Seuraavana aamuna Francesco lähti taaskin liikkeelle seurassaan
palvelijansa, Fanfulla ja narri. Viimemainittu oli nyt kylliksi
toipunut kyetäkseen istumaan muulin selässä, mutta jotta ratsastaminen
ei rasittaisi häntä liiaksi, etenivät he miltei pelkkää käymäjalkaa
Metauron viehättävää laaksoa pitkin. Niinpä kävi, että he illan
hämärtyessä olivat vielä matkalla noin kymmenen kilometrin päässä
Urbinosta. He taivalsivat seuraavat viisi kilometriä kuutamossa, ja
narri huvitti heitä parhaillaan kertomalla hullunkurista, Boccaccion
hupaisilta sivuilta valittua tarinaa, kun hänen herkkä korvansa äkkiä
erotti äänen, joka teki hänet mykäksi keskellä lausetta.
"Voitko pahoin?" kysyi Francesco, kääntyen vikkelästi narriin päin,
sillä hän muisti, kuinka surkea miekkosen tila oli.
"En, en", vastasi narri niin kerkeästi, että kreivin levottomuus siinä
suhteessa haihtui. "Olin kuulevinani kaukaisen marssimisen ääntä."
"Puissa suhiseva tuuli, Peppino", selitti Fanfulla.
"En usko —" Peppe keskeytti lauseensa ja kuunteli; ja nyt he kaikki
erottivat sen, sillä se kantautui heidän korviinsa heidän kasvojansa
hivelevän oikullisen tuulenpuuskan mukana.
"Olet oikeassa", virkkoi Francesco. "Se on askelten töminää. Mutta entä
sitten, Peppe? Italiassa kyllä marssii miehiä. Salli meidän kuulla
tarinasi loppu!"
"Mutta kukapa marssisi Urbinossa ja yöllä?" intti narri. "Tiedänkö minä
sen tai välitänkö minä siitä?" tokaisi kreivi. "Tarinasi, mies!"
Vaikka narri ei suinkaan ollut rauhoittunut, alkoi hän jatkaa
kertomustaan. Mutta enää hän ei kertonut sitä entiseen,
vastustamattoman humoristiseen tapaansa. Hänen mieltänsä askarrutti
marssin ääni, joka läheni lähenemistään. Vihdoin hän ei enää jaksanut
sitä kestää, ja hänen kumppaniensa välinpitämättömyys tulistutti hänet
avoimesti kapinoimaan.
"Herra kreivi", kivahti hän, kääntyen Francescon puoleen ja keskeyttäen
tarinansa uudelleen, "ne ovat melkein edessämme".
"Niin ovatkin!" myönsi Francesco rauhallisesti. "Tuon seuraavan
käänteen takana meidän pitäisi joutua vastakkain."
"Siispä pyydän teitä, herra kreivi, poikkeamaan tien oheen. Seisotaan
täällä puiden varjossa, kunnes he ovat menneet sivuitsemme. Olen
pahasti peloissani. Kenties olen pelkuri, mutta pelkään näitä öisin
harhailevia joukkueita. Tulossa saattaa olla _masnadiero_-seurue."
"Entä sitten?" vastasi kreivi hiljentämättä vauhtia. "Mitä syytä on
meillä pelätä rosvojoukkuetta?"
Mutta Fanfulla ja palvelijat liittyivät tukemaan kehoituksillaan
Peppeä ja saivat vihdoin Francescon taivutetuksi lähtemään piiloon
siksi aikaa, kunnes lähestyvä seurue olisi mennyt ohitse. Heitä
rauhoittaakseen hän myöntyi siihen, ja pyörrettyään oikealle
he painuivat metsän laitaan, pysäyttäen ratsunsa pimentoon,
josta he saattoivat tarkastaa tietä ja nähdä, keitä menisi sitä
valaisevan kuutamoläikän ylitse. Ja pian saapui joukkue marssien
kirkkaaseen valojuovaan. Hämmästyksekseen tarkkailijat eivät nähneet
rosvojoukkuetta, jollaista he olivat johtuneet odottamaan, vaan perin
hyvästi järjestetyn sotilasosaston, jossa oli noin kaksikymmentä
siistiasuista, nahkaisilla haarniskoilla ja kirkkailla teräskypäreillä
varustettua miestä marssimassa miekat kupeella ja keihäs olalla.
Tämän seurueen etunenässä ratsasti punaisen ruskealla hevosella
vankkarakenteinen mies, jonka nähdessään narri hiljaa kirosi
hämmästyksestä. Joukon keskellä oli neljä muulien kantamaa kantotuolia,
ja niiden rinnalla ratsasti hoikka, miellyttävä olento, joka kiihoitti
Peppen päästämään toisen kirouksen. Mutta hartain sadatus kirposi
hänen suustansa, kun hän näki joukon jälessä vaeltavan, muhkean,
dominikaanimunkkien mustaan asuun puetun hahmon, joka juuri silloin
äkäisesti riiteli hänen muuliansa peitsensä tyvellä hoputtavalle
miehelle.
"Kärvennettäköön teitä paistin ristikolla kuten pyhää Laurentiusta!"
ähkyi suuttunut munkki. "Tahtoisitteko taittaa niskani, te raaka
elukka? Malttakaahan, kun ehdimme Roccaleoneen! Kautta pyhän
Dominicuksen, siellä taivutan lurjusmaisen komentajanne hirttämään
teidät tämän sopimattoman ilveilyn tähden."
Mutta hänen kiusanhenkensä nauroi vastaukseksi ja sivalsi muulia
uudelleen, tällä kertaa niin navakasti, että eläin melkein karkasi
takajalkojensa varaan. Munkki kiljaisi kiukkuisen pelästyneenä ja
ratsasti sitten edelleen, yhäti raivoten ja uhkaillen ahdistajaansa.
Hänen jälkeensä tulivat kuudet raskaasti kuormatut vaunut, "joista
kutakin veti härkäpari, ja kulkueen loppupäässä oli toistakymmentä
määkivää lammasta, joita paimensi sadatteleva sotilas. He sivuuttivat
hämmästyneet tarkkailijat, jotka pysyivät piilossa, kunnes tuo
kummallinen seurue oli häipynyt yöhön.
"Voisin vannoa", sanoi Fanfulla, "että tuo munkki ja minä olemme
tavanneet toisemme".
"Ettekä vannoisikaan väärää valaa", vakuutti narri. "Hän nimittäin on
se lihava tomppeli, veli Domenico, joka kävi kanssanne Acquaspartan
luostarissa noutamassa lääkkeitä hänen ylhäisyyttään varten."
"Mitä tekemistä hänellä on noiden miesten seurassa, ja mitä väkeä he
ovat?" tiedusti kreivi, kääntyen narrin puoleen heidän ratsastaessaan
pois lymypaikastaan.
"Jos kysytte minulta, missä paholainen säilyttää paulojaan", lausui
narri, "niin koetan jollakin tavoin vastata. Mutta sitä, mitä veli
Domenico tekee tuossa joukossa, en uskalla lainkaan arvata. Hän ei
ollut ainoa tuntemani henkilö", lisäsi Peppino. "Siellä oli Ercole
Fortemani, kookas, siivoton, rehentelevä retkale, jota en ole
milloinkaan nähnyt muutoin kuin repaleissa, mutta joka nyt ratsasti
jonon etunenässä perin harvinaisen eheässä asussa; ja siellä oli
myöskin Romeo Gonzaga, jonka en ole koskaan tiennyt liikkuvan öisin
muutoin kuin mennessään kohtaukseen. Outoja asioita täytyy olla
tekeillä Urbinossa."
"Entä kantotuolit?" kysyi Francesco. "Etkö osaa ollenkaan arvata, mitä
ne merkitsevät?"
"En ensinkään", vastasi narri, "paitsi sitä, että ne kenties selittävät
herra Gonzagan mukanaolon, sillä kantotuolit viittaavat naisiin".
"Näyttää siltä, narri, kuin ei edes sinunkaan viisaudestasi olisi
meille hyötyä. Mutta kuulithan munkin sanovan, että he olivat matkalla
Roccaleoneen?"
"Kyllä, kuulin sen. Ja sen avulla saamme otaksuttavasti selville kaiken
muun ehdittyämme matkamme päähän."
Ja kun narri oli mielenlaadultaan tavattoman utelias, pani hän
tiedustelunsa käyntiin heti heidän päästyään sisälle Urbinon portista
seuraavana aamuna — sillä he olivat saapuneet kaupungin edustalle liian
myöhään päästäkseen sisälle samana iltana, joten heidän oli pakko etsiä
suojaa eräästä joen varrella olevasta talosta. Hän tiedusti portin
vahtipäälliköltä.
"Osaatteko sanoa, herra kapteeni", kysyi hän, "mitä väkeä oli se
seurue, joka eilen illalla lähti Roccaleoneen?"
Kapteeni katseli häntä hetkisen.
"Minun tietääkseni ei sinne lähtenyt mitään seuruetta", virkkoi hän.
"Varmasti ei Urbinosta lähtenyt."
"Vahtimisenne on ihmeellistä", huomautti narri kuivasti. Ilmoitan
teille, että noin kaksikymmentä miestä käsittävä sotilasjoukkue meni
viime yönä Urbinosta Roccaleoneen."
"Roccaleoneen?" kertasi kapteeni miettivän näköisenä ja
tarkkaavaisempana kuin ennen, ikäänkuin sen nimen toistaminen olisi
herättänyt jonkun ajatuksen hänen mielessään. "Niin, sehän on monna
Valentinan linna."
"Juuri niin, viisas herra. Mutta mikä seurue se oli, ja minkä tähden se
oli matkalla sillä tavoin, öiseen aikaan?"
"Mistä tiedätte, että se lähti Urbinosta?" tiedusti kapteeni vakavasti.
"Siitä, että tunsin sen etunenässä olevan miehen mylviväksi soturiksi
Ercole Fortemaniksi, keskellä ratsasti Romeo Gonzaga ja jälkijoukossa
oli veli Domenico, madonnan rippi-isä — kaikki urbinolaisia."
Upseerin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi hänen kuullessaan sen.
"Oliko seurueessa naisia?" huudahti hän.
"En nähnyt ainoatakaan", vastasi narri, jonka tämä kapteenin äkillinen
innostuminen pani varomaan ja aprikoimaan.
"Mutta mukana oli neljä kantotuolia", pisti väliin Francesco, jonka
luonne ei ollut yhtä epäluuloinen eikä valpas kuin viisaan narrin.
Liian myöhään Peppe rypisti otsaansa varoittaakseen häntä. Kapteeni
kirosi ponnekkaasti.
"Hän se on", huusi hän varmasti. "Ja tämä seurue oli matkalla
Roccaleoneen, niinhän mainitsitte. Mistä sen tiedätte?"
"Kuulimme sen munkilta", vastasi Francesco empimättä.
"Sitten kautta pyhän neitsyen, he ovat käsissämme! Ho-hoi!" Hän kääntyi
toisaalle ja lähti luikkaillen juoksemaan porttivahtien majapaikkaan,
josta hän hetkisen kuluttua taaskin ilmestyi puolikymmentä sotilasta
kintereillään.
"Palatsille!" komensi hän ja miestensä sijoittuessa Francescon seurueen
ympärille lisäsi: "Tulkaa, hyvä herra! Teidän täytyy lähteä mukaamme ja
kertoa tarinanne herttualle."
"Emme lainkaan tarvitse koko tätä väkeä", vastasi Francesco kylmästi.
"Missään nimessä en voisi sivuuttaa Urbinoa käymättä tapaamassa herttua
Guidobaldoa. Olen Aquilan kreivi."
Heti kävi kapteenin käytös kunnioittavaksi. Hän pyyteli anteeksi
innokkuuden sanelemia, rajuja toimenpiteitään ja käski miestensä
jättäytyä jäljelle. Annettuaan heille määräyksen seurata häntä hän
hypähti hänelle tuodun hevosen selkään ja ratsasti torin poikki
ripeästi kreivin rinnalla. Ja ratsastaessaan hän kertoi toisille
uutisen, jonka ilveilijän herkkä arvauskyky oli jo hänelle kuiskannut.
Neiti Valentina oli karannut yöllä Urbinosta, ja hänen seurassaan
olivat menneet kolme hänen seuranaistaan ja kuten myöskin otaksuttiin,
koska he olivat kadonneet veli Domenico ja Romeo Gonzaga.
Hämmästyneenä kuulemastaan Francesco tiukkasi kertojalta lisää tietoja:
mutta kapteeni ei osannut ilmoittaa hänelle paljoakaan muuta paitsi
sitä seikkaa, että monna Valentinan arveltiin hädissään turvautuneen
siihen keinoon välttääkseen joutumasta avioliittoon Babbianon herttuan
kanssa. Guidobaldo oli harmissaan tapahtumasta ja tahtoi välttämättä
saada neidon takaisin, ennenkuin tieto hänen käyttäytymisestään
ennättäisi Gian Marian korviin. Kapteeni oli senvuoksi sangen
mielissään siitä, että hänen osakseen oli osunut viedä Guidobaldolle
tieto Valentinan olinpaikasta, jonka hän oli urkkinut Francescolta ja
narrilta.
Peppe näytti synkältä ja äreältä. Jos hän vain olisi hillinnyt kirottua
uteliaisuuttaan ja jos kreivi olisi ajoissa ottanut varoituksen varteen
ja pysynyt vaiti, ei hänen rakkaalla _patronallaan_ ehkä olisi ollut
mitään hätää. Asiain näin ollen hän — mies, joka oli valmis kuolemaan
palvellakseen monna Valentinaa — oli juuri ollut hänen pakopaikkansa
kavaltaja. Hän kuuli kreivin nauravan, ja se ääni äidytti hänen
kiukkuaan. Mutta Francesco ajatteli ainoastaan, kuinka loistavan
rohkeasti neito oli toiminut.
"Entä ne sotilaat, jotka olivat, hänen muassaan?" kummasteli hän. "Mitä
varten niin lukuisa henkivartiosto?"
Kapteeni silmäili häntä tuokion.
"Ettekö sitä arvaa?" virkkoi hän. "Ette kenties tunne Roccaleonen
linnaa."
"Olisi omituista, jollen tuntisi Italian vankinta linnoitusta."
"No, eikö se sitten ole selvää? Hän on vienyt tämän joukkueen
varusväeksi, ja Roccaleonessa hän selvästikin aikoo kapinoitsijan
tavoin vastustaa hänen korkeutensa toivomuksia."
Sen kuultuaan kreivi keikautti päätänsä taaksepäin ja pelästytti
ohimenijöitä niin hilpeällä naurunpuuskalla kuin koskaan oli lähtenyt
hänen huuliltaan.
"Hitto vieköön!" ähkyi hän naurun yhä tukahduttaessa hänen sanojaan.
"Kas siinä tyttö! Kuulitteko, mitä kapteeni puhui, Fanfulla? Hän aikoo
vastustaa tätä avioliittoa asevoimin, jos se on tarpeen. Kautta sieluni
autuuden, jos Guidobaldo vielä tämän jälkeen vaatii tätä liittoa, niin
totisesti hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Niin totta kuin elän.
sellaisesta naissukulaisesta sopii niin sotaisen ruhtinaan ylpeillä.
Eipä ihmekään, ettei Urbinossa pelätä Borgiaa." Ja hän nauroi taaskin.
Mutta kapteeni katsoi häneen karsaasti, ja Peppe rypisti otsaansa.
"Hän on kapinallinen heilakka", murahti kapteeni happamesti.
"No, no, hiljaa!" varoitti Francesco siitä huolimatta, että hän yhä
nauroi. "Jos olisitte aatelissukuinen, taittaisin kanssanne peistä
niiden sanojen tähden. Näin ollen —" Hän keskeytti lauseensa, hänen
naurunsa taukosi, ja hänen tummat silmänsä mittailivat kapteenia
omituisesti. "Parasta on olla arvostelematta häntä, herra kapteeni. Hän
kuuluu Rovere-sukuun ja on läheisesti liittynyt Montefeltro-sukuun."
Nuhde tehosi upseeriin, ja senjälkeen vallitsi heidän keskensä
äänettömyys.
Sillä aikaa, kun Francesco, Fanfulla ja Peppe etuhuoneessa vartosivat,
että heidät päästettäisiin herttuan puheille, purki narri jonkun
verran heidän lörpöttelynsä johdosta tuntemaansa katkeruutta. Upea
huone oli ahdinkoon saakka täynnä hoviväkeä. Siellä oli uhkeita
ylimyksiä ja lähettiläitä, tummia pappismiehiä ja purppuravaippaisia
kirkkoruhtinaita, teräsasuisia sotapäälliköitä ja silkkiin ja
samettiin puettuja hovimiehiä. Mutta Peppe ei piitannut mahdollisista
kuulijoista, vaan lausui moitteensa, eivätkä hänen käyttämänsä
sanontatavat olleet niin hillittyjä eivätkä niin kunnioittavia kuin
kreivin arvo olisi vaatinut. Osoittaen samaa suoramielisyyttä, jonka
tähden häntä niin yleisesti rakastettiin, Francesco ei kuitenkaan
pahastunut narrin nuhteista. Hän oivalsi, että ne olivat ansaittuja,
sillä ne loivat asiaan uutta ja paremmin selvittävää valaistusta. Mutta
pian hän näki kauemmaksi kuin narri ja hymyili toisen synkille ilmeille.
"Ei niin äänekkäästi, Peppe", tyynnytti hän pilailijaa. "Arvioit
vahingon liian suureksi. Pahimmassakin tapauksessa olemme vain vähän
jouduttaneet sitä, minkä herttua varmasti olisi saanut tietää muista
lähteistä."
"Mutta juuri siitä vähäisestä — muutamista tunneista tai päivistä —
paha koituukin", ärähti narri kärtyisesti, vaikka hiljensikin ääntänsä.
"Gian Maria palaa muutamien päivien kuluttua. Jos hän saavuttuaan
kuulisi sellaisen uutisen, että neiti Valentina on poissa, karannut
Romeo Gonzagan kanssa — sillä sellaista, käsitättehän, pian puhutaan
— niin luuletteko, että hän viipyisi täällä tai enää pitkittäisi
kosintaansa? Ei vainkaan. Näissä yksinomaan valtiollisiin päämääriin
tähtäävissä liitoissa, joissa sydämellä ei ole lainkaan osaa, vaaditaan
ainakin, ettei morsiamen mainetta ole häväistysjuorujen henkäys
himmentänyt. Hänen korkeutensa olisi palannut kotiinsa, ja madonna
olisi päässyt hänestä eroon."
"Mutta hinta olisi ollut outo, Peppe", huomautti Francesco totisesti.
"Sittenkin", lisäsi hän, "myönnän, että olisin paremmin edistänyt hänen
pyrkimystään, jos olisin pysynyt ääneti. Mutta sitä en usko, että
sellainen juttu olisi jäähdyttänyt serkkuni kiihkeyttä. Olet väärässä
pitäessäsi tätä sellaisena liittona, jossa sydämellä ei ole ollenkaan
osaa. Serkkuni puolelta — jos ihmisten kaikki puheet ovat tosia —
esittää sydän totisesti aika suurta osaa. Mutta mitä pahaa olemme
muuten tehneet?"
"Aika sen näyttää", virkkoi kyssäselkä.
"Se näyttää sitten, etten ole millään tavoin vahingoittanut monna
Valentinan etuja. Nykyisin hän on turvassa Roccaleonessa. Mitä hänen
siis tarvitsee pelätä? Guidobaldo epäilemättä lähtee hänen luoksensa
ja vallihaudan ylitse rukoilee, että hän olisi velvollisuudentuntoinen
veljentytär ja tulisi takaisin. Hän tarjoutuu tekemään niin, jos
herttua antaa hänelle ruhtinaallisen sanansa takeeksi siitä, ettei
häntä enää vaivata tällä avioliitolla. Entä sitten?"
"No niin?" murahti narri. "Entä sitten? Kuka sanoo, miten sitten
saattaa käydä? Olettakaamme, että hänen korkeutensa nujertaa hänet
väkivallalla."
"Piirityskö?" Kreivi purskahti nauramaan. "Pyh! Missä on viisautesi,
narri? Luuletko loistavan Guidobaldon innokkaasti haluavan joutua
Italian naurettavaksi ja jälkimaailman mainitsevan häntä siksi
herttuaksi, joka piiritti veljentytärtään, koska tämä vastusti hänen
määräyksiään neidon avioliitosta?"
"Guidobaldo da Montefeltro saattaa eräissä tilaisuuksissa olla kiivas
mies", vastasi narri parhaillaan, kun heidän luotansa lähtenyt upseeri
ilmestyi jälleen ja ilmoitti hänen korkeutensa odottavan heitä.
Heidän saapuessaan ruhtinaan luokse oli viimemainittu perin synkällä
tuulella ja tervehdittyään Francescoa kylmän muodollisesti esitti
heille kysymyksiä siitä seurueesta, jonka he olivat kohdanneet
edellisenä iltana. Nämä tiedustelut hän suoritti luonteenomaisen
arvokkaaseen tapaansa osoittamatta sen enempää levottomuutta kuin
asia olisi koskenut harhaan lentänyttä haukkaa. Hän kiitti Francescoa
tiedoista ja määräsi, että hovimarsalkan oli varattava huoneita kreivin
ja Fanfullan käytettäviksi niin pitkäksi aikaa kuin he suvaitsisivat
viipyä hänen hovissaan. Senjälkeen hän sanoi heille jäähyväiset,
käskien upseerin jäädä sinne saamaan häneltä määräyksiä.
"Ja hänkö", virkkoi Francesco Peppelle heidän mennessään etuhuoneen
lävitse palvelijan jäljessä, "on sellainen mies, joka ryhtyisi
piirittämään veljentyttärensä linnaa? Kerrankin, herra narri, on
viisautesi erehtynyt."
"Teidän ylhäisyytenne ei tunne herttuaa", vastasi narri. "Hänen
jäätyneen ulkokuorensa alla loimuaa ahjo, eikä olo sellaista hulluutta,
jota hän ei olisi valmis tekemään."
Mutta Francesco vain nauroi astellessaan käsi Fanfullan kainalossa
käytävää pitkin niihin huoneisiin, joihin palvelija heitä opasti.