Rocccaleonen neljä vankkaa ulkomuuria oli järjestetty laajaksi
neliöksi, jonka alasta varsinainen linna valtasi ainoastaan
puolet. Toinen puoli, jonka pituussuunta oli pohjoisesta etelään,
oli puutarhana ja jaettu kolmeen pengermään. Korkein niistä oli
pelkkä lehtokuja eteläisen muurin juurella, ja sitä kattoi päästä
päähän ulottuva viiniköynnösristikko, jonka iän mustuttamia tankoja
kannattivat neliskulmaiset, karkeasti hakatut graniittipylväät.
Jyrkät graniittiportaat, joiden vanhojen kivien väliraot olivat
ruohottuneet ja joiden alapäässä oli kaksi makaavaa leijonaa, johtivat
keskiselle pengermälle, jota nimitettiin ylemmäksi puutarhaksi. Tämän
jakoi kahtia jättiläiskokoisten puksipuiden reunustama käytävä, joka
vei alimmalle pengermälle ja joka oli kaunopuheisena todistuksena tämän
vanhan puutarhan iästä. Tähän käytävään ei auringonvaloa milloinkaan
päässyt tunkeutumaan enempää kuin joku varkain pujahtanut säde, ja
kuumimpina kesäisinä päivinä vallitsi sen vihreässä hämyssä miellyttävä
viileys. Sen kummallakin puolella levisi ruusutarha, joka kuitenkin nyt
oltuaan viime aikoina hoitamatta oli rehevän rikkaruohon vallassa.
Näistä kolmesta pengermästä kolmas ja alavin, joka oli pitempi ja
leveämpi kuin kumpikaan ylemmistä, oli pelkkä tasainen nurmikko, jota
reunustivat akasiat ja plataanit ja jonka äärimmäisestä sopukasta
lähtevät koukertelevat, rautaisilla käsinojilla varustetut kiviportaat
veivät suoraan Leijonan tornin ja Aquilan kreivin majapaikan vastassa
olevalle korokkeelle.
Tällä vihreällä nurmikolla Valentina hovinaisineen ja -poikineen
kulutti iltaansa keilapelissä, ja heidän kömpelyytensä tässä leikissä,
johon he eivät olleet tottuneet, antoi aihetta katselevan Pepen
hyväntuuliselle naljailulle ja heidän itsensä vielä hilpeämmälle
naurulle.
Myöskin Fortemani oli siellä, ikäänkuin ei olisikaan sattunut aamuista
selkkausta, joka hänen — siltä melkein näytti — oli täytynyt unohtaa,
niin tyyni ja huoleton hän oli. Hän oli sellaisia miehiä, joihin
häpeä ei koskaan osu kovin syvälle, ja hän pöyhisteli hilpeästi
naisten joukossa, muljautellen hurjia silmiään luodessaan heihin
vietteleviä katseita ja heilautellen koreata uutta vaippaansa
ylimyksellisen ylpeästi — siinä autuaallisessa varmuudessa, ettei se
heilauttelemisesta repeisi, kuten ne vaipat, joihin tylyt olosuhteet
olivat viime aikoina hänet totuttaneet — ja rehennellen kuin kukko
tunkiolla.
Mutta hänen saamansa opetus ei todennäköisesti yhtä helposti joutuisi
unohduksiin. Sen hedelmiä saattoikin jo nähdä, sillä hänen miehensä
käyttäytyivät säännöllisemmin, ja neljä heistä oli pertuska olalla
vahdissa linnan muureilla. He olivat hänen palatessaan heidän pariinsa
sinkautelleet hänelle pistosanoja ja pilkallisia viittauksia hänen
kylpyynsä, mutta muutamilla erinomaisesti tähdätyillä iskuilla hän
oli pakottanut meluisimmat vaikenemaan ja olemaan nöyrempiä. Hän
oli puhunut heille repivän uhkaavasti ja antanut määräyksiä, joiden
noudattamista hän vaati, jollei tottelematon halunnut joutua tekemisiin
hänen kanssansa.
Hän olikin muuttunut mies, ja kun hänen seuralaisensa sinä iltana
olivat juoneet hänen mielestään kylliksi eivätkä välittäneet hänestä
hänen käskiessään heitä lakkaamaan ja paneutumaan makuulle, meni hän
etsimään monna Valentinaa. Hän tapasi neidon istumassa ruokasalin
ikkunakomerossa ja keskustelemassa Francescon ja Gonzagan kanssa. He
olivat olleet siellä illallisesta saakka pohtimassa, olisiko viisainta
lähteä vaiko jäädä paikoilleen, paeta vaiko pysyä lujana ottamassa
vastaan Gian Mariaa. Heidän neuvottelunsa keskeytti nyt Ercole
valituksineen.
Valentina lähetti Gonzagan hillitsemään miehiä, mikä menettely sai
Fortemanin salavihkaa naurahtamaan pilkallisesti. Keikari lähti
riemuissaan tästä luottamustehtävästä, joka osoitti, ettei hänen
komennuskykynsä ollut mitenkään kärsinyt tytön verratessa häntä
rehentelevään Francescoon. Mutta hänen ylpeytensä johti hänet
karvaaseen lankeemukseen.
Miehet laskivat pilaa hänen nuhteistaan, ja kun hän jäljitteli
Francescon menettelyä, puhutellen heitä jyrkän tuimasti sekä sättien
heitä elukoiksi ja sioiksi, erottivat he hänen tuimuutensa väärän
soinnun, joka muistutti oikeata sävyä yhtä vähän kuin lyijyn kilinä
muistuttaa hopean helinää. He syytivät hänelle ivallisia herjauksia,
matkivat hänen tenoriääntänsä, jonka kiihtymys oli tehnyt kimakaksi, ja
käskivät hänen mennä hypistelemään luuttua naisensa huviksi ja jättää
miesten puuhat miesten huoleksi.
Hänen suuttumuksensa äityi, ja he menettivät malttinsa; aluksi he
olivat näytelleet hampaitaan nauraessaan, nyt he alkoivat paljastella
niitä äristessään. Silloin hänen tuimuutensa häipyi. Hän pujahti
Fortemanin ohitse, joka seisoi kylmänä ja halveksivana ovella
tarkkailemassa odottamaansa epäonnistumista, ja palasi posket hehkuvia
madonna Valentinan luo, syytäen katkeria sanoja.
Tyttö säikähti Gonzagan oman häpeänsä peittämiseksi liioittelemaa
kertomusta. Francesco istui rauhallisena, naputellen ikkunalautaa ja
silmäillen alhaalla lepäävää, kuutamoista puutarhaa eikä sanalla eikä
merkillä vihjannut, että häntä saattaisi onnistaa, vaikka Romeon yritys
oli rauennut tyhjiin. Vihdoin Valentina kääntyi hänen puoleensa.
"Voisitteko te —?" alkoi hän, mutta pysähtyi sitten katseensa
siirtyessä takaisin Gonzagaan; hän ei tahtonut enää haavoittaa miehen
jo ennestään arkaa ylpeyttä. Heti Fransesco nousi pystyyn.
"Voisinhan koettaa", virkkoi hän rauhallisesti, "vaikka herra Gonzagan
epäonnistuminen ei jätäkään minulle paljoa toivomisen varaa. Mutta hän
on kuitenkin ehkä taittanut kärjen heidän varmuudeltaan, joten minulla
niin ollen on edessäni helpompi tehtävä. Minä koetan, madonna." Ja sen
sanottuaan hän lähti.
"Hänelle se onnistuu, Gonzaga", sanoi Valentina hänen poistuttuaan.
"Hän on soturi ja tietää, millaisiin sanoihin ne miekkoset eivät pysty
vastaamaan."
"Toivotan hänelle onnea yrityksessään", ärähti Gonzaga, jonka kauniit
kasvot nyt olivat kalpeat nyreydestä. "Mutta olen valmis lyömään vetoa,
että hänen ponnistuksensa raukeavat tyhjiin."
Mutta Valentina hylkäsi tarjouksen, jonka harkitsemattomuus tuli
paremmin kuin todetuksi, kun Francesco noin kymmenen minuutin kuluttua
astui jälleen sisälle yhtä järkkymättömän rauhallisena kuin lähtiessään.
"He ovat nyt hiljaa, madonna", ilmoitti hän.
Valentina katsahti häneen kysyvästi. "Miten saitte sen suoritetuksi?"
tiedusti hän.
"Olihan siinä vähä vaikeutta", vastasi hän, "mutta ei kovin paljoa".
Hänen katseensa siirtyi Gonzagaan, ja hän hymyili. "Herra Gonzaga on
heille liian pehmeä. Hän on liian aito hovimies turvautuakseen siihen
häikäilemättömyyteen, joka on välttämätön, kun ollaan tekemisissä
raakimusten kanssa. Teidän ei pitäisi kaihtaa käymästä heihin käsiksi",
kehoitti hän keikaria ihan vakavissaan ilman ivan häivettäkään. Eikä
Gonzaga sellaista epäillytkään.
"Minäkö tahraisin käteni käymällä kiinni moiseen roskajoukkoon?"
huudahti hän kauhistuneesta "Ennemmin kuolisin."
"Tai sitten pian senjälkeen", kirskui Peppe, joka oli tullut sisälle
kenenkään huomaamatta. "_Patrona mia_, teidän olisi sietänyt nähdä
tämä ritari", jatkoi hän, astuen likemmäksi. "Niin, Roland ei ollut
puolittainkaan niin raivoisa kuin hän, kun hän seisoi miesten edessä,
selittäen kuinka kurjia he olivat, ja käskien heidän paneutua makuulle,
ennenkuin hän ajaisi heidät vuoteeseen luudanvarrella."
"No, menivätkö he?" kysyi Valentina.
"Eivät aluksi", kertoi narri. "He olivat juoneet kylliksi ollakseen
kovin rohkeita, ja muuan hyvin juopunut oli kylliksi uskalias
karatakseen hänen kimppuunsa. Mutta herra Francesco iski hänet
maahan omin käsin, huusi Fortemania ja käski pistää miehen koppiin
selvenemään. Jäämättä sitten edes katsomaan, että hänen määräyksiänsä
noudatetaan, hän marssi pois varmana siitä, ettei muuta enää tarvittu.
Eikä muuta tarvittukaan. Miehet nousivat pöydästä, jupisten kirouksen
tai pari kenties — mutta ei niin äänekkäästi, että se olisi kuulunut
Fortemanin korviin — ja laittautuivat makuulle."
Valentina katsoi taaskin Francescoon ihailevasti ja puhui hänen
rohkeudestaan kiittävästi. Kreivi torjui hänen kehumisensa
ansaitsemattomana; mutta tyttö jatkoi itsepintaisesti:
"Olette nähnyt paljon sodankäyntiä, herra Francesco", lausui hän
puolittain kysyvästi, puolittain välttävästi.
"Niin, kyllä, madonna."
Ja tällöin vääntelehtivä Gonzaga havaitsi saaneensa tilaisuuden.
"En muista kuulleeni nimeänne, hyvä herra", murahti hän.
Francesco puolittain kääntyi häneen päin, ja vaikka hänen aivonsa
työskentelivätkin salamannopeasti, olivat hänen kasvonsa huolettoman
levolliset. Hänestä ei ollut viisasta ilmaista, kuka hän oli, sillä
kaikkien Sforza-suvun yhteydessä olevien henkilöiden täytyi herättää
epäluottamusta Valentinassa. Tiedettiin Aquilan kreivin olevan Gian
Marian läheisen suosikin, eikä tieto hänen äkillisestä kukistumisestaan
ja karkoituksestaan ollut voinut ehtiä Guidobaldon veljentyttären
korviin, joka oli karannut Urbinosta, ennenkuin se sanoma oli sinne
saapunut. Hänen nimensä virittäisi epäluuloja, ja kaikkia kertomuksia
epäsuosiosta ja maanpaosta pidettäisiin urkkijalle sopivina
naamioimisyrityksinä. Olihan tämä kiiltävän pehmeä, myrkyllinen
Gonzaga, johon Valentina luotti, kuiskimassa salakavalasti hänen
korvaansa.
"Nimeni", virkkoi hän rauhallisesti, "on, kuten olen maininnut,
Francesco".
"Mutta onhan teillä toinenkin nimi?" sanoi Valentina, jota uteliaisuus
kiihoitti kysymään.
"Niin, kyllä, mutta niin läheisesti edelliseen liittyvä, että sitä
tuskin kannattaa toistaa. Olen Francesco Franceschi, harhaileva ritari."
"Ja aito sellainen, kuten tiedän." Valentina hymyili hänelle niin
suloisesti, että Gonzaga vimmastui.
"En ole ennen kuullut sitä nimeä", jupisi hän, lisäten; "Isänne oli —?"
"Toskanalainen herrasmies."
"Mutta hän ei ollut hovissa?" huomautti Romeo.
"Kyllä; kyllä hän oli hovissa."
Sitten Gonzaga tokaisi kavalan hävyttömästi, mikä nostatti veren
Francescon poskille, vaikka se ei siveäajatuksisesta Valentinasta
merkinnyt mitään: "Ahaa! Mutta äitinne siis —"
"Piti rajat tiukemmin kuin teidän äitinne", tuli terävä vastaus, ja
pimeästä kuuluva narrin naurunpurskahdus lisäsi sen sapettavuutta.
Gonzaga nousi raskaasti seisomaan, vetäen kiivaasti henkeään, ja
molemmat miehet loivat toisiinsa pistäviä silmäyksiä. Käsittämättä
mitään Valentina katsoi vuoroin toista, vuoroin toista.
"Hyvät herrat, hyvät herrat, mitä te oikein puhuitte?" hätäili hän.
"Miksi kaikki tämä katsesota?"
"Hän on liian kerkeä loukkaantumaan, madonna, kunnialliseksi mieheksi",
vastasi Gonzaga. "Samoin kuin ruohossa mateleva käärme hän on perin
kärkäs pistämään, kun koetamme paljastaa hänet."
"Hyi häpeä, Gonzaga!" kivahti Valentina, nousten hänkin nyt pystyyn.
"Mitä te puhutte? Oletteko menettänyt järkenne? Kuulkaahan, hyvät
herrat! Koska olette molemmat ystäviäni, olkaa ystävyksiä myös
keskenänne!"
"Sangen moitteeton päätelmä!" mutisi narri kenenkään häntä kuulematta.
"Ja te, herra Francesco, unohtakaa hänen sanansa! Hän ei sitä tarkoita.
Hän on perin kuumaluontoinen, mutta sydämeltään herttainen, tämä kelpo
Gonzaga."
Heti häipyi pilvi Francescon otsalta.
"No, koska te sitä pyydätte", lupasi hän, taivuttaen päätänsä; "jos
hän vain myöntää, ettei hän tarkoittanut pahaa sanoillaan, olen valmis
tunnustaman saman omista sanoistani".
Gonzaga tyyntyi, oivalsi ehkä menetelleensä liian pikaisesti ja oli
sitäkin valmiimpi korjaamaan virhettään. Mutta rinnassaan hän säilytti
entistä suurempaa myrkkyvarastoa, josta luiskahti häneltä henkäys, kun
hän Francescon jo mentyä aikoi poistua Valentinan luota.
"Madonna", jupisi hän, "minä epäilen tuota miestä".
"Epäilette häntä? Minkä tähden?" tiedusti neito, rypistäen otsaansa
siitä huolimatta, että hän luotti uhkeaan Romeoon.
"En tiedä, minkä tähden; mutta niin on asia. Tunnen sen." Ja hän
kosketti kädellään sydämensä kohtaa. "Jos väitätte, ettei hän ole
urkkija, niin saatte nimittää minua hupsuksi."
"No niin, teen kummankin", vastasi Valentina nauraen. Sitten hän
vakavammin lisäsi: "Paneutukaa levolle, Gonzaga! Järkenne alkaa pettää.
Peppino, kutsu hovinaisiani!"
Heti heidän jäätyään kahden Gonzaga astui hänen likelleen mielipuolena
niistä mustasukkaisuuden tuskista, joita hän oli saanut sinä päivänä
kestää. Hänen kasvonsa välkkyivät valkeina kynttilänvalossa, ja hänen
silmissään pälyi hurja ilme, joka pani tytön arvelemaan.
"Tehkää, kuten tahdotte, madonna", puhkesi hän kiihkeästi puhumaan,
"mutta jos lähdemme huomenna täältä tai jäämme tänne, ei hän ole
seurassamme".
Valentina oikaisi hoikan, viehättävän vartalonsa täyteen mittaansa,
niin että hänen silmänsä olivat Gonzagan silmien tasalla.
"Se", vastasi hän, "on minun tai hänen päätettävä asia".
Gonzaga hengähti kiivaasti, ja hänen äänensä kävi uskomattoman kovaksi
tavallisesti niin lempeäsävyisen ja lauhasti esiintyvän miehen ääneksi.
"Olkaa varuillanne, madonna", mutisi hän, tullen niin likelle, että jos
Valentina olisi vähänkin horjahtanut, olisi hän koskettanut miestä,
"sillä jos tämä nimetön _sbirro_ koskaan uskaltaa astua teidän ja minun
väliini, niin, kautta Jumalan ja Hänen pyhimystensä, minä tapan hänet!
Olkaa varuillanne, sanon!"
Ja kun ovi samassa jälleen avautui, peräytyi hän, kumarsi, pujahti
sisälle astuvien hovinaisten ohitse ja pääsi kynnykselle. Siellä joku
nykäisi häntä hihan hirvittävistä liuskoista, jotka liehuivat hänen
kupeellaan ilmassa kuin linnunsiivet. Hän kääntyi ja näki Pepen, joka
kehoitti häntä kallistamaan päätänsä.
"Sana korvaanne, jalo herra. Eräs mies lähti kerran noutamaan villoja,
mutta tuli takaisin kerittynä."
Kiukkuisesti sysättyään narrin syrjään Gonzaga katosi.
Valentina vaipui ikkuna-istuimelleen, ja hänen mielessään myllersi
sekaisin suuttumusta ja hämmästystä, mikä teki hänen poskensa kalpeiksi
ja pani hänen rintansa huohottamaan. Tämä oli ensimmäinen vihjaus,
jonka Gonzaga oli koskaan rohjennut lausua häntä koskevista aikeistaan,
ja se tila, johon se hänet saattoi, ennusti huonoa miehen lopulliselle
menestykselle. Valentinan suuttumuksen olisi Gonzaga jaksanut kestää,
sillä hän olisi luullut sen johtuneen hänen omaksumastaan sävystä.
Mutta se, ettei Valentina voinut uskoa hänen tosiaankin rohjenneen
tarkoittaa sitä, mitä järki vakuutti miehen tarkoittaneen, olisi
osoittanut keikarille, kuinka toivoton hänen pyrkimyksensä oli ja
kuinka loukkaantunut, kuinka syvästi pahastunut Valentina oli tämän
kiihkoisen itsepaljastuksen jälkeen. Silloin olisi Gonzaga käsittänyt,
ettei hän ollut koskaan ollut eikä todennäköisesti koskaan olisi neidon
silmissä mikään muu kuin palvelija — ja sellainen palvelija, jota hän
tästä lähtien pitäisi julkean suuriluuloisena ja senvuoksi loitompana
itsestään.
Mutta aavistamatta mitään siitä Gonzaga käveli edestakaisin huoneessaan
ja hymyili ajatuksilleen, jotka olivat herkän toiveikkaita. Hän oli
kenties ollut hupakko toimiessaan niin nopeasti. Aika ei ollut vielä
tullut; hedelmä ei ollut kyllin kypsä poimittavaksi, mutta mitäpä
sittenkään merkitsi se, että hän oli etukäteen hieman ravistanut
puuta? Hiukan ennenaikaista se kenties oli, mutta se tekisi
hedelmän herkemmäksi putoamaan. Hän muisteli, kuinka muuttumattoman
hyväntahtoinen ja ystävällisen lempeä Valentina oli aina ollut häntä
kohtaan, eikä hänellä ollut älyä oivaltaa, ettei se ollut muuta kuin
luontaista herttaisuutta, jota Valentinasta huokui yhtä runsaasti kuin
tuoksua kukasta — koska luonto on sen tehnyt sellaiseksi eikä sen
tähden, että herra Gonzaga pitää tuoksusta. Kun hän ei sitä jaksanut
oivaltaa, paneutui hän nukkumaan autuaan itsevarmana ja myhäili hiljaa
itsensä nukuksiin.
Myöskin Aquilan kreivi asteli Leijonan tornin kohdalla olevassa
huoneessaan edestakaisin, ennenkuin meni vuoteeseensa, ja hänen
kävellessään hänen katseensa osui sellaiseen, mikä kiinnitti hänen
huomiotaan ja sai hänet hymyilemään. Huoneen sopessa, hänen varuksiensa
joukossa, jotka Lanciotto oli sinne kasannut, heijasti hänen kilpensä
valoa, niin että siitä näkyivät Sforzan leijona ja vaakunaan liitetty
Aquilan kotka.
"Jos herttainen Gonzaga näkisi vilahduksen tuosta, ei hänen enää
tarvitsi koettaa tutkia sukujuurtani", jupisi hän. Ja kiskottuaan
vaakunakilven aseistuskasasta hän hiljaa avasi ikkunansa ja sinkautti
sen kauas, niin että se loiskahtaen putosi vallihautaan. Sen tehtyään
hän kävi levolle, ja hänkin nukkui hymy huulilla, ja hänen mielessään
väikkyi Valentinan kuva. Neito tarvitsi voimakasta ja altista kättä
ohjaamaan häntä tässä kapinassa Gian Marian aseistettua rakkautta
vastaan, ja se käsi, niin Francesco vannoi, olisi hänen, jollei
Valentina torjuisi sen tarjousta. Ja niin hän, sopertaen Valentinan
nimeä kaihoisen lämpimästi, minkä todellista merkitystä hän ei lainkaan
aavistanut, vaipui uneen eikä herännyt, ennenkuin hänet herätti se,
että hänen oveansa jyskytettiin. Ja hänen vielä uneliaat aistinsa
tajusivat Lanciotton äänen, joka hätäisesti ja levottomasti huusi:
"Herätkää, herra! Ylös, jalkeille! Olemme saarretut."