Rakastuneet

"Miten se kirje joutui käsiinne?" kysyi Valentina Gonzagalta, kun he

pian senjälkeen seisoivat linnanpihalla, jonne hän oli hovimiehen

seuraamana laskeutunut.

"Kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, joka putosi vallituksille

eilen ollessani siellä yksin kävelemässä", vastasi Gonzaga kylmästi.

Hän oli siihen mennessä saanut takaisin malttinsa. Hän oivalsi

olevansa hengenvaarassa, ja juuri hänet vallannut pelko tuntui, niin

kummalliselta kuin se kuulostaakin, antaneen hänelle voimia esittää

osansa.

Valentina silmäili häntä katseessaan hieman epäluuloinen ilme. Mutta

Francescon selkeillä kasvoilla ei näkynyt epäluulon varjoakaan. Hänen

silmänsä melkein hymyilivät, kun hän tiedusti Gonzagalta:

"Minkä tähden ette tuonut sitä monna Valentinalle?" Hovimiehen poskille

lehahti puna. Hän kohautti olkapäitään kärsimättömästi ja vastasi

kiukun tukahduttaessa hänen ääntänsä.

"Teistä, herra, joka tunnutte syntyneen leirissä ja kasvaneen

vahtihuoneissa, ei Gian Marian minulle valmistama loukkaus liene

koko laajuudessaan selvä. Kenties te ette tajua, että sen kirjeen

koskettaminenkin tahrasi käsiäni; minua hävetti sanomattomasti

ajatellessani, että tuo herttua älliö piti minua sopivana maalina

sellaiselle nuolelle. Olisi senvuoksi turhaa koettaa saada teitä

käsittämään, kuinka mahdoton minun oli alistua siihen lisähäpeään, että

joku toinen näkisi tämän herjauksen, jota en kyennyt kostamaan. Tein,

hyvä herra, sille kirjeelle ainoan mahdollisen tempun. Rypistin sen

kädessäni ja viskasin sen luotani aivan samoin kuin koetin viskata sen

sisällön pois mielestäni. Mutta valppaat urkkijanne, herra Francesco,

toivat sen teille, ja joskin häpeääni on näytelty noille räyhääville

sotilaille, on se ainakin täyttänyt sen tarkoituksen, että on

pelastanut monna Valentinan. Sitä varten olisin tarpeen tullen valmis

loukkaamaan muutakin kuin ylpeyttäni, joka pakotti minut pysymään vaiti

tästä sanomasta."

Hän puhui niin vilpittömän kiivaasti, että se tehosi sekä Francescoon

että Valentinaan, ja viimemainitun silmissä oli lempeämpi ilme hänen

nyt katsellessaan Gonzagaa — tätä Gonzaga-parkaa, jolle hän, sen hän

tunsi, oli tehnyt karkeata vääryyttä ajatuksissaan. Francesco, aina

hyväntahtoinen, piti hänen kiihkeätä lausuntoaan oivallisena.

"Herra Gonzaga, ymmärrän arastelunne. Teette minua kohtaan väärin

arvellessanne, etten niitä käsittäisi."

Hän nielaisi huomautuksen, jonka hän oli lausumaisillaan uudelleen,

nimittäin sen, että Gonzaga olisi siitä huolimatta tehnyt viisaammin,

jos olisi heti näyttänyt sen kirjeen Valentinalle. Sensijaan hän työnsi

koko asian nauraen sivuun ja ehdotti, että he nauttisivat aamiaista,

niin pian kuin hän olisi riisunut haarniskansa.

Hän lähti riisuutumaan, samalla kun Valentina suuntasi askeleensa

ruokasaliin seurassaan Gonzaga, jolle hän nyt koetti korjata

epäluulojaan melkein liiallisen ystävällisellä käytöksellä. Mutta

eräs henkilö pysyi kylmänä Gonzagan kirjejutussa lausumista,

korkeasointuisista sanoista huolimatta. Se oli Peppe, tämä narreista

viisain. Hän riensi Francescon jälkeen, ja ritarin riisuessa

aseistustaan hän toi julki epäluulonsa. Mutta kärsimättömästi Francesco

ajoi hänet ulos, ja Peppe lähti murhemielellä ja vannoen, että narrin

viisaus oli totisesti parempi kuin viisaiden narrimaisuus.

Koko sinä päivänä Gonzaga tuskin hievahti pois Valentinan kupeelta.

Hän keskusteli aamupäivällä neidon kanssa laajasti runous- ja

sivistyskysymyksistä, mielien sillä tavoin näyttää, kuinka

suunnattomasti hän henkisesti oli rehentelevän Francescon yläpuolella.

Illalla, päivän kuumuuden jäähdyttyä ja saman herra Francescon

mentyä muureille järjestämään joitakuita puolustustoimenpiteitä,

Gonzaga oli keilasilla Valentinan ja hänen hovinaistensa kanssa — kun

viimemainitutkin olivat tointuneet siitä pakokauhusta, joka heitä

aikaisemmin oli raastanut.

Sinä aamuna oli Gonzaga ollut ahtaalla nähdessään suunnitelmiensa

romahtavan. Sinä iltana, vietettyään päivän Valentinan seurassa —

ja neidon oltua hänelle niin herttainen ja ystävällinen — alkoi hän

taaskin rohkaistua, ja hänen lennokas mielensä kuiski hänen sieluunsa

toivoa, että sittenkin saattoi kaikki käydä niinkuin hän oli alunpitäen

aikonut, jos hän vain käyttelisi korttejaan taitavasti eikä turmelisi

mahdollisuuksiaan liiallisella hätäilyllä, joka oli kerran ollut

saattaa hänet häviöön. Hänen aikomustaan lujitti samana iltana Gian

Marialta saapunut sanoma; herttua oli siihen mennessä alkanut varmasti

uskoa, että Gonzagan suunnitelma oli rauennut tyhjiin. Hän ilmoitti,

ettei hän halunnut aiheuttaa monna Valentinan linnanpäälliköksi itseään

nimittävän häikäilemättömän hullun uhkaamaa verenvuodatusta, vaan

lykkäsi tuonnemmaksi pommituksen, toivoen nälän sillä välin muokkaavan

kapinallisen varusväen mielialaa alistuvammaksi.

Francesco luki tämän sanoman madonnan sotilaille, jotka ottivat

sen vastaan riemukkaasti. Heidän luottamuksensa Francescoon

kasvoi satakertaiseksi heidän saatuaan tämän todistuksen hänen

kaukonäköisyytensä tarkkuudesta. Illallispöydässä oli niin ollen hilpeä

seurue, ja hilpein kaikista oli herra Gonzaga, jonka yllä oli perin

komea, purppuranvärinen silkkipuku niin suurimerkityksisen tilaisuuden

kunniaksi.

Francesco nousi ensimmäisenä pöydästä, pyytäen monna Valentinalta lupaa

mennä suorittamaan jotakin tehtävää, joka vaati hänen läsnäoloaan

muureilla. Neito salli hänen mennä ja istui senjälkeen miettivänä, ei

välittänyt Romeon kevyestä pakinasta eikä myöskään Petrarcan sonetista,

jonka hovimies pian lauloi seurueelle. Hänen ajatuksensa kieppuivat

kaikki pöydästä poistuneen miehen ympärillä. Hän oli tuskin virkkanut

sanaakaan Francescolle sen huumeisen hetken jälkeen, jolloin he olivat

muurilla katsoneet toistensa silmiin ja nähneet salaisuuden, jota

kumpikin piilotti toiselta. Minkä tähden ei Francesco ollut tullut

hänen luoksensa? kysyi hän itseltään. Ja sitten hän muisti, kuinka

Gonzaga oli koko päivän ollut takertuneena hänen vierelleen, ja oivalsi

myöskin, että juuri hän äkkiä omituisen ujoksi käyneenä oli kaihtanut

Francescon seuraa.

Mutta kainoutta voimakkaampi oli nyt hänen halunsa olla lähellä

Francescoa ja kuulla hänen ääntänsä, nähdä Francescon taaskin katsovan

häneen, kuten hän oli katsonut sinä aamuna, kun hän, Valentina,

peloissaan hänen tähtensä oli koettanut estää häntä vastustamasta

sotilaiden raukkamaista mielihalua. Iältään kypsynyt tai kokemuksiltaan

kypsyneempi nainen olisi varronnut, kunnes mies olisi tullut hänen

luoksensa. Mutta herttaisessa luonnollisuudessaan Valentina ei

milloinkaan etsinyt verukkeita eikä viivyttelyjuonia. Hän nousi hiljaa

pöydästä ennen Gonzagan laulun päättymistä ja pujahti yhtä hiljaa pois

huoneesta.

Oli kaunis ilta; ilma oli täynnä hedelmällisen maan keväistä tuoksua,

ja syvän sininen taivas muistutti välkkyvää, tahdikasta kupukattoa,

jonka vaaleahkossa osassa heloitti puoliympyrän muotoinen, kasvava

kuu. Samanlainen oli kuu ollut silloin, muisti hän, kun hän oli sitä

katsellut ajatellessaan Francescoa heidän Acquaspartassa tapahtuneen,

lyhyen kohtauksensa jälkeisenä iltana. Hän oli saapunut pohjoiselle

muurille, jonne Francesco oli ilmoittanut tehtäviensä häntä kutsuneen,

ja tuolla hän näki miehen — ainoan muurillaolijan — nojaamassa

hammasharjaiseen rintasuojukseen ja silmäilemässä Gian Marian leirin

valoja. Mies oli paljain päin, ja hänen hiuksissaan kimaltelevasta

kultaisesta verkosta Valentina tunsi hänet. Hiljaa tyttö hiipi hänen

taaksensa.

"Haaveilemmeko täällä, herra Francesco?" kysyi hän ehdittyään hänen

vierelleen, ja hänen sanoissaan soinnahti nauru.

Ritari pyörähti ympäri kuullessaan hänen äänensä ja alkoi sitten hänkin

nauraa hiljaa ja iloisesti.

"Tämä on haaveellinen ilta, ja tosiaankin minä haaveilin. Mutta te

hajoititte unelmani."

"Te pahoitatte mieltäni", moitti tyttö. "Varmastikin ne nimittäin

olivat mieluisia, koska te päästäksenne tänne ja helliäksenne niitä

erositte — meistä."

"Niin — ne olivat mieluisia", myönsi ritari. "Ja kuitenkin ne olivat

hieman surullisia, mutta turhia kuten unelmat yleensä ovat. Teillä oli

oikeus ne hajoittaa, sillä ne koskivat teitä."

"Minuako?" äänsi Valentina, jonka sydän alkoi sykkiä kiivaammin, niin

että hänen poskilleen levisi puna, jonka salaamisesta hän kiitti yötä.

"Niin, madonna — teitä ja ensimmäistä kohtaustamme Acquaspartan

metsässä. Muistatteko sitä?"

"Muistan, kyllä muistan", jupisi tyttö hellästi.

"Entä muistatteko, kuinka silloin vannoin olevani ritarinne ja aina

valmis puolustajaksenne. Emme silloin aavistaneet, että saisin

kaipaamani kunnian."

Valentina ei vastannut mitään; hänen ajatuksensa viipyivät siinä

ensimmäisessä kohtauksessa, jota hän oli niin usein ja niin hellästi

miettinyt.

"Ajattelin myöskin", virkkoi Francesco äkkiä, "tuota tuolla tasangolla

olevaa miestä, Gian Mariaa, ja hänen häpeällistä piiritystään."

"Eihän — eihän teillä ole pahoja aavistuksia?" sopersi tyttö, sillä

toisen sanat olivat tuottaneet hänelle pienen pettymyksen.

"Pahoja aavistuksia?"

"Sen tähden, että olette täällä kanssani, että olette sotkeutunut tähän

niin sanottuun kapinaani?"

Kreivi naurahti pehmeästi katse suunnattuna alhaalla hopeisena

välkkyvään veteen.

"Pahat aavistukseni kohdistuvat kaikki siihen aikaan, jolloin tämä

piiritys päättyy, jolloin te ja minä olemme lähteneet kumpikin omille

teillemme", vastasi Francesco rohkeasti. Nyt hän kääntyi Valentinaan

päin, ja hänen äänensä soinnahti hiukan pingoittuneelta. "Mutta sen

tähden, että olen täällä ohjaamassa tätä kaunista vastustusta ja

antamassa teille sitä vähäistä apua, jota voin — Ei, ei; sen tähden

eivät pahat aavistukset minua vaivaa. Se on mieluisin leikki, mihin

sotilasurani on minut milloinkaan johtanut. Tulin Roccaleoneen tuomaan

varoitussanomia; mutta pohjalla, syvällä sydämessäni, kyti toivo,

että saisin esittää parempaa kuin sanantuojan osaa, että saisin jäädä

luoksenne ja puuhailla niinkuin nyt puuhailen."

"Ilman teitä olisi minut tähän mennessä pakotettu antautumaan."

"Kenties olisi. Mutta niin kauan kuin minä _olen_ täällä, en usko niin

käyvän. Odotan kiihkeästi uutisia Babbianosta. Jos voisin kertoa, mitä

siellä on tekeillä, saattaisin ilahduttaa teitä sillä vakuutuksella,

että tämä piiritys voi kestää enää ainoastaan muutamia päiviä. Gian

Marian täytyy palata kotiin tai alistua menettämään valtaistuimensa. Ja

jos hän sen menettää, ei setänne enää niin voimaperäisesti tue hänen

kosintaansa. Teistä, madonna, täytyy tämän ajatuksen olla ilahduttava.

Minusta — voi! Miksi sitä toivoisin?"

Nyt hän silmäili poispäin yöhön, mutta hänen äänensä värisi hänen

rinnassaan myrskyävästä tunteesta. Valentina oli ääneti, ja kenties

tämän äänettömyyden ja sen muiston rohkaisemana, mitä hän sinä aamuna

oli nähnyt kuvastuvan tytön silmistä, Francesco huudahti:

"Madonna, toivoisin, että saisin raivata teille tien tuon

piiritysleirin lävitse ja kantaa teidät johonkin siunattuun paikkaan,

jossa ei ole hoveja eikä ruhtinaita. Mutta koska se on mahdotonta,

madonna _mia_, toivoisin tätä piiritystä kestävän ikuisesti."

Ja sitten — tytön hiuksissa hiljaa henkivä yötuuliko se pilkkasi

häntä kuiskauksella: "Niinhän toivoisin minäkin." Hän pyörähti

tyttöön päin, hänen kätensä, ruskea ja jäntevä, laskeutui tytön

norsunluunvalkoiselle, muurinkivellä lepäävälle kädelle.

"Valentina!" Francescon ääni ei ollut kuiskausta kuuluvampi, ja hänen

katseensa etsi palavasti tytön poispäin käännettyjä silmiä. Ja yhtä

äkkiä kuin hänen katseensa tuli oli leimahtanut, se sitten sammui. Hän

veti pois kätensä neidon kädeltä, suuntasi katseensa taaskin leiriin

ja mutisi katkerasti: "Antakaa anteeksi, unohtakaa, madonna, se, että

hulluudessani olin liian uskalias!"

Tyttö seisoi vaiti pitkän tuokion, siirtyi sitten lähemmäksi Francescoa

ja jupisi takaisin: "Entä jollen pidä sitä liian uskallettuna?"

Huoahtaen kreivi pyörähti häneen päin, ja he seisoivat hyvin lähekkäin,

katsoen toisiaan silmästä silmään, tytön katse vähemmän arkailevana.

Siten he pysyivät vähän aikaa. Ravistaen sitten päätänsä Francesco

vastasi äärettömän murheellisesti:

"Olisi parempi, jos pitäisitte, madonna."

"Parempi? Mutta minkä tähden?"

"Sen tähden, että minä en ole herttua."

"Entä sitten?" huudahti Valentina, lisäten halveksivasti: "Tuolla

istuu herttua. Oi, kuinka voisin pitää liian uskallettuina teidän

suustanne niitä sanoja, jotka juuri haluaisin kuulla? Mitä merkitsee

minulle aatelisarvonne? Tiedän, että olette vilpittömin ritari, ylevin

herrasmies ja uljain ystävä, joka koskaan on tullut ahdistetun neidon

avuksi. Unohdatteko ne perussyyt, jotka saivat minut ryhtymään tähän

vastarintaan? Olen nainen enkä vaadi elämältä enempää kuin sen, mihin

naisella on oikeus — enkä vähempää."

Sitten hän vaikeni; taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa, kun hän

ajatteli, kuinka nopeasti hän oli puhunut ja kuinka rohkeilta hänen

sanansa olivat saattaneet kuulostaa. Hän kääntyi hieman toisaalle ja

nojasi nyt rintasuojukseen, katsellen yöhön. Ja hänen niin seisoessaan

kuiskasi hänen korvaansa hyvin tulinen ääni:

"Valentina, kautta sieluni, minä rakastan sinua!" Ja sitten kuiske,

joka saattoi hänet miltei tuskallisen voimakkaan hurmion valtaan, äkkiä

katkesi kuin tukahdutettuna. Taaskin Francescon käsi hapuili hänen

kättänsä, jonka hän antoi, kuten hän olisi antanut koko elämänsä toisen

suloisesta pyynnöstä, ja nyt oli soturin ääni vähemmän kiihkeä:

"Miksi pettäisimme itsemme julmilla toiveilla, oma Valentinani?"

puhui hän. "Edessämme on tulevaisuus, se aika, jolloin tämä piiritys

lopetetaan, Gian Maria on poistunut kotiinsa, ja sinä olet vapaa

lähtemään. Minne aiot mennä?"

Tyttö katsahti häneen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja hänen

silmissään oli huolestunut ilme, vaikka Francesco hämärässä valossa

sitä tuskin näki.

"Lähden sinne, mihin sinä minua pyydät. Minne muualle pitäisi minun

mennä?" lisäsi hän äänessään katkeruuden häive.

Ritari säpsähti. Neidon vastaus oli niin toisenlainen kuin hän oli

odottanut.

"Entä setäsi —?"

"Mitä velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan? Oi, olen ajatellut

sitä, ja aina — aina tähän aamuun saakka tuntui siltä kuin täytyisi

luostarin olla lopullinen turvapaikkani. Olen viettänyt suurimman osan

nuorta elämääni Santa Sofiassa, ja se vähä, mitä olen setäni hovissa

elämää nähnyt, tuskin houkuttelee minua näkemään sitä enempää. Äiti

abbedissa rakasti minua hiukan. Hän ottaisi minut takaisin, jollei —"

Hän keskeytti lauseensa ja katsoi Francescoon, ja tämä ehdottoman,

suloisen antautumisen katse pyörrytti miehen päätä. Francesco ei

muistanut, että Valentina oli Urbinon herttuan veljentytär, sen

enempää kuin sitäkään, että hän itse oli Aquilan kreivi, jalosukuinen,

mutta ei kovin varakas eikä Guidobaldon mielestä varmastikaan sen

sopivampi Valentinan puolisoksi kuin jos hän olisi ollut yksinkertainen

harhaileva ritari, jollaiselta hän näytti.

Hän astui nyt likemmäksi tyttöä, ja hänen kätensä — ikäänkuin totellen

hänen tahtoansa voimakkaampaa käskyä, kenties neidon katseen käskyä

— tarttuivat Valentinan olkapäihin, samalla kun hänen koko sielunsa

keskittyi silmiin, kun hän katsoi neitoon. Päästäen sitten tukahdutetun

huudahduksen hän painoi tytön rintaansa vasten. Hetkisen Valentina

lepäsi värisevänä hänen sylissään ruskea pää hänen leukansa tasalla

sydän sykkien hänen sydäntään vasten. Äkkiä kumartuen Francesco suuteli

hänen huuliaan. Hän salli sen tapahtua kehoittavan vastustelematta.

Mutta senjälkeen hän lempeästi työnsi Francescoa kauemmaksi itsestään;

ja valmiina tottelemaan hänen vähäisimpiäkin toivomuksiaan mies

hillitsi hurjaa kiihkeyttään ja päästi hänet irti.

"_Anima mia_!" huudahti ritari hurmaantuneena. "Sinä olet nyt minun,

käyköönpä miten tahansa. Ei Gian Maria eivätkä kristikunnan kaikki

herttuat riistä sinua minulta."

Valentina painoi kätensä hänen huulilleen vaimentaakseen hänet, mutta

hän suuteli kämmentä, joten tyttö nauraen vetäisi kätensä taaskin

pois. Ja nyt muuttui nauru vakavaksi juhlallisuudeksi, ja neito ojensi

kätensä herttuan leiriä kohti, lausuen: "Raivaa minulle tie noiden

ketjujen lävitse ja vie minut pois Urbinosta — kauas, minne Guidobaldon

valta ja Gian Marian kosto eivät voi meitä seurata! Silloin olet

voittanut minut omaksesi. Mutta siihen saakka vallitkoon lepotila

näissä — meidän suhteissamme! Täällä on miehen työtä tehtävänä, ja jos

olen heikko kuten tänä iltana, saatan heikentää sinuakin, ja silloin

joutuisimme molemmat turmioon. Luotan sinun voimaasi, Fransceschino

_mio_, totinen ritarini."

Kreivi olisi vastannut hänelle. Hänellä oli tytölle paljon kertomista —

kuka ja mikä hän oli. Mutta Valentina osoitti portaiden yläpäätä, jossa

häämöitti miehen hahmo.

"Tuolta tule vahtisotilas", virkkoi hän. "Jätä minut nyt yksin, rakas

Francesco! Mene! Alkaa olla myöhäinen."

Francesco kumarsi hänelle syvään, oikeana ritarina aina valmiina

tottelemaan ja sanoi hänelle jäähyväiset sielu palavana.

Valentina katseli hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi

muurin taipeen taakse. Sitten hän päästi syvän huokauksen, joka oli

ikäänkuin kiitosrukous hänen elämäänsä tulleesta suuresta hyvästä,

nojasi rintasuojukseen ja silmäili pimeyteen posket punehtuneina ja

sydän yhäti voimakkaasti sykkivänä. Hän naurahti hiljaa itsekseen

pelkästä onnellisuuden tunteesta. Gian Marian leiristä tuli hänen

halveksumisensa kohde. Mitä mahtaisi herttuan valta, kun hänellä

oli sellainen sankari puolustajanaan nyt ja vastaisuudessa? Tässä

piirityksessä oli kohtalonivaa, johon hänen mielensä kiintyi. Tulemalla

tällä tavoin asevoimin häntä vastaan Gian Maria pyrki voittamaan hänet

vaimokseen; mutta herttuan kaikki saavutukset supistuivat siihen,

että hän oli työntänyt hänet, Valentinan, sen miehen syliin, jota hän

oli oppinut rakastamaan juuri tämän piirityksen nojalla. Illan pehmeä

lämpö ja niityiltä leyhkivä tuoksu sopivat hyvin hänen mielialaansa,

ja hänen poskiaan hyväilevästi hivelevä tuuli tuntui kaiuttavan hänen

sydämestään lähteviä säveliä. Sillä hetkellä tuntuivat Roccaleonen

vanhat, harmaat muurit sulkevan sisäänsä hänen paratiisinsa, ja hänen

huuliltaan värähti vienosti vanhan rakkauslaulun katkelma. Mutta kuten

paratiisissa — voi! — oli täälläkin käärme, joka kuulumattomasti hiipi

hänen taaksensa ja pian sihisi hänen korvaansa. Ja sillä oli Romeo

Gonzagan ääni.

"On lohdullista, madonna, että Roccaleonessa on ainakin yksi ihminen,

jolla on rohkeutta laulaa."

Tämä sointuva, mutta nyt sanomattoman uhkaava ääni sai Valentinan

hätkähtäen heräämään onnekkaista mietteistään, ja hän kääntyi puhujaan

päin.

Hän näki Gonzagan kasvojen kalpean välkkeen, erotti hämärästi miehen

silmien kiukkuisen kiillon, ja vasten hänen tahtoaankin puistatti

häntä levottomuuden värähdys. Hän vilkaisi taaksensa sinne, missä hän

äsken oli huomannut vahtisotilaan. Nyt ei ketään ollut siellä eikä

muuallakaan sillä muurilla. He olivat kahden kesken, ja herra Gonzaga

näytti erikoisen ilkeältä.

Hetkisen vallitsi pingoittunut hiljaisuus, jota häiritsivät vain

vallihauta-puron kohina ja Gian Marian leiristä kantautuva vahdin

käreä huuto: "_Chi vu là_?" Sitten Valentina käännähti hermostuneesti,

aprikoiden, kuinka paljon Gonzaga oli saattanut nähdä ja kuulla siitä,

mitä hänen ja Francescon välillä oli tapahtunut.

"Mutta jäittehän te itsekin, Gonzaga", vastasi hän, "tuonne alhaalle

laulamaan, kun minä lähdin".

"Kuhertelemaan täällä kuutamossa sen kirotun rehentelijän, sen roiston,

sen syrjäkujilla kasvaneen _sbirro_-lurjuksen kanssa!"

"Gonzaga! Kuinka rohkenette?"

"Rohkenenko?" pilkkasi keikari suunniltaan intohimosta. "Tekö puhutte

rohkenemisesta — te, Guidobaldo da Montefeltron veljentytär, jaloon ja

ylhäiseen Rovere-sukuun kuuluva nainen, heittäydyttyänne tuollaisen

halpasyntyisen rengin kuin tuon masnadieron, rosvon, salamurhaajan

syleilyyn? Ja sopiiko teidän puhua rohkenemisesta ja käyttää tuollaista

sävyä minua kohtaan, kun teidän itsenne pitäisi kuolla tai mykistyä

häpeästä?"

"Gonzaga", vastasi Valentina, jonka kasvot olivat yhtä kalpeat kuin

hovimiehen, mutta jonka ääni oli varma ja kova suuttumuksesta,

"poistukaa luotani nyt — heti paikalla! Muutoin käsken suomia teitä —

suomia luita myöten."

Tuokion keikari tuijotti häneen ikäänkuin huumaantuneena. Sitten

hän heilautti kätensä taivasta kohti, antoi niiden raskaasti pudota

kupeilleen, kohautti olkapäitään ja naurahti pahanilkisesti. Mutta hän

ei yrittänytkään poistua.

"Kutsukaa miehenne!" vastasi hän tukahtuneesti. "Tehkää minulle

tahtonne mukaan! Suomitkaa minut verille tai kuoliaaksi — olkoon se

palkkioni kaikesta siitä, mitä olen tehnyt, mitä olen uskaltanut,

mitä olen uhrannut palvellakseni teitä. Se olisi yhdenmukaista muiden

tekojenne kanssa."

Valentina koetti katsoa miestä silmiin hämyssä, ja hänen rintansa nousi

ja laski rajusti hänen ponnistaessaan hillitäkseen itseään, ennenkuin

puhuisi.

"Herra Gonzaga", virkkoi hän vihdoin, "en kiellä, että palvelitte minua

uskollisesti karatessani Urbinosta —"

"Miksi puhua siitä?" ärähti keikari. "Sitä palvelustahan käytitte

hyväksenne ainoastaan siihen saakka, kunnes tarjoutui toinen,

jolle saatoitte osoittaa suosiotanne ja luovuttaa linnoituksenne

ylipäällikkyyden. Miksi puhua siitä?"

"Osoittaakseni, että se palvelus, johon viittasitte, on nyt maksettu",

tokaisi tyttö tuikeasti. "Moittimalla minua otitte maksun ja

loukkaamalla minua poljitte kiitollisuuteni olemattomaksi."

"Logiikkanne on perin mukava", ivasi hovimies. "Minut heitetään syrjään

kuin kulunut vaatekappale, joka katsotaan maksetuksi, koska se paljosta

ankarasta käytöstä on alkanut näyttää hiukan nukkavierulta."

Ja nyt välähti Valentinan mieleen, että miehen puheet kenties olivat

jonkun verran oikeutetut. Kenties hän oli kohdellut Gonzagaa hieman

tylysti.

"Arveletteko, Gonzaga", kysyi hän, ja hänen sävyssään oli nyt vähän

lempeämpi häive, "että koska olette palvellut minua, saatte loukata

minua ja ritaria, joka myöskin on palvellut minua, ja —"

"Missä suhteessa voidaan hänen palveluksiaan verrata minun

palveluksiini? Mitä hän on tehnyt sellaista, mitä enempää minä en ole

tehnyt?"

"No niin, kun miehet täällä kapinoitsivat —"

"Pyh! Älkää puhuko minulle siitä! Jumalan ruumis! Hänen alaansa on

moisten sikojen johtaminen. Hän on itse yksi heistä. Mutta muuten, mitä

menetettävää on sellaisella miehellä ollessaan mukana kapinassanne

verrattuna siihen vahinkoon, joka minulle täytyy siitä koitua?"

"No, jos kaikki käy huonosti, saattaa hän kaiketi menettää henkensä",

vastasi tyttö hiljaa. "Voitteko te menettää enemmän?"

Mies teki maltittoman eleen.

"Jos kaikki käy huonosti — niin. Silloin se saattaa tulla hänelle

kalliiksi. Mutta jos kaikki käy hyvin ja tämä piiritys lopetetaan, ei

hänellä enää ole mitään pelättävää. Minun asiani on kokonaan toisin.

Päättyköönpä tämä piiritys miten tahansa, minä en voi mitenkään välttää

Gian Marian ja Guidobaldon kostoa. He tietävät, mikä osuus minulla

siinä on. He tietävät, että minä olen avustanut menettelyänne ja että

te ilman minua ette mitenkään olisi voinut varustautua tällaiseen

vastarintaan. Miten tahansa teille ja tälle herra Francescolle käy,

minä en siitä voi selviytyä."

Valentina hengähti syvään ja esitti sitten hänelle luonnollisen

kysymyksen:

"Ettekö pohtinut sitä — ettekö punninnut näitä mahdollisuuksia —

ennenkuin ryhdyitte tähän puuhaan, ennenkuin itse yllytitte minua

tällaiseen menettelyyn?"

"Kyllä; kyllä sen tein", myönsi keikari jörösti.

"Minkä tähden sitten nämä valittelut nyt?"

Gonzagan vastaus oli harvinaisen, mielipuolisen vilpitön. Hän kertoi

tehneensä kaikki, koska hän rakasti Valentinaa, koska viimemainittu oli

näyttänyt hänelle sellaisia merkkejä, ettei hänen rakkautensa ollut

toivoton.

"Minäkö näyttänyt teille sellaisia merkkejä?" keskeytti tyttö hänen

puheensa. "Taivaallinen äiti! Mainitkaahan ne merkit, jotta itse ne

tietäisin!"

"Ettekö aina ollut ystävällinen minulle?" kysyi Gonzaga. "Ettekö aina

osoittanut pitävänne seurastani? Ettekö aina halunnut minun laulavan

teille teidän kunniaksenne sepittämiäni lauluja? Ettekö kääntynyt juuri

minun puoleeni hätänne hetkellä?"

"Katsokaa nyt, kuinka kurja olento olette, Gonzaga!" vastasi neito

murhaavasti. "Jos vain nainen hymyilee teille, lausuu teille

ystävällisen sanan, sallii teidän laulaa hänelle, niin te jo

päättelette hänen rakastuneen teihin. Ja joskin käännyin puoleenne

hätäni hetkellä, kuten muistutitte minun tehneen, täytyykö sen olla

rakkauden merkki? Ajatteleeko jokainen herrasmies siten, kun avuton

nainen turvautuu häneen vaikeuksissaan? Mutta jos niinkin olisi",

jatkoi hän, "miten se kaikki vähentäisi sitä vaaraa, josta puhuitte?

Joskin minua kosiessanne saisitte myöntävän vastauksen, niin ettekö

sittenkin olisi sama Romeo Gonzaga, setäni ja Gian Marian suuttumuksen

maalitaulu? Minä pikemminkin luulisin sen heidän vihaansa vain

äidyttävän."

Mutta hovimies haihdutti hänen harhaluulonsa. Hän ei kiukuissaan

arkaillut, vaan esitti tytölle sen päättelynsä, että hän Valentinan

puolisona olisi turvattu.

Sen kuultuaan neito nauroi ääneen.

"Tällaisista juonistako siis julkeutenne sai virikkeensä?"

Se pisti miestä. Vapisten hänet vallanneesta intohimosta hän astui ihan

likelle Valentinaa.

"Sanokaahan, madonna, minkä tähden meidän tulee pitää julkeutena Romeo

Gonzagassa kosintaa, johon nimetöntä seikkailijaa rohkaisemme?" kysyi

hän ääni käheänä ja värisevänä.

"Varokaa!" kehoitti neito.

"Mitä minun pitää varoa?" säväytti Gonzaga. "Vastatkaa, monna

Valentina! Olenko niin halpa mies, että jos ajattelenkin rakastavani

teitä, olen julkea samalla kun teidän sopii antautua tämän rehentelevän

vintiön syleiltäväksi ja suudeltavaksi? Järkeilynne ja tekonne

sointuvat huonosti yhteen."

"Raukka!" kivahti tyttö. "Mikä koira olettekaan!" Ja hänen kiihkoisesti

liekehtivien silmiensä edessä Gonzaga peräytyi rohkeutensa alkaessa

horjua. Valentina hillitsi suuttumuksensa äkkiä ja vaarallisen

rauhallisesti käski hänen järjestää niin, ettei hän enää seuraavana

aamuna olisi Roccaleonessa. "Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä", neuvoi

tyttö häntä, "ja välttäkää Gian Marian valppautta parhaanne mukaan!

Tänne ette saa jäädä."

Silloin valtasi miekkosen ankara pelko, joka karkoitti hänen kiukkunsa

viimeisetkin rippeet. Eikä se ollut yksin pelkoa, se meidän on

myönnettävä ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia. Se johtui

myöskin siitä oivalluksesta, että hänen täytyi jäädä Roccaleoneen,

jos hän mieli saada Valentinalta korvauksen tästä osakseen tulleesta

kohtelusta, jos hän mieli sammuttaa kostonjanoaan. Hänen suunnitelmansa

oli pettänyt. Mutta hänen aivonsa olivat hedelmälliset, ja hän

saattaisi keksiä toisen, joka onnistuisi ja jonka avulla Gian Maria

pääsisi Roccaleoneen. Siten hän saisi kostaa runsain mitoin. Valentina

kääntyi poispäin julistettuaan hänen karkoitusmääräyksensä, mutta hän

juoksi neidon jälkeen ja rukoili nyt polvillaan surkeasti, että häntä

vielä hetkinen kuultaisiin.

Ja Valentina, joka jo nyt katui tylyyttään ja ajatteli Gonzagan

mustasukkaisuudessaan ehkä tuskin olleen vastuunalaisen puheistaan,

seisahtui kuuntelemaan.

"Ei niin, ei niin, madonna!" ulisi mies, jonka sävy vihjaisi kyynelten

olevan lähellä. "Älkää karkoittako minua pois! Jos minun täytyy kuolla,

sallikaa minun kuolla täällä Roccaleonessa, viimeiseen henkäykseeni

asti avustaen sen puolustamista! Mutta älkää heittäkö minua täältä

joutumaan Gian Marian käsiin! Hän hirtättää minut sen tähden, että

olen ollut mukana tässä puuhassa. Älkää palkitko minulle siten,

madonna! Olette varmasti minulle hieman, kiitollisuudenvelassa, ja

jos olin hullu äsken puhuessani teille, pakotti siihen minua rakkaus

teitä kohtaan — rakkaus teitä ja epäluulo tuota miestä kohtaan, josta

kumpikaan meistä ei tiedä mitään. Madonna, säälikää vähän! Sallikaa

minun jäädä!"

Valentina silmäili häntä, horjuen säälin ja halveksumisen välillä.

Sitten voitti sääli tytön oikullisessa, mutta aina lempeässä sydämessä.

Hän käski miehen nousta pystyyn.

"Ja menkää, Gonzaga! Paneutukaa vuoteeseen ja nukkukaa, niin että

tulette terveemmälle mielialalle! Me unohdamme kaikki, mitä olette

sanonut, kunhan vain ette enää koskaan puhu siitä — ettekä rakkaudesta,

jota väitätte tuntevanne minua kohtaan."

Teeskentelijä tarttui hänen hameensa liepeeseen ja vei sen huulilleen.

"Säilyttäköön Jumala sydämenne aina yhtä puhtaana, ylevänä ja

anteeksiantavana!" mutisi hän katkonaisesti. "Käsitän kyllä, kuinka

kehnosti olen ansainnut lempeytenne. Mutta minä palkitsen teille,

madonna", vakuutti hän — ja totisesti hän sitä tarkoitti, vaikka ei

siinä mielessä kuin näytti.