Kun korkea ja mahtava Gian Maria Sforza aamulla kahdennellakolmatta
tunnilla ratsasti pääkaupunkiinsa Babbianoon, oli kaupunki rajun
kuohunnan vallassa, mikä johtui, kuten hän oikein arvasi, Caesar
Borgian lähettilään pahaenteisestä saapumisesta.
Häntä vastassa oli Porta Romanalla sankka ja ynseä väkijoukko, joka
pysyi syvän äänettömänä hänen ratsastaessaan kaupunkiin Alvarin ja
Santin seuraamana sekä kahdenkymmenen täysissä varuksissa olevan
vartiomiehensä ympäröimänä. Tässä äänettömyydessä oli uhkaa,
peloittavampaa kuin huudot, ja herttuan kasvot olivat hyvin kalpeat,
kun hän sinkautteli voimattoman raivon äkäisiä silmäyksiä sinne
tänne. Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Heidän ratsastaessaan Borgo
dell' Annunziatalle, taajeni väkijoukko, ja hiljaisuuden syrjäyttivät
myrskyinen ulvonta ja kiukkuiset kiljaisut. Rahvas kävi uhkaavaksi,
ja Armstadtin määräyksestä — herttua oli nyt liiaksi pelon lamauttama
käskeäkseen mitään — laskivat sotilaat keihäänsä tanaan aukaistakseen
tietä, samalla kun yksi tai kaksi kaupunkilaista, jotka aaltoileva
ihmistulva oli työntänyt liian likelle ratsujoukkoa, sortui hevosten
jalkoihin.
Ivalliset äänet kyselivät herttualta, oliko hän naimisissa ja missä
olivat hänen appensa keihäsmiehet, joiden piti suojella heitä Borgiaa
vastaan. Jotkut vaativat selvitystä siitä, mihin viimeksi nostettu,
yletön vero oli mennyt ja missä oli se armeija, joka sillä olisi
pitänyt värvätä. Tähän vastasivat toiset herttuan puolesta, ladellen
parikymmentä kehnoa tarkoitusperää, joihin rahat oli tungettu.
Sitten kajahti äkkiä huuto: "Murhaaja!" Sitä seurasi kiukkuisia
vaatimuksia, että hänen oli palautettava henkiin uljas Ferrabraccio,
Amerini, kansan ystävä, ja ne muut, jotka hän oli äskettäin
teurastanut, tai sitten seurattava heitä kuolemaan. Vihdoin kiiri
hurjasti hänen korvissaan Aquilan kreivin nimi, joka aiheutti
myrskyisen huudon: "_Evviva!_ Eläköön Francesco del Falco!" Ja
itsepintainen, muiden seasta voimakkaana kaikuva ääni nimitti häntä
jo "il Duca Francescoksi". Silloin kohosi veri Gian Marian aivoihin,
ja suuttumuksen aalto sysäsi syrjään pelon hänen sydämestään. Hän
nousi seisomaan jalustimissaan, ja hänen silmänsä välkkyivät hänet
vallanneesta kateellisesta raivosta.
"Martino!" karjui hän käheästi kapteenilleen. "Keihäät tanaan ja
laskettakaa tuon joukon lävitse täyttä neliä!"
Vanttera sveitsiläinen empi, vaikka olikin rohkea mies. Alvaro de
Alvari ja Gismondo Santi katsahtivat toisiinsa huolestuneina, ja vanha,
säikkymätön valtiomies, jonka sydämessä rahvaan uhkaava myllerrys ei
ollut herättänyt vähäisintäkään pelon häivettä, kalpeni kuultuaan tämän
määräyksen.
"Teidän korkeutenne", vetosi hän herttuaan, "ette voi tarkoittaa sitä".
"Enkö voi tarkoittaa sitä?" kivahti Gian Maria, samalla kun hänen
katseensa siirtyi Santista epäröivään kapteeniin. "Tomppeli!" ärjäisi
hän jälkimäiselle. "Tyhmä elukka, mitä varrot? Etkö kuullut sanojani?"
Sekuntiakaan vitkastelematta kapteeni nyt nosti miekkansa koholle ja
karjui syvällä kurkkuäänellään miehilleen komennuksen, joka sai heidän
keihäänsä painumaan alemmaksi kuin vaakasuoraan. Myöskin rahvas oli
kuullut julman komennuksen, ja lähinnä ratsujoukkoa olevat heräsivät
tajuamaan vaaransa ja olisivat perääntyneet, jolleivät muut olisi
takaapäin sulloutuneet tiukalle ja pitäneet heitä kuoleman vuoksessa,
joka nyt syöksyi heitä kohti aseiden kalahdellessa ja käheiden huutojen
kaikuessa.
Nyt täyttivät kirkaisut ilman, jossa äskettäin oli sinkoillut
äänekkäitä uhkauksia. Mutta väkijoukossa oli joitakuita, jotka eivät
halunneet olla tämän teurastuksen toimettomia katselijoita. Puolet
torin kivistä lensivät ratsujoukon jäljessä ja putosivat itsepintaisena
kuurona sotilaiden varuksille, kolhien useita teräskypärejä niiden
kantajien kivuksi ja epämukavuudeksi. Herttuaan itseensä osui kaksi
kiveä, ja Santin suojaamattomaan päähän tuli paha haava, josta vuoti
runsaasti verta, värjäten hänen lumivalkeita hiuksiaan.
Näin rumalla tavalla he vihdoin saapuivat herttualliseen palatsiin,
jättäen jälkeensä kuolleita ja loukkaantuneita osoittamaan tietä, jota
myöten he olivat tulleet.
Vihan vimmassa Gian Maria meni huoneisiinsa eikä tullut jälleen
näkyviin, ennenkuin hänelle noin kahden tunnin kuluttua ilmoitettiin
Caesar Borgian, Valentinoisin herttuan, lähettilään pyrkivän hänen
puheilleen.
Yhäti raivostuneena ja kihisten kiukusta hänen osakseen tulleen
häpäisevän mielenosoituksen tähden Gian Maria — perin sopimattomalla
tuulella sellaista keskustelua varten, joka olisi vaatinut kylmyyttä
ja mielenmalttia terävämmiltäkin aivoilta kuin hänen olivat — otti
vastaan lähettilään, synkän, pappiskasvoisen espanjalaisen, palatsin
valtaistuinsalissa. Herttuan seurassa olivat Alvari, Santi ja Fabrizio
da Lodi, samalla kun hänen äitinsä Caterina Colonna istui tuolilla,
jonka tulipunaiseen samettipäällykseen oli kullalla kirjailtu Sforzan
leijona.
Keskustelu oli lyhyt, ja sen lopun karkeus oli räikeästi ristiriidassa
sen alun muodollisen kohteliaisuuden kanssa. Pian kävi selväksi, että
lähettilään varsinainen tehtävä oli rakentaa isäntänsä puolesta riitaa
Babbianon kanssa, jotta Borgia saisi järkevän tekosyyn hyökätäkseen
herttuakuntaan. Hän vaati, aluksi kohteliaasti ja rauhallisesti,
mutta myöhemmin — saatuaan epäyksen — röyhkeän tiukasti Gian Mariaa
hankkimaan Valentinoisin herttualle sata ratsumiestä — tai viisisataa
jalkamiestä — jotta hänkin osaltaan jossakin määrin auttaisi Caesar
Borgiaa tämän aikoessa ryhtyä vastustamaan ranskalaisia, jotka
uhkasivat tunkeutua maahan.
Gian Maria ei välittänyt rahtuakaan niistä pidättävistä sanoista,
joita Lodi kuiski hänen korvaansa, kehoittaen häntä viivyttelemään,
lykkäämään tämän asian siksi, kunnes liitto Urbinon suvun kanssa olisi
lopullisesti solmittu ja heidän asemansa vahvistunut niin paljon, että
he pystyisivät uhmaamaan Caesar Borgian vihaa. Mutta ei tämä eivätkä
ne vihaiset, merkitsevät silmäykset, joita hänen älykäs äitinsä loi
häneen, kyenneet hillitsemään häntä. Hän totteli ainoastaan itsepäisen
mielialansa ääntä uneksimattakaan niistä seurauksista, joita hänelle
saattaisi koitua.
"Viekää Valentinoisin herttualle minulta seuraava vastaus", lausui hän
lopuksi. "Ilmoittakaa hänelle, että ne keihäsmiehet, jotka minulla on
Babbianossa, aion pitää voidakseni niillä puolustaa omia rajojani hänen
rosvomaisia hyökkäyksiään vastaan. Herra da Lodi", lisäsi hän, kääntyen
Fabrizion puoleen, malttamatta edes kuunnella, oliko lähettiläällä
vielä jotakin sanottavaa, "käskekää opastaa tämä herra takaisin
majapaikkaansa ja huolehtikaa siitä, että hänet turvallisesti saatetaan
täältä herttuakuntamme rajalle saakka!"
Kun lähettiläs kasvot tulipunaisina ja katse uhkaavana oli poistunut
Lodin saattamana, nousi rouva Caterina ihan kuin törkeästi loukatun
kärsivällisyyden ruumiillistumana ja syyti karvaita moitteita
harkitsemattomalle pojalleen.
"Hupakko!" myrskysi hän. "Tuolla menee herttuakuntasi — tuon miehen
kämmenellä." Sitten hän naurahti katkerasti. "Viskatessasi sen pois
olet kenties sittenkin tehnyt viisaan valinnan, sillä niin totta kuin
taivaassa on Jumala, olet tyyten kelvoton sitä säilyttämään."
"Korkea äitini", vastasi Gian Maria niin arvokkaasti kuin suinkin
saattoi aivojensa ollessa niin surkean sekasortoisessa tilassa
kuin ne nyt tuntuivat olevan, "teidän olisi viisainta antautua
naisentehtäviinne sekaantumatta miehen puuhiin".
"Miehen puuhiin!" pilkkasi rouva Caterina. "Ja sinä hoidat niitä
vallattoman pojan tai oikullisen naisen tavoin."
"Minä hoidan niitä, madonna, niinkuin minusta paraalta näyttää,
sillä sattumalta olen juuri _minä_ Babbianon herttua", vastasi Gian
Maria jurosti. "En ikinä pelkää ainoatakaan maanpinnalla astellutta
paavinpoikaa. Liitto Urbinon kanssa on miltei solmittu. Jos Valentino,
sittenkun se asia on järjestetty, näyttää hampaitaan, niin — Jumal'
auta! — me näytämme omiamme."
"Niin, mutta erotus on se, että hänellä on suden hampaat ja sinulla
lampaan. Sitäpaitsi on liitto Urbinon kanssa vielä keskeneräinen.
Sinun olisi ollut viisaampaa lähettää lähettiläs takaisin annettuasi
hänelle jonkun epämääräisen lupauksen, jonka nojalla olisit saanut
kylliksi aikaa lopullisesti järjestääksesi asiat Montefeltron suvun
kanssa. Asiain näin ollen ovat päiväsi luetut. Caesarille lähettämäsi
sanoman jälkeen hän toimii heti. Omasta puolestani minulla ei ole
lainkaan halua joutua hyökkääjän saaliiksi, ja minä poistun Babbianosta
etsiäkseni turvaa Napolista. Ja jos saan tarjota sinulle vielä
viimeisesi neuvon, on se se, että sinun pitäisi tehdä samoin."
Gian Maria nousi pystyyn ja tuli alas korokkeelta, silmäillen häntä
tylsän hämmästyneesi. Sitten hän ikäänkuin apua pyytääkseen katsahti
Alvariin, Santiin ja viimeksi Lodiin, joka oli palannut Caterinan
puhuessa. Mutta heistä ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja kaikkien
silmät olivat vakavat.
"Arkoja raukkoja olette kaikki!" ivasi hän. Sitten hänen kasvonsa
synkkenivät, ja hänen sävynsä kävi tiukemmaksi. "Sellainen en minä
ole", vakuutti hän, "joskin menneisyydessä lienen joskus sellaiselta
näyttänyt. Olen vihdoinkin herännyt, hyvät herrat. Kuulin tänään
Babbianon kaduilla äänen ja näin näyn, ja ne valoivat tulta
verisuoniini. Teidän ennen tuntemanne säyseä, pehmeä, hellittelevä
herttua on poissa. Leijona on vihdoinkin hereillä, ja saatte nähdä
sellaista, mistä ette ole uneksineetkaan."
Toisten nyt katsellessa häntä lisäsi heidän silmiensä vakavuutta
pelokkaan ihmettelevä ja kysyvä ilme. Aikoiko hänen järkensä pettää sen
hirveän pingoituksen johdosta, joka sitä oli painanut sinä päivänä?
Jollei se ollut hulluutta, niin mitä muuta merkitsi moinen hurja
kerskailu?
"Oletteko kaikki mykkiä?" kivahti hän silmissään kuumeinen kiilto. "Vai
arveletteko minun lupaavan enemmän kuin kykenen täyttämään. Saatte itse
päättää, ja pian. Tänään, korkea äitini, samalla kun te matkustatte
etelään, kuten meille ilmoititte, lähden minä jälleen pohjoiseen,
takaisin Urbinoon. En tuhlaa enää päivääkään. Viikon kuluessa, hyvät
herrat, olen Jumalan armosta avioliitossa. Se antaa meille Urbinon
kilveksemme, ja Urbinon mukana tulevat Perugia ja Camerino. Mutta
ei siinä kaikki. Monna Valentinan mukana saamme ruhtinaalliset
myötäjäiset. Miten luulette minun käyttävän ne? Viimeistä floriinia
myöten ne menevät sotilaiden aseistamiseen. Pestaan palvelukseeni
jok'ikisen vapaan _condottan_ Italiassa. Värvään sellaisen armeijan,
jollaista ei ole milloinkaan muulloin nähty, ja sillä ahdistan
Valentinoisin herttuaa. En istu täällä kotosalla vartoamassa milloin
hän näkee hyväksi tulla, vaan lähden häntä vastaan, ja sen armeijani
etunenässä isken hänen niskaansa kuin ukkosen vasama. Niin, korkea
äitini", — hän nauroi hulluudessaan — "lammas vainoaa sutta ja repii
sitä niin pahasti, ettei se enää ikinä pysty ahdistamaan muita
lampaita. Sen teen, hyvät ystävät, ja siitä sukeutuu sellainen
kamppailu, jollaista ei ole nähty ammoin sitten menneiden Castracanin
aikojen jälkeen."
He tuijottivat häneen, tuskin enää uskoen häntä täysijärkiseksi ja
syvästi kummastellen, mistä tämä äkillinen, sotainen kiihko sellaisessa
miehessä, jonka luonne oli pikemminkin veltto kuin toimelias, pikemmin
pelokas kuin sotainen. Eikä syytä kuitenkaan olisi tarvinnut kaukaa
etsiä, jos he vain olisivat vaivautuneet seuraamaan sitä ajatusuomaa,
josta hän itse oli antanut heille vihjauksen viitatessaan Babbianon
kadulla kuulemaansa ääneen ja näkemäänsä näkyyn. Ääni oli se ääni,
joka oli huutanut hänen serkkuaan Francescoa herttuaksi. Juuri se
oli herättänyt hänessä raivoisan, polttavan kateuden. Tämä mies oli
riistänyt häneltä sekä hänen kansansa että Valentinan rakkauden
ja siten virittänyt hänen sydämessään kalvavan halun osoittautua
Francescoa paremmaksi ja näyttää sekä kansalle että Valentinalle, että
heidän mieltymyksensä oli osunut harhaan. Hän muistutti pelaajaa, joka
panee kaikki yhden ainoan heiton varaan, hänen panoksensa olisivat
hänen morsiamensa myötäjäiset, ja peli olisi voimien mittely Borgian
kanssa. Jos hän voittaisi, olisi hän kunniahohteen verhoama; hän ei
olisi ainoastaan kansansa pelastaja ja sen vapaussankari, vaan myöskin
maineikas mies, jota koko Italia — tai ainakin Italian se osa, joka oli
tuntenut niskassaan Valentinon rautakoron — kunnioittaisi. Siten hän
näyttäisi, mikä mies hän oli, ja poistaisi ihmisten mielestä muiston
hänen kapinallisesta serkustaan, josta hän aikoi suoriutua.
Hänen äitinsä puhutteli häntä nyt, ja Caterinan sanat olivat
varoituksen sanoja, rukousta, ettei hän ryhtyisi millinkään kaikkien
mielestä niin suunnattomaan ja kammottavaan seikkailuun sitä
asianmukaisesti harkitsematta ja pohtimatta sitä neuvostossa. Sillä
hetkellä astui sisälle palvelija, joka lähestyi herttuaa.
"Madonna", ilmoitti Gian Maria, keskeyttäen hänen vakavat sanansa,
"olen jyrkästi päättänyt, miten menettelen. Jos vain suvaitsette viipyä
vielä tuokion ja istuutua jälleen paikallenne, näette ensimmäisen
kohtauksen siitä suuresta draamasta, jota valmistelen." Sitten
hän kääntyi odottavan palvelijan puoleen ja tiedusti: "Sanomasi?"
"Kapteeni Armstadt on palannut, teidän korkeutenne, ja tuonut hänen
ylhäisyytensä."
"Noutakaa kynttilöitä ja päästäkää heidät sitten sisälle!" komensi
hän lyhyesti. "Paikoillenne, hyvät herrat, ja te, äitini! Aion olla
tuomarina."
Hämmästyneinä ja käsittämättä mitään toiset tottelivat hänen hurjia
viittauksiaan ja istuutuivat jälleen paikoilleen valtaistuimen luokse,
samalla kun hän meni takaisin korokkeelle ja sijoittui herttualliselle
tuolille. Sisään astui palvelijoita, kantaen upeita, taotusta kullasta
valmistettuja kynttilänjalkoja, jotka he asettivat pöydälle ja
uuninreunukselle. Kun ovi heidän poistuttuaan taaskin avattiin, lisäsi
seurueen hämmästystä ulkoa kantautuva rautapanssarien kalina.
Se kävi yhä kovemmaksi, ja toiset odottivat kylminä ja sanattomina,
kunnes huoneeseen astui Aquilan kreivi kummallakin puolellaan sotilas,
mikä osoitti hänen olevan vangin. Luotuaan seurueeseen nopean, laajan
silmäyksen, joka käsitti koko valtaistuimen ympärillä olevan ryhmän,
Francesco jäi hiljaa seisomaan — osoittamatta vähääkään kummastelevansa
Lodin sielläoloa ja vartoamaan serkkunsa sanoja.
Hän oli hienosti, mutta ei tuhlaavaisesti puettu, ja jos hän tekikin
korkean ylimyksen vaikutuksen, johtui se pikemminkin hänen kasvojensa
ja ryhtinsä ylevyydestä. Hän oli aseeton ja paljain päin, jollei
oteta lukuun hänen aina käyttämäänsä kultaista verkkoa, joka tuntui
korostavan hänen hiustensa kiiltävää tummuutta. Hänen kasvonsa olivat
rauhalliset, ja hänen katseessaan oli sellainen ilme kuin hänelle
hankittu huvitus olisi häntä pahasti tympäissyt.
Syntyi muutamia minuutteja kestävä painostava hiljaisuus, jonka aikana
hänen serkkunsa tähysti häntä omituisesti kiiluvin silmin. Vihdoin Gian
Maria puhkesi puhumaan kiihtymyksestä kimeällä äänellä.
"Tiedätkö ainoatakaan syytä", kysyi hän, "jonka vuoksi pääsi ei pitäisi
komeilla keihään kärjessä niiden muiden joukossa San Bacolon portilla?"
"Tiedän useita", vastasi Francesco, ensin hätkähtäen, mutta heti sitten
hymyillen, ja hänen vastauksensa näytti yksinkertaisuudellaan panevan
herttuan ymmälle.
"Annahan kuulua joitakuita niistä!" kehoitti hän pian.
"Ei, kuulkaamme pikemminkin, mistä syystä minun päärukkaani pitäisi
niin tylysti kohdella. Kun mies karkeasti vangitaan, kuten minulle
on tehty, on tapana, jota sinun korkeutesi ehkä suvaitsee noudattaa,
ilmoittaa hänelle jonkunlainen syy tähän loukkaavaan kohteluun."
"Sinä sulavakielinen kavaltaja", virkkoi äärettömän pahanilkisesti
herttua, jota hänen serkkunsa arvokkuus yhä enemmän kiukutti. "Sinä
valiosanainen roisto! Haluaisitko tietää, minkä tähden sinut on
vangittu? Kerrohan minulle, hyvä herra, mitä puuhailit Acquaspartassa
pääsiäisen edellisen keskiviikon aamuna?"
Kreivin rauhalliset kasvot pysyivät tutkimattomina, kärsivällisen
ihmettelyn naamiona. Ainoastaan hänen käsiensä äkillinen puristuminen
nyrkkiin ilmaisi, kuinka pahasti se pisto osui häneen, mutta hänen
käsiään ei kukaan huomannut. Herttuan takana seisova Fabrizio da Lodi
kalpeni huuliaan myöten.
"En muista puuhanneeni siellä mitään kovin merkillistä", vastasi
Francesco. "Hengitin metsässä kevään raitista ilmaa."
"Etkä mitään muuta?" ärähti Gian Maria.
"En jaksa muistaa paljoakaan muuta, millä olisi merkitystä. Kohtasin
siellä erään ylimysnaisen, jonka kanssa hiukan puhelin, munkin, narrin,
houkkamaisen keikarin ja joitakuita sotilaita. Mutta" — hänen sävynsä
muuttui äkkiä ylpeäksi — "mitä tahansa teinkin, tein sen oman mieleni
mukaan enkä vielä ole oppinut tietämään, että Acquilan kreivin täytyy
tehdä tiliä siitä, mitä hän tekee ja missä hän liikkuu. Et ole vielä
ilmoittanut minulle, sinun korkeutesi, minkä oikeuden tai kuvitellun
oikeuden nojalla pidät minua vankina."
"Enkö tosiaankaan? Etkö oivalla mitään yhteyttä rikkomuksesi ja sen
välillä, että silloin olit Sant' Angelon läheisyydessä?"
"Jos minun on ymmärrettävä se niin, että olet näin loukkaavasti
tuottanut minut tänne esittääksesi minulle arvoituksia huviksesi,
olen selvillä asiasta, mutta sittenkin hämmästynyt. En ole mikään
hovi-ilveilijä."
"Sanoja, pelkkiä sanoja", kivahti herttua. "Älä luule pettäväsi minua
niillä!" Lyhyesti naurahtaen hän kääntyi Francescosta korokkeella
olevan seurueen puoleen. "Kummastellette, hyvät herrat, ja te, korkea
äitini, millä perusteilla olen vangituttanut tämän kavaltajan. Saatte
sen tietää. Pääsiäisen edellisen tiistain iltana kokoontui Sant'
Angeloon seitsemän kavaltajaa punomaan juonia syöstäkseen minut
vallasta. Heistä neljän päät ovat nyt nähtävinä Babbianon muureilla,
kolme muuta pääsi pakenemaan, mutta tuossa seisoo yksi heistä — se,
jonka piti istuutua tälle valtaistuimelle, sittenkun minut olisi
sysätty siltä pois."
Kaikkien silmät olivat nyt suunnatut nuoreen kreiviin, kun taas hänen
oma katseensa lipui Lodin kasvoihin, joista kuvastui tyrmistys, niin
voimakas, että se olisi paljastanut hänet, jos vain herttua olisi
sattunut katsahtamaan häneen päin. Syntyi äänettömyys, jota kukaan
läsnäolevista ei rohjennut katkaista. Gian Maria näytti odottavan
vastausta Francescolta; mutta Francesco seisoi, silmäillen häntä
tyynesti, eikä ainoallakaan merkillä osoittanut haluavansa puhua.
Vihdoin ei herttua enää jaksanut sietää hiljaisuutta, vaan huusi:
"_E dunque?_ Eikö sinulla ole mitään vastattavaa?"
"Haluaisin huomauttaa", vastasi Francesco, "etten ole kuullut
mitään kysymystä. Kuulin hurjan väitöksen, luonnottoman ja hullun,
mielipuolisen syytöksen, jolle ei voida esittää minkäänlaisia
todistuksia, sillä muussa tapauksessa, siitä olen varma, ette olisi
jättänyt niitä mainitsematta. Kysyn teiltä, hyvät herrat, ja teiltä,
rouva", jatkoi hän kääntyen toisten puoleen, "onko hänen korkeutensa
sanonut mitään, mihin millään tavoin olisi tarpeellista vastata?"
"Todistuksiako sinä kaipaat?" huusi Gian Maria, mutta ei niin
itsevarmasti kuin siihen saakka eikä senvuoksi niin rajustikaan. Hänen
mielessään oli herännyt epäilys Francescon kummallisen tyyneyden
tähden, joka Gian Marian käsityksen mukaan tuskin näytti syyllisyyden
verholta, vaan osoitti pikemminkin syytetyn varmasti uskovan, ettei
häntä mikään vaara uhannut. "Todistuksiako kaipaat?" toisti herttua,
ja sitten hän tiedusti sen näköisenä kuin olisi esittänyt kysymyksen,
johon oli mahdoton vastata: "Miten sait sen haavan, joka sinussa oli
silloin metsässä?"
Francescon kasvoilla väikkyi hymy, joka häipyi pian.
"Pyysin todistuksia enkä kysymyksiä", huomautti hän väsyneesti. "Mitä
se todistaisi, vaikka minussa olisi sata haavaa?"
"Todistaisiko?" kertasi herttua yhä epävarmempana, jo peläten kenties
menneensä liian nopeasti ja liian pitkälle epäluulojensa tiellä.
"Minusta se ynnä siellä olosi todistavat sinun olleen edellisen yön
taistelussa."
Sen kuullessaan Francesco liikahti. Hän huoahti ja hymyili samalla
kertaa. Sitten hän omaksui ripeän komentavan sävyn, osoitti
vartijoitaan ja kehoitti:
"Käske näiden miesten mennä tiehensä ja kuuntele sitten, kun haihdutan
rumat epäluulosi, kuten pyörretuuli hajoittaa lehtiä syksyllä!"
Gian Maria tuijotti häneen typertyneenä. Tuo valtava varmuus ja tuo
ylhäinen, arvokas käytös, joka oli niin ylevä vastakohta hänen omalle
karkealle rehentelylleen, heikensivät vähitellen yhä enemmän hänen
itseluottamustaan. Kättään heilauttaen hän käski sotilaiden poistua,
melkein itsetiedottomasti totellen serkkunsa hallitsijaälyä, jonka
mukaan hän yhtä itsetiedottomasti taipui.
"Nyt, sinun korkeutesi", virkkoi Francesco heti miesten poistuttua,
"salli minun selvästi ymmärtää syytöksesi, ennenkuin sen torjun.
Käyttämistäsi sanontatavoista arvaan sen olevan seuraavan: Vähän aikaa
sitten tehtiin Sant' Angelossa salaliitto, jonka tarkoituksena oli
syöstä sinut pois Babbianon valtaistuimelta ja nostaa minut sijallesi.
Syytät minua siitä, että minulla oli salaliitossa osa — minulle
määrätty osa. Asia on niin, eikö olekin?"
Gian Maria nyökkäsi.
"Olet esittänyt asian hyvin selvästi", ärähti hän. "Jos voit yhtä
selvästi todistaa viattomuutesi, uskon varmasti tehneeni sinulle
vääryyttä."
"Että tällainen salaliitto on tehty, sitä pidämme todistettuna, vaikka
Babbianon kansasta todistukset tuntunevat niukoilta. Sittemmin kuollut
mies oli kertonut sinun korkeudellesi, että sellaista salaliittoa
haudottiin. Se tuskin oli sellaisenaan riittävä todistus antaakseen
aihetta sille, että neljän sangen uljaan herrasmiehen päät pantiin
keihäiden kärkeen, mutta epäilemättä sinun korkeudellesi oli muita
todistuksia, joihin me muut emme ole päässeet tutustumaan."
Gian Maria vavahti näistä sanoista. Hän muisti, mitä Francesco oli
lausunut heidän viime kerralla puhellessaan tästä samasta asiasta; hän
muisti, miten hänet itsensä oli sinä päivänä otettu vastaan Babbianossa.
"Meidän täytyy uskoa asianlaidan olevan niin", jatkoi Francesco
levollisesti. "Sinun korkeutesi menettely tässä jutussa ei jätäkään
sijaa epäilylle. Uskomme siis, että sellainen salaliitto tehtiin, mutta
se, että minä olin siinä osallinen, että minä olin sinun paikallesi
valittu mies — pitääkö minun todistaa, kuinka pätemätön sellainen
syytös on?
"Pitää, todentotta! Jumaliste! Sinun pitää, jos mielit pelastaa pääsi."
Kreivi seisoi huolettomassa asennossa, kädet ristissä selän takana, ja
hymyili katsellessaan serkkunsa kalpeita kasvoja ja rypistynyttä otsaa.
"Kuinka salaperäisiä ovatkaan oikeutesi tiet, serkku!" jupisi hän
suunnattoman huvitettuna. "Kuinka ihmeellistä tasapuolisuutta
kuvastuukaan menettelytavoistasi! Raahautat minut tänne väkivallalla,
istut siellä ja sanot minulle: Todista, ettet ole vehkeillyt minua
vastaani Muutoin saa sinut pyöveli! Totisesti! Salomon oli typerä
loruilija sinuun verrattuna."
Gian Maria läimäytti tuolinsa kullattuun käsinojaan iskun, jonka tähden
hän seuraavana aamuna huomasi käteensä tulleen mustelman.
"Todista se!" kiljui hän kiukuttelevan lapsen tavoin. "Todista se,
todista se, todista se!"
"Eivätkö sanani ole sitä jo todistaneet?" lausui kreivi niin
lievän hämmästyneesti ja lempeän moittivasti, että Gian Maria jäi
töllistelemään suu auki.
Sitten herttua teki hätäisen, kärsimättömän eleen.
"Herra Alvari", sanoi hän ankaraa raivoa uhkuvalla äänellä, "teidän on
luullakseni parasta kutsua vartijat takaisin".
"Malttakaahan!" esti kreivi pakottavasti, kohottaen kättänsä. Ja nyt
näkyi tyyni huolettomuus kadonneen hänen kasvoiltaan; hymy oli häipynyt
ja sen sijalla oli ylhäisen ja ylenkatseellisen suuttumuksen ilme.
"Toistan sanani. Olet raahauttanut minut tänne eteesi väkivallalla, ja
istuen siellä, Babbianon valtaistuimella, sanot: 'Todista, ettet ole
vehkeillyt minua vastaan, jos mielit pelastaa pääsi!" Sekunnin ajan hän
oli vaiti ja pani merkille, kuinka ymmälläolevan näköisinä kaikki häntä
katselivat.
"Onko tämä vertaus?" ärisi herttua käsittämättä.
"Sinäpä sen sanoit", säväytti Francesco takaisin. "Vertaus se on. Ja
jos sitä harkitset, niin eikö se tarjoa sinulle todistuksia kylliksi?"
kysyi hän äänessään voitonriemuinen sointu, "Eikö keskinäinen asemamme
epäämättömästi osoita tätä syytöstäsi perusteettomaksi? Seisoisinko
minä täällä ja istuisitko sinä siellä, jos se, mitä väität, olisi
totta?" Hän nauroi miltei villisti, ja hänen silmänsä leimusivat
halveksivasti hänen katsoessaan herttuaa. "Jos haluat kuulla sen
vielä selvemmin, Gian Maria, niin sanon, että jos olisin vehkeillyt
päästäkseni horjuvalle valtaistuimellesi, olisin nyt sillä istumassa
enkä seisoisi tässä puolustautumassa typerää syytöstä vastaan. Mutta
voitko sinä epäillä sitä? Etkö oppinut mitään ratsastaessasi Babbianoon
tänään? Etkö kuullut väkijoukon huutavan minulle suosiotaan ja
sadattelevan sinua? Ja kuitenkin", lopetti hän ylhäisen säälivästi,
"väität minun vehkeilleen. Niin, jos haluaisin valtaistuintasi, ei
minun tarvitsisi muuta kuin levittää lippuni pääkaupunkisi kaduilla,
ja tunnin kuluttua ei Gian Maria enää olisi herttua. Olenko todistanut
syyttömyyteni, sinun korkeutesi?" päätti hän tyynesti, melkein
murheellisesti. "Oletko saanut varmuuden siitä, kuinka vähän tarvitsen
vehkeilyä?"
Mutta herttualla ei ollut mitään vastattavaa hänelle. Sanattomana istui
Gian Maria eräänlaisen huumeisen kauhun vallassa ja katseli synkästi
serkkunsa kauniita kasvoja, samalla kun toiset tarkkailivat häntä
salavihkaa äänettöminä ja vapisten nuoren miehen tähden, joka täällä,
herttuan kynsissä, oli uskaltanut puhua hänelle sillä tavoin. Äkkiä
hän peitti kasvonsa käsillään ja istui siten vähän aikaa ikäänkuin
syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän veti kätensä verkkaisesti
syrjään ja näytti kasvot, joita intohimo ja mielentuska olivat oudosti
raastaneet niin vähässä ajassa. Hän kääntyi Santin puoleen, joka seisoi
lähinnä.
"Vartijat!" äänsi hän käreästi, heilauttaen kättänsä, ja Santi lähti
kenenkään uskaltamatta hiiskua sanaakaan. Sillä tavoin he vartosivat
omituisena ryhmänä, kaikki perin vakavina paitsi yhtä, sitä miestä,
jolla oli eniten syytä olla vakava. Sitten kapteeni astui sisälle
kahden sotilaansa seuraamana, ja Gian Maria heilautti kättänsä vankia
kohti.
"Viekää hänet pois!" mutisi hän käheästi, kasvot kammottavina,
intohimon puistattaessa häntä, niin että hän vapisi kuin haavanlehti.
"Viekää hänet pois ja odottakaa määräyksiäni etuhuoneessa!"
"Jos nyt sanomme jäähyväiset, serkku", virkkoi Francesco, "niin
saanko toivoa sinun lähettävän papin luokseni? Olen elänyt totisena
kristittynä."
Gian Maria ei vastannut hänelle mitään, mutta hänen häijyt silmänsä
olivat tähdätyt Martinoon. Arvaten hänen katseensa merkityksen
kapteeni kosketti kevyesti Francescon käsivartta. Tuokion kreivi
seisoi paikallaan, silmäillen vuoroin herttuaa, vuoroin sotilaita;
sekunnin ajaksi hänen katseensa suuntautui huoneeseen kokoontuneeseen
seurueeseen; sitten hän hieman kohautti olkapäitänsä, pyörähti
korollaan ympäri ja poistui pää pystyssä herttuan valtaistuinsalista.
Ja hänen mentyään kesti hiljaisuutta, kunnes Caterina Colonna rikkoi
sen, purskahtaen nauruun, joka repi Gian Marian nyt kovin helliä
hermoja.
"Lupasit uljaasti", pilkkasi Caterina, "näytellä leijonan osaa. Mutta
tähän saakka olemme kuulleet vain aasin kiljuntaa."