Tämä äidin pilkka kannusti Gian Marian liikkeelle. Hän nousi
herttualliselta tuoliltaan ja laskeutui korokkeelta, jolla se seisoi,
niin myrskyisen mielialan vallassa, ettei se sallinut hänen istua
paikallaan.
"Aasin kiljuntaako?" jupisi hän, seisahtuen Caterinan eteen. Sitten
hän naurahti epämiellyttävästi. "Aasin leukaluu teki pahaa jälkeä
eräässä tilaisuudessa, madonna, ja niin saattaa käydä uudelleen.
Hitunen malttia, niin kyllä näette." Sitten hän pirteämmän näköisenä
puhutteli neljää äänetöntä hovimiestään. "Te kuulitte, mitä hän sanoi,
hyvät herrat", huudahti hän. "Miten pitäisi minun mielestänne menetellä
sellaiseen kavaltajaan nähden?" Hän odotti joitakuita sekunteja
vastausta, ja häntä näytti kiukuttavan, ettei vastausta kuulunut. "Eikö
teillä siis ole minkäänlaista neuvoa minulle?" tiedusti hän tylysti.
"En ollut luullut", sai Lodi vaivoin sanotuksi, "teidän korkeutenne
tarvitsevan neuvoa tällaisessa tapauksessa. Teidät oli johdettu
päättelemään, että Aquilan herra oli kavaltaja, mutta siitä, mitä
kaikki olemme kuulleet, teidän korkeutenne pitäisi nyt oivaltaa, ettei
hän ole."
"Pitäisikö minun?" vastasi herttua, seisahtuen liikkumattomaksi
ja kiinnittäen Fabrizioon katseen, joka oli himmeä kuin käärmeen.
"Herra da Lodi, uskollisuudessanne on viime aikoina näkynyt
horjumisen merkkejä. Jos olenkin Jumalan ja Hänen autuaiden pyhäinsä
armosta hallinnut armollisena ruhtinaana ja hairahtunut liian
paljon kallistumaan lempeyteen, haluaisin varoittaa teitä olemaan
koettelematta lempeyttäni liian kovasti. Olen sittenkin vain ihminen."
Hän kääntyi vastassaan olevasta vanhasta, pelottomasta valtiomiehestä
silmäilemään seurueen muita, huolestuneina katselevia jäseniä.
"Vaitiolonne, hyvät herrat, ilmaisee teidän arvostelunne tässä asiassa
olevan samanlaisen kuin minun. Ja te olette viisaita, sillä tällaisessa
tapauksessa ei voi tulla kysymykseen muuta kuin yksi menettelytapa.
Serkkuni on tänään lausunut sellaisia sanoja, jollaisia yksikään mies
ei ole koskaan lausunut ruhtinaalle menettämättä henkeään. Emmekä me
tee poikkeusta siitä säännöstä. Aquilan kreivin pään täytyy pudota
hänen uhkarohkeutensa hinnaksi."
"Poikani!" kirkaisi Caterina kauhistuneesti. Gian Maria katsoi häneen
intohimon vallassa, kasvot täpläisinä.
"Olen sen sanonut", ärähti hän. "En nuku, ennenkuin hän kuolee."
"Mutta mahdollisesti et sitten enää herääkään", tokaisi äiti. Ja sen
etulaukauksen jälkeen hän syyti Gian Marialle karvaimman arvostelun,
mitä viimemainittu oli milloinkaan kuullut. Purevilla liikanimillä ja
ylenkatseellisilla sanoilla hän koetti saada herttuan tajuamaan, kuinka
järjetön hänen aikomuksensa oli. Oliko hän tosiaankin kyllästynyt
hallitsemaan Babbianoa? Jos asianlaita oli niin, lausui Caterina,
tarvitsi hänen vain odottaa Caesar Borgian tuloa. Hänen ei tarvinnut
jouduttaa tapahtumia sellaisella teolla, joka johtaisi kapinaan,
saattaisi kansan nousemaan kostaakseen epäjumalansa puolesta.
"Olette esittänyt minulle ainoastaan lisäsyitä", vastasi Gian Maria
jäykästi. "Herttuakunnassani ei ole tilaa sellaiselle miehelle, jonka
kuoleman, jos näkisin hyväksi sen aiheuttaa, oma kansani minulle
kostaisi."
"Lähetä hänet sitten pois alueiltasi!" kehoitti Caterina. "Karkoita
hänet maanpakoon, ja kaikki saattaa käydä hyvin. Mutta jos surmaat
hänet, en pidä henkeäsi päivän palkan arvoisena."
Tämä neuvo oli järkevä, ja vihdoin saatiin herttua taivutetuksi
hyväksymään se. Mutta sitä varten tarvittiin hovimiesten loputtomia
rukouksia ja suostuttelevan Caterinan purevaa ivaa ja ennustuksia
siitä, mikä kohtalo häntä varmasti odottaisi, jos hän kajoaisi niin
rakastetun miehen henkeen. Vihdoin hän vasten tahtoaankin jurosti
myöntyi tyytymään serkkunsa karkoitukseen. Mutta sen luvatessaan
hän tunsi suunnatonta katkeruutta ja harmia, sillä hänen kateuttaan
ei olisi voinut rauhoittaa mikään muu kuin Francescon kuolema.
Varmastikaan ei mikään muu kuin seurausten pelko, jonka hänen äitinsä
oli virittänyt hänen sydämessään, olisi voinut taivuttaa häntä
tyytymään Aquilan kreivin karkoittamiseen.
Hän noudatti Martinon ja käski hänen antaa kreiville takaisin miekan.
Maanpakosanoman viemisen hän uskoi Fabrizio da Lodille, jonka hän
velvoitti ilmoittamaan Francescolle, että hänelle myönnettiin
neljäkolmatta tuntia, joiden aikana hänen tuli laittautua pois Gian
Maria Sforzan alueilta.
Sen tehtyään herttua perin huonolla tuulella — kääntyi
kantapäänsä varassa ympäri, poistui otsa synkkänä herttuallisesta
valtaistuinsalista ja meni kenenkään saattamatta omiin huoneisiinsa.
Riemastuneena lähti Fabrizio da Lodi asialleen, jonka hän suoritti,
liittäen siihen eräitä kehoituksia, jotka olisivat maksaneet hänen
päänsä, jos ne olisivat joutuneet Gian Marian tietoon. Hän nimittäin
käytti hyväkseen tilaisuutta taaskin tyrkyttääkseen Francescolle
Babbianon valtaistuinta.
"Hetki on hyvin otollinen", huomautti hän, "ja kansa rakastaa teitä
varmasti enemmän kuin ainoatakaan ruhtinasta on ikinä rakastettu. Juuri
kansan edun vuoksi rukoilen. Te olette sen ainoa toivo. Ettekö suostu
tulemaan sen johtajaksi?"
Jos Francesco epäröi tuokion, johtui se pikemminkin kruunun
tarjoamistavan herättämistä mietteistä kuin siitä, että tarjous olisi
häntä kiehtonut. Kerran — silloin yöllä Sant' Angelossa — hän oli
tuntenut kiusausta ja hetkisen kuunnellut häntä valtaan kutsuvan äänen
viettelystä. Mutta nyt ei ollut niin. Hän ajatteli kansaa, joka luotti
häneen niin vakaasti, joka osoitti häntä kohtaan sellaista ihailevaa
rakkautta, jolle hän vuorostaan toivoi kaikkea hyvää ja jota hän olisi
mielellään palvellut millä muulla tavoin tahansa paitsi tällä. Hän
ravisti päätänsä ja hylkäsi tarjouksen, hymyillen pahoittelevasti.
"Olkaa kärsivällinen, vanha ystävä!" lisäsi hän. "Minä en ole sellaista
ainesta, josta saadaan hyviä ruhtinaita, vaikka te niin luulette.
Se on sellainen pakottava tilanne, johon en hevin myy itseäni. Minä
kaipaan miehen elämää. Fabrizio — vapaata elämää, jota eivät ohjaa
neuvonantajat eikä rahvaan mielivalta."
Fabrizion kasvot kävivät murheellisiksi. Hän huokasi syvään,
mutta koska hänen ei olisi ollut hyvä kovin kauan viipyä
puhelemassa sellaisen henkilön kanssa, joka herttuan silmissä
oli valtiopetoksellinen, ei hän voinut itsepintaisesti hokea
suostuttelukaan, joiden sittenkin, kuten hän selvästi oivalsi, täytyisi
loppujen lopuksi osoittautua hyödyttömiksi.
"Babbianon kansan pelastus", jupisi hän, "olisi myöskin teidän
ylhäisyytenne pelastus, koska teidän ei tarvitsisi lähteä maanpakoon,
jos suostuisitte ehdottamaani menettelyyn".
"No, mutta tämä maanpakohan sopii minulle mainion hyvin", vastasi
Francesco. "Olen ollut joutilaana liian kauan, ja harhailu-into
polttaa taaskin suonissani. Katselen vielä kerran maailmaa, ja kun
kyllästyn vaeltamaan, voin vetäytyä tiluksilleni Aquilaan, ja siellä
Toscanan sopukassa, liian halvassa vetääkseen puoleensa valloittajan
katsetta, ei kukaan minua häiritse, vaan saan levätä. Babbianossa,
hyvä ystävä, ei minua tämän illan jälkeen enää nähdä. Kun minä olen
poissa ja kansa käsittää, ettei se voi saada, mitä haluaisi, se ehkä
tyytyy siihen, mitä se voi saada." Ja hän heilautti kättänsä herttuan
valtaistuinsaliin vievään oveen päin. Senjälkeen hän sanoi jäähyväiset
vanhalle ystävälleen ja kädessään miekka ja tikari, jotka kapteeni
Armstadt oli palauttanut hänelle, hän poistui reippaasti palatsin
pohjoiseen siipirakennukseen, jossa hänen majapaikkansa oli.
Etuhuoneessa hän lähetti pois palvelijoistaan ne, jotka oli otettu
herttuan talouden henkilökunnasta, ja käski omien toskanalaisten
seuralaistensa Zaccarian ja Lanciotton huolehtia hänen tavaroittensa
sullomisesta ja laittaa kaikki lähtökuntoon tunnin kuluessa.
Hän ei ollut pelkuri, mutta häntä ei haluttanut kuolla juuri nyt vielä,
jos sen saattoi kunniakkaasti välttää. Elämällä oli nautintoja tarjolla
Francesco del Falcolle, ja se kannusti häntä kiiruhtamaan, sillä hän
tunsi hyvin serkkunsa häikäilemättömyyden. Hän käsitti hyvin, että Gian
Maria oli painavilla perusteluilla pakotettu sallimaan hänen lähteä, ja
älykkäänä miehenä hän pelkäsi, että jos hän viipyisi, hänen serkkunsa
saattaisi pyörtää päätöksensä ja kysymättä toista kertaa keneltäkään
neuvoa toimittaa hänet pois tieltä välittämättä seurauksista.
Jätettyään Lanciotton puuhailemaan etuhuoneeseen kreivi meni Zaccarian
saattamana makuukamariinsa laittamaan asuunsa välttämättömiä muutoksia.
Mutta tuskin hän oli ennättänyt aloittaa, kun hänen työnsä keskeytti
Fanfulla degli Arcipreti, jonka Lanciotto opasti sisälle. Francescon
kasvot ilostuivat hänen nähdessään ystävänsä, ja hän ojensi kätensä.
"Mitä oikein on tapahtunut?" huudahti uljas nuorukainen, lisäten
sellaista, mikä osoitti hänen tiedustuksensa tarpeettomaksi, sillä hän
oli kuullut Fabrizio Lodilta koko jutun. Hän istuutui vuoteen laidalle
ja lainkaan kaihtamatta Zaccariaa — jonka hän tiesi uskolliseksi ja
luotettavaksi — koetti taivuttaa kreiviä siihen, mihin Fabrizio ei
ollut saanut häntä taipumaan. Mutta Paolo keskeytti hänen puheensa
jyrkästi, ennenkuin hän oli ehtinyt kovinkaan pitkälle.
"Jättäkää se silleen!" pyysi hän, ja vaikka hän sanoikin sen naurusuin,
soinnahti hänen sävystään jäyhää päättäväisyyttä. "Olen harhaileva
ritari enkä ruhtinas enkä salli kenenkään käännyttää itseäni. Se tekisi
vapaasta miehestä helootin, ettekä te, Fanfulla, rakasta minua, jos
siitä enää väittelette. Luuletteko, että olen suruissani ja masentunut
ajatellessani tätä maanpakoa? Ei, poika; veri alkoi virrata nopeammin
suonissani, kun kuulin tästä tuomiosta. Se päästää minut vapaaksi
Babbianosta yhdessä tunnissa, kun taas velvollisuuteni — kansan
rakkauden korvaaminen — olisi muutoin ehkä pidättänyt minua täällä, ja
se antaa minulle vapauden lähteä, kelpo Fanfulla, etsimään sellaisia
seikkailuja, joihin haluan antautua." Hän levitti kätensä ja paljasti
oivalliset hampaansa purskahtaessaan hilpeään nauruun.
Fanfulla silmäili kreiviä, ja häneen tarttui toisen mielialan meluisa
iloisuus.
"Niin, totta tosiaan, herra kreivi", myönsi hän, "olette liian komea
lintu laulamaan häkissä. Mutta lähteä kiertämään harhailevana ritarina
—" Hän katkaisi puheensa ja levitti kätensä vastalauseeksi. "Enää ei
ole lohikäärmeitä pitämässä prinsessoja vangittuina."
"Voi! Ei ole. Mutta venetsialaiset ovat sodan kynnyksellä, ja heillä
kyllä on työtä käsilleni. Minulta ei puutu ystäviä heidän parissaan."
Fanfulla huoahti.
"Ja niin me menetämme teidät. Babbianon pontevin mies poistuu luotamme
hädän hetkellä herttua-tolvanan karkoittamana. Kautta sieluni, herra
Francesco, toivoistapa voivani tulla mukaanne. Täällä ei ole mitään
tekemistä."
Francesco, joka veti saapasta jalkaansa, keskeytti puuhansa ja kohotti
katseensa ystäväänsä, tuijottaen häneen hetkisen.
"Jos te sitä haluatte, Fanfulla, otan teidät riemumielin kumppanikseni."
Ja nyt se ajatus tunkeutui todenteolla Fanfullan mieleen, sillä hänen
äskeiset sanansa olivat olleet jotensakin ajattelemattomat. Mutta koska
Francesco pyysi häntä, miksipä ei tosiaankin?
Ja niinpä kävi, että sen lämpöisen, toukokuisen illan kolmannella
tunnilla nelimiehinen ratsuseurue ja kaksi kuormamuulia poistuivat
Babbianosta ja lähtivät sille tielle, joka vie Vinamareen ja
sieltä Urbinon alueelle. Nämä ratsastajat olivat Aquilan kreivi ja
Fanfulla degli Arcipreti saattajinaan Lanciotto, joka talutti näiden
harhailevien ritarien aseita kantavaa, ja Zaccaria, joka ohjasi heidän
muilla matkatavaroillaan sälytettyä muulia.
He ratsastivat koko yön tähtien valossa ja vielä noin kolme tuntia
auringonnousun jälkeen. Sitten he pysähtyivät kumpujen väliseen notkoon
jokseenkin lähellä Fabrianoa. He panivat hevosensa liekaan rauhaisia
laakereita ja suojaavia silkkiäispuita kasvavaan lehtoon vierun
juurelle, jota peittivät öljypuut, harmaat, pahkaiset ja käpertyneet
kuin iäkkäät raajarikot, ja Esino-joen partaalle sellaisessa kohdassa,
jossa se oli niin kapea, että vireä mies olisi jaksanut hypätä sen
ylitse, Siellä he sitten levittivät vaippansa ruohikolle, ja Zaccaria
otti esille elintarpeet ja asetti heidän eteensä yksinkertaisen
aterian, leipää, viiniä ja paistettua lintua, joka kiihoitti
näiden nälkäisten miesten ruokahalua enemmän kuin juhlapöytä olisi
kiihoittanut johonkin muuhun aikaan. Ja syötyään he paneutuivat
pitkäkseen puron varrelle ja kuluttivat aikaansa rattoisalla
haastelulla, kunnes vaipuivat uneen. He lepäsivät päivän kuumimman
ajan, ja herättyään noin kolme tuntia keskipäivän jälkeen kreivi nousi
ja meni kymmenkunta askelta puron vartta alaspäin kohdalle, jossa se
laski vähäiseen järveen — lammikkoon, yhtä syvään ja siniseen kuin
sen kuvastama pilvetön taivas oli. Siellä hän riisui tamineensa ja
hyppäsi päistikkaa veteen, kohotakseen muutamien minuuttien kuluttua
jälleen rannalle virkistyneenä ja reipastuneena sekä ruumiiltaan että
sielultaan.
Herätessään Fanfulla näki itseään kohti tulevan ilmestyksen, hahmon,
joustavan ja jäntevän kuin metsän jumalan; vesi kimalteli tulijan
norsunluunvalkealla iholla ja välkkyi hänen kiiltävän mustissa
hiuksissaan auringonsäteiden niihin osuessa.
"Sanokaahan nyt, Fanfulla, onko olemassa mieleltään niin turmeltunutta
miestä, että hän pitäisi herttuallista kruunua tätä parempana!"
Ja nähdessään Francescon säteilevän ilmeen hovimies kenties vihdoinkin
ymmärsi, kuinka likainen olisi se kunnianhimo, joka jaksaisi houkutella
miehen sellaisesta jumalaisesta vapaudesta ja sen tarjoamasta
pyhästä, kaikkivaltaavasta riemusta. Kun hänen ajatuksensa kerran
olivat joutuneet sille uralle, puhelivat he siitä kreivin jälleen
pukiessa ylleen asunsa — punaiset housunsa, polveen saakka ulottuvat,
parkitsemattomasta nahasta valmistetut saappaansa ja korukirjailuilla
koristetun, yksinkertaisesta, ruskeasta kankaasta ommellun asenuttunsa,
johon, kuten huhuttiin, tikari ei pystynyt. Vihdoin hän nousi
kiinnittämään uumenilleen takoteräksisen vyönsä, josta riippui hänen
lonkkansa takana vankka, pitkähkö tikari, ainoa hänen kantamansa ase.
Hänen komennuksestaan hevoset taaskin satuloitiin, ja kuormamuulit
sälytettiin uudelleen. Hänen jalustintaan piteli Lanciotto, ja Zaccaria
teki saman palveluksen Fanfullalle. Pian he laskettivat lyhyttä laukkaa
tuoksuisesta lehdosta laajojen, vihreiden laidunmaiden joustavalle
ruohikolle. He menivät joen ylitse sellaisella kohdalla, jossa veden
laajentunut pinta tuskin kohosi heidän ratsujensa selkää ylemmäksi;
sitten he kaarsivat itäänpäin ja ratsastivat poispäin kukkuloista parin
kilometrin verran, kunnes saapuivat maantielle. Täällä he kääntyivät
jälleen pohjoiseen ja etenivät Caglia kohti.
Kellojen soittaessa Ave Mariaa pysähtyi ratsujoukko Valdicampon
palatsin eteen, jossa Gian Maria oli vieraillut kaksi päivää
aikaisemmin. Sen portit avattiin nyt yhtä kerkeästi levälleen
päästämään sisälle kuuluisaa ja maineikasta Aquilan kreiviä, jota herra
Valdicampo piti ihan yhtä suuressa arvossa kuin hänen mahtavampaa
serkkuaan. Hänen ja Fanfullan käytettäväksi luovutettiin huoneita;
palvelijoita määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan; heille tuotiin
uudet asut, ja Francescon kunniaksi järjestettiin komeat illalliset.
Eikä auliin Valdicampon käytös muuttunut kylmemmäksi hänen saatuaan
tietää, että Francesco oli joutunut epäsuosioon Babbianon hovissa ja
karkoitettu herttua Gian Marian alueilta. Hän lausui myötätuntoisen
pahoittelunsa niin ikävän seikan johdosta, mutta hienotunteisesti
pidättyi lausumasta mielipidettään siitä.
Mutta kun myöhemmin illallispöydässä valioviinit kenties olivat hiukan
höllentäneet hänen varovaisuuttaan, antautui hän lausumaan Gian Marian
menettelytavoista arvosteluja, jotka eivät suinkaan olleet kiittäviä.
"Täällä minun talossani", kertoi hän, "teki hän eräälle kovaonniselle
poloiselle kauheaa väkivaltaa, josta minä kenties vielä vaadin häneltä
selvitystä — koska se tapahtui minun kattoni alla, vaikka minä en
tiennytkään siitä mitään".
Kun Paolo tiukkasi häneltä tarkempia tietoja, ilmoitti hän, että
kysymyksessä oleva onneton oli Urbinon narri Peppe. Silloin Paolon
katse kävi tarkkaavammaksi. Nyt hänen mieleensä välähti se muisto, että
hän oli kuukausi sitten kohdannut narrin ja tämän emännän metsässä,
ja hänen päähänsä pälkähti, että hän saattoi oikein arvata, mistä
lähteestä hätien serkkunsa oli saanut ne tiedot, jotka olivat johtaneet
hänen vangitsemiseensa ja karkoitukseensa.
"Millaista väkivaltaa hän teki?" tiedusti Francesco.
"Peppen oman kertoman mukaan hän nähtävästi tiesi jotakin, mitä Gian
Maria tahtoi tietää, mutta minkä Peppe oli vannonut pitävänsä salassa.
Gian Maria vangitutti hänet salaa ja kuljetutti hänet pois Urbinosta.
Hänen _sbirrinsä_ toi miekkosen tänne, ja pakottaakseen hänet puhumaan
herttua järjesti makuuhuoneeseensa väliaikaisen _tratta di corden_,
jolla oli toivottu tulos."
Kreivin kasvot synkkenivät suuttumuksesta. "Se raukka!" mutisi hän. "Se
kurja raukka!"
"Mutta ajatelkaahan, herra kreivi", huudahti Valdicampo, "että tämä
Peppe-rukka on heikko ja rujomuotoinen olento, jolla ei ole tavallisen
miehen voimia, älkääkä tuomitko häntä liian tylysti!"
"En puhunut hänestä", vastasi Francesco, "vaan serkustani, tuosta
raukkamaisesta tyrannista Gian Maria Sforzasta. Mutta sanokaahan, herra
Valdicampo, miten on Peppen käynyt!"
"Hän on vielä täällä. Käskin hoitaa häntä, ja hänen tilansa on jo nyt
paljoa parempi. Ennen pitkää hän kyllä toipuu, mutta vielä muutamia
päiviä hänen käsivartensa ovat melkein käyttökelvottomat. Ne olivat
miltei repeytyneet irti ruumiista."
Aterian jälkeen Francesco pyysi isäntäänsä viemään hänet Peppen
huoneeseen. Siihen Valdicampo suostui, ja jätettyään Fanfullan
perheensä naisten seuraan hän saattoi kreivin siihen huoneeseen,
jossa onneton, rääkätty kyssäselkä virui vuoteessa erään Valdicampon
talouteen kuutuvan naisen hoitelemana.
"Täällä on vieras, joka haluaa nähdä sinua, Peppe", ilmoitti vanha
herra asettaessaan kynttilänsä vuoteen vieressä olevalle pöydälle.
Narri käänsi ison päänsä tulijaa kohti ja tähysti surullisilla
silmillään vieraan kasvoja. Kun hän näki ne, levisi hänen piirteilleen
kauhuinen ilme.
"Teidän ylhäisyytenne", huusi hän, ponnistautuen istumaan, "jalo,
armollinen herra, armahtakaa minua! Olisin voinut kiskoa irti tämän
raukkamaisen kieleni. Mutta jos tietäisitte, millaisia tuskia kärsin
ja miten he minua kiduttivat saadakseen minut pettämään valani, niin
kenties te itsekin säälisitte minua."
"Kyllähän minä säälinkin", vakuutti Francesco lempeästi. "Totisesti,
jos olisin aavistanut, millaisia seurauksia siitä valasta sinulle
olisi, en olisi sallinut sinun sitä vannoa."
Peppen kasvojen pelokas ilme muuttui epäileväksi.
"Annatteko minulle anteeksi, herra kreivi?" huudahti hän. "Teidän
astuessanne sisään pelkäsin teidän tulleen rankaisemaan minua kaikesta
siitä pahasta, mitä olen puhumisellani teille ehkä tehnyt. Mutta jos
te annatte minulle anteeksi, saan kenties anteeksi taivaaltakin enkä
ehkä joudu kadotukseen. Ja se olisi kovin surkeata, sillä mitä, herra
kreivi, tekisin helvetissä?"
"Ilkkuisit Gian Marian tuskille", vastasi Francesco, naurahtaen.
"Sentähden melkein kannattaisi palaa", aprikoi Peppe, ojentaen
kättänsä, jonka raadeltu turvonnut ranne osoitti, millaista kidutusta
hän oli saanut kestää. Sen nähdessään kirposi kreivin huulilta
kiukkuisen kauhun huudahdus, ja hän ehätti tiedustamaan, miten
narri-poloinen voi.
"Enää ei minun ole niin kovin paha olla", vastasi Peppe, "ja olen
pysynyt vuoteessa ainoastaan sen tähden, että herra Valdicampo sitä
jyrkästi vaatii. En tosin juuri pysty käyttämään käsiäni, mutta ne
ovat paranemaan päin. Huomenna nousen jalkeille ja toivon pääseväni
lähtemään Urbinoon, jossa rakas emäntäni varmaankin on huolissaan ja
peloissaan poissaoloni tähden, sillä hän on oikein hyväntahtoinen ja
helläsydäminen nainen."
Tämän Peppen päätöksen johdosta kreivi tarjoutui saattamaan hänet
seuraavana päivänä Urbinoon, koska hän itse matkustaisi sitä kautta.
Sen tarjouksen narri hyväksyi empimättä ja iloisen kiitollisesti.