Monna Valentina ja hänen hovinaisensa söivät päivällistä puolenpäivän
aikaan pienessä huoneessa, johon päästiin isosta salista, ja sinne
pyydettiin Francesco ja Gonzaga. Seuruetta palvelivat molemmat
hovipojat, kun taas veli Domenico, jonka tukeville uumenille oli
vyötetty lumivalkea esiliina, toi höyryävät ruokalajit keittiöstä,
jossa hän oli ne valmistanut; vilpittömän luostariasukkaan tavoin
hän nimittäin oli jonkinlainen mestari valmistamaan — ja todellinen
ahmatti nauttimaan — viehättäviä ruokalajeja. Keittiö oli hänestä
verrattavissa jonkun vähempiarvoisen kirkon pyhättöön, ja jos hän
omisti rukouskirjalle ja helminauhalle puoleksikaan niin paljon palavaa
hartautta kuin padalle ja pannulle, kattilalle ja paistinvartaalle, oli
pyhimyksen sädekehä varmasti hänelle taattu.
Hän toi sinä päivänä heidän eteensä päivällisen, jota parempaa ei
ollut ainoankaan ruhtinaan, jollei ehkä paavin, pöydällä. Pöydässä oli
laaksossa ammuttuja, tryffeleillä maustettuja sirkkusia, jotka panivat
epikurolaisen Gonzagan kierittelemään silmiään, sillä hänen kitalakensa
välityksellä ne muuttuivat suorastaan paratiisimaiseksi, aistilliseksi
nautinnoksi. Lisäksi oli vuorenrinteellä ansaan joutunut jänis, joka
oli keitetty mureaksi Malvasia-viinissä ja jonka tuoksu ja maku olivat
niin herkulliset, että Gonzaga oli pahoillaan, koska oli nauttinut
niin vankasti sirkkusia; oli äskettäin purosta pyydystettyjä forelleja
ja niin ihana piiras, että vesi herahti suuhun. Kaikki tämä saatiin
huuhdella kurkusta alas tulisella, punaisella Puglia-viinillä tai
miedommalla Malvasia-viinillä, sillä linnaa muonittaessaan Gonzaga oli
järjestänyt niin, ettei heidän ainakaan tarvitsisi olla janoisia.
"Piiritystä odottavaksi linnaväeksi elelette perin komeasti täällä
Roccaleonessa", huomautti Francesco tämän oivallisen aterian johdosta.
Hänelle vastasi narri. Hän istui näkymättömissä lattialla kyyristyneenä
erään Valentinan hovinaisen tuolia vasten, ja viimemainittu viskasi
hänelle silloin tällöin palasen lautaseltaan hyvin samaan tapaan kuin
olisi ruokkinut lempikoiraansa.
"Siitä saatte kiittää munkkia", virkkoi hän sammaltaen, sillä
hänen suunsa oli sullottu täyteen piirasta. "Minut saa kuoltuani
tuomita kadotukseen, jollen pyydä synninpäästöä häneltä. Sellaisen
miehen, joka osaa näin mainiosti hoitaa ruumista, pitäisi käsitellä
sielua hämmästyttävästi. Veli Domenico, teidän pitää ripittää minut
auringonlaskun jälkeen."
"Sinä et minua tarvitse", vastasi munkki halveksivan vihaisesti.
"Sellaisille kuin sinulle on varattu autuus — 'Autuaat ovat
hengellisesti vaivaiset'."
"Entä eikö sellaisille kuin teille ole varattu kirous?" sinkautti narri
vastaan. "Eikö jossakin kohdassa lausuta: 'Kirotut ovat turpealihaiset,
lihavat ja pyylevät ahmatit, jotka tekevät itsestään oman vatsansa
jumalan'?"
Anturaisella jalallaan munkki antoi narrille salakavalan potkun.
"Ole hiljaa, sinä kyykäärme, sinä myrkkysäkki!"
Pahempaa peläten narri nousi pystyyn.
"Kavahtakaa!" kirkaisi hän kimakasti. "Ajatelkaa, munkki, että kiukku
on pääsyntejä! Kavahtakaa, sanon!"
Veli Domenico hillitsi kohotettua kättänsä ja alkoi jupista
latinalaisia lauseita luomien peittäessä hänen maahan luodut silmänsä.
Siten Peppe pääsi pujahtamaan ovelle.
"Kuiskatkaahan, munkki, nyt korvaani, onko tuo valmistamanne paisti
laitettu jäniksestä vaiko kuluneesta anturasta?"
"Jumala minulle nyt anteeksi antakoon!" karjui munkki, syöksyen häntä
kohti.
"Ruuanlaittonneko? Niin, totisesti — polvillenne!" Peppe väisti
iskun, kumartui ja sujahti takaisin huoneeseen. "Tekö kokki? Pyh! Te,
luostarin silavatynnyri! Sirkkusenne olivat palaneet, forellinne uivat
rasvassa, piiraanne —"
Millainen piiras lienee ollut, sitä seurue ei saanut tietää, sillä
tulipunaisena kasvoiltaan veli Domenico karkasi narrin kimppuun ja
olisi saanut hänet kiinni, jollei hän olisi sukeltanut pöydän alle
Valentinan liepeiden juurelle ja rukoillut neidolta suojelusta tätä
isoruhoista mielipuolta vastaan, joka piti itseään kokkina.
"Hillitkäähän vihanne, isä!" tyynnytti Valentina, nauraen kuten kaikki
muutkin. "Hän vain kiusaa teitä. Sietäkää häntä äsken mainitsemanne
autuuden tähden, joka on innostanut hänet ilkeyteen."
Lauhtuneena, mutta yhäti uhkaillen antaa selkäsaunan Peppelle, kun
sattuisi hänelle sopivampi tilaisuus, munkki palasi taloustehtäviinsä.
Pian senjälkeen noustiin pöydästä, ja Gonzagan ehdotuksesta
Valentina pysähtyi juhlasaliin, antaen määräyksen, että Fortemani
oli tuotava hänen eteensä tuomittavaksi. Kymmenillä tavoin heidän
saavuttuaan Roccaleoneen oli Ercole rikkonut osoittamatta Gonzagalle
sitä kunnioitusta, jota viimemainittu katsoi olevansa oikeutettu
saamaan osakseen, ja hovimies tarttui innokkaasti tähän tilaisuuteen
purkaakseen kostonhimoista mielenkarvauttaan.
Valentina pyysi myöskin Francescoa jäämään ja auttamaan heitä laajalla
kokemuksellaan, mikä sanontatapa vihlaisi ilkeästi Romeo Gonzagan
sydäntä. Kenties hänen tarkoituksensa oli yhtä paljon lujittaa omaa
maaperäänsä kuin tyydyttää kostonhimoaan Fortemania kohtaan, kun hän
lähetettyään sotilaan noutamaan vankia kääntyi lyhyesti ehdottamaan,
että Ercole heti hirtettäisiin.
"Mitä hyödyttää tutkiminen ja tuomitseminen?" intoili hän. "Me kaikki
näimme hänen niskuroimisensa, ja siitä ei voida määrätä muuta kuin yksi
rangaistus. Joutukoon se elukka hirteen!"
"Mutta itsehän te ehdotitte tutkintoa ja tuomiota", huomautti Valentina
vastaan.
"Ei, madonna. Minä ehdotin vain tuomitsemista. Vasta sen jälkeen, kun
pyysitte tätä herra Francescoa avustamaan meitä, sain sen käsityksen,
että tarkoituksenne on ottaa se vintiö tutkittavaksi."
"Uskoisitteko tätä herttaista Gonzagaa noin verenhimoiseksi?"
kysyi Valentina Francescolta. "Oletteko te, hyvä herra, samaa
mieltä hänen kanssansa siihen nähden, että kapteeni pitäisi hirttää
häntä kuulematta? Pelkään teidän olevan, sillä mikäli olen nähnyt
menettelytapojanne, eivät ne kallistu lempeyteen."
Gonzaga hymyili, päätellen tästä lauseesta, kuinka osuvasti Valentina
arvosteli tämän muukalaisen karkeata luonnetta. Francescon vastaus oli
heistä yllättävä.
"En; pidän herra Gonzagan neuvoa huonona. Osoittakaa armahtavaisuutta
Fortemania kohtaan nyt, kun hän ei sitä odota! Siten teette hänestä
uskollisen palvelijan. Minä tunnen hänenlaatuisensa miehet."
"Ser Francesco puhuu noin, koska hänellä ei ole sitä tuntemusta,
joka meillä on", oli Gonzagan töykeä huomautus. "Meidän täytyy
näyttää esimerkki, jos mielimme saada näiltä miehiltä kunnioitusta ja
nöyryyttä."
"Näyttäkää sitten esimerkki armosta", ehdotti Francesco leppeästi.
"No niin, katsotaanhan", vastasi Valentina. "Minua miellyttää teidän
neuvonne, herra Francesco, mutta Gonzagan sanoihin tuntuu kuitenkin
sisältyvän viisautta. Vaikka tällaisessa tapauksessa mieluummin tekisin
tuhmuuden kuin ottaisin ihmisen kuoleman omalletunnolleni. Mutta tuossa
hän tulee, ja ainakin tutkimme hänen asiaansa. Kenties hän on nyt jo
katuvainen."
Gonzaga naurahti pilkallisesti ja sijoittui Valentinan tuolin oikealle
puolelle Francescon seisoessa sen vasemmalla puolen; ja sillä tavoin he
kävivät tuomitsemaan Valentinan sotilaiden päällikköä.
Hänet tuotiin sisälle kahden rauta-asuisen sotilaan välissä; hänen
kätensä oli sidottu selän taakse, hänen askeleensa olivat raskaat kuten
pahasti pelkäävän miehen, ja hänen katseensa suuntautui odottavaan
kolmikkoon jörösti, mutta kaikkein jöröimmin Francescoon, joka oli
niin silmäänpistävästi aiheuttanut hänen kukistumisensa. Valentina
ojensi kättänsä Gonzagaan päin ja heilautti sitä sitten hieman öykkärin
suuntaan. Tätä elettä totellen Gonzaga silmäili sidottua kapteenia
röyhkeästi.
"Tiedät rikoksesi, lurjus", ärjyi hän. "Onko sinulla sanottavana
mitään, mikä estäisi meitä hirttämästä sinua?"
Fortemani kohotti hetkiseksi kulmakarvojaan hämmästyneenä tämän miehen
tuimuudesta, jota hän oli aina pitänyt perin naismaisena. Sitten hän
päästi niin ylenkatseellisen naurahduksen, että väri lehahti Gonzagan
poskille.
"Viekää hänet ulos —" alkoi hän raivoissaan, mutta Valentina keskeytti
hänen lauseensa, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
"Ei, ei, Gonzaga, menettelytapanne on ihan väärä. Sanokaa hänelle
— Ei; kuulustelen häntä itse. Herra Forteinani, olette tehnyt
itsenne syypääksi karkeaan rikkomukseen. Teidät ja miehenne
pestasi herra Gonzaga palvelukseeni, ja teille annettiin heidän
päällikkönsä kunniakas toimi, jotta johtaisitte heitä palveluksessani
velvollisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden vaatimusten mukaisesti.
Sensijaan te olitte alkuunpanijana tämänaamuisessa väkivaltaisessa
rähäkässä, jolloin viaton ja syytön mies, joka oli vieraanani, oli
vähällä joutua murhatuksi. Mitä teillä on sanomista?"
"Se, että minä en ollut alkuunpanija", puolustihe toinen jurosti.
"Se on samantekevä", vastasi Valentina, "sillä ainakin se tapahtui
teidän suostumuksellanne, ja te olitte osallisena moisessa julmassa
urheilussa hillitsemättä sitä, mikä selvästi oli velvollisuutenne.
Vastuunalaisuus on teidän, päällikön, niskoilla."
"Armollinen neiti", selitti Fortemani, "he ovat hurjaa väkeä, mutta
hyvin uskollisia".
"Uskollisia hurjuudelleen, kenties", tokaisi tyttö halveksivasti.
Sitten hän pitkitti: "Muistanette, että herra Gonzagalla on jo kahdesti
ennen ollut syytä nuhdella teitä. Molempina viimeisinä öinä ovat
miehenne käyttäytyneet räyhäävästi minun seinieni sisällä. On juotu
kovasti, on pelattu arpapeliä, ja kerran tai kahdesti on kuulunut
sellaista rähinää, että olen luullut kauloja katkottavan miestenne
keskuudessa. Herra Gonzaga varoitti teitä pitämään seuralaisianne
paremmassa kurissa, mutta kuitenkin tänään, jolloin ei edes juopumusta
ollut puolustukseksi, sattui tämä ilkeä juttu, jossa te itse olitte
etumaisena miehenä."
Seurasi äänettömyys, jonka aikana Ercole seisoi pää kumarassa,
ikäänkuin miettien, ja Francesco käänsi ihmettelevän katseensa tähän
hentoon tyttöön, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja joka oli ollut
niin hellä ja sääliväinen. Kummastellessaan tytön henkistä suuruutta
hän ihan itsetiedottomasti viehättyi yhä enemmän.
Gonzaga, jota tämä ei lainkaan liikuttanut, silmäili Fortemania,
varroten hänen vastaustaan.
"Madonna", virkkoi öykkäri vihdoin, "mitä voitte odottaa sellaiselta
joukolta kuin tältä? Herra Gonzaga ei ole voinut toivoa minun värväävän
kirkossakävijöitä sellaista puuhaa varten, jonka hän ilmoitti hipovan
valtiopetosta. Mitä tulee heidän juoppouteensa ja heidän vähäiseen
räyhäämiseensä, milläpä sotilailla ei olisi näitä vikoja? Jollei heillä
niitä ole, ei heillä ole myöskään ansiopuolia. Sellainen mies, joka on
säyseä rauhan aikana, on lymyilevä akka sodassa. Ja mistä muuten oli
peräisin heidän juomansa viini? Se oli herra Gonzagan hankkimaa."
"Valehtelet, koira!" kivahti Gonzaga. "Minä varasin viiniä madonnan
pöytää enkä sotilaita varten."
"Mutta osa siitä löysi tien heidän luokseen, mikä on hyvä, sillä vesi
vatsassa tekee miehen araksi. Mitä syntiä on vähäisessä nautiskelussa,
madonna?" jatkoi hän, kääntyen taaskin Valentinan puoleen. "Nämä
sotilaani näyttävät, mitä ainesta he ovat, kun joudutaan mittelemään
aseita. He ovat ehkä koiria — mutta verikoiria jok'ikinen heistä, ja
olisivat valmiit menettämään sata henkeä teidän palveluksessanne, jos
heillä olisi niitä niin monta."
"Niin, jos heillä olisi niin monta", pisti Gonzaga väliin happamesti;
"mutta koska heillä ei ole enempää kuin yksi kullakin, eivät he välitä
siitä luopua".
"Ei; siinä olette väärässä", huudahti Fortemani tulistuneesti. "Kun
heillä vain on johtaja, kyllin voimakas pitämään heitä aisoissa,
rohkaisemaan heitä ja pakottamaan heidät alistumaan, menevät he hänen
käskystään mihin tahansa."
"Ja nyt", tokaisi Gonzaga kerkeästi, "johditte meidät takaisin
pääasiaan. Olette osoittanut meille, että te ette ole sellainen
johtaja. Olette tehnyt vieläkin pahempaa. Olette rikkonut sääntöjä
vastaan, vaikka teidän ei olisi ainoastaan pitänyt noudattaa kuria,
vaan pakottaa toisetkin sitä noudattamaan. Ja sentähden pitäisi teidät
minun käsitykseni mukaan hirttää. Älkää enää tuhlatko aikaa häneen,
madonna!" lopetti hän, kääntyen Valentinaan päin. "Asettakaamme
esimerkki!"
"Mutta, madonna —" alkoi Fortemani, jonka ahavoituneet, ryppyiset
kasvot kalpenivat.
Gonzaga vaimensi hänet.
"Sananne ovat turhia. Olette niskuroinut, ja niskuroimisesta on vain
yksi rangaistus."
Öykkäri laski päänsä nuokuksiin, pitäen itseään menneenä miehenä, eikä
osannut vastata mitään, mutta odottamattomasti Francesco vastasi hänen
puolestaan.
"Madonna, tässä on neuvonantajanne väärässä. Syytös tätä miestä vastaan
on väärä. Ei ole tapahtunut niskuroimista."
"Mitä?" äänsi Valentina, kääntyen kreivin puoleen. "Ei niskuroimista,
niinkö sanoitte?"
"Uusi Salomo esiintyy", ivasi Gonzaga. Sitten hän kärtyisesti lisäsi:
"Älkää tuhlatko sanoja hänelle! Asiamme koskee Fortemania."
"Mutta malttakaahan, hyvä Gonzaga! Hän saattaa olla oikeassa."
"Sydämenne on liian hellä", vastasi Romeo kärsimättömästi. Mutta
Valentina oli nyt kääntynyt poispäin hänestä ja pyysi Francescoa
selittämään tarkoituksensa selvemmin.
"Jos hän olisi nostanut kätensä teitä vastaan, madonna, tai edes herra
Gonzagaa vastaan tai jos hän ei olisi totellut teistä jommankumman
antamaa määräystä, niin silloin ja ainoastaan silloin saattaisi olla
kysymys niskuroimisesta. Mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista. Hän
on totta kyllä syypää palvelijani karkeaan pahoinpitelyyn, mutta se ei
suinkaan ole niskuroimista, koska hän ei ollut luvannut olla uskollinen
Lanciottolle."
Toiset tuijottivat häneen, ikäänkuin hän olisi puhunut syvää viisautta
eikä yksinkertaisesti todennut selvää asiaa; Gonzaga oli tyrmistynyt,
Fortemanin silmistä loisti heikkoa toivoa ja ihmettelyä, ja madonna
nyökytti hiljaa päätänsä, mikä osoitti hänen olevan samaa mieltä.
He väittelivät vielä vähän aikaa. Gonzaga esiintyi katkerasti ja
kiivaasti sekä harkitsemattoman ylenkatseellisesti sekä Francescoa että
Fortemania kohtaan. Mutta kreivi puolusti omaksumaansa kantaa niin
päättävästi, että Valentina lopulta kohautti olkapäitänsä, tunnusti
saaneensa varmuuden ja pyysi Francescoa määräämään tuomion, "Oletteko
tosissanne, madonna?" lausui Francesco hämmästyneenä, samalla kun
synkkä rypistys rumensi Gonzagan otsan sileyttä.
"Olen kun olenkin. Tuomitkaa hänet niinkuin katsotte parhaaksi ja
oikeimmaksi, ja hänelle käy täsmälleen määräyksenne mukaan."
Francesco kääntyi puhuttelemaan sotilaita. "Päästäkää hänet siteistä,
jompikumpi teistä!" komensi hän lyhyesti.
"Taidatte olla hullu", kiljaisi Gonzaga vimmoissaan, mutta hänen paha
tuulensa johtui pikemminkin siitä harmista, että tämä sekaantuja oli
saanut menestystä, kun taas häntä ei ollut onnistanut. "Madonna, älkää
välittäkö hänestä!"
"Sallikaa asian mennä menoaan, pyydän, hyvä Gonzaga", vastasi Valentina
tyynnyttävästi, ja Gonzaga, joka oli pyörtymäisillään ilkeydestä,
totteli.
"Jättäkää hänet siihen ja poistukaa!" kuului Paolon seuraava käsky
sotilaille, ja he lähtivät, jättäen hämmästyneen Fortemanin seisomaan
yksin, kädet vapaina ja mieli arkana.
"Painakaa nyt sanani mieleenne, herra Fortemani!" kehoitti Francesco.
"Teitte raukkamaisen teon, arvottoman soturille, jollaisena haluaisitte
ihmisten teitä pitävän. Ja siitä on mielestäni riittävä rangaistus
se, jonka saitte minun kädestäni, koska se nöyryytys, jonka teille
toimitin, on järkyttänyt arvoanne seuralaistenne keskuudessa. Palatkaa
nyt heidän luoksensa, voittakaa takaisin menetyksenne ja pitäkää
varanne, että vastaisuudessa esiinnytte arvokkaammin! Olkoon tämä
teille opiksi, herra Fortemani! Olette ollut vaarallisen likellä
hirsipuuta ja olette saanut todistuksen siitä, että vaaran hetkellä
miehenne ovat valmiit nostamaan kätensä teitä vastaan. Mistä se johtuu?
Siitä, ettette ole pyrkinyt herättämään heissä kunnioitusta. Olette
ollut liiaksi paljon heidän kumppaninsa juomingeissa ja räyhäämisessä
ettekä ole arvokkaasti pysynyt heistä erillänne."
"Armollinen herra, olen saanut opetukseni" vastasi masennettu öykkäri.
"Toimikaa siis sen mukaan! Käykää jälleen käsiksi päälliköntehtäviinne
ja kouluttakaa miehenne parempaan kuriin! Madonna ja herra Gonzaga
unohtavat tämän jutun. Eikö niin, madonna? Eikö niin, herra Gonzaga?"
Taipuen kreivin tahtoon ja uskoen sisäistä näkemystään, joka vakuutti
hänelle, että Francesco menetteli viisaasti, mikä hänen tarkoituksensa
lieneekään ollut, Valentina antoi Fortemanille kreivin pyytämän
vakuutuksen, ja Gonzagan oli pakko nurkuen noudattaa hänen esimerkkiään.
Fortemani kumarsi syvään; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen
raajansa vapisivat pahemmin kuin pelkokaan oli pannut ne vapisemaan.
Hän asteli Valentinan eteen, laskeutui toiselle polvelleen ja suuteli
nöyrästi hänen hameensa lievettä.
"Laupeuttanne, madonna, ei teidän tarvitse katua. Palvelen teitä
kuolemaani saakka, armollinen neiti, ja teitä, armollinen herra."
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän kohotti katseensa Francescon
rauhallisiin kasvoihin. Sitten hän vilkaisemattakaan pettyneeseen
Gonzagaan nousi pystyyn, kumarsi taaskin — ihan kuin hovimies — ja
poistui.
Oven sulkeutuminen oli Gonzagalle merkki alkaa syytää katkeria
moitteita Francescoa vastaan, mutta Valentina vaimensi hänen moitteensa.
"Olette suunniltanne, Gonzaga", huudahti hän. "Kaikki, mitä on tehty,
on tapahtunut minun suostumuksellani. En epäile menettelyn viisautta."
"Ettekö? Jumala suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse sitä epäillä.
Mutta se mies ei saa rauhaa, ennenkuin on kostanut meille."
"Herra Gonzaga", huomautti Francesco verrattoman kohteliaasti, "olen
vanhempi mies kuin te ja olen kenties nähnyt enemmän sotaa ja enemmän
sellaisia miehiä. Sen öykkärin kaikesta räikeästä kerskailusta ja
rehentelystä huolimatta hänessä piilee jonkun verran uljuutta, ja
hänessä on myöskin jonkun verran oikeudentuntoa. Tänään hän sai armoa,
ja aika osoittaa, kuinka oikeassa olin antaessani madonnan nimessä
hänelle anteeksi. Sanon teille, hyvä herra, ettei monna Valentinalla
ole missään uskollisempaa palvelijaa kuin hänestä nyt todennäköisesti
tulee."
"Minä uskon sen, herra Francesco. Olenpa varma, että menettelynne oli
viisauden sanelema."
Gonzaga pureksi huultansa.
"Lienen väärässä", virkkoi hän nyreän myöntävästi. "Ja toivon, että
niin on."