Roccaleonessa kului viikko rauhallisesti, niin rauhallisesti, että oli
vaikea käsittää Gian Marian sadan sotamiehensä kanssa olevan tasangolla
sitä piirittämässä.
Aquilan kreiviä ärsytti tämä toimettomuus samoin kuin sekin, ettei
Fanfullalta kuulunut tietoja; ja hän aprikoi epämääräisesti, mitä
Babbianossa oli tekeillä, koska Gian Maria tyytyi istumaan toimettomana
heidän edessään, ikäänkuin hänen käytettävissään olisi kuukausia
pakottaakseen nälällä heidät antautumaan. Tämä salaisuus olisi
selvinnyt, jos hän olisi tietänyt saavansa kiittää Gonzagaa tästä
Gian Marian tavattomasta kärsivällisyydestä. Hovimies oli nimittäin
saanut tilaisuuden lähettää uuden kirjettä kuljettavan nuolen herttuan
leiriin ja siten ilmoittanut viimemainitulle, miten ja minkä tähden
äskeinen salahanke oli mennyt myttyyn, sekä kehoittanut Gian Mariaa
odottamaan ja luottamaan siihen, että hän keksisi paremman suunnitelman
luovuttaakseen linnan parittajien valtaan. Hän oli luvannut perin
rohkeasti ja varmasti, ja Gian Maria — kuten tosiasiat osoittivat — oli
luottanut hänen lupaukseensa ja varronnut sen täyttämistä. Mutta vaikka
Gonzaga vaivasikin aivojaan lakkaamatta, ei hän saanut minkäänlaista
mielijohdetta, hänen päähänsä ei pälkähtänyt ainoatakaan suunnitelmaa,
jolla hän olisi voinut toteuttaa aikomansa kavalluksen.
Hän käytti ovelasti aikaa voittaakseen takaisin Valentinan suosion
ja luottamuksen. Hänen ja Guidobaldon veljentyttären välisen
myrskyisen keskustelun jälkeisenä aamuna hän oli ripittäytynyt veli
Domenicolle ja nauttinut ehtoollista. Senjälkeen hän kävi joka aamu
jumalanpalveluksessa ja tuli hurskautensa ja palavan hartautensa
nojalla kaikille muille esikuvaksi. Tämä ei suinkaan ollut tehoamatta
Valentinaan, joka oli kasvatettu luostarissa ja oli jossakin määrin
harras uskovainen. Hän piti tätä Gonzagan tapojen tavatonta muutosta
luonteen muutoksen osoituksena. Se, että Gonzaga oli nauttinut
ehtoollista hänelle lausumiensa hurjien sanojen jälkeisenä aamuna,
merkitsi sitä, että mies katui rikollista kiihkoaan; sen, että keikari
pysyi äärimmäisen hartaana senjälkeen, hän tulkitsi merkitsevän sitä,
että katumus oli vilpitön ja pysyväinen.
Ja niinpä hän johtui kysymään itseltään, eikö Gonzagaa vastaan oltu
tehty yhtä paljon syntiä kuin hän oli tehnyt muita vastaan, ja lopulta
hän vakuutti itselleen syyn jossakin määrin olevan hänen. Nähdessään
keikarin niin katuvaisena hän päätteli, ettei mies enää rikkoisi,
otti hänet uudelleen suosioonsa, ja vähitellen heidän aikaisemmat
ystävälliset suhteensa palasivat, käyden ehkä entistä varmemmiksi,
koska neito uskoi, ettei mies kaiken tapahtuneen jälkeen enää
ymmärtäisi häntä väärin.
Gonzaga ei ymmärtänyt häntä väärin eikä sallinut toiveikkuutensa eikä
aina herkeän turhamaisuutensa harhauttaa itseään vääriin toiveihin. Hän
luki Valentinan ajatukset ihan tarkalleen, ja joskin niiden lukeminen
oli vain omiaan tekemään hänet yhä katkerammaksi ja lujittamaan hänen
kostonhimoisia aikeitaan, se siitä huolimatta sai hänet hymyilemään
sitäkin herttaisemmin ja liehakoimaan nöyremmin.
Ja tyytymättä siihen hän ei rajoittanut mairitteluaan Valentinaan,
vaan koetti hymyilevän itsepintaisesti suikertautua myöskin Francescon
suosioon. Ei ainoakaan henkilö Roccaleonessa — ei edes Ercole-öykkäri
— korottanut useammin eikä innokkaammin ääntänsä kiittääkseen ja
ylistääkseen linnan ylipäällikköä. Valentina pani sen merkille, piti
sitä lisämerkkinä siitä, että hän katui entisyyttä ja aikoi olla
parempi vastaisuudessa, ja kävi yhä sydämellisemmäksi häntä kohtaan.
Hän oli sangen ovela, tämä kaunis herra Romeo, tunsi naisen sydämen
ja tiesi, ettei naisesta mikään imartelu ole mieluisempaa kuin hänen
rakastamaansa mieheen kohdistuva.
Siten Gonzaga saavutti kaikkien luottamuksen ja arvonannon sen
rauhallisen viikon aikana. Hän näytti muuttuneelta mieheltä, ja kaikki
muut paitsi Peppeä katsoivat tämän muutoksen tekevän hänet entistä
suuremman luottamuksen ja ystävällisyyden arvoiseksi. Mutta älykäs
narri katseli sivusta ja aprikoi. Sellaisia muutoksia kuin tämä
oli, ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Hän ei uskonut inhimilliseen
muodonvaihdokseen, jonka nojalla eilinen toukka saattaisi tänään olla
perhonen. Ja niinpä hän ei tässä liehakoivassa, hymyilevässä, nöyrässä
Gonzagassa nähnyt mitään muuta kuin epäluotettavan olennon, miekkosen,
jota tuli pitää silmällä äärimmäisen valppaasti. Tähän valppaaseen
silmälläpitoon antautuessaan kyssäselkä osoitti intoa, joka perustui
siihen, että hän sydämensä pohjasta kammosi hovimiestä. Mutta Gonzaga
huomasi narrin epäluulot ja valppauden, ja hänen onnistui kerran päästä
eroon Peppen silmälläpidosta lähettääkseen Gian Marialle kirjeen, jossa
esitti punomansa, älykkään suunnitelman.
Se ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä sunnuntaisessa
jumalanpalveluksessa. Kaikkina pyhäpäivinä oli monna Valentinan tapana
vaatia koko linnan miehistö yhtä ainoata vahtia lukuunottamatta — ja
siihenkin poikkeukseen hän suostui vain Francescon perin hartaasta
pyynnöstä — mukaan aamuiseen jumalanpalvelukseen. Ikäänkuin innoituksen
vihjaamana välähti keikarin mieleen, että sellainen puolituntinen
tarjoisi hänelle mitä sopivimman hetken avata Roccaleonen portit
piirittäjille. Seuraavana sunnuntaina oli Kristuksen ruumiin juhla.
Silloin olisi hänen tilaisuutensa.
Ollen polvillaan, pää taivutettuna hurmioisen hartaaseen rukoukseen,
hän kypsytti kavallussuunnitelmaansa. Yhden ainoan vahtisotilaan hän
saattaisi lahjoa tai — jolleivät lahjukset tehoaisi — murhata. Hän
käsitti, ettei hän yksin saisi lasketuksi raskasta nostosiltaa alas
ja ettei se olisi viisastakaan, vaikka se kävisikin päinsä, sillä
sen melu saattaisi hälyttää varusväen. Mutta olihan sivuportti. Gian
Marian täytyi rakennuttaa kevyt, kannettava silta ja pitää se valmiina
laskettavaksi vallihaudan ylitse, jotta hänen sotilaansa voisivat
hiljaa tunkeutua linnaan pikku portista.
Ja saatuaan siten salajuonensa valmiiksi ja sen kaikki yksityiskohdat
selviksi hän meni huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, joka ilahduttaisi
Gian Marian sydäntä. Hän valitsi suotuisen hetken lähettääkseen sen,
kuten hän oli lähettänyt edellisetkin, kiedottuna kaaripyssyn nuolen
ympärille, ja näki sitten Gian Marian merkin, jonka hän oli kirjeessään
ehdottanut ja jolla ilmaistiin, että suunnitelma hyväksyttiin.
Hyräillen hilpeätä säveltä riemuissaan siitä, että saisi kostetuksi
niin perinpohjaisesti, Gonzaga lähti huoneestaan linnan puutarhaan
huvittelemaan hovinaisten keralla sokkoleikillä.
Kuinka hartaasti Babbianon herttua lieneekään onnitellut itseään
liittolaisensa Gonzagan ja sen ovelan suunnitelman tähden, jonka
viimemainittu oli keksinyt saattaakseen Roccaleonen hänen haltuunsa,
saapui hänelle seuraavana aamuna uutisia, jotka saivat hänet
riemuitsemaan siitä sata kertaa hartaammin. Hänen alamaisensa
Babbianossa olivat avointa kapinaa hipovassa tilassa niiden
levottomuutta herättävien huhujen johdosta, että Caesar Borgia
varustautui Roomassa hyökätäkseen herttuakuntaan, ja sen vuoksi, että
Gian Maria sellaiseen aikaan oli kauan poissa kotoa kosioretkellä,
jonka aikaa he pitivät huonosti valittuna. Oli muodostettu voimakas
puolue, ja sen johtajat olivat naulanneet palatsin porttiin
sellaisen julistuksen, että jollei Gian Maria kolmen päivän kuluessa
palaisi järjestämään Babbianon puolustusta, syöksisivät he hänet
valtaistuimelta ja lähtisivät Aquilaan pyytääkseen hänen serkkuaan
Francesco del Falcoa — jonka isänmaallisuus ja sotataito olivat
yleisesti tunnetut — ottamaan vastaan Babbianon kruunun ja suojelemaan
heitä.
Kuultuaan sen uutisen ja luettuaan julistuksen, jonka Alvari oli
tuonut muassaan, Gian Maria joutui raivonpuuskan valtaan, jollaiset
tekivät hänen nimensä sananparreksi Babbianossa. Pian hän kuitenkin
jäähtyi. Tuolla linnassa oli Gonzaga, joka oli luvannut päästää
hänet Roccaleoneen keskiviikkona. Siten hänelle jäisi aikaa ensin
vallata vastahakoinen morsiamensa ja sitten ratsastaa vinhaa vauhtia
Babbianoon, ennättääkseen sinne ajoissa ennen hänen alamaistensa
myöntämän kolmipäiväisen armonajan päättymistä.
Hän neuvotteli Guidobaldon kanssa ja vaati, että pitäisi varata pappi
odottamaan vihkiäkseen heidät heti, kun hän olisi tuonut Valentinan
linnoituksesta. Tästä seikasta he olivat joutumaisillaan riitaan.
Guidobaldo ei aluksi tahtonut suostua niin hätäiseen vihkimiseen;
se ei ollut sopusoinnussa hänen veljentyttärensä arvon ja aseman
kanssa, ja jos Gian Maria mieli mennä naimisiin Valentinan kanssa,
täytyisi hänen tulla Urbinoon ja sallia jonkun kardinaalin suorittaa
juhlallinen toimitus. Silloin teki Gian Maria viisaasti hillitessään
tavallista pikaisuuttaan ja niellessään kielellään pyörivän, kiivaan,
uhmaavan vastauksen. Jollei hän olisi niin tehnyt, olisi seurauksena
otaksuttavasti ollut heidän väliensä pysyvä rikkoutuminen, sillä
Guidobaldo ei suinkaan sallinut kenenkään rehennellä itselleen ja
oivalsi varsin hyvin, että Gian Maria tarvitsi enemmän häntä kuin
hän Gian Mariaa. Ja sen käsitti sillä hetkellä myöskin Babbianon
herttua, ja sen tajuten hän päätti anoa, vaikka hän muutoin olisi
saattanut komentaa, vain suosionosoituksena sitä, mitä hän muutoin
olisi saattanut vaatia uhkaillen. Ja niin hän sai Guidobaldon —
vaikka vastahakoisesti — taipumaan toivomuksiinsa tässä asiassa,
ja hyväntahtoisuudessaan Urbinon herttua suostui syrjäyttämään
arvokkuutensa, joka kiihoitti häntä toimituttamaan juhlamenot
ruhtinaallisen komeasti.
Kun tämä oli päätetty, siunasi Gian Maria Gonzagaa, joka teki
sen kaiken mahdolliseksi ja tuli hänen avukseen perin sopivassa
tilaisuudessa, koska muutoin olisi ollut pakko turvautua tykkeihin ja
verenvuodatukseen.
Ainoana epäilyksen varjona Gonzagan mielessä pilaamassa hänen ehdotonta
menestyksen varmuuttaan oli se, että hän osasi antaa oikean arvon
Francescon rohkealle luonteelle ja neuvokkuudelle, mutta ikäänkuin
jumalat olisivat tahtoneet suosia häntä mahdollisimman paljon,
työnnettiin aavistamattomasti hänen käteensä omituinen ase sen
torjumiseksi.
Sattui niin, ettei Alvari ollut ainoa sinä päivänä Roccaleoneen
taivaltanut sanantuoja. Häntä seurasi muutamia tunteja myöhemmin
Aquilan kreivin palvelija Zaccaria, joka ratsasti kovasti ja saapui
linnan lähistölle auringon laskiessa. Koska hänen päämääränsä oli itse
linnoitus, oli hänen pakko odottaa metsässä pimeän tuloon saakka, ja
sittenkin hänen tehtävänsä oli sangen vaarallinen.
Yön toisen tunnin lopulla, jolloin kuu oli pilvien peitossa — sillä
taivaalla liikkui myrskyä uhkaavia hattaroita — sattui itäisellä
muurilla kävelevä vahtisotilas kuulemaan vallihaudasta loisketta,
jota säesti suutansa vaivoin vedenpinnalla pitävän uijan pärskyvä
hengitys. Hän luikkasi uimarille, mutta ei saanut vastausta, ja kääntyi
mennäkseen hälyttämään, mutta juoksi Gonzagan syliin, joka oli tullut
muurille hengittämään raitista ilmaa.
"Teidän armonne", huudahti mies, "vallihaudassa ui joku".
"Mitä?" äänsi Gonzaga, jonka mieleen välähti satoja epäluuloja Gian
Mariaa kohtaan. "Kavallustako?"
"Niin arvelin."
Gonzaga tarttui miehen asetakin hihaan ja veti hänet takaisin
rintasuojukselle. He tirkistivät muurin ylitse, ja alhaalta pimeydestä
heille huudettiin heikosti: "Hoi!"
"Kuka siellä?" tiedusti Romeo.
"Ystävä", tuli vastaus hiljaa. "Sanantuoja Babbianosta ja kirje hänen
ylhäisyydelleen Aquilan kreiville. Viskatkaa minulle nuora, ystävät,
ennenkuin hukun tähän kaukaloon!"
"Te houritte, hupsu!" vastasi Gonzaga. "Roccaleonessa ei ole kreivejä."
"Varmasti, herra vahtisotilas", intti ääni, "on siellä isäntäni, herra
Francesco del Falco. Heittäkää minulle nuora, totisesti!"
"Herra Fran —" alkoi Gonzaga. Sitten häneltä pääsi tukehtumista
muistuttava korahdus. Äkkiä tuntui selvittävä valo kirkastaneen hänen
mielensä. "Noutakaa nuoraa!" käski hän käheästi vahtisotilasta. "Tuolta
asepihalta! Joutuin, tomppeli!" lisäsi hän, peläten nyt jonkun saapuvan
häiritsemään.
Hetkisen kuluttua mies palasi, ja nuoran pää laskettiin alhaalla
olevalle tulijalle. Muutamia sekunteja myöhemmin Zaccaria seisoi
Roccaleonen muurilla veden tippuessa hänen läpimäristä vaatteistaan ja
keräytyen lammikoksi hänen jalkojensa ympärille.
"Tänne päin!" virkkoi Gonzaga ja opasti miehen aseistustornille, jossa
paloi lyhty. Sen valossa hän silmäili vastatullutta ja käski vahdin
sulkea oven ja jäädä ulkopuolelle äänen kuuluviin.
Zaccariaa näytti tämä määräys hämmästyttävän. Tällaista vastaanottoa
hän tuskin oli odottanut pantuaan siten henkensä vaaraan päästäkseen
linnaan kirjeineen.
"Missä on isäntäni?" kysyi hän kylmästä kylvystä kalisevien
hampaittensa välitse ja aprikoi epävarmasti, kuka tämä perin uhkea
herrasmies saattoi olla.
"Onko herra Francesco del Falco isäntänne?" tiedusti Romeo.
"On, herra. Minulla on ollut kunnia olla hänen palveluksessaan
viimeiset kymmenen vuotta. Toin hänelle kirjeen herra Fanfulla degli
Arcipretilta. Se on hyvin tärkeä. Suvaitsetteko viedä minut hänen
luoksensa?"
"Olette kovin märkä", jupisi Gonzaga huolestuneesti. "Saatte
kuolemantaudin vilustumisesta, ja sellaisen miehen kuolema, joka on
ollut kyllin uskalias tunkeutuakseen Gian Marian ketjujen lävitse,
on totisesti valitettava." Hän astui ovelle. "Hoi!" kutsui hän
vahtia. "Viekää tämä urhea mies tuonne ylös ja etsikää hänelle toiset
vaatteet!" Hän osoitti tornin ylempään huoneeseen päin, jossa sellaisia
tavaroita tosiaankin oli varastossa.
"Entä kirjeeni, hyvä herra!" huudahti Zaccaria maltittomasti. "Se on
hyvin kiireellinen, ja tuhlasin jo tuntikausia varrotessani metsässä."
"Tokihan voitte odottaa siihen saakka, kunnes olette muuttanut
vaatteita? Henkenne kaiketi on tärkeämpi kuin muutamien minuuttien
viivytys."
"Mutta herra degli Arcipretilta sain määräyksen, etten saa hukata
hetkistäkään."
"No, _si, si!_" virkkoi Gonzaga, tekeytyen hyväntahtoisen kärsimättömän
näköiseksi. "Antakaa kirje sitten minulle; minä vien sen kreiville
teidän riisuessanne noita märkiä tamineitanne."
Zaccaria silmäili häntä epäilevästi tuokion. Mutta hän näytti niin
vaarattomalta hienossa asussaan, ja hänen kauniiden kasvojensa ilme
oli niin miellyttävä ja vilpitön, että miehen empiminen haihtui yhtä
nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän otti hatun päästänsä ja veti sen
kuvun sisältä kirjeen, jonka hän oli pannut sinne säilyttääkseen sen
kuivana. Sen hän antoi nyt Gonzagalle, joka lausui vahdille vielä
viimeiset ohjeet sanantuojalle annettavien vaatteiden etsimisestä
ja poistui sitten mennäkseen asialleen. Mutta oven ulkopuolella hän
seisahtui ja huusi vahdin taaskin luoksensa.
"Tässä on teille dukaatti", supatti hän. "Tehkää, kuten käsken! Sitten
saatte lisää. Pidättäkää miestä tornissa siihen asti, kunnes palaan,
älkääkä missään nimessä salliko kenenkään kuulla tai nähdä häntä!"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", lupasi mies. "Mutta entä jos kapteeni
tulee ja huomaa, että olen poissa vahtipaikaltani?"
"Minä huolehdin siitä. Ilmoitan herra Fortemanille lähettäneeni
teidät erikoiselle asialle ja pyydän häntä lähettämään toisen vahdin
sijallenne. Olette tämän yön vapaa vahtipalveluksesta."
Mies kumarsi ja meni äänettömästi pitämään silmällä vankiaan, sillä
sellaisena hän nyt Zaccariaa piti.
Gonzaga meni Fortemanin luokse vahtihuoneeseen ja teki, kuten oli
vahdille luvannut.
"Mutta", ärähti Ercole, punastuen, "kenen luvalla olette sen tehnyt?
Millä oikeudella lähetätte vahtisotilaita omille asioillenne? _Christo
Santo!_ Linnaanhan saattaa vihollinen tunkeutua vahtien noutaessa
teidän makeisrasiaanne tai runokirjaanne!"
"Muistanette —" alkoi Romeo rusentavan arvokkaan näköisenä.
"Piru vieköön teidät ja lähettäjänne!" kivahti öykkäri. "Herra
linnanpäällikkö saa kuulla tästä."
"Ei millään ehdolla", huudahti Gonzaga, jonka suuttumus nyt muuttui
levottomuudeksi; ja hän tarttui Fortemanin vaipan liepeeseen, kun
kapteeni aikoi lähteä toteuttamaan uhkaustaan. "Herra Ercole, olkaa
järkevä, pyydän. Hälyttäisimmekö koko linnan ja häiritsisimmekö monna
Valentinaa näin mitättömän asian tähden? Mies, teille nauretaan."
"Mitä?" Ercole ei pitänyt mistään sen vähemmän kuin siitä, että hänelle
naurettiin. Hän mietti hetkisen, ja hänestä alkoi tuntua, että kenties
hän teki kärpäsestä härkäsen. Sitten hän huusi: "Hei, Aventano, ota
pertuskasi ja mene vahtiin itäiselle muurille! Kas niin, herra Gonzaga,
olen noudattanut toivomustanne. Mutta herra Francesco saa kuulla tästä,
kun hän tulee kierrokselleen."
Gonzaga poistui hänen luotansa. Francesco ei lähtisi kierrokselleen
vielä tuntikauteen, eikä sitten olisi väliä, mitä Fortemani hänelle
kertoisi. Tavalla tai toisella hän pystyisi selittämään menettelynsä.
Hän meni linnanpihan poikki ja nousi portaita myöten omaan
huoneeseensa. Sinne päästyään hän sulki oven ja pani sen salpaan.
Sytytettyään kynttilän ja viskattuaan kirjeen pöydälle hän istuutui
silmäilemään sen ulkokuorta ja laajaa, punaista sinettiä, joka välkkyi
hänen kynttilänsä keltaisessa valossa.
Vai niin! Tämä harhaileva ritari, tämä mies, jota hän oli pitänyt
halpasukuisena palkkasoturina, oli kun olikin kuuluisa Aquilan kreivi,
Babbianon kansan lemmikki, kaikkien soturien ihanne Sisiliasta
Alpeille saakka. Eikä hän ollut sitä epäillyt! Tylsä-älyisenä hän
nyt piti itseään. Hän oli kuullut usein kuvailtavan tätä maineikasta
_condottieroa_, tätä Italian ritareiden esikuvaa. Hän olisi saattanut
tietää, ettei ole olemassa kahta niin hallitsevasti esiintyvää miestä
kuin hän oli nähnyt tämän miehen esiintyvän Roccaleonessa. Mitä varten
hän oli täällä? Johtuiko se siitä, että hän rakasti Valentinaa, vai
siitäkö —? Hän pysähtyi mielessään nopeasti muistelemaan Babbianon
poliittista elämää. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti mahdollisuus,
joka pani hänen silmänsä säihkymään ja hänen kätensä vapisemaan
kiihkosta. Oliko tämä vain poliittinen suunnitelma kreivin serkun
syöksemiseksi valtaistuimelta, jonka tavoittelijaksi Gonzaga oli
kuullut Francesco del Falcoa huhuiltavan? Jos asia oli niin, kuinka
suloisesti hän saisikaan kostaa paljastaessaan kreivin! Kuinka kovasti
sen täytyisikään nöyryyttää Valentinaa! Kirje oli hänen edessään. Sen
sisältö selvittäisi, kuinka asianlaita oikein oli. Mitä kirjoitti
kreiville hänen ystävänsä Fanfulla?
Hän otti kirjeen käteensä ja tähysti tarkasti sinettiä. Hiljaa,
tyynesti, hitaasti hän sitten veti esille tikarinsa. Jos hänen
epäluulonsa olivat perusteettomat, tarjoaisi hänen kynttilänliekissä
kuumennetun tikarinsa terä hänelle keinon salata sen, että hän oli
peukaloinut kirjettä. Sujutettuaan terän sinetin alle hän liikutti sitä
varovasti, kunnes se heltisi ja jätti kirjeen avonaiseksi. Hän käänsi
sen auki laskoksistaan, ja hänen lukiessaan laajenivat hänen silmänsä.
Hän näytti sykertyvän tuoliinsa, ja hänen paperia pitelevä kätensä
tutisi. Vedettyään kynttilää likemmäksi hän varjosti silmiään ja luki
kirjeen toistamiseen sanan sanalta:
"HERRA KREIVI.
Olen viivyttänyt kirjoittamistani, kunnes tarkkailemani merkit
tulisivat varmemmiksi, kuten nyt on käynyt, joten enää en vitkastele.
Tämä siis lähtee Zaccarian tuomana ilmoittamaan teille, että tänään
on lähetetty Gian Marialle sanoma, jossa häntä on vaadittu kolmessa
päivässä palaa maan Babbianoon tai hylkäämään kaikki toiveet
kruunuunsa, jota kansa lähettää edustajansa tarjoamaan teille
Aquilaan, koska teidän luullaan olevan siellä. Nyt siis, rakas kreivi,
tyranni on teidän armoillanne, Scyllan ja Charybdiksen välissä. Omassa
vallassanne on päättää, miten tahdotte toimia; mutta riemuitsen
siitä, etteivät teidän läsnäolonne Roccaleonessa ja itsepintainen
puolustuksenne ole menneet hukkaan ja että pian saatte niittää hyvin
ansaitun palkkion siitä. Kansaa on kiihoittanut tähän äärimmäiseen
toimenpiteeseen täällä vallitseva hämminki.
Olemme saaneet sellaisia tietoja, että Caesar Borgia varustaa Roomassa
sotajoukkoa hyökätäkseen Babbianoon, ja kansa on kiukustunut sen
tähden, että Gian Maria viipyy näin kauan poissa tällaisena aikana.
Ihmiset ovat tässä suhteessa lyhytnäköisiä, sillä he eivät oivalla,
millaisia tuloksia täytyy olla seurauksena Urbinon kanssa solmitusta
liitosta. Jumala suojelkoon ja auttakoon Teidän Ylhäisyyttänne, jonka
hartain palvelija olen.