla kun jännityksen synnyttämä
levottomuus yhä pahemmin jäyti hänen sydäntään.
"Istukaa tekin", kehoitti hän, "ja kertokaa!" Gonzaga siirsi tuolin
pöydän viereen, istuutui vastapäätä neitoa, vetäisi syvän henkäyksen ja
tiedusti:
"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Aquilan kreivistä?"
"Olisi kummallista, jollen olisi. Hänhän on Italian uljain ritari,
kuten maine häntä nimittää."
Gonzaga tähysti tarkasti tytön kasvoja ja oli tyytyväinen siihen, mitä
hän niistä näki.
"Tiedättekö, mitä babbianolaiset hänestä ajattelevat?"
"Tiedän heidän häntä rakastavan."
"Entä tiedättekö, että hän on Babbianon valtaistuimen tavoittelija?
Muistanette, että hän on Gian Marian serkku?"
"Tiedän hänen ja Gian Marian sukulaisuussuhteet. Sitä en ole kuullut,
että hän tavoittelee Babbianon valtaistuinta. Mutta mihin olemme
harhautuneet?"
"Emme ole harhautuneet, madonna", torjui Gonzaga, "vaan menemme
suoraa tietä mainitsemani kavalluksen ytimeen. Uskoisitteko
minua, jos sanoisin, että täällä Roccaleonessa on Aquilan kreivin
käskyläinen, joka kreivin eduksi pitkittää tätä piiritystä muka pyrkien
karkoittamaan Gian Marian pois?"
"Gonzaga —" aloitti Valentina, enemmän kuin puolittain arvaten, mihin
miehen selittelyt tähtäsivät. Mutta hovimies keskeytti hänen lauseensa
harvinaisen epäkohteliaasti.
"Malttakaahan, madonna!" huudahti hän, katse suunnattuna Valentinan
kasvoihin, pää käskevästi pystyssä. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti!
En puhu joutavia. Siitä, mitä teille kerron, on minulla todistuksia ja
todistaja. Sellainen henkilö, kreivin etujen ajaja, on keskuudessamme,
ja hänen todellinen tarkoituksensa pitkittäessään tätä piiritystä ja
rohkaistessaan ja auttaessaan teitä tekemään vastarintaa on saada
Babbianon kansan kärsivällisyys Gian Mariaa kohtaan loppumaan ja saada
se lähestyvän vaaran hetkellä, Caesar Borgian sotajoukkojen sitä
uhatessa, luovuttamaan kruunu Aquilan kreiville."
"Mistä saitte tämän ruman valheen?" kysyi Valentina posket
tulipunaisina, silmät hehkuvina.
"Monna", vakuutti mies kärsivällisesti, "tämä, mitä te nimitätte
valheeksi, on jo tapahtunut tosiasia. En esitä teille turhan
kuvittelun hedelmiä; minulla on taskussani mitä varmin todistus,
että toivotun laatuinen tulos on jo saavutettu. Gian Maria on saanut
alamaisiltaan uhkauksen, että jollei hän kolmen päivän kuluessa palaa
pääkaupunkiinsa, he painavat herttuallisen kruunun Aquilan kreivin
päähän."
Valentina nousi seisomaan, hilliten hyvin suuttumuksensa ja säilyttäen
äänensä tyynenä.
"Missä se todistuskappale on? Ei, ei; minun ei tarvitse sitä nähdä.
Olkoonpa se mikä tahansa, mitä se minulle todistaisi? Sen, että
sananne, sikäli kuin ne koskevat Babbianon politiikkaa, saattavat
pitää paikkansa; Gian Marialle tekemämme vastarinta saattaa tosiaankin
riistää häneltä valtaistuimen ja olla hyvä palvelus Aquilan kreiville;
mutta miten se todistaisi oikeaksi tuon valheenne, että herra Francesco
— sillä selvästikin puhutte juuri hänestä — että herra Francesco
olisi mainitsemanne kreivin asiamies? Siitä valheesta, Gonzaga, teitä
rangaistaan ansionne mukaan."
Hän vaikeni, jääden odottamaan vastausta, ja hänen tarkkaillessaan
keikaria, hyydytti tämän rauhallinen esiintyminen hänen sydäntään.
Hovimies oli niin itseensä luottava, niin varmuutta uhkuva, ja
Valentina oli oppinut tietämään sen Gonzagassa merkitsevän, että vaaran
ja miehen välillä oli luja varustus. Hän huoahti syvään.
"Monna, nämä julmat sananne eivät haavoita minua, koska sellaista
odotinkin. Mutta minuun koskee — ja kipeästi — jollette te saatuanne
tietää kaikki nöyrästi tunnusta tehneenne minua kohtaan vääryyttä,
tuominneenne minua karkeasti väärin. Te luulette minun tulleen
luoksenne ilkeä aikomus sydämessäni herra Francescoa kohtaan tuntemani
kostonhimon kannustamana. Sensijaan en tänne tullessani tuntenut
muuta kuin syvää murhetta sen vuoksi, että juuri minun ääneni täytyy
haihduttaa kauniit harhaluulonne, ja väkevää harmia häntä kohtaan,
koska hän on niin rumasti käyttänyt teitä omiin tarkoituksiinsa.
Malttakaa, madonna! Eräässä suhteessa olette oikeassa. Ei ollut ihan
oikein väittää, että tämä herra Francesco on Aquilan kreivin asiamies."
"Ahaa! Te peräydytte jo?"
"Vain vähän — mitättömän vähän. Hän ei ole asiamies, koska —" Hän empi
ja katsahti nopeasti tyttöön. Sitten hän huokaisi, alensi ääntänsä ja
mainiosti teeskennellen surua lopetti lauseensa: "Koska hän on itse
Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
Valentina horjui hetkisen, ja väri häipyi hänen poskiltaan, jättäen
ne norsunluun valkeiksi. Hän nojasi raskaasti pöytää vasten ja mietti
kuulemaansa. Sitten veri syöksähti takaisin hänen kasvoihinsa yhtä
äkkiä kuin oli kadonnutkin ja nousi ihan hänen ohimoihinsa saakka.
"Se on valhe!" kivahti hän. "Sellainen valhe, jonka tähden teitä
ruoskitaan."
Keikari kohautti olkapäitään ja viskasi Francescon kirjeen pöydälle.
"Kas tuossa, madonna, sanojeni todistus!"
Tyttö silmäili paperia kylmästi. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli
kutsua Forteinani ja toteuttaa uhkauksensa Gonzagan ruoskittamisesta
suostumatta edes katsomaan tuota paperia, jota mies niin varmasti
nimitti todistukseksi; mutta kenties toisen varmuus tehosi häneen ja
kosketti naisellisen uteliaisuuden kieltä. Että Gonzaga oli väärässä,
se oli hänestä ihan epäilemätöntä; mutta hän oli myöskin varma siitä,
että mies uskoi olevansa oikeassa, ja aprikoi, mikä saattoi olla tuo
esine, joka oli herättänyt Gonzagassa sellaisen uskon. Sittenkään hän
ei siihen kajonnut, vaan kysyi välinpitämättömästi: "Mikä se on?"
"Se on kirje; sen toi tänne tänä iltana mies, joka ui vallihaudan
poikki ja joka määräyksestäni on pidätettynä aseistustornissa. Sen on
lähettänyt Fanfulla degli Arcipreti Aquilan kreiville. Jos suvaitsette
muistella erästä päivää Acquaspartassa, muistanette, että Fanfulla
oli sen perin komean herrasmiehen nimi, joka puhutteli tätä herra
Francescoa huomattavan kunnioittavasti."
Valentina loi mielessään katsauksen taaksepäin, kuten hovimies oli
pyytänyt, ja muisti. Sitten hän muisti senkin, että Francesco oli
juuri sinä iltana maininnut kiihkeästi odottavansa uutisia Babbianosta
ja että kun hän oli tiedustanut, miten hän voisi saada uutisia
Roccaleoneen, Gonzaga oli astunut sisään, ennenkuin Francesco oli
ehtinyt vastata. Se vastaus olikin näyttänyt panevan Francescon
epäröimään. Se ajatus alkoi äkkiä hyytää häntä. Oi, se oli mahdotonta,
mieletöntä! Mutta kuitenkin hän otti kirjeen pöydältä. Otsa rypyssä hän
luki sen, samalla kun Gonzaga tarkkaili häntä, tuskin jaksaen estää
tyydytystä kiilumasta silmistään.
Valentina luki kirjeen hitaasti, ja hänen lukiessaan kävivät hänen
kasvonsa kuolemankalpeiksi. Lopetettuaan hän seisoi hiljaa pitkän
tuokion, silmäillen allekirjoitusta, muistellen Gonzagan sanoja ja
vertaillen niitä kaikkeen, mitä oli tehty ja puhuttu, eikä hän löytänyt
vähäisintäkään ristiriitaisuuden häivettä, jota hän niin hartaasti etsi.
Tuntui siltä kuin olisi käsi puristanut sydäntä hänen rinnassaan. Tämä
mies, johon hän oli luottanut, tämä hänen asiansa verraton puoltaja,
olikin vain oman edun tavoittelija, juonittelija, joka edistääkseen
omia pyyteitään oli tehnyt hänestä pelinappulansa. Hän ajatteli, kuinka
Francesco hetkisen ajan oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä,
ja silloin koko hänen sielunsa kuohahti sitä arvelua vastaan, että
kaikki oli pelkkää petosta.
"Se on kaikki häntä vastaan viritettyä juonta!" huudahti hän posket
jälleen tulipunaisina. "Se on teidän kurjaa keksintöänne, herra
Gonzaga, inhoittava valhe!"
"Madonna, kirjeentuoja on vielä pidätettynä. Pankaa hänet vastakkain
herra Francescon kanssa tai kuulustelkaa häntä saadaksenne tietää
hänen isäntänsä oikean nimen ja aseman. Jos muuten tuo kirje on
teistä riittämätön todistuskappale, pyydän teitä muistelemaan
tosiseikkoja. Minkä tähden hän valehteli teille, väittäen nimensä
olevan Francesco Franceschi? Minkä tähden hän kehoitti teitä — kaikkia
järkisyitä vastaan — jäämään tänne tuotuaan teille tiedon Gian Marian
lähestymisestä? Jos hän olisi pyrkinyt ainoastaan palvelemaan teitä,
olisi hän tehnyt sen paremmin luovuttamalla oman linnansa Aquilan
teidän käytettäväksenne ja jättämällä tänne Gian Marialle tyhjän pesän
kuten minä ehdotin."
Valentina vaipui tuolille aivot kuumeisina.
"Vakuutan teille, madonna; tässä ei ole erehdystä. Se, mitä olen
puhunut, on totta. Hän olisi pidättänyt Gian Mariaa täällä vielä
kolme päivää, kun taas, jos antaisitte kreiville tuon kirjeen, hän
otaksuttavasti huomenillalla pujahtaisi yön pimeyteen ehtiäkseen
kolmantena päivänä Babbianoon ottaakseen valtaistuimen, jota hänen
serkkunsa käsittelee niin kevyesti. Pyhä Jumala!" kiivasteli hän.
"Mielestäni tämä on pirullisin petossuunnitelma, mitä ihmisaivot ovat
konsanaan keksineet ja ihmisen sydämettömyys toteuttanut."
"Mutta — mutta —" sopersi tyttö, "kaikki tämä edellyttää, että herra
Francesco todellakin on Aquilan kreivi. Eikö — eikö tämä kirje saata
olla tarkoitettu johonkin muuhun määräpaikkaan?"
"Suvaitsetteko kuulustella kirjeen tuojaa ja kreiviä vastakkain?"
"Kreiviä?" kertasi tyttö hiljaa. "Herra Francescoa kai tarkoitatte?"
Häntä puistatti. Omituisen epäjohdonmukaisesti hän sitten vastasi
suupieliensä oudosti värähdellessä: "En, en halua enää nähdä hänen
kasvojaan."
Gonzagan silmissä välähti leimaus, joka heti sammui. "Parasta on
ottaa asiasta varma selko", huomautti hän, nousten pystyyn. "Käskin
Fortemanin tuoda Lanciotton tänne. Nyt hän lienee vartoamassa oven
ulkopuolella. Päästänkö heidät sisälle?"
Valentina nyökkäsi virkkamatta mitään; Gonzaga avasi oven ja huusi
Fortemania. Hänelle vastasi ääni juhlasalin hämystä.
"Tuokaa Lanciotto tänne!" komensi hän.
Kun Francescon palvelija astui sisään kasvoillaan hämmästyksen ilme
näiden outojen puuhien johdosta, kuulusteli häntä Valentina, jonka ääni
oli kylmä, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen.
"Sanokaa minulle, junkkari", käski hän, "ja jos pidätte kaulastanne,
muistakaakin puhua totta — mikä on isäntänne nimi!"
Lanciotto vilkaisi hänestä Gonzagaan, joka seisoi syrjässä kyynillinen
väreily aistillisilla huulillaan.
"Vastatkaa monna Valentinalle!" hoputti hovimies. "Ilmoittakaa
isäntänne oikea nimi ja asema!"
"Mutta, armollinen neiti", alkoi Lanciotto hämmentyneenä.
"Vastatkaa!" kivahti Valentina, takoen pöytää pienillä nyrkeillään
tylyn kärsimättömästi. Ja Lanciotto, joka oivalsi, ettei mikään muu
auttanut, vastasi: "Herra Francesco del Falco, Aquilan kreivi."
Valentinan huulilta kirposi jotakin, mikä alkoi nyyhkytyksenä ja
päättyi nauruun. Ercolen silmät menivät levälleen hänen kuultuaan
sen uutisen, ja olisipa hän pistänyt väliin kysymyksen, jollei
Gonzaga olisi lyhyesti käskenyt hänen mennä aseistustorniin ja tuoda
siellä olevan sotilaan ja miehen, jonka Gonzaga oli jättänyt hänen
vahdittavakseen.
"En jätä mieleenne epäilyksen varjoakaan, madonna", lausui hän
selitykseksi.
He odottivat äänettöminä — sillä Lanciotton läsnäolo ehkäisi
keskustelun — kunnes Ercole palasi seurassaan sotilas ja Zaccaria, joka
nyt oli muuttanut pukuaan. Ennenkuin he ehtivät tiedustaa tulokkaalta
mitään, saivat he mahdollisiin kysymyksiinsä vastauksen hänen ja hänen
palvelijakumppaninsa välisestä tervehdyksestä.
Gonzaga kääntyi Valentinan puoleen. Tyttö istui aivan hiljaa,
ruskeahiuksinen pää taivutettuna ja silmissä haikean tuskainen ilme.
Ja samassa kuului ulkoa ripeitä askelia. Ovi sysättiin auki, ja
kynnykselle seisahtui Francesco itse, kun taas hänen takaansa näkyivät
Peppen huolestuneet kasvot. Vaistomaisesti Gonzaga peräytyi askeleen,
ja hänen kasvonsa muuttuivat kalpeammiksi.
Francescon nähdessään Zaccaria syöksähti eteenpäin ja kumarsi syvään.
"Teidän ylhäisyytenne!" tervehti hän. Ja jos oli puuttunut jotakin
pikku seikkaa täydentämään kreiviä vastaan kasattua todistusaineistoa,
tuntui Francesco itse omituisen kovan onnen sattuman nojalla sen
tarjoavan. Ruokasaliin kokoontunut kummallinen ryhmä, joka kiinnitti
hänen huomiotaan, ja läsnäolevien vakava olemus vahvistivat Peppen
hänelle tuomaa varoitusta, että jotakin oli vinossa. Hän sivuutti
palvelijansa tervehdyksen tyyten ja katsoi Valentinaa silmissään
ymmälläolon ilme, joka olisi saattanut olla levottomuuden merkki.
Valentina nousi heti pystyyn suuttumuksen punan värittäessä hänen
poskiaan. Francescon pelkkä katsekin näytti muuttuneen loukkaukseksi,
jota hän kaiken tapahtuneen jälkeen ei jaksanut sietää — sillä kreivin
suudelman muisto kirveli kuin myrkkyhammas hänen aivoissaan. Häneltä
pääsi omituinen naurahdus. Hän viittasi Francescoon päin.
"Fortemani, pidättäkää Aquilan kreivi!" komensi hän ääni tuikeana ja
tasaisena. "Ja jos pidätte henkeänne arvossa, niin varokaa, ettei hän
pääse karkaamaan!"
Kookas öykkäri epäröi. Hän tunsi Francescon menettelytavat, eivätkä ne
häntä rohkaisseet.
"Madonna!" ähkäisi Francesco entistä pahemmin ymmällä.
"Kuulitteko käskyni, Fortemani?" kivahti tyttö. "Viekää hänet pois!"
"Teidän ylhäisyytenne?" huudahti Lanciotto, vieden kätensä miekan
kahvaan ja katsahtaen isäntänsä silmiin valmiina tempaisemaan miekkansa
ja lyödä huimimaan, jos kreivi katseellaan käskisi.
"St! Antaa olla!" rauhoitti Francesco häntä kylmästi.
"Kas tässä, herra Forteinani!" Ja hän ojensi tikarinsa, ainoan hänellä
olevan aseen.
Pyydettyään Gonzagaa saattajakseen Valentina aikoi poistua huoneesta.
Silloin Francesco näytti heräävän tajuamaan asemansa.
"Madonna, malttakaa!" huudahti hän, astuen verkkaisesti Valentinan
eteen. "Teidän täytyy kuunnella minua. Olen antautunut totisessa
luottamuksessa ja varmasti uskoen, että kun olette kuunnellut minua —"
"Kapteeni Fortemani", tiuskasi neito melkein kiukkuisesti, "hillitkää
vankianne! Haluan poistua."
Silminnähtävän vastahakoisesti Ercole laski kätensä Francescon olalle;
mutta se oli tarpeetonta. Valentinan sanat kuultuaan kreivi peräytyi
ikäänkuin olisi saanut iskun, siirtyi pois neidon tieltä, ähkäisten
samalla kertaa epäilystä ja harminsekaisesta alistumisesta. Hetkiseksi
hänen silmänsä suuntautuivat Gonzagaan niin vimmaisina, että heikko
hymy häipyi hovimiehen huulilta ja hänen polvensa tutisivat hänen
rientäessään pois huoneesta Valentinan jäljessä.