Kreivi ponnahti vuoteestaan ja riensi sysäämään oven auki päästääkseen
sisälle palvelijansa, joka kasvonilmeet ja ääni kiihtyneinä kertoi
hänelle sen uutisen, että Gian Maria oli saapunut Roccaleoneen yöllä ja
oli nyt leirissä linnan edustalla aukeavalla tasangolla.
Hänen vielä puhuessaan huoneeseen rientänyt hovipoika toi sanoman, että
monna Valentina pyysi herra Francescoa saapumaan juhlasaliin. Kreivi
pukeutui hyvin hätäisesti ja lähti sitten Lanciotto kintereillään
alakertaan, noudattaen kutsua.
Mennessään toisen pihan poikki hän näki Valentinan hovinaisten
ryhmittyneen kappelin portaille kiihtyneinä pohtimaan tätä tapahtumaa
veli Domenicon kanssa, joka täydessä kirkkoasussa odotti voidakseen
pitää aamuisen jumalanpalveluksen. Francesco tervehti heitä, lausuen
kohteliaasti: "Hyvää huomenta", ja asteli edelleen juhlasaliin, jättäen
Lanciotton sen ulkopuolelle.
Täällä hän tapasi Valentinan keskustelemassa Fortemanin kanssa.
Puhellessaan neito käveli edestakaisin avarassa huoneessa, mutta
sitä lukuunottamatta, ei hänen esiintymisessään ollut merkkiäkään
kiihtymyksestä, ja jos hänen sydäntään painoi pelko lopputuloksen
vuoksi nyt, kun toiminnan hetki oli käsillä, oli se ihmeellisen hyvin
tukahdutettu. Kun hän näki Francescon, valaisi hänen kasvojaan ilme,
josta kuvastui osittain alakuloisuutta, osittain mielihyvää. Hän
tervehti tulijaa huulilla hymy, jollaista hän ei sellaisella hetkellä
olisi suonut muille kuin luotetulle ystävälle. Sitten hän pahoittelevan
näköisenä virkkoi:
"Olen suunnattomasti harmissani, hyvä herra, että te näin jouduitte
minun onneni ohjattavaksi. Teille lienee jo kerrottu, että olemme jo
saarretut, ja siis oivaltanette, että kohtalonne on nyt liitetty meidän
kohtaloomme. Pelkään näet, ettei täältä mitenkään pääse pois, ennenkuin
Gian Maria lopettaa piirityksensä. Lähdenkö vai jäänkö, se valinta
ei enää ole minun vallassani. Meidän täytyy jäädä ja taistella tämä
kamppailu."
"Ainakaan, armollinen neiti", vastasi Francesco kerkeästi, milteipä
iloisesti, "en minä voi yhtyä pahoitteluunne minun puolestani. Tekonne
saattaa olla hulluutta, madonna, mutta se on uljainta, kauneinta
hulluutta, mitä ikinä on ollut, ja olen ylpeä esittäessäni siinä osaa,
jos sellaisen minulle suotte."
"Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia sitä teiltä!"
"Sama oikeus, joka jokaisella ahdistetulla naisella on vaatia oikean
ritarin apua", vakuutti kreivi. "En voi toivoa saavani paremmin käyttää
näitä käsivarsiani kuin puolustaessani teitä Babbianon herttuaa
vastaan. Olen palveluksessanne, monna Valentina, ja iloisin sydämin.
Olen nähnyt sotaa jonkun verran, ja ehkä huomaatte, että minusta on
hyötyä."
"Tehkää hänestä Roccaleonen päällikkö, madonna!" kehoitti Fortemani,
jonka henkensä pelastajaa kohtaan tuntemaan kiitollisuuteen sekaantui
ihailevaa arvonantoa, sillä olihan hän saanut käytännöllistä kokemusta
kreivin kyvyistä.
"Kuulitteko, mitä Ercole sanoi?" huudahti Valentina, kääntyen
Francescon puoleen kiihkeän innokkaasti, mikä osoitti, kuinka
tervetullut se ehdotus oli.
"Se olisi liian suuri kunnia", vastasi Paolo juhlallisesti. "Mutta jos
uskoisitte minulle sen luottamustoimen, puolustaisin sitä viimeiseen
hengenvetooni saakka."
Ennenkuin Valentina ennätti vastata, astui Gonzaga esille sivuovesta
ja rypisti otsaansa nähdessään Francescon joutuneen sinne ennen
häntä. Hän oli hieman kalpea, hänen vaippansa oli oikealla olalla
eikä vasemmalla, eikä hänen asunsa ollut yleensä niin tarkoin
huoliteltu kuin tavallisesti, vaan siinä näkyi merkkejä hätäisestä
pukeutumisesta. Nyökättyään lyhyesti kreiville ja sivuutettuaan
ihan välinpitämättömästi Fortemanin — joka silmäili häntä synkästi,
muistellen edellistä päivää — hän kumarsi syvään Valentinalle.
"Olen pahoillani, madonna —" alkoi hän, mutta Valentina keskeytti hänen
puheensa.
"Teillä on kovin vähä syytä olla pahoillanne. Ovatko asiat kehittyneet
toisin kuin odotimme?"
"Ehkä eivät. Olin kuitenkin toivonut, ettei Gian Maria sallisi pahan
tuulensa houkutella häntä niin pitkälle."
"Olitteko toivonut sitä — herra Francescon meille tuoman sanoman
jälkeen?" Ja hän loi Gonzagaan katseen, josta kuvastui äkkiä herännyttä
ymmärtämystä. "Sellaista toivoa ette kuitenkaan lausunut julki, kun
neuvoitte minua karkaamaan tänne Roccaleoneen. Silloin olitte perin
innokas taistelemaan. Teitä kalvoi sotainen kiihko. Mistä tämä muutos?
Tuoko vaaran uhkaava läheisyys todellisuudentuntua, liian tuimaa teidän
sitä halataksenne?"
Hänen sanoihinsa sisältyvä halveksuminen vihloi Gonzagaa, kuten se oli
tarkoitettukin tekemään. Miehen äskeinen tyhmänrohkeus oli osoittanut
Valentinalle, kuinka tarpeellista hänen oli laittaa niin, ettei
Gonzagalle jäisi vääriä luuloja siitä, mikä arvo hänelle enää voitiin
antaa, ja sen lisäksi olivat nuo keikarin viimeiset sanat paljastaneet
hänet uudessa valaistuksessa, ja neito piti hänestä senvuoksi vieläkin
vähemmin.
Gonzaga taivutti hiukan päätänsä, ja hänen poskiansa poltti häpeän
puna sen tähden, että häntä oli tällä tavoin nuhdeltu Fortemanin ja
tuon Francesco-nousukkaan kuullen. Että Francesco oli nousukas, se ei
hänestä enää ollut mikään olettamus. Hänen sielunsa vakuutti hänelle
niin.
"Madonna", lausui hän, koettaen esiintyä arvokkaasti ja olematta
kuulevinaan toisen pilkkasanoja, "tulin tuomaan teille tietoa, että
Gian Marian airut pyytää saada puhua teille. Keskustelenko hänen
kanssansa puolestanne?"
"Olette liian hyvä", vastasi Valentina herttaisesti. "Lähden itse
kuulemaan miehen sanomia."
Gonzaga kumarsi alistuvasti, ja sitten hänen katseensa siirtyi
Francescoon.
"Saattaisimme sopia hänen kanssansa siitä, että tämä herrasmies pääsisi
häiritsemättä poistumaan täältä", ehdotti hän.
"Ei voida toivoa heidän siihen suostuvan", vastasi neito luontevasti.
"Enkä minä voisi sitä toivoa, jos he suostuisivatkin, sillä herra
Francesco on suostunut ryhtymään Roccaleonen päällikön toimeen. Mutta
me pidämme airutta odottamassa. Hyvät herrat, suvaitsetteko saattaa
minua muurille?"
Miehet kumarsivat ja seurasivat häntä; Gonzaga tuli viimeisenä, käynti
raskaana kuin juopuneen, kasvot huulia myöten valkeina siitä katkerasta
raivosta, jota hän tunsi kuultuaan olevansa syrjäytetty ja tajuttuaan
vastauksen edellisenä iltana Valentinan korvaan kuiskaamiinsa, kuumiin
sanoihin.
Heidän mennessään linnanpihan poikki Francesco suoritti ensimmäisen
tehtävänsä uudessa toimessaan, määräten puolikymmentä sotilasta
seuraamaan heitä, jotta seurue näyttäisi joltakin muurilla, kun
alettaisiin keskustella airuen kanssa.
Linnan edustalla oli ison, harmaan ratsun selässä kookas mies, jonka
kiilloitettu kypäri välkkyi kuin hopea aamuauringon paisteessa ja jonka
rautapanssarin tulipunainen, Sforzan leijonalla koristettu asetakki
melkein tyyten piilotti. Hän kumarsi syvään, kun Valentina ilmestyi
muassaan saattueensa, jonka etunenässä seisova Aquilan kreivi oli
vetänyt leveän hattunsa otsalleen, jotta hänen kasvonsa jäivät varjoon.
"Isäntäni, korkean ja mahtavan herra Gian Maria Sforzan, Babbianon
herttuan, nimessä kehoitan teitä antautumaan, laskemaan pois aseenne ja
avaamaan porttinne."
Seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Valentina tiedusti, oliko se
hänen koko sanomansa vai oliko hän unohtanut jotakin. Miellyttävästi
kumartuen teiskaroivan ratsunsa kaarevan kaulan ylitse airut vastasi
sanoneensa kaikki, mitä hänen oli käsketty sanoa.
Valentina kääntyi hämmentyneen ja sangen avuttoman näköisenä takanaan
seisovien miesten puoleen. Hän toivoi, että asiaa hoidettaessa
noudatettaisiin siihen kuuluvaa arvokkuutta, mutta luostarikasvatus
oli jättänyt hänet epätietoiseksi siitä, miten se parhaiten
saavutettaisiin. Hän turvautui Francescoon.
"Suvaitsetteko te vastata hänelle, herra päällikkö?" pyysi hän
hymyillen, ja Francesco totteli, astuen eteenpäin ja nojasi
hammasreunaisen muurin sakaraan.
"Herra airut", alkoi hän käreällä äänellä, joka oli toisenlainen kuin
hänen omansa, "suvaitsetteko ilmoittaa, mistä saakka on Babbianon
herttua ollut sodassa Urbinoa vastaan tällä tavoin saartaakseen yhden
viimemainitun valtion linnoituksista ja vaatiakseen sen antautumista?"
"Hänen korkeutensa", vastasi airut, "toimii Urbinon herttuan täydellä
suostumuksella lähettäessään tämän sanoman neiti Valentina della
Roverelle".
Sen kuultuaan Valentina työnsi kreivin syrjään ja unohtaen sen
aikomuksensa, että tämä asia tuli hoitaa arvokkaasti, hän salli
naisenkielensä antaa sydämensä mukaisen vastauksen.
"Tämä sanoma, hyvä herra, ja isäntänne täälläolo ovat vain uusia
näytteitä siitä hävyttömyydestä, jota olen saanut hänen taholtaan
kärsiä, ja ne ovat huippunäytteitä. Viekää se sanoma hänelle ja
ilmoittakaa hänelle, että kun olen saanut tietää, millä oikeudella hän
rohkenee lähettää teidät sellaiselle asialle, saatan antaa hänelle
vastauksen, joka paremmin sopii hänen vaatimukseensa!"
"Olisiko teistä, madonna, mieluisempaa, että hänen korkeutensa itse
tulisi puhumaan kanssanne?"
"Ei mikään olisi minusta vähemmin mieluista. Jo nyt on välttämättömyys
pakottanut minut puhumaan Gian Marialle enemmän kuin olisin toivonut."
Ja ylväällä eleellä hän osoitti, että keskustelu oli päättynyt, ja
kääntyi poistumaan muurilta.
Hänellä oli lyhyt neuvottelu Francescon kanssa; sen aikana
viimemainittu tiedusti hänen mielipidettään erinäisistä
puolustustoimenpiteistä ja teki ehdotuksia, joihin kaikkiin hän
suostui, samalla kun hänen toivonsa nopeasti lujittui hänen
huomatessaan, että ainakin tällä miehellä oli tietoja siitä tehtävästä,
johon hän oli ryhtynyt. Hänen sydämensä keveni, ja hänessä heräsi
iloinen luottamus, kun hän katseli tuota suoraryhtistä, sotaista
hahmoa, jonka käsi niin tutunomaisesti lepäsi hänen omalta osaltaan
näyttävän miekan kahvalla ja jonka katse oli niin tyyni; ja kun
tämä mies puhui vaaroista, tuntuivat ne häipyvän mitättömiksi hänen
sävystään niin selvästi soinnahtavan halveksimisen karkoittamina.
Fortemani kintereillään Francesco nyt liikkui linnassa järjestämässä
ehdottamiaan toimenpiteitä öykkärin yhä seuratessa häntä uskollisena
ja ihmettelevänä kuin koira isäntäänsä, tajuten, että tässä oli
tosiaankin onnen soturi, jonka rinnalla hänen kaltaisensa olivat
pelkkiä kuormarenkejä. Luottamusta viritti Ercolessa myöskin Francescon
magneettinen, horjumaton varmuus, sillä kreivi tuntui pitävän koko
juttua mainiona pilana, ilveilynä, joka näyteltiin Babbianon herttualle
ja saman herttuan kustannuksella. Ja aivan samoin kuin Francescon ripeä
sävy puhalsi luottamusta Fortemaniin ja Valentinaan, puhalsi se sitä
myöskin Fortemanin turmeltuneihin kumppaneihin. Heihin tarttui hänen
intonsa, ja koska he ihailivat häntä, johtuivat he ihailemaan asiaa,
jota he ajoivat, ja vihdoin ylpeilemään siitä osasta, jonka Francesco
kullekin heistä määräsi. Yhdessä tunnissa oli Roccaleonessa syntynyt
niin uuttera hyörinä, sellainen tuikean hilpeyden ja raikkaan rohkeuden
ilmakehä, että Valentina sen havaitessaan ihmetteli, millainen taikuri
oli tämä mies, jonka hän oli korottanut linnoituksensa päälliköksi ja
joka niin lyhyessä ajassa oli saanut aikaan niin ihmeellisen muutoksen
hänen varusväkensä käytöksessä.
Ainoastaan yhden kerran Francescon hilpeys petti, ja se tapahtui
silloin, kun hän asevarastossa käydessään huomasi, että siellä oli
yksi ainoa ruutitynnyri. Hän kääntyi Fortemanin puoleen, tiedustaen,
mihin Gonzaga oli pannut ruudin säilöön, ja kun Fortemani ei tietänyt
siitä asiasta sen enempää kuin hänkään, lähtihän etsimään Gonzagaa.
Haeskeltuaan kautta koko linnan hän löysi keikarin astelemassa
puutarhan viinikäytävällä, innokkaasti keskustellen Valentinan kanssa.
Hänen lähestyessään hovimiehen käytös muuttui hillitymmäksi, ja hänen
otsansa synkkeni.
"Herra Gonzaga", luikkasi Francesco hänelle. "Mihin olette kätkenyt
ruutivarastonne?"
"Ruudin?" sopersi Gonzaga äkkiä heränneiden, pelokkaiden aavistusten
hyydyttämänä. "Eikö sitä ole asevarastossa?"
"Kyllä — yksi pieni tynnyri, joka riittää yhteen tai kahteen
tykinpanokseen, mutta sitten ei jää mitään pyssyjämme varten. Siinäkö
koko varastonne?"
"Jollei asevarastossa ole muuta, ei meillä ole enempää." Francesco
seisoi sanattomana, tuijottaen häneen, ja tumma puna levisi hänen
poskilleen. Tällä suuttumuksen hetkellä hän unohti heidän asemansa eikä
lainkaan ajatellut sitä mielihaikeaa, jota Gonzagan täytyi tuntea,
koska hän oli kärsinyt arvonalennuksen, kun Valentina oli määrännyt
uuden linnanpäällikön.
"Ja sillä tavoinko te olette lujittanut Roccaleonea?" kysyi hän, ja
hänen äänensä oli pureva kuin veitsi. "Olette varannut tänne aikamoisen
määrän viiniä, lammaslauman ja loputtomasti herkkuja", pilkkasi
hän. "Mielittekö pommittaa vihollisia niillä vai laskitteko, ettei
vihollisia tulisi lainkaan?"
Tämä kysymys hipaisi niin likeltä totuutta, että se sytytti Gonzagan
mielessä raivon, joka siksi hetkeksi teki hänestä miehen. Se oli
viimeinen puhallus, joka lietsoi ilmiliekkiin hänen sielussaan kytevän
vihan.
Hänen vastauksensa tuli rajusti ja tulisesti. Se oli yhtä hillitön ja
ylenkatseellinen kuin Francescon äskeiset syytökset, ja sen lopussa hän
haastoi kreivin taistelemaan kanssansa ratsain tai jalkaisin, miekalla
tai keihäällä, ja niin pian kuin suinkin kävisi päinsä.
Mutta Valentina sekaantui asiaan ja nuhteli heitä molempia.
Francescolle kohdistettu nuhde oli kuitenkin kohtelias ja päättyi
pyyntöön, että hän tekisi parhaansa niillä apuneuvoilla, joita
Roccaleonessa oli tarjolla; Gonzagan nuhteet olivat äärimmäisen
ylenkatseelliset, sillä Francescon kysymys — johon Gonzaga oli jättänyt
vastaamatta — tulleena sellaisella hetkellä, jolloin häntä vaivasivat
voimakkaat epäilykset Gonzagaan ja siihen nähden, mitä tarkoitusperiä
viimemainittu oli tavoitellut neuvoessaan häntä noudattamaan sellaista
menettelyä, jota ohjaamaan hän, Gonzaga, oli sittemmin osoittautunut
niin lopen kykenemättömäksi, oli avannut hänen silmänsä täydelleen.
Hän muisti, kuinka omituisen kiihtynyt keikari oli ollut edellisenä
päivänä saatuaan tietää Gian Marian marssivan Roccaleoneen ja kuinka
innokkaasti hän oli neuvonut heitä pakenemaan linnoituksesta — hän,
joka oli niin uljaasti puhunut sen puolustamisesta herttuaa vastaan.
Heidän vielä kinastellessaan perin ilkeästi kantautui heidän korviinsa
torventörähdys muurien ulkopuolelta.
"Airut taaskin", huudahti Valentina. "Tulkaa, herra Francesco, mennään
kuulemaan, mitä uusia sanomia hän tuo!"
Hän vei Francescon mennessään, jättäen viiniköynnösten varjoon
Gonzagan, jolle ankara nöyryytys oli miltei pusertanut kyyneleet
silmiin.
Airut oli palannut ilmoittamaan, ettei Gian Marialla Valentinan
vastauksen johdosta ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa herttua
Guidobaldoa, joka silloin oli matkalla liittyäkseen häneen. Urbinon
herttuan läsnäolo osoittaisi hänen mielestään Valentinalle kyllin
selvästi, että Gian Marian vaatimus oli oikeutettu; hän lähettäisi sen
uudelleen Valentinan sedän saavuttua ja vahvistettua sen.
Senjälkeen päivän loppuosa vietettiin Roccaleonessa rauhallisesti,
jollemme ota lukuun Romeo Gonzagan sydämessä riehunutta suorastaan
helvetillistä myllerrystä. Hän istui sinä iltana illallispöydässä
syrjäytettynä; vain Valentinan hovinaiset ja narri laskivat silloin
tällöin pilaa hänen synkkyydestään. Valentina itse keskitti koko
huomionsa kreiviin, ja samalla kun Gonzaga — Gonzaga runoilija,
jolla oli tulinen mielikuvitus, hilpeä laulaja, tunnettu älyniekka,
hovimiehen esikuva — oli äänetön ja tuppisuinen, huvitti tämä
pöyhistelevä nousukas ja rehentelijä seuruetta niin vilkkaasti, että
hän voitti puolelleen kaikkien sydämet — aina lukuunottamatta Romeo
Gonzagaa.
Francesco puhui piirityksestä niin kevyesti, että se virkisti ja
huojensi jokaisen läsnäolijan mieltä. Hän laski leikkiä Gian Marian
kustannuksella ja toi hyvin selvästi julki, ettei hänen sotainen
mielensä olisi voinut löytää mitään kiehtovampaa kuin tämä juttu, johon
hän oli sattumalta joutunut. Hän oli täysin yhtä varma lopputuloksesta
kuin kiihkeä odottaessaan itse kahakoimista.
Onko ihmeellistä, että — kun monna Valentina ei ollut koskaan tuntenut
muita kuin teennäisiä miehiä, joita liikkui hovissa ja odotussaleissa,
joiden käytös oli siroa ja puheessa hienostelevia, teeskenteleviä
käänteitä, lyhyesti sanoen, sellaisia miehiä, joita olosuhteet vaativat
mahtavien ympärille — hänen silmänsä avautuivat hyvin levälleen
paremmin nähdäkseen tätä uudenlaatuista miestä, joka kyllä selvästikin
oli korkea-asteinen herrasmies, mutta jota ympäröi pikemminkin leirin
kuin kamarin tuntu, johon oli syöpynyt ritarillisuuden ja seikkailun
henki ja joka osoittaen eräänlaista ylhäistä arvokkuutta syrjäytti
ikäänkuin arvolleen sopimattomina ne asenteet, joiden Valentina oli
tottunut näkemään olevan setänsä, hänen korkeutensa Urbinon herttuan,
hoviherrojen esiintymisen luonteenomaisina piirteinä.
Sitäpaitsi Francesco oli nuori, mutta ei enää kokematon nulikka,
kaunis, mutta hänen kauneutensa oli miehekkään voimakas; hänellä
oli miellyttäväsointuinen ääni, jonka he kuitenkin olivat kuulleet
paisuvan komentavaksi, käskeväsävyiseksi; hänen naurunsa oli maailman
riemullisimpia, huolettomimpia — sellainen nauru, joka saa kaikki
kuulijat pitämään naurajasta — ja hän antautui sen valtaan sitä
hillitsemättä.
Gonzaga istui synkkänä ja nyrpeänä; hänen sydämensä oli
pakahtumaisillaan kehnon ja pätemättömän loistavalahjaista miestä
kohtaan tuntemasta salavihasta. Mutta aamu toisi hänelle vielä pahempaa.
Urbinon herttua saapui seuraavana aamuna ja ratsasti mieskohtaisesti
vallihaudan reunalle seurassaan ainoastaan torvensoittaja, joka
kolmannen kerran töräytti puhuttelutoitotuksen linnoituksen asukkaille.
Samoin kuin edellisenä päivänä noudatti Valentina kutsua saattajinaan
Francesco, Fortemani ja Gonzaga — viimemainittu kutsumattomana, mutta
ei torjuttuna seuraten Valentinan jäljessä, viimeisen kerran koettaen
epätoivoisesti säilyttää paikkansa hänen päällikköjensä joukossa.
Francesco oli ottanut ylleen haarniskansa ja tuli puettuna päästä
jalkoihin saakka välkkyvään teräsasuun esiintyäkseen tilaisuudessa
asianmukaisen arvokkaasti. Sulkatöyhtö nyökkyi hänen kypärissään, ja
vaikka hänen silmikkonsa olikin auki, olivat hänen piirteensä kuitenkin
kaukaa katsottuina kyllin hyvin päähineen varjojen peitossa.
Sedän näkeminen ei vähääkään liikuttanut Valentinaa. Vaikka herttua
olikin kansansa rakastama, ei hän ollut koskaan koettanut rakentaa
itsensä ja veljentyttärensä välille läheisen kiintymyksen suhteita.
Ja vähemmän kuin milloinkaan ennen pyrki hän nyt vaikuttamaan
sukulaisuuden äänen avulla. Hän tuli täydessä sota-asussa, ruhtinaana
kapinoivan alamaisensa luokse, ja juuri sellainen oli hänen sävynsä
hänen tervehtiessään veljentytärtään.
"Monna Valentina", lausui hän, näyttäen tyyten syrjäyttävän sen
seikan, että neito oli hänen sukulaisensa — "niin syvästi kuin tämä
kapinoiminen minua surettaakin, ei sinun pidä luulla, että sukupuolesi
hankkii sinulle etuoikeuksia tai lempeätä kohtelua. Kohtelemme
sinua täsmälleen samoin kuin kohtelisimme jokaista, sinun tavallasi
toiminutta kapinallista alamaista."
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina, "en pyydä mitään etuja paitsi
sitä, johon sukupuoleni takaa minulle ehdottoman oikeuden ja joka ei
ole millään tavoin sodan eikä aseiden yhteydessä. Tarkoitan oikeutta
itse määrätä itsestäni, kädestäni ja sydämestäni oman mieleni mukaan.
Siihen saakka, kunnes tunnustatte, että olen nainen, jolle on annettu
naisen luonto, ja kunnes sen oivallettuanne olette valmis alistumaan
siihen ja antamaan minulle ruhtinaallisen sananne siitä, ettette enää
ahdista minua Babbianon herttuan kosinnalla, pysyn täällä, uhmaillen
teitä, sotilaitanne ja raukkamaista liittolaistanne Gian Mariaa, joka
kuvittelee, että rakkaudessa voidaan esiintyä menestyksellisesti
aseistettuna ja että tie naisen sydämeen voidaan avata tykinkuulalla."
"Luultavasti saamme mielialasi alistuvammaksi ja paremmin
velvollisuudentuntoiseksi, madonna", oli tyly vastaus.
"Ketä kohtaan velvollisuudentuntoiseksi?"
"Sitä valtiota kohtaan, jonka prinsessaksi sinulla on ollut kunnia
syntyä."
"Entä velvollisuuteni itseäni, sydäntäni ja naisellisuuttani kohtaan?
Eikö sitä pidä ottaa lainkaan huomioon?"
"Näitä kysymyksiä, madonna, ei sovi pohtia luikkailemalla linnan
muureilta — enkä totisesti halua pohtia niitä missään. Olen täällä
kehoittaakseni sinua antautumaan. Jos vastustat meitä, teet sen omalla
vastuullasi."
"Omalla vastuullani siis vastustan teitä — ilomielin. Uhmailen
teitä. Tehkää pahimpanne minua vastaan, häväiskää miehuuttanne ja
ritarillisuuden nimeäkin käyttämällä kaikkea mieleenne johtuvaa
väkivaltaa! Minä kuitenkin lupaan teille, ettei Valentina della Rovere
ikinä tule hänen korkeutensa Babbianon herttuan vaimoksi."
"Kieltäydytkö avaamasta porttiasi?" kysyi Guidobaldo, jonka ääni vapisi
kiukusta.
"Jyrkästi ja lopullisesti."
"Ja aiot pysyä päätöksessäsi?"
"Niin kauan kuin elän."
Ruhtinas naurahti ivallisesti.
"Minä pesen käteni tästä jutusta ja sen seurauksista", vastasi
hän tuimasti. "Jätän sen tulevan puolisosi Gian Maria Sforzan
hoidettavaksi, ja jos hän sangen luonnollisesti, pyrkien innokkaasti
jouduttamaan häitä, kohtelee linnaasi karkeasti, on syy sinun. Mutta
kaikki, mitä hän tekee, hän tekee täysin minun suostumuksellani, ja
olen tullut tänne ilmoittamaan sinulle sen, koska sitä nähtävästi
epäilit. Pyydän sinua viipymään paikallasi muutamia minuutteja
kuulaksesi, mitä hänen korkeudellaan itsellään ehkä on sanottavaa.
Luotan siihen, että hänen kaunopuheisuutensa on tehokkaampi."
Hän tervehti muodollisen juhlallisesti, pyöräytti ratsunsa ympäri ja
ratsasti pois. Valentina olisi poistunut, mutta Francesco kehoitti
häntä jäämään ja odottamaan Babbianon herttuan tuloa. Ja niinpä he
astelivat muurilla; Valentina keskusteli vakavasti Francescon kanssa
Gonzagan synkän äänettömänä seuratessa heitä Fortemanin rinnalla ja
ahmiessa heitä katseillaan.
Korkealta paikaltaan he tarkastivat tasangolla olevaa, kuhisevaa
leiriä, jossa puolittain riisuutuneet sotilaat hätäisesti pystyttivät
telttoja, vihreitä, ruskeita ja valkeita. Pienessä armeijassa lienee
ollut kaiken kaikkiaan satakunta miestä; sen enempää ei Gian Maria
turhamaisessa pöyhkeydessään katsonut tarvitsevansa kukistaakseen
Roccaleonen. Mutta hänen sotavoimiensa peloittavin osa vieri
näyttämölle juuri heidän tarkkaillessaan. Siitä toi etukäteen tiedon
härkävankkurien pyörien käreä kitinä; vankkureja oli kymmenen, ja
kukin niistä kannatti tykkiä. Niitä seurasi muita vankkureita, tuoden
ampumatarpeita ja ruokavaroja leiriytyneelle väelle.
He katselivat uteliaina puuhaista näkyä, ja katsellessaan he näkivät
Guidobaldon ratsastavan keskelle leiriä ja laskeutuvan maahan. Muita
tilavammasta ja komeammasta teltasta tuli sitten esille Gian Marian
lyhyt, pyylevä hahmo; häntä eivät niin kaukaa tunteneet muut kuin
teräväsilmäinen Francesco, joka hyvin tunsi hänen muotonsa.
Tallirenki piteli hänelle hevosta ja auttoi hänet satulaan, ja muassaan
sama torvensoittaja, joka oli seurannut Guidobaldoa, hän sitten lähti
ratsastamaan linnaa kohti. Vallihaudan reunalla hän seisahtui ja
nähtyään Valentinan ja tämän seurueen hän otti käteensä töyhdöllä
varustetun hattunsa ja kumarsi oljenväristä päätänsä.
"Monna Valentina", huusi hän, ja kun neito senjohdosta astui esille,
kohotti hän pienet julmat silmänsä, luoden ylöspäin pahanilkisen
katseen ja näyttäen täysikuun muotoiset, kalpeat kasvonsa, jotka olivat
vielä tavallistakin vaaleammat — kellahtavan, miltei vihertävän kalpeat.
"Olen pahoillani, ettei hänen korkeutensa setänne saanut teitä
taipumaan. Ja kun häntä ei onnistanut, lienee minulla kovin vähän
menestyksen toiveita — sanoilla suostuttaessani. Kuitenkin pyytäisin
teitä sallimaan minun puhutella päällikköänne, kuka hän lieneekään."
"Päällikköni ovat täällä seurassani", vastasi Valentina rauhallisesti.
"Vai niin! Teillä on niitä useampia komentamassa — kuinka lukuisaa
miehistöä?"
"Riittävän lukuisaa", karjaisi väliin Francesco, jonka ääni kypärin
sisältä soinnahti ontolta, "pahanpäiväisesti pieksämään teitä ja teidän
naista piirittäviä keittiörenkejänne".
Herttua liikahti ratsunsa selässä ja tähysti puhujaa. Mutta kasvoja
oli niin vähä näkyvissä, ettei niitä voinut tuntea, samalla kun hänen
äänensä oli muuttunut ja hänen vartalonsa oli teräsasussaan toisen
näköinen.
"Kuka olet, lurjus?" kysäisi hän.
"Lurjus olet itse, vaikka olisit kaksikymmenkertainen herttua", tokaisi
toinen vastaan, minkä jälkeen Valentina nauroi peittelemättä.
Siitä päivästä alkaen, jolloin hänen korkeutensa Babbianon herttua
oli päästänyt ensimmäisen parkaisunsa, ei hän ollut kuullut niin
voimakkaita sanoja ainoankaan elävän ihmisen huulilta. Niiden herättämä
suuttumus nostatti purppuraiset täplät hänen poskiinsa.
"Kuule minua, vintiö!" mylvi hän. "Miten tämän harhaan johdetun
varusväen muille jäsenille käyneekään, kun se lopulta joutuu käsiini,
sinulle voin luvata nuoran ja poikkipuun."
"Pyh!" äänsi ritari pilkallisesti. "Pyydystä ensin saaliisi! Älä ole
niin kovin varma siitä, että Roccaleone ikinä joutuu käsiisi! Niin
kauan kuin elän, et sinä pääse tänne, ja henkeni, korkea herra, on
minusta kallisarvoinen, enkä halua erota siitä kevytmielisesti."
Valentinan silmistä oli hilpeys poissa, kun hän nyt käänsi katseensa
välkkyvään, sotaiseen hahmoon, joka niin ylväänä seisoi hänen
vierellään ja joka näytti niin hyvin soveltuvan sinkoamaan kopeata
uhmaa alhaalla kuuntelevalle ruhtinaalliselle öykkärille.
"St, hyvä herra!" varoitti hän. "Älkää enää vimmastuttako häntä!"
"Niin", ähkyi Gonzaga. "Jumalan nimessä älkää enää virkkako mitään!
Muutoin tuhoatte meidät toivottomasti."
"Madonna", lausui herttua piittaamatta enää Francescosta, "myönnän
teille neljäkolmatta tuntia päättääksenne toiminnastanne. Näette,
että tuolla tuodaan tykkejä leiriin. Huomenna herättyänne huomaatte,
että nuo tykit on tähdätty muurejanne kohti. Toistaiseksi on puhuttu
kylliksi. Saanko puhua pari sanaa herra Gonzagalle ennen poistumistani?"
"Kunhan vain poistutte, saatte puhua pari sanaa kenelle tahansa
haluatte", vastasi Valentina halveksivasti. Ja siirtyen sivuun hän
viittasi Gonzagaa menemään pykälälle, jonka hän jätti tyhjäksi.
"Olen valmis vannomaan, että se sipsutteleva ilveilijä jo tutisee
pelosta ajatellessaan, mitä on tulossa", rehenteli herttua. "Ja
ehkä pelko opastaa häntä järjen tielle. Herra Gonzaga!" huusi hän,
korottaen ääntänsä. "Koska luulen Roccaleonen miesten olevan teidän
palveluksessanne, kehoitan teitä käskemään heitä laskemaan alas tuon
nostosillan, ja Guidobaldon samoin kuin omassa nimessäni lupaan heille
täyden anteeksiannon ja koskemattomuuden — lukuunottamatta tuota
vierellänne seisovaa vintiötä. Mutta jos sotilaanne vastustavat minua,
lupaan teille, että kun olen murskannut Roccaleonen raunioiksi, en
säästä teistä kaikista ainoatakaan miestä."
Gonzaga vapisi kuin haavanlehti; hänen äänensä salpaantui, eikä hän
vastannut mitään. Sitten Francesco uudelleen nojautui eteenpäin.
"Olemme kuulleet ehtonne", vastasi hän, "emmekä arvattavasti niistä
välitä. Älkää tuhlatko koko päivää turhiin uhkauksiin!"
"Hyvä herra, ehtoni eivät olleet teitä varten. En tunne teitä; en
puhunut teille enkä siedä teidän puhuvan minulle."
"Jos viivytte siellä vielä tuokion", uhkasi ritarin värähtelevä ääni,
"niin huomaatte, että teitä puhutellaan yhteislaukauksella pyssyistä.
Hoi, miehet!" komensi hän, kääntyen luikkaamaan olemattomalle joukolle,
jonka piti olla puutarhan alemmilla varustuksilla, hänestä vasemmalla.
"Pyssymiehet luukuille! Virittäkää sytyttimenne! Valmiit! Nyt, herra
herttua, menettekö tiehenne vai täytyykö meidän puhaltaa teidät pois?"
Herttuan vastauksena oli sarja sadattelevia uhkauksia siitä, miten hän
kohtelisi puhuttelijaansa, kun saisi viimemainitun käsiinsä.
"Tähdätkää!" karjaisi ritari olemattomille pyssymiehilleen, minkä
jälkeen herttua hiiskumatta enää sanaakaan käänsi hevosensa ja
ratsasti pois häpeällisen hätäisesti torvensoittajan seuratessa ihan
hänen kinterillään, samalla kun heidän takanaan kajahti Francescon
pilkallinen naurunpurskahdus.