Riita oli alkanut karsaista katseista, jotka Francesco oli huomannut,
ja paisunut hänen poistuttuaan pilkkasanoiksi ja herjauksiksi. Mutta
Lanciotto oli säilyttänyt rauhallisen ulkonäön, sillä hän oli Aquilan
kreivin palveluksessa hiljaiseksi ja ihmeellisen kärsivälliseksi
koulutettu mies. Tämän tunteettomuuden nuo palkkalaiset selittivät
pelkuruudeksi, ja sen rohkaisemina — kuten sekarotuiset rakit, joita
he muistuttivat — he alkoivat hyökkäillä suoranaisemmin ja kävivät
vähitellen uhkaavammiksi. Lanciotton maltti häipyi hitaasti, eikä
häntä enää pidättänytkään mikään muu kuin isäntänsä suututtamisen
pelko. Vihdoin eräs vanttera retkale, joka oli käskenyt häntä ottamaan
päähineen pois päästänsä herrasmiesten seurassa ja jonka pyynnöstä
Lanciotto ei ollut välittänyt sen enempää kuin kaikesta muustakaan,
lähestyi häntä uhkaavasti ja tarttui hänen jalkaansa kuten Ercole oli
tarttunut hänen isäntänsä jalkaan. Siitä vimmastuneena Lanciotto oli
kiskaissut jalkansa irti ja tähdännyt varomattoman miekkosen kasvoihin
rajun potkun, joka oli kaatanut vintiön maahan pökertyneenä ja verta
vuotavana.
Miehen kumppanien karjunta ilmaisi Lanciottolle, mitä oli
odotettavissa. Tuokiossa he olivat hänen kimpussaan, kiljuen hänen
vertansa. Hän yritti vetää esille isäntänsä, miekan, joka yhdessä
kreivin muiden aseiden kanssa oli hänen satulansa kaarella; mutta
ennenkuin hän oli saanut sen irti, oli kymmenkunta kättä tarttunut
häneen ja kiskonut hänet satulasta hänen kamppaillessaan vastaan.
Maassa nujersi ylivoima hänet, ja rautarenkaisen kintaan peittämä käsi
painettiin hänen suulleen tukahduttamaan hänen kurkkuunsa avunhuudon,
jonka hän olisi päästänyt.
Pihan länsilaidalla oli muurista kumpuava kaivo aikoinaan
valanut vettänsä leijonan pään lävitse laajaan sammalpeitteiseen
graniittisäiliöön. Mutta nyt se oli ollut jonkun aikaa käyttämättömänä,
ja leijonan suuhun sijoitettu putki oli kuiva. Säiliö oli kuitenkin
enemmän kuin puolillaan vettä, joka linnan ollessa äskettäin tyhjillään
oli paikallaan seisseenä käynyt eltaantuneeksi. Itse Fortemani lausui
sen ystävällisen ehdotuksen, että Lanciotto hukutettaisiin siihen, ja
hänen miehensä hyväksyivät sen hurjasti meluten ja ryhtyivät toimintaan
sen mukaisesti. Kovakouraisesti he raahasivat verta vuotavan ja
vimmaisesti rimpuilevan Lanciotton pihan poikki ja pääsivät säiliön
reunalle, aikoen upottaa hänet siihen kokonaan ja pitää häntä vedessä
hukuttaakseen hänet kuin rotan.
Mutta sillä hetkellä sujahti heidän niskaansa jotakin, mikä muistutti
ukkosen salamaa. Yhden tai kahden ja pian useamman julma nauru muuttui
äkkiä tuskaiseksi ulvonnaksi, kun häränvuotainen siima osui heidän
päähänsä, kasvoihinsa ja hartioihinsa.
"Takaisin, te pedot, te elukat, takaisin!" karjui ukkosääni, ja
vastustelematta he peräytyivät noiden säälittömien sivallusten tieltä
ikäänkuin lauma arkoja koiria.
Heidän ahdistajansa oli Francesco; yksin ja aseenaan ainoastaan
raippa hän hajoitti heidät pois kolhitun palvelijansa kimpusta samoin
kuin haukka hajoittaa parven meluisia varpusia. Ja nyt oli hänen ja
Lanciotton välissä enää ainoastaan Ercole Fortemanin leveä ruho, selkä
kreiviin päin, sillä Fortemani ei vielä ollut huomannut keskeytystä.
Francesco pudotti raippansa maahan, kouraisi toisella kädellään
kapteenin vyötäisistä, toisella likaisesta niskasta, keikautti hänet
ilmaan uskomattoman voimakkaasti ja sinkautti hänet maaperältä säiliön
limaiseen veteen.
Kuului valtava karjaisu, joka hukkui vielä valtavampaan loiskaukseen,
kun Fortemani raajat harallaan putosi veteen ja upposi näkyvistä,
samalla kun ilmaan sinkoutuneen pärskeen mukana levisi ilkeätä löyhkää,
joka ilmaisi, kuinka inhoittava tämä odottamaton kylpy oli.
Jäämättä katselemaan työnsä jälkiä Francesco kumartui maassa viruvan
palvelijansa puoleen.
"Kolhivatko ne lurjukset sinua pahasti?" kysyi hän. Mutta ennenkuin
mies ennätti vastata, juoksi eräs vintiöistä kumarassa olevan kreivin
taakse ja iski häntä tikarilla lapaluiden väliin.
Kajahti naisen pelokas huudahdus, sillä Valentina katseli temmellystä
salin portailta Gonzagan seisoessa hänen vierellään.
Mutta Francescon koruompeleinen asetakki kesti teräksen koetuksen, ja
salamurhaajan tikarin kärki luiskahti vaarattomasti syrjään tekemättä
muuta vahinkoa kuin sen, että se repäisi takin silkkistä pintaa.
Sekuntia myöhemmin mies tunsi joutuneensa ikäänkuin teräspihteihin.
Tikari kierrettiin pois hänen otteestaan ja sen kärki suunnattiin hänen
rintaansa, samalla kun kreivi painoi hänet laskeutumaan polvilleen.
Kaikki se kävi silmänräpäyksessä, mutta tuosta kurjasta miehestä, joka
näki olevansa iäisyyden kynnyksellä ja joka kirkon uskollisena poikana
tunsi terveellistä helvetinpelkoa, tuntui kuluvan tunti, sillä aikaa
kun hän posket harmaina ja silmien pyrkiessä pullistumaan kuopistaan
odotti tikarin uppoavan sydämeensä, johon se oli tähdätty. Mutta
isku ei osunut hänen sydämeensä. Äkkiä kreivi tirskahti kiukkuisen
huvitetusti, viskasi tikarin kädestään ja täräytti nyrkkinsä musertavan
voimakkaasti hylkiön kasvoihin. Tästä ankarasta iskusta miekkonen
vaipui tajuttomana maahan, ja Francesco otti melkein jalkojensa
juuressa olleen raipan ja oikaisihe katsomaan, vieläkö muita tulisi.
Seisoen rintaansa myöten löyhkäävässä vedessä, pää ja kasvot
kuvatusmaisesti mädäntyvistä kasveista lähteneen, ilkeän, vihreän
liman peitossa, Ercole Fortemani mylvi säiliöstä kammottavia
sadatuksia, vakuuttaen tahtovansa hätyyttäjänsä verta, mutta ei
hievahtanut vaaksan mittaakaan sitä ottamaan. Eipä silti, että hän
olisi luonnostaan ollut perin arka; mutta hänessä oli virinnyt
terveellinen pelko miestä kohtaan, joka pystyi suorittamaan sellaisia
ihmeellisiä voimannäytteitä, ja hän pysytteli poissa Francescon
ulottuvilta neliskulmaisen altaan keskellä, uhkamielisesti karjuen
miehilleen komennuksia, että heidän pitäisi repiä tuo miekkonen
kappaleiksi. Mutta hänen miehensä olivat nähneet kylliksi kreivin
menettelytapoja eivätkä menneet lähemmäksi tuota jäntevää, pelotonta
olentoa, joka seisoi vartoamassa heitä, pidellen kädessään raippaa,
josta heistä useat olivat jo saaneet maistaa. Yhteen sulloutuneina,
muistuttaen enemmän säikähtynyttä lammaslaumaa kuin sotilasjoukkoa, he
seisoivat porttitornin juurella maalitauluna Peppelle, joka Valentinan
hovineitojen ja kahden seurassaan olevan ivallisen hovipojan suureksi
huviksi ylisteli suurenmoisin sanoin heidän ihailtavaa uljuuttaan.
Vihdoin he lähtivät liikkeelle, mutta se tapahtui Valentinan käskystä.
Hän oli neuvotellut Gonzagan kanssa, joka — esittäen syyksi sen,
että Valentina itsekin saattaisi tarvita suojelusta — oli pysytellyt
hänen luonansa, turvallisen matkan päässä mylläkästä. Valentina oli
kehoitellut häntä tekemään jotakin, ja vihdoin hän oli totellut,
laskeutuen portaiden muutamat askelmat alas pihalle; mutta sen
hän oli tehnyt niin vastahakoisesti ja hitaasti, että Valentina
päästi maltittoman huudahduksen ja riensi äkkiä hänen ohitseen itse
suorittamaan sen tehtävän, johon hän oli miestä pyytänyt. Mennessään
Francescon ohitse hän lausui niin kiittävän sanan kreivin rohkeudesta
ja loi häneen niin ihailevan katseen, että veri sen johdosta kihahti
hänen kasvoilleen. Tyttö seisahtui huolestuneena tiedustamaan nyt
pystyyn nousseen, mutta pahasti murjotun Lanciotton vointia. Hän
sinkautti äkäisen katseen ja äkäisen vaikenemiskomennuksen kookkaalle
Ercolelle, joka yhäti mölysi vesisäiliössä, ja pysähtyi sitten kymmenen
askelen päähän sotilaista ja ojentaen vihaisen näköisenä kättänsä
heidän kapteeniaan kohti käski heidän vangita hänet.
Tämä äkillinen, odottamaton määräys mykisti äänekkään Fortemanin. Hän
vaikeni ja katsoa töllisteli miehiään, jotka nyt epäilevinä silmäilivät
toisiaan; mutta epäilyksen haihduttivat pian neidon sanat.
"Te vangitsette hänet ja viette hänet vahtihuoneeseen tai minä
lakaisutan sekä teidät että hänet pois linnastani", ilmoitti hän yhtä
varmasti kuin hänellä olisi ollut sata sotilasta täyttämässä hänen
käskyään heihin nähden.
Askeleen tai parin päässä hänen takanaan seisoi kalpeaposkinen Gonzaga,
pureksien huultansa arkana ja aprikoivana. Hänen takanaan taas kohosi
Francesco del Falcon jäntevä vartalo, ja hänen vierellään oli Lanciotto
kasvoillaan melkein yhtä päättäväinen ilme kuin isännälläkin.
Siinä koko se voima, jolla neito kehui lakaisevansa heidät — ikäänkuin
he olisivat olleet pelkkää törkyä — pois Roccaleonesta, jolleivät he
tottelisi hänen käskyään. He epäröivät vieläkin, kun kreivi astui
Valentinan vierelle.
"Olette kuulleet, millaisen valinnan emäntänne on teille antanut",
puhkesi hän tuikeasti puhumaan. "Lausukaa julki, aiotteko totella vai
ettekö aio. Tätä valintaa, joka teille nyt tarjotaan, ette ehkä enää
uudelleen saa. Mutta jos haluatte olla tottelemattomia, on portti
takananne, ja silta on vielä alhaalla. Laittautukaa tiehenne!"
Salavihkaa loi Gonzaga alas painuneiden kulmakarvojensa alta kreiviin
voimattoman kiukun silmäyksen. Päättyipä tämä juttu millä tavoin
tahansa, tämä mies ei saanut jäädä Roccaleoneen. Hän oli liian
voimakas, liian hallitseva, ja hän tekeytyisi tämän paikan käskijäksi,
nojautuen ainoastaan tuon voimansa ja tuon komentavan esiintymisensä
oikeuteen, jota Gonzaga piti karkean, rehentelevän öykkärin lahjana,
mutta jonka omistamisesta hän olisi ollut valmis antamaan paljon.
Siitä, kuinka voimakas ja hallitseva hän tosiaan oli, ei Francesco
ollut milloinkaan osoittanut silmäänpistävämpää näytettä. Nuo hänen
suomimansa ja sättimänsä miehet olisivat epäilemättä yhteisvoimin
nopeasti tuhonneet vähemmän pelottoman vastustajan; mutta kun valtava
rohkeus, sellainen kuin hänen, käy käsi kädessä komennustottumuksen
kanssa, eivät heidän kaltaisensa palkkalaiset koskaan jaksa sitä
vastustaa. He mutisivat jotakin keskenään, ja eräs heistä vastasi
vihdoin:
"Jalo herra, se mies, joka meidän on käsketty vangita, on kapteenimme."
"Se on totta; mutta kapteeninne, kuten te itsekin, on tämän neidin
palkoissa; ja hän, teidän todellinen, teidän ylin komentajanne käskee
teitä vangitsemaan hänet." Ja kun he nyt vielä empivät, heitti
hänen kerkeä älynsä heille sen syötin, jonka täytyi osoittautua
houkuttelevimmaksi. "Hän on tänään osoittautunut kelvottomaksi hänelle
uskottuun päälliköntoimeen, ja kun hänet on tuomittu, saattaa herätä se
kysymys, että joku teistä valitaan täyttämään hänen tyhjäksi jättämänsä
paikka."
Palkkakätyreitä he olivat toden totta, Urbinon halvimmalla torilla
vetelehtivien roistojen hylkyjoukkoa. Heidän epäröintinsä häipyi, ja
heidän Ercolea kohtaan tuntemansa vähäisen uskollisuuden syrjäytti
toivo saada hänen asemansa ja palkkansa, jos hänen alentamisensa
toteutettaisiin.
He huusivat hänelle, kehoittaen häntä tulemaan pois turvapaikastaan,
jossa hän vielä seisoi äänettömänä ja pelästyneenä tämän tapahtumien
äkillisen käänteen tähden. Jörösti hän kieltäytyi noudattamasta
antautumiskehoitusta, kunnes Francesco, joka nyt ryhtyi komentamaan
perin luontevasti, mikä yhä enemmän sapetti Gonzagaa, käski jonkun
miehistä käydä noutamassa pyssyn ja ampua sen koiran. Silloin Fortemani
alkoi rukoilla armoa ja kahlasi säiliön partaalle, vannoen, että jos
kohta hän ei ollut hukkunut kylvyssä, oli ihme, jollei hän ollut
myrkytetty.
Näin päättyi perin ilkeältä näyttänyt välikohtaus, ja se oli omiaan
avaamaan Valentinan silmät näkemään, millaisia Gonzagan häntä varten
värväämät miehet oikein olivat. Kenties se aukaisi myöskin Gonzagan
silmät, sillä tämä rakastettava luutunnäppäilijä oli ihan kokematon
tällaisissa asioissa. Valentina käski Gonzagan huolehtia Francescosta
ja kutsui yhden parvekkeella virnistelevistä hovipojista hänen
kamaripalvelijakseen. Hänen käytettäväkseen luovutettiin huone siksi
lyhyeksi ajaksi, jonka hän ehkä viipyi Roccaleonessa Valentinan
pohtiessa, mikä menettelytapa olisi valittava.
Linnan kaukaisessa eteläsiivessä, toisen linnanpihan takana, kajahti
kellonsoitto, kutsuen Valentinaa kappeliin, sillä veli Domenico piti
siellä jumalanpalveluksen joka aamu. Ja niinpä neito erosi Francescosta
luvattuaan rukoilla taivasta ohjaamaan häntä viisaaseen valintaan,
pitäisikö hänen paeta Roccaleonesta vai pitäisikö hänen jäädä sinne
torjumaan Gian Marian hyökkäystä.
Gonzagan ja hovipojan seuraamana Francesco lähti kauniiseen huoneeseen,
joka oli linnoituksen kaakkoisnurkassa kohoavan Leijonan tornin
kohdalla. Hänen ikkunoistaan näki toiselle eli sisemmälle linnan
pihalle, jonka poikki Valentina ja hänen hovinaisensa parhaillaan
kiiruhtivat jumalanpalvelukseen.
Gonzaga koetti tukahduttaa tätä asiain sotkijana pitämäänsä
miestä kohtaan tuntemaansa harmia ja kohdella häntä asianmukaisen
kohteliaasti. Olisipa hän mennyt niinkin pitkälle, että olisi
keskustellut Francescon kanssa tilanteesta — sillä häntä kiihoitti
eräänlainen epäluulo ja hän halusi ovelan innokkaasti saada selville,
mitkä syyt olivat oikeastaan saaneet tämän muukalaisen innostumaan
Valentinan asioihin. Mutta väsyneesti, vaikka silti moitteettoman
kohteliaasti Francesco torjui hänen yrityksensä ja pyysi, että
Lanciotto lähetettäisiin häntä palvelemaan. Nähdessään ponnistuksensa
turhiksi Gonzaga poistui entistä harmistuneempana, mutta hymyillen
entistä herttaisemmin ja esiintyen entistä kohteliaammin.
Hän meni pihalle käskemään, että silta oli nostettava pystyyn, ja
huomattuaan miehet erikoisen lauhkeiksi ja säyseiksi Francescolta
saamansa purevan läksytyksen jälkeen hän purki heihin hänet vallannutta
suunnattoman huonoa tuulta. Sitten hän vetäytyi omiin huoneisiinsa
ja istui siellä linnan puutarhan puolisen ikkunan ääressä ainoina
seuralaisinaan epämieluiset ajatuksensa.
Mutta pian hänen mielialansa keveni, ja hän rohkaistui, sillä hän
saattoi olla sangen urhoollinen, kun vaara oli kaukana. Parasta
olisi, mietti hän, jos Valentina poistuisi Roccaleonesta. Siihen hän
neitoa neuvoisi ja kehoittaisi. Hän luonnollisesti lähtisi Valentinan
muassa, ja siten hän voisi edistää kosiskeluaan yhtä hyvin muualla
kuin täällä linnassakin. Jos taas toisaalta Valentina jäisi tänne,
niin jäisi hänkin, ja jos Gian Maria tulisikin, niin mitäpä se itse
asiassa merkitsisi? Kuten Francesco oli sanonut, ei piiritys voisi olla
pitkäaikainen, koska Babbianon asiat olivat sekavat. Pian olisi Gian
Marian pakko palata kotiinsa puolustamaan herttuakuntaansa. Jos he siis
pystyisivät torjumaan häntä vähän aikaa, kävisi kaikki sittenkin hyvin.
Totisesti hän oli ollut liian kerkeä masentumaan.
Hän nousi pystyyn ja ojensihe, tuntien huoletonta iloa, työnsi sitten
ikkunansa auki ja kumartui sen ulkopuolelle hengittämään aamu-ilmaa.
Häneltä pääsi hiljainen naurahdus. Olipa hän tosiaankin ollut hupakko
kiusatessaan itseään pelolla saatuaan ensi tiedon Gian Marian tulosta.
Tarkoin punniten Gian Maria tekisi hänelle palveluksen — jäivätpä he
tänne tai lähtivät. Rakkaudella ei ole voimakkaampaa edistäjää kuin
yhteinen vaara, ja viikko sellaisia häiriöitä, jollaisia Gian Maria
todennäköisesti heille aiheuttaisi, veisi hänen kosiskeluaan eteenpäin
enemmän kuin hän saattaisi toivoa saavuttavansa kuukauden kestävällä
lähentelyllä rauhallisissa oloissa. Sitten Francescon muisto nostatti
rypyn hänen kulmakarvojensa väliin, ja hän muisteli, kuinka mieltynyt
Valentina oli ollut siihen miekkoseen kohdattuaan hänet ensi kerran
Acquaspartassa ja kuinka neito sinä päivänä ratsastaessaan ei ollut
nähnyt mitään muuta kuin Francesco-ritarin tummat silmät.
"Ritari Francesco, mutta mikä ja mistä?" jupisi hän itsekseen. "Pyh!
Nimetön, koditon seikkailija; rehentelevä kerskuri, joka haisee verelle
ja nahalle ja sopii ohjaamaan sellaista roskajoukkoa kuin Fortemanin
miehiä. Mutta naisen seurassa — mitä voisi sellainen älliö saavuttaa,
miten hän voisi menestyä?" Hän nauroi heräävälle mustasukkaisuudelleen
pilkallisesti, ja hänen otsansa kirkastui, sillä nyt hän oli
toiveikkaalla tuulella — mikä kenties johtui hänen äskeisen,
vapisuttavan pelkonsa vastavaikutuksesta. "Mutta lempo vieköön", jatkoi
hän muistaessaan, kuinka hämmästyttävän rohkea Francesco oli ollut
linnanpihalla, "hän on väkevä kuin Herkules, ja esiintyy niin, että
häntä pelätään ja totellaan. Pyh!" Hän naurahti taaskin kääntyessään
ottamaan naulasta seinällä riippuvan luuttunsa. "Jonkun _condottieron_
äpäräpoika, jossa isän rehentelevään röyhkeyteen liittyy kevytmielisen
äidin talonpoikaissielu. Ja minäkö pelkään sellaisen olennon hipaisevan
verrattoman Valentinani sydäntä? Sellainen ajatushan osoittaa kehnoa
kunnioitusta häntä kohtaan."
Ja karkoittaen Francescon mielestään hän hypisteli soittokoneen kieliä
ja palaten ikkunan ääreen näpäytteli säestystä ihmeellisen suloisen ja
hellän äänensä kaiuttaessa rakkauslaulua.