Jossakin määrin olivat seuraavat tapahtumat melkein omiaan osoittamaan
narrin olleen oikeassa, sillä jos kohta ajatus piirittää Valentinaa ja
nujertaa hänet asevoimin ei ensi sijassa ollutkaan Guidobaldon, hän
kuitenkin oli herkkä hyväksymään sen neuvon, että heidän olisi siten
meneteltävä, kun Babbianon herttua kaksi päivää myöhemmin sitä vaati.
Kuultuaan sanoman Gian Maria antautui sellaisen raivon valtaan, että
kaikki hänen ympärillään olevat ylimmästä alimpaan saakka vapisivat.
Hänen intohimoaan kohdannut pettymys oli sellaisenaan riittävä syy
siihen; mutta sen lisäksi näki Gian Maria Valentinan paon tekevän
tyhjiksi ne rohkeat suunnitelmat, joista hän oli niin suurellisesti
puhunut neuvonantajilleen ja äidilleen. Juuri hänen luottamuksensa
niihin suunnitelmiin oli houkutellut hänet lähettämään niin uhmaavan
vastauksen Caesar Borgialle. Sen johdosta oli hänen kiire — perin
epätoivoisen kiire — päästä avioliittoon, koska avioliiton piti antaa
hänelle voimaa täyttää uljaat lupauksensa ja puolustaa kruunuansa
Valentinoisin herttuaa vastaan puhumattakaan Borgian perinpohjaisesta
rusentamisesta, minkä hän oli huimapäisesti ottanut suorittaakseen.
Se, että tyttö-heilakka viskaisi valtakuntien kohtalot taivaan tuulten
vietäviksi, tuntui hänestä yhtä sietämättömältä kuin se oli ollut
odottamatonta.
"Hänet täytyy noutaa takaisin!" oli hän kirskunut vihansa vimmassa.
"Hänet täytyy noutaa takaisin heti."
"Se on totta!" vahvisti Guidobaldo rauhalliseen tapaansa. "Hänet täytyy
noutaa takaisin. Siihen nähden olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne.
Mutta sanokaahan, millä tavoin se käy päinsä." Ja hänen äänestään
soinnahti purevaa ivaa.
"Mitä vaikeuksia siinä on?" tiedusti Gian Maria.
"Ei mitään vaikeuksia", kuului ivallinen vastaus. "Hän on sulkeutunut
Italian vankimpaan linnaan ja ilmoittanut minulle, ettei hän tule
sieltä pois, ennenkuin lupaan, että hän saa itse vapaasti valita
aviopuolisonsa. Selvästikään ei ole lainkaan vaikeata saada häntä
takaisin."
Gian Maria näytti hampaitaan.
"Sallitteko minun menetellä tässä asiassa omalla tavallani?" kysyi hän.
"En ainoastaan salli sitä, vaan lisäksi autan teitä voimieni mukaan,
jos keksitte keinon, jolla hänet voidaan houkutella pois Roccaleonesta."
"Enää en epäröi. Veljentyttärenne, herra herttua, on kapinallinen, ja
häntä on kapinallisena kohdeltava. Hän on hankkinut varusväen linnaan
ja singonnut uhmailun maan hallitsijalle. Se on sodanjulistus, teidän
korkeutenne, ja sotaan me joudumme."
"Mielisittekö turvautua väkivaltaan?" tiedusti Guidobaldo äänessään
paheksumisen häive.
"Asevoimaan, teidän korkeutenne", vastasi Gian Maria vitkastelematta
ja tuimasti. "Alan piirittää tätä hänen linnaansa ja revin sen
maahan kiven kiveltä. Niin; olisin kosinut häntä sievästi, jos hän
olisi sallinut, lempein sanoin ja siloitellusti, mikä neitosista on
mieluista. Mutta koska hän uhmaa meitä, kosin häntä pyssyillä ja
tykeillä ja koetan nälällä pakottaa hänet alistumaan kosintaani.
Rakkauteni pukeutuu sotisopaan alistaakseen hänet, ja kautta Jumalan
vannon, etten aja partaani, ennenkuin olen päässyt siihen linnaan."
Guidobaldo näytti vakavalta.
"Minä suosittelisin lievempää menettelyä", virkkoi hän. "Piirittäkää
häntä, jos haluatte, mutta karttakaa liiallista rajuutta! Ehkäiskää
häneltä muonavarojen saanti ja ottakaa nälkä puoltajaksenne! Sittenkin,
pelkään, teille nauretaan koko Italiassa", lisäsi hän mutkattomasti.
"Viis' siitä! Naurakoot hupsut, jos heidän mielensä tekee! Kuinka
paljon väkeä hänellä on Roccaleonessa?"
Tämä kysymys sai Guidobaldon otsan synkistymään. Näytti siltä kuin hän
olisi muistanut jonkun unohduksissa olleen seikan.
"Noin kaksikymmentä miestä tunnetun, Forteinani-nimisen vintiön
komentamina. Joukon pestasi, kerrotaan, muuan hovissani ollut
herrasmies, puolisoni sukulainen herra Romeo Gonzaga."
"Onko hän siellä nyt?" ähkäisi Gian Maria. "Siltä näyttää."
"Kautta pyhän neitsyen perugialaisen sormuksen!" kivahti Gian Maria
entistä pahemmin nolostuneena. "Vihjaatteko, että he pakenivat yhdessä?"
"Hyvä Luoja!" Guidobaldon ääni kajahti terävänä ja uhkaavana. "Puhutte
minun veljentyttärestäni. Hän otti mukaansa tämän herrasmiehen aivan
samoin kuin kolme hovineitostaan ja hovipojan tai pari saadakseen
sellaisen saattoväen kuin hänen syntyperänsä vaatii."
Gian Maria käveli lattialla kerran edestakaisin otsa rypyssä ja huulet
tiukasti yhteen puristettuina. Guidobaldon ylväät sanat eivät suinkaan
tyyten poistaneet hänen epäilyksiään. Mutta voimakkain halu hänen
sydämessään juuri silloin oli nöyryyttää se tyttö, joka oli uskaltanut
pilkata häntä, pakottaa hänet notkistamaan itsepintainen kaulansa.
Vihdoin hän jupisi kiivaasti:
"Minusta saattaa tosiaankin tulla Italian naurun esine. mutta
päätökseni toteutan, ja ensimmäinen tehtäväni Roccaleonen valtaamisen
jälkeen on hirttää tuo Gonzaga-veijari sen korkeimpaan torniin."
Samana päivänä Gian Maria aloitti valmistelunsa Roccaleonea vastaan
tehtävää retkeä varten, ja siitä vei Fanfulla tiedon Francescolle —
sillä viimemainittu oli poistunut majapaikastaan palatsista saatuaan
kuulla Gian Marian tulosta ja asui nyt majatalo "Auringossa".
Uutisen kuultuaan hän kirosi valtavasti, toivoen serkkuaan
paholaiselle, jonka siittämäksi hän Gian Mariaa sillä hetkellä väitti.
"Luuletteko", kysyi hän tultuaan rauhallisemmaksi, "että tämä Gonzaga
on Valentinan rakastaja?"
"Sitä en osaa sanoa", vastasi Fanfulla. "Tosiasia on, että he
karkasivat yhdessä. Mutta kun tiedustin Peppeltä tätä seikkaa, nauroi
hän ensin sille vihjaukselle pilkallisesti, käyden sitten vakavaksi.
'Monna Valentina ei häntä rakasta, moista houkkiota', vakuutti hän,
'mutta hän rakastaa monna Valentinaa, jollen minä ole sokea, ja hän on
lurjus, sen tiedän'."
Francesco nousi seisomaan kasvot perin vakavina, ja hänen silmistään
kuvastui levottomia mietteitä.
"Vietävä! Tämä on häpeällistä", huudahti hän vihdoin. "Neito-poloista
ympäröi joka taholta joukko vintiöitä, jotka ovat toinen toistansa
häikäilemättömämpiä. Fanfulla, käskekää noutaa Peppe! Meidän täytyy
lähettää hänet monna Valentinan luokse varoittamaan häntä Gian Marian
tulosta ja myöskin kehoittamaan häntä kavahtamaan mantualaista, jonka
kanssa hän karkasi."
"Liian myöhäistä", pahoitteli Fanfulla. "Narri lähti tänä aamuna
Roccaleoneen liittyäkseen _patronansa_ seuraan." Francesco näytti
alakuloiselta.
"Hän joutuu turmioon", valitti hän. "Sillä tavoin vasaran ja alasimen —
Gian Marian ja Romeo Gonzagan välissä. _Gesú!_ Hän joutuu turmioon! Ja
hän on niin uljas ja niin uhkamielinen!"
Hän siirtyi verkkaisesti lasiovelle ja jäi seisomaan, tuijottaen
ikkunoihin kadun ylitse, jolle laskeva aurinko loi rusoista hohdettaan.
Mutta hän ei nähnyt ikkunoita. Hän näki Acquaspartan metsässä
vuoritaistelun jälkeisenä aamuna sattuneen kohtauksen, kanervikossa
viruvan haavoittuneen miehen ja hänen ylitsensä kumartuneen hellän
naisen, jonka katseesta uhkui sääliä ja levottomuutta. Usein hän oli
senjälkeen mielessään nähnyt sen kohtauksen, ja joskus hän oli silloin
hymyillyt, toisinaan huokaissut, joskus tehnyt kumpaakin samalla kertaa.
Hän pyörähti äkkiä Fanfullaan päin. "Minä lähden itse". ilmoitti hän.
"Te?" kummasteli Fanfulla. "Entä venetsialaiset?" Eleellä kreivi
osoitti, kuinka vähän venetsialaiset hänestä merkitsivät verrattuina
tämän naisen kohtaloon.
"Minä lähden Roccaleoneen", kiivaili hän, "nyt heti". Ja hän astui
ovelle ja taputti käsiään, kutsuen Lanciottoa. "Sanoitte, Fanfulla,
ettei enää nykyisin ole vankeuteen teljettyjä neitoja, joille
harhaileva ritari saattaisi tarjota apuaan. Te erehdyitte, sillä monna
Valentina on vankineito, serkkuni on lohikäärme, Gonzaga toinen, ja
minä olen harhaileva ritari, jonka on määrä niin toivon pelastaa hänet."
"Aiotteko pelastaa hänet Gian Marian kynsistä?" tiedusti Fanfulla
epäilevästi.
"Aion yrittää sitä."
Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka tuli sisälle hänen puhuessaan.
"Lähdemme liikkeelle neljännestunnin kuluttua, Lanciotto", virkkoi hän.
"Satuloi ratsut minulle ja itsellesi! Sinä lähdet mukaani. Zaccaria
jääköön herra degli Arcipretin luokse! Pitäkää te huolta hänestä,
Fanfulla! Hän kyllä palvelee teitä hyvin."
"Entä minä sitten?" huudahti Fanfulla. "Enkö minä seuraakaan teitä?"
"Jos tahdotte, niin kyllä. Mutta saattaisitte palvella minua paremmin
palaamalla Babbianoon ja tarkkaamalla sikäläisiä tapahtumia, lähettäen
minulle niistä tiedon. Siellä sattuu suuria tapahtumia, jollei serkkuni
palaa ja jos Borgia lähestyy. Juuri siihen perustan mielessäni virinneet
toiveet."
"Mutta minne pitää minun lähettää teille sana? Roccaleoneenko?"
Francesco mietti tuokion. "Jollette kuule minusta mitään, niin
lähettäkää sanomanne Roccaleoneen, sillä jos viivyn siellä ja meitä
piiritetään, on minun kenties mahdotonta lähettää teille tietoja. Mutta
jos — kuten toivon — lähden Aquilaan, lähetän teille tiedon siitä."
"Aquilaan?"
"Niin. Saattaa käydä niin, että olen Aquilassa ennen tämän viikon
loppua. Mutta pitäkää se salassa, Fanfulla, ja minä peijaan näitä
herttuoita niin pahasti kuin heidän epäterve mielenlaatunsa sietää."
Puoli tuntia myöhemmin kreivi Aquila, joka ratsasti vankalla
kalabrialaisella hevosella ja jota seurasi Lanciotto muulin selässä,
loittoni hiljalleen laaksoa kohti. He etenivät kenenkään huomaamatta,
sillä mitäpä välittivät heistä talonpojat, jotka laulelivat
uurastaessaan _contadossaan?_
He kohtasivat kauppiaan, jonka palvelija hoputti kuormattuja muuleja
ylämäkeä kunnaan laella olevaan kaupunkiin, ja sivuuttivat hänet,
kohteliaasti tervehtien. Kauempana heitä vastaan tuli ratsastava seurue
ylimyksiä ja naisia, jotka palasivat haukkametsästykseltä ja joita
seurasi huppupäisiä haukkoja kantavia palvelijoita, ja heidän hilpeä
naurunsa kaikui yhä Francescon korvissa vielä sittenkin, kun hän oli
loitonnut pois heidän näkyvistään ja kadonnut purppuraiseen iltausvaan,
joka joesta kohosi häntä vastaan. He kääntyivät länteen päin Apennineja
kohti ja samosivat edelleen yön tultua aina neljännelle tunnille
saakka, jolloin he Francescon ehdotuksesta pysähtyivät tien ohessa
olevan, uneliaan _locandan_ edustalle ja herättivät isännän pyytääkseen
yösijaa. Siellä he nukkuivat vain aamurukouksen hetkeen asti, joten
sarastuksen harmaa valo näki heidät jälleen matkalla, ja silloin, kun
auringon ensimmäinen kultainen sädekimppu osui vanhojen kukkuloiden
harmaaseen harjaan, he seisauttivat ratsunsa pauhaavan joen partaalle
sen valtavan kallion juurelle, jonka laella oli Roccaleonen linna.
Tuikeana ja laihana se kohosi hedelmällisen laakson yläpuolella; sitä
kaarsi joki luonnollisena vallihautana, ja se muistutti taustanaan
olevien Apenninien jättiläisvahtia. Ja nyt kiiti auringonvalo
pakoveden tavoin alaspäin pitkin iäkkäiden vuorten rinteitä. Se osui
neliskulmaiseen päätorniin ja lipui sitten pitkin seinää, pannen
vanhat, harmaat kivet kimaltelemaan ja heijastuen korkealla olevasta
ristikkoikkunasta. Yhä alemmaksi se painui, paljastaen eriskummaiset
kohokuvat, valaisten pykäläharjaisia muureja ja muuttaen vihreiksi
muratin ja sammalen, jotka vain hetkinen sitten olivat tummentaneet
vankkoja, ulkonevia tukimuurauksia. Sieltä se hypähti maahan ja
karkoitti varjoja edellään pitkin ruohoista rinnettä, kunnes se
saavutti joen ja säkenöi sen kuohuvassa, myllertävässä vedessä,
sirottaen satoja värejä sen ryöppyävään räiskeeseen.
Ja koko ajan, siihen saakka, kunnes auringonpaiste ennätti häneen
ja sulki hänetkin esiin loitsimaansa kuvaan, istui Aquilan kreivi
satulassa silmäillen linnoitusta miettivästi.
Sitten hän Lanciotton seuraamana ratsasti käymäjalkaa läntisen laidan
ympäri, jossa joen sijalla oli tyyni vesiuoma, jota varten oli tehty
kaivanto eristämään Roccaleonen kalliota täydellisesti. Mutta täällä,
mistä käsin linnaa olisi saattanut olla helpoin ahdistaa, oli häntä
vastassa sileä muuri, jossa oli vain kapea rako tai pari pyällyksien
keskivälissä. Hän ratsasti edelleen pohjoispuolelle, mennen joen poikki
vievän jalkasillan ylitse, ja pysähtyi vihdoin porttitornin edustalle.
Täällä taaskin oli vallihautana vuoripuron kohiseva vesi.
Hän käski palvelijansa herättää linnan asukkaat, ja Lanciotto, jonka
äänen luonto oli tehnyt syväksi ja voimakkaaksi, luikkasi. Kaiku kiiri
kumisten ylöspäin, säikäyttäen vuoren rinteen lintuja, mutta ei saanut
vastausta äänettömästä linnasta.
"Siellä on vahtiminen valpasta", ilvehti kreivi nauraen, "Uudelleen,
Lanciotto!"
Palvelija totteli, ja yhä uudelleen hänen syvä äänensä kajahti
torventörähdyksen tavoin, ennenkuin sisällä näkyi merkkejä siitä, että
sitä oli kuultu. Vihdoin ilmestyi tornin rintasuojuksen yläpuolelle
kitukasvuinen olento, jonka tukka oli kampaamaton ja joka oli melkein
yhtä eriskummainen kuin alempana olevat kivikuvat; heitä tirkistivät
pöllönkasvot muurin pyällyksestä, ja yrmeä, käreä ääni tiedusti heidän
asiaansa. Heti kreivi tunsi Peppen.
"Hyvää huomenta, narri!" toivotti hän.
"Tekö, teidän ylhäisyytenne!" huudahti ilveilijä.
"Roccaleonessa nukutaan sikeästi", lausui Francesco. "Herätä
lurjusmainen varusväkenne ja käske niiden laiskojen koirien laskea
nostosilta alas! Minulla on sanomia monna Valentinalle."
"Heti, teidän ylhäisyytenne", vastasi narri ja olisi poistunut samassa,
jollei Francesco olisi huutanut häntä takaisin.
"Sano, Peppe, että täällä on ritari — se ritari, jonka hän tapasi
Acquaspartassa, jos niin haluat! Mutta jätä nimeni mainitsematta!"
Vakuutettuaan noudattavansa hänen toivomustaan Peppe lähti toimittamaan
asiaansa. Vähäisen viivytyksen jälkeen ilmestyi muurin harjalle Gonzaga
unisena ja kärtyisenä, seurassaan pari Fortemanin sotilasta, ja
tiedusti, millainen Francescon asia oli.
"Minulla on asiaa monna Valentinalle", vastasi Francesco, nostaen
päänsä pystyyn ja korottaen ääntänsä, joten Gonzaga tunsi hänet
Acquaspartan haavoittuneeksi ritariksi, muisti ja rypisti otsaansa.
"Olen monna Valentinan ylipäällikkö täällä", ilmoitti hän röyhkeästi.
"Ja minulle voitte luovuttaa tuomanne sanomat."
Seurasi väittely, jossa Gonzaga esiintyi pahantuulisesti ja kreivi
melkein samaan sävyyn; Francesco kieltäytyi jäykästi puhumasta
asiaansa kenellekään muulle kuin Valentinalle, ja Gonzaga kieltäytyi
yhtä jyrkästi herättämästä neitoa sellaiseen aikaan ja laskemasta
alas nostosiltaa. Vallihaudan veden ylitse sinkoili puolelta toiselle
sanoja, jotka kävivät kuumemmiksi joka lauseelta, kunnes ne äkkiä
katkesivat, lain Valentina itse näyttäytyi Peppinon seuraamana.
"Mitä tämä on, Gonzaga?" tiedusti hän kiihtyneesti, sillä narri oli
kertonut hänelle, että linnaan pyrki Francesco-ritari, ja kun se nimi
oli mainittu, oli hän ensin punehtunut, sitten kalvennut ja sitten
lähtenyt muurille. "Minkä tähden tältä ritarilta evätään sisäänpääsy,
vaikka hän tuo sanomia minulle?" Ja korkealta seisomapaikaltaan hän
katseli ihailevin silmin Aquilan kreivin — unelmiensa harhailevan
ritarin miellyttävää muotoa. Francesco paljasti päänsä ja kumarsi
ratsunsa säkään saakka, tervehtien kohteliaasti. Valentina kääntyi
Gonzagan puoleen maltittomasti.
"Mitä te varrotte?" kivahti hän. "Ettekö ole käsittänyt, mitä haluan?
Käskekää laskea silta alas!"
"Harkitkaahan, madonna!" esteli Gonzaga. "Ette tunne tätä miestä. Hän
saattaa olla Gian Marian urkkija palkattu meitä kavaltamaan."
"Te hupsu!" vastasi neito terävästi. "Ettekö näe, että hän on se
haavoittunut ritari, jonka kohtasimme silloin, kun te saatoitte minua
Urbinoon?"
"Mitäpä se merkitsee?" tokaisi Gonzaga. "Todistaako se, että hänen
tarkoituksensa ovat rehelliset ja että hän on vilpitön teitä kohtaan?
Ottakaa neuvoni varteen, madonna, ja käskekää häntä ilmoittamaan
tietonsa sieltä, missä hän on! Niin on turvallisempaa."
Tyttö mittasi häntä päättäväisin silmin. "Herra Gonzaga, käskekää
laskea silta alas!" määräsi hän. "Mutta, armollinen neiti, ajatelkaa
vaaraanne!"
"Vaaraa?" kertasi Valentina. "Vaaraa kahdesta miehestä, ja meillä yli
kaksikymmenmiehinen varusväki? Pelkuri totisesti on sellainen mies,
joka on niin kerkeä puhumaan vaaroista. Käskekää laskea nostosilta
alas!"
"Mutta jos —" alkoi Gonzaga epätoivoisen kiivaasti, mutta taaskin
keskeytti Valentina hänen lauseensa.
"Totellaanko minua? Olenko minä hallitsijatar, ja suvaitsetteko käskeä
miehiä laskemaan nostosillan vai täytyykö minun itseni mennä teettämään
se?"
Epätoivoisen suuttuneen näköisenä keikari kohautti olkapäitänsä,
kääntyi toisaalle ja lähetti yhden miehistään viemään määräystä.
Muutamia minuutteja myöhemmin saranat kirskuivat ja ketjut kalisivat,
kun vankka silta kääntyi alaspäin ja putosi jymähtäen kuilun ylitse.
Heti kreivi kannusti hevostaan eteenpäin ja ratsasti Lanciotton
seuraamana sillan ylitse ja porttitornin holvikäytävän alitse
etumaiselle pihalle.
Tuskin hän oli ennättänyt pysäyttää ratsunsa, kun pihan takapäässä
olevasta ovesta ilmestyi jättiläiskokoinen Fortemani puolittain
puettuna ja miekka kädessä. Nähdessään Francescon mies harppasi
alaspäin puolikymmentä askelta ja lähestyi häntä, syytäen sadatuksia.
"Tänne päin!" karjui hän niin kovalla äänellä, että se olisi herättänyt
kuolleetkin. "Hoi! Hoi! Mitä lemmon puuhaa tämä on? Miten te olette
tänne tulleet? Kenen määräyksestä silta laskettiin alas?"
"Monna Valentinan ylipäällikön määräyksestä", vastasi Francesco,
kummeksien, mikä mielipuoli tämä saattoi olla.
"Ylipäällikön?" kiljaisi toinen ja seisahtui, samalla kun hänen
kasvonsa lehahtivat punaisiksi. "Saatanan ruumis! Minkä ylipäällikön?
Minä olen täällä ylipäällikkö."
Kreivi katsahti häneen ällistyneenä.
"No sittenhän", virkkoi hän, "olette juuri etsimäni mies. Onnittelen
teitä hyvästä vahdinpidosta, herra kapteeni. Linnassanne on niin
mainiot kiertovahdit, että jos olisin halunnut kavuta, olisin kiivennyt
muureillenne ja päässyt porttinne sisäpuolelle herättämättä ainoatakaan
uinuvaa vahtianne."
Fortemani silmäili häntä synkästi. Muutamien viime päivien hyvä onni
oli lisännyt miehen synnynnäistä hävyttömyyttä.
"Onko se teidän asianne?" ärähti hän uhkaavasti. "Olette liian
uskalias, herra muukalainen, etsiessänne riitaa kanssani, ja
liian nenäkäs tullessanne neuvoinaan, miten minun tulee hoitaa
päälliköntehtäviäni. Kautta Vapahtajan kärsimysten! Te saatte
rangaistuksen."
"Rangaistuksen — minäkö?" kummasteli Francesco, jonka otsa nyt meni
yhtä uhkaaviin ryppyihin kuin Ercolenkin oli.
"Niin, rangaistuksen, nuori herra. Nimeni on Ercole Forteinani."
"Olen kuullut teistä", vastasi kreivi halveksivasti, "ja siitä, kuinka
häpäisette nimeänne, sillä minulle on kerrottu, ettei pahempaa juoppoa
eikä pelkurimaisempaa, kelvottomampaa veijaria ole koko Italiassa
— niin, ei edes paavin alueilla. Ja varokaa singotessanne sanan
'rangaistus' paremmillenne, tiukka! Vallikaivos ei ole varsin kaukana,
ja kylvystä saattaa olla hyötyä. Sillä olenpa valmis vannomaan, ettei
teitä ole pesty kasteen jälkeen jos tosiaankin olette kirkkoäidin
poika."
"_Sangue di Cristo_!" rähähti vimmastunut öykkäri kasvot täpläisinä.
"Tällaista minulle? Hypätkää alas ratsunne selästä!"
Hän tarttui Francescon jalkaan kiskoakseen hänet maahan, mutta kreivi
kiskaisi sen irti, tehden nopean liikkeen, niin että hänen kannuksensa
repäisi naarmun kapteenin käteen. Samalla hän kohotti raippaansa ja
olisi sivaltanut sillä Fortemanin leveätä selkää — sillä häntä kiukutti
sanomattomasti, että tämän miekkosen laatuinen retkale tuli rakentamaan
riitaa hänen kanssansa — mutta samassa naisääni, tuikea ja käskevä,
kehoitti heitä lopettamaan rähinän.
Fortemani peräytyi, hoidellen naarmuttunutta kättänsä ja jupisten
kirouksia, kun taas Francesco kääntyi siihen suuntaan, josta ääni
kuului. Kiviportaiden puolivälissä hän näki Valentinan, jota seurasivat
Gonzaga, Peppe ja pari sotilasta, laskeutumassa ulkomuurilta.
Tyttö seisoi rauhallisena kuin kuningatar puettuna harmaasta sametista
valmistettuun, mustahihaiseen camorraan, joka erinomaisesti toi
esiin hänen kauniin vartalonsa. Gonzaga oli kumartunut eteenpäin
kuiskuttamaan hänen korvaansa, ja vaikka hänen äänensä olikin hillitty,
kantautui joitakuita hänen sanoistaan tyynessä aamu-ilmassa alas
Francescolle saakka.
"Enkö ollut viisas, madonna, empiessäni päästää häntä sisälle?
Näettehän, millainen mies hän on."
Veri kuumensi Francescon poskia, eikä hänen harminsa lieventynyt hänen
huomatessaan, millaisen katseen Valentina loi häneen.
Heti hän hypähti maahan, viskasi ohjaksensa Lanciottolle ja meni leveä
hattu heilautettuna olkapäille kiviportaiden juurelle ottamaan vastaan
pihalle laskeutuvaa seuruetta.
"Onko tämä säädyllistä?" kysyi Valentina äkäisesti. "Sopiiko teidän
riidellä varusväkeni kanssa heti sisälle päästyänne?"
Francescon poskilla kävi puna kuumemmaksi ja levisi nyt hänen
ohimoilleen aina hiusrajaan saakka. Hänen äänensä oli kuitenkin täysin
hillitty, kun hän vastasi:
"Madonna, se lurjus oli hävytön."
"Hänen hävyttömyyteensä epäilemättä annoitte aihetta", pisti Gonzaga
väliin, ja hänen naismaiselle poskelleen ilmestyi kuoppanen. Mutta
tuikeampi nuhde kirposi Valentinan huulilta.
"Lurjus?" kertasi hän kasvot punehtuneina, "Jollette halua minun
katuvan sitä, että päästin teidät sisälle, pyydän teitä siivilöimään
sanojanne. Täällä ei ole lurjuksia. Tuo mies on sotilaitteni päällikkö."
Francesco kumarsi alistuvasti, yhtä kärsivällisesti kuunnellen neidon
nuhteita kuin hän oli ollut pikainen Fortemanin häntä moittiessa.
"Juuri hänen päälliköntehtävistään jouduimme sanasotaan", vastasi
hän nöyremmin. "Tämän aatelismiehen oman ilmoituksen nojalla sain
sen käsityksen, että hän" — hänen katseensa kääntyi Gonzagaan — "on
päällikkönne".
"Hän on linnani päällikkö", ilmoitti Valentina.
"Kuten huomaatte, herra Francesco", tokaisi Peppe, joka oli istuutunut
nojaristikolle, "ei meillä suinkaan ole täällä puutetta päälliköistä.
Meillä on myöskin veli Domenico, joka on sielujemme ja keittiön
päällikkö; minä itse olen —"
"Piru sinut vieköön, narri!" kivahti Gonzaga, tyrkäten hänet töykeästi
pois istumasta. Sitten hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen ja tiedusti
ylhäisesti: "Onko teillä sanomia meille, hyvä herra?"
Francesco nieli toisen kopean sävyn eikä ollut huomaavinaan pronominia,
vaan taivutti taaskin päätänsä Valentinaan päin.
"Kertoisin ne mieluimmin sellaisessa paikassa, jossa olisi vähemmän
kuulijoita kuin täällä." Ja hänen katseensa lipui pihan ympäri
takana päin oleville portaille, joille koko Fortemanin joukkue oli
nyt kokoontunut. Gonzaga tirskahti ja keikautti kullankeltaisia
kiharoitaan, mutta Valentina ei havainnut siinä pyynnössä mitään
omituista, vaan käski Romeon saattaa itseään ja Francescon seurata
heitä ja lähti astelemaan edellä.
He menivät neliskulmaisen pihan poikki, nousivat portaille, joilta
Fortemani oli syöksynyt kreiviä vastaan, ja menivät juhlasaliin, joka
oli ihan pihan etelälaidassa. Hänen jäljessään tuleva kreivi sai
osakseen tuimia silmäyksiä kahden puolen seisovilta palkkasotilailta.
Hän asteli ylväästi heidän ohitseen välittämättä heistä mitään,
tarkastaen heitä mennessään ja arvioiden heidän oikean arvonsa
sellaisen harjaantuneen _condottieron_ erehtymättömällä silmällä,
joka on pestannut miehiä joukkoihinsa ja käsitellyt heitä. Heidän
ulkonäkönsä miellytti häntä niin vähän, että hän salin kynnyksellä
seisahtui ja pysäytti Gonzagan.
"Minusta on vastenmielistä jättää palvelijani noiden roikaleiden
armoille, hyvä herra. Saanko pyytää teitä varoittamaan heitä, etteivät
he tekisi hänelle väkivaltaa?"
"Roikaleiden?" huudahti neito äkäisesti, ennenkuin Gonzaga ennätti
vastata. "He ovat minun sotilaitani."
Taaskin kreivi kumarsi, ja hänen sävynsä oli kylmän kohtelias, kun hän
virkkoi:
"Pyydän teiltä anteeksi enkä hiisku enää mitään — jollen ehkä
pahoitellakseni sitä, etten voi onnitella teitä valintanne tähden."
Nyt oli Gonzagan vuoro suuttua, sillä valinnan oli juuri hän
suorittanut.
"Sanomanne pitää olla tärkeä, hyvä herra, jotta jaksaisimme senvuoksi
sietää nenäkkyyttänne."
Francesco katsoi toisen sinisiin silmiin, jotka turhaan koettivat
välkkyä peloittavasti, eikä juuri yrittänytkään estää halveksumista
näkymästä katseestaan. Jopa hän kohautti hartioitaankin hieman
maltittomasti.
"Totta totisesti taitaisi minun olla paras lähteä tieheni",
vastasi hän pahoittelevasti, "sillä kaikki tämän paikan asukkaat
näkyvät haluavan torailla kanssani. Ensiksi tervehti päällikkönne
Fortemani minua niin hävyttömästi, että sitä tuskin saattoi jättää
rankaisematta. Te itse, madonna, moititte minua, kun vaadin suojelusta
palvelijalleni noita miekkosia vastaan, joiden ulkonäkö herättää
minussa levottomuutta. Olette minulle vihainen siitä, että nimitän
heitä roikaleiksi, ikäänkuin olisin viimeiset kymmenen vuotta ollut
soturinuralla oppimatta tuntemaan miestä, vaikkapa hän olisi puettu
millaiseen valeasuun. Ja vihdoin kaiken huipuksi tämä _cicisbeo_" — hän
heilautti ylenkatseellisesti kättänsä Gonzagaan päin — "puhuu minun
nenäkkyydestäni."
"Madonna", huudahti Gonzaga, "pyydän teitä sallimaan minun selvittää
välini hänen kanssansa".
Tietämättään, tahtomattaan Gonzaga pelasti tilanteen sillä pyynnöllä.
Suuttumus, joka kreivin ylpeän esiintymisen nostattamana nopeasti
äityi madonnan sydämessä, häipyi hänen ylipäällikkönsä itsetiedottoman
huumorin hajoittamana, niin naurettavan vastakohtainen oli hänen
hienosteleva puhetapansa ja hento olemuksensa verrattuna Francescon
lujaan sävyyn ja laihaan, vireään vartaloon. Valentina ei nauranut,
sillä sehän olisi turmellut kaikki, mutta hän silmäili vuoroin toista,
vuoroin toista, hiljaisesti nauttien ja pannen merkille, kuinka
kreivi katsahti ällistyneesti ja kohotti kulmakarvojansa kuullessaan
hovimiehen pyytävän lupaa selvittää välinsä hänen kanssaan. Ja
suuttumuksen häivyttyä hänen mielensä pian saavutti tasapainonsa, ja
hän arveli, että tämän ritarin esityksissä kenties oli perää ja ettei
häntä ollut otettu vastaan niin kohteliaasti kuin olisi pitänyt.
Tuokiossa hän oli verrattoman viehkeästi ja taidokkaasti tyynnyttänyt
Gonzagan loukatun itserakkauden ja rauhoittanut kreivin jäyhemmän
pahastumisen.
"Ja nyt, herra Francesco", lopetti hän, "olkaamme ystävyksiä ja
kertokaa asianne! Suvaitkaa istua, pyydän!"
He olivat saapuneet juhlasaliin — komeaan huoneeseen, jonka seinissä
oli metsästys- ja paimenkohtauksia kuvaavia freskomaalauksia, yksi
tai kaksi Pisaniellon käsialaa. Siellä oli myöskin joitakuita
voitonmerkkejä ajometsästyksiltä ja siellä täällä kallisarvoisia
sotisopia, jotka kimaltelivat korkeista, ristikoilla varustetuista
ikkunoista tulvivassa auringonvalossa. Peräpäässä seisoi upeasti
kaiverrettu, setripuinen irtoseinä, ja sen yläpuolelta näkyi
soittolavan kierteinen reunasuojus. Monna Valentina istuutui
laajan pöydän päässä olevaan, korkeaan, parkitsemattomalla nahalla
päällystettyyn nojatuoliin, Gonzaga sijoittui seisomaan hänen
vierelleen, ja Francesco seisoi häntä vastapäätä, kevyesti nojaten
pöytään.
"Sanomani, armollinen neiti, ovat pian kerrotut", aloitti kreivi.
"Toivoisin niiden olevan laadultaan parempia. Kosijanne Gian Maria on
palattuaan Guidobaldon hoviin, kiihkeästi toivoen hänelle luvattua
avioliittoa, saanut tietää teidän paenneen Roccaleoneen ja värvää —
tällä hetkellä lienee värvännytkin — armeijaa piirittääkseen linnaanne
ja pakottaakseen sen antautumaan."
Gonzaga kävi yhtä vaaleaksi kuin hänen helmenvärinen samettinuttunsa
alta välkkyvä valkea silkkipaita oli kuultuaan, että se ennustus,
jonka hän itse uskomatta oli lausunut, nyt toteutui. Sairaloinen
pelko valtasi hänen sielunsa. Minkälainen kohtalo valmistettaisiin
hänelle, joka oli ollut Valentinan kapinoimisen johtava henki? Hän
olisi saattanut vaikeroida ääneen, kun hänen kaikki suunnitelmansa
menivät tällä tavoin vikaan. Miten hänellä nyt olisi aikaa puhella
rakkaudesta, tyrkyttää kosiskeluaan Valentinalle ja laittautua neidon
puolisoksi? Pian olisi sotainen henki ilmassa ja alkaisi verinen puuha,
jonka ajatteleminenkin karmi hänen ihoaan ja pani vilunväreet kulkemaan
pitkin hänen selkäänsä. Ja siihen sisältyvä kohtaloniva oli perin
julma. Juuri sitä mahdollisuutta hän oli ennustanut varmana siitä,
ettei Guidobaldo eikä Gian Maria olisi kyllin hullu antautuakseen
naurunalaiseksi ryhtymällä sellaiseen.
Sekunnin ajaksi suuntautui Francescon katse hovimiehen kasvoihin, ja
hän näki niihin kaikkien luettavaksi kirjoitetun pelon. Hymyn häive
väikkyi hänen huulillaan, kun hänen silmänsä kääntyivät kohtaamaan
Valentinan katsetta, joka säihkyi kuin pakkashuurre päivänpaisteessa.
"No, tulkoot he vain!" huudahti neito melkein riemuisesti. "Tuo
herttuallinen ääliö saa nähdä, että olen perin valmis ottamaan hänet
vastaan. Olemme kaikin puolin varustetut. Meillä on elintarpeita,
jotka riittävät kolmeksi kuukaudeksi, jos niin tarvitaan, eikä meiltä
suinkaan puutu aseita. Tulkoon Gian Maria! Hän kyllä saa nähdä, ettei
Valentina della Roverea ole niinkään helppo nujertaa. Teille, hyvä
herra", jatkoi hän rauhallisemmin, "teille, jolta en voi vaatia mitään,
olen enemmän kuin kiitollinen sen ritarillisen tekonne tähden, että
ratsastitte tänne minua varoittamaan."
Francesco huoahti; alakuloinen ilme lehahti hänen kasvoilleen.
"Voi!" äänsi hän. "Tänne ratsastaessani, madonna, toivoin saavani
palvella teitä tehokkaammin. Aioin tarjota neuvoja ja apua, jos sitä
tarvitsisitte; mutta nähtyäni nuo sotilaanne, pelkään, ettei neuvoni
mukaan toimiminen olisi viisasta. Sitä suunnitelmaa varten, joka oli
mielessäni, olisi ennen kaikkea tärkeää, että sotilaanne olisivat
luotettavia, mutta pelkään, etteivät he ole."
"Siitä huolimatta", ehätti Gonzaga kehoittamaan, takertuen heikkoon
toivoon, "sallikaa meidän kuulla se!"
"Pyydän teitä esittämään sen", sanoi Valentina.
Täten rohkaistuna Francesco harkitsi tuokion,
"Oletteko perehtynyt Babbianon politiikkaan?" tiedusti hän.
"Tunnen sitä jonkun verran."
"Teen aseman teille aivan selväksi", lupasi kreivi. Ja senjälkeen
hän kertoi siitä, että Caesar Borgia uhkasi hyökätä Gian Marian
herttuakuntaan ja että Valentinan kosijan käytettävissä oli niin
ollen vain vähän aikaa, joten kaikki saattaisi käydä hyvin, jos
häntä vain voitaisiin joku aika torjua Roccaleonen edustalla. "Mutta
katsoen siihen, että hänellä on niin kiire", lisäsi puhuja, "ovat
hänen menettelytapansa otaksuttavasti jyrkät ja epätoivoiset, ja olin
arvellut, ettei teidän sillä välin tarvitsisi olla täällä, madonna."
"Ei olla täällä?" huudahti neito, ja hänen äänestään soinnahti moisen
ehdotuksen aiheuttama ylenkatse.
"Ei olla täällä?" lausui Gonzaga arasti, ja hänen äänessään soinnahti
toivo.
"Juuri niin, madonna. Olisin ehdottanut, että jättäisitte Gian Marialle
tyhjän pesän, joten hän ei voittaisi mitään, vaikkapa linna joutuisikin
hänen käsiinsä."
"Neuvoisitteko minua pakenemaan?" kysyi Valentina.
"Tullessani olin valmis niin tekemään, mutta miestenne ulkonäkö
estää minua siitä. He eivät ole luotettavia, ja pelastaakseen
likaisen nahkansa he saattaisivat ilman muuta luovuttaa Roccaleonen
piirittäjille, ja siten saataisiin tieto paostanne niin aikaisin, että
se mahdollisesti vielä ennätettäisiin tehdä tyhjäksi."
Ennenkuin Valentina ehti vastata, alkoi Gonzaga kuumeisesti kehoittaa
häntä noudattamaan niin viisasta ja hyvään aikaan annettua neuvoa ja
pakenemalla pyrkimään turvaan linnasta, jonka Gian Maria repisi maan
tasalle. Hän syyti sanojaan nopeasti ja surkean rukoilevasti, kunnes
tyttö vihdoin katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:
"Pelkäättekö te, Gonzaga?"
"Minä — pelkään teidän tähtenne, madonna", vastasi hovimies kerkeästi.
"Rauhoittakaa sitten pelkoanne, sillä jos jään tänne tai lähden täältä,
yksi seikka on varma: Gian Maria ei ikinä saa minua käsiinsä." Hän
kääntyi taaskin Francescon puoleen. "Minusta tuntuu viisaalta se neuvo,
jonka olitte aikonut minulle antaa, että nimittäin minun pitäisi paeta,
samoin kuin sekin, jonka käsittääkseni minulle annatte ja jonka mukaan
minun pitäisi jäädä tänne. Jos noudattaisin vain omaa mielihaluani,
jäisin tänne ja taistelisin, kun se tyranni näyttäytyy. Mutta myöskin
viisaudelta on kysyttävä neuvoa, ja minä pohdin tätä asiaa." Ja nyt hän
kiitti jalon viehättävästi Francescoa siitä, että tämä oli saapunut
tuomaan hänelle tietoja ja tarjoamaan apuaan, sekä tiedusti, mikä häntä
oli siihen kannustanut.
"Sama, minkä täytyy aina pakottaa ritaria palvelemaan pulassa olevaa
naista", vastasi kreivi, "ja ehkä myöskin se muisto, että te niin
laupiaasti hoiditte haavojani silloin Acquaspartassa."
Sekunnin ajaksi heidän katseensa osuivat vastakkain, värähtivät ja
erosivat jälleen, samalla kun kummankin rinnassa myllersivät omituisen
sekavat tunteet, mistä kaikesta alakuloisiin tuumailuihin vaipunut
Gonzaga ei huomannut mitään. Huojentaakseen senjälkeen alkanutta
painostavaa äänettömyyttä Valentina tiedusti, miten oli niin pian
käynyt ilmi, että hän oli karannut juuri Roccaleoneen.
"Ettekö sitä tiedä?" kummeksi kreivi. "Eikö Peppe ole sitä kertonut?"
"En ole lainkaan puhellut hänen kanssansa. Hän itsekin saapui linnaan
vasta myöhään eilen illalla, ja näin hänet vasta tänä aamuna, kun hän
tuli ilmoittamaan teidän saapumisestanne."
Ja ennenkuin sitten ehdittiin virkkaa mitään, kajahti ulkona meluisia
huutoja. Ovi sysättiin äkkiä auki, ja Peppe sujahti huoneeseen.
"Palvelijanne, herra Francesco!" kirkaisi hän kasvot kalpeina
kiihtymyksestä. "Tulkaa nopeasti, sillä muutoin he tappavat hänet!"