Olisipa totisesti ollut Peppelle hyvä, jos hän olisi hillinnyt
pahanilkistä tuultansa ja pitänyt aisoissa ivailevaa puhettaan, joka
oli ollut kuin etikkaa Gian Marian haavoille, Kun näet Gian Maria
oli loukkaantunut, oli hänen tapansa olla kostonhimoinen, ja tässä
tapauksessa hän oli vieläkin pahempi.
Hänen mielessään pälvi muisto narrin sanoista ja siitä vihjauksesta,
että Valentinan sydämessä väikkyi jonkun toisen miehen kuva. Kun
hyljeksitty herttua nyt omalla karkealla tavallaan ja niin, kuin
hän rakkauden ymmärsi, rakasti Valentinaa, kävi hän raivoisan
mustasukkaiseksi sille toiselle miehelle, jonka olemassaolosta Peppe
oli vihjannut. Tämä tuntematon oli hänen ja Valentinan välisen polun
telkeenä, ja Gian Marian mieleen välähti, että yksinkertaisin keino
polun aukaisemiseksi oli esteen raivaaminen pois tieltä. Mutta sitä
ennen hänen oli saatava se selville, ja siinä, mietti hän julmasti
hymyillen, saattoi narri auttaa häntä tahtoen tai tahtomattaan.
Hän palasi omaan huoneistoonsa, ja sillä aikaa kun hänen lähtöään
valmistettiin, käski hän Alvaron kutsua luoksensa Martin Armstadtin —
hänen henkivartiostonsa päällikön. Viimemainitulle hän antoi lyhyet ja
salaiset määräykset.
"Valitkaa neljä miestä ja jääkää Urbinoon minun lähdettyäni. Ottakaa
selville, missä Peppe, narri, liikkuu! Vangitkaa hänet ja tuokaa hänet
jäljessäni! Pitäkää huoli siitä, että teette sen varovasti, älkääkä
salliko kenessäkään herätä vähääkään epäluuloja tehtävästänne!"
Salamurhaaja — hän ei ollut paljoakaan parempi siitä huolimatta, että
hän komensi Babbianon herttuan henkivartiostoa — kumarsi ja vastasi
ulkomaalaisella kurkkuäänellään, että hänen korkeutensa määräyksiä
toteltaisiin.
Senjälkeen Gian Maria valmistautui lähtemään. Hän sanoi jäähyväiset
Guidobaldolle, luvaten palata muutamien päivien kuluttua häitä varten
ja jättäen isäntänsä mieleen sen vaikutelman, että hänen ja Valentinan
välinen keskustelu oli ollut tyyten toisenlainen kuin se todellisesti
oli ollut.
Juuri Valentinalta itseltään sai Guidobaldo Gian Marian poistuttua
tietää, millainen se keskustelu oli oikeastaan ollut ja mitä hänen
veljentyttärensä ja vieraansa välillä oli tapahtunut. Valentina tapasi
hänet työhuoneestaan, johon hän oli vetäytynyt hänen ruumistaan jo
kalvavan luuvalon pahanhengen ajamana, sillä usein se pakotti hänet
joksikin aikaa eristäytymään hovistaan. Valentinan saapuessa hän
loikoi leposohvalla, koettaen kuluttaa aikaansa lukemalla Piccininon
suorasanaisia teoksia. Hän oli komea mies, erinomaisen kaunismuotoinen,
tuskin kolmikymmenvuotias. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen
silmiensä ympärillä oli tummat ympyrät, ja hänen voimakkaan suunsa
seuduilla oli tuskien uurtamia juovia.
Tytön saapuessa hän nousi istumaan, laski kirjansa vieressään olevalle
pöydälle ja kuunteli toisen vihaisia valituksia.
Aluksi kohtelias Montefeltro oli taipuvainen suuttumaan saatuaan
tietää, kuinka karkeasti Gian Maria oli käyttäytynyt. Mutta pian hän
hymyili.
"Kun puhutaan suu puhtaaksi, en minä näe tässä kovinkaan suurta
harmistumisen syytä", vakuutti hän. "Myönnän siitä ehkä puuttuvan sitä
muodollisuutta, jota herttuan asemassa olevan miehen pitäisi osoittaa
puhutellessaan sinun asemassasi olevaa naista. Mutta koska hän menee
naimisiin sinun kanssasi ja pian meneekin, miksi vihastua siitä, että
hän pyrkii suorittamaan kosintansa minkä tahansa muun miehen tapaan?"
"Olen siis puhunut turhaan", vastasi Valentina uhmaavasti, "ja minua on
ymmärretty väärin. Minä en aio mennä avioliittoon tämän herttuallisen
tolvanan kanssa, jonka te olette valinnut puolisokseni."
Guidobaldo tuijotti häneen kulmakarvat kohotettuina ja ihmettelevä
ilme hienoissa silmissään. Sitten hän kohautti olkapäitänsä
hieman väsyneesti. Tämä komea ja rakastettu Guidobaldo oli hyvin
ruhtinasmainen, niin harjaantunut ruhtinaallisiin tapoihin, että hän
joskus unohti olevansa ihminen.
"Annamme paljon anteeksi nuoruuden kiihkolle", sanoi hän hyvin
kylmästi. "Mutta meidän jokaisen sietämiskyvyllä on rajansa. Setänäsi
ja hallitsijanasi vaadin sinulta kaksin kerroin velvollisuudentuntoa,
ja sinun on osoitettava kaksinkertaista kuuliaisuutta toivomuksilleni.
Kaksinkertaisen arvovaltani nojalla olen käskenyt sinua menemään
naimisiin Gian Marian kanssa."
Valentina unohti tyyten olevansa prinsessa ja oli pelkkä nainen
vastatessaan torjuvasti:
"Mutta, teidän korkeutenne, minä en rakasta häntä."
Kärsimättömyyden häive lehahti herttuan yleville kasvoille.
"En muista", vastasi hän väsyneesti, "rakastaneeni tätiäsi. Mutta
kuitenkin menimme avioliittoon ja tottumuksen nojalla opimme
rakastamaan toisiamme ja olemaan onnelliset".
"Saatan ymmärtää, että monna Elizabetta johtui rakastamaan teitä",
myönsi Valentina. "Te ette ole samanlainen kuin Gian Maria. Te ette
ollut lihava ja ruma, typerä ja julma, kuten hän on."
Tämä vetoomus olisi saattanut löytää tiensä miehen sydämeen hänen
turhamaisuutensa aina avoimen uoman kautta.
Mutta niin ei käynyt Guidobaldolle. Hän vain ravisti päätänsä.
"Tästä asiasta en tahdo väitellä. Se olisi arvotonta meille
kummallekin. Ruhtinaat, rakas lapsi, eivät ole samanlaisia kuin
tavalliset ihmiset."
"Missä suhteessa he niistä eroavat?" säväytti tyttö takaisin. "Eikö
heidän ole nälkä ja jano samoin kuin tavallisten ihmisten? Eivätkö
heitä vaivaa samat sairaudet, eivätkö he koe samoja riemuja? Eivätkö
he synny ja kuole ihan samoin kuin tavalliset ihmiset? Mikä siis on
se erotus, joka estää heitä menemästä naimisiin tavallisten ihmisten
tavoin?"
Guidobaldo heilautti kätensä taivasta kohti, ja hänen silmistään
kuvastui tyrmistystä, jota selvästi oli mahdoton sanoin lausua. Eleen
rajuus puristi hänen huuliltaan tuskaisen ähkäisyn. Vihdoin saatuaan
sen hillityksi hän virkkoi:
"Erotus on se, ettei heidän elämänsä ole heidän omansa ja etteivät
he saa käyttää sitä mielensä mukaan. He kuuluvat sille valtiolle,
jota hallitsemaan he ovat syntyneet, eikä se ole missään muussa niin
tärkeä kuin heidän avioliitoissaan. Heidän tulee solmia sellaisia
liittoja, jotka koituvat heidän kansansa hyväksi." Valetina keikautti
kastanjanruskeata päätänsä, mutta hellittämättä hänen setänsä jatkoi
kylmään, muodolliseen sävyyn samanlaiseen sävyyn kuin hän olisi puhunut
sotaväkensä päälliköille: "Tässä tapauksessa meitä Babbianoa ja Urbinoa
uhkaa yhteinen vihollinen. Ja erikseen emme kumpikaan jaksa vastustaa
häntä, mutta yhdessä me pystymme hänet nujertamaan. Senvuoksi tämä
liitto on tarpeellinen — ehdottoman välttämätön."
"Minä en käsitä tätä välttämättömyyttä", vastasi Valentina uhmaa
uhkuvalla äänellä. "Jos sellainen liitto, josta puhutte, on suotava,
niin miksi sitä ei voida tehdä puhtaasti poliittiseksi — esimerkiksi
sellaiseksi kuin se on, joka nyt. sitoo Perugian ja Camerinon teihin?
Miksi pitää minut sotkea tähän kysymykseen?"
"Vähäinen historian tuntemus antaisi sinulle vastauksen. Sellaisia
poliittisia liittoja tehdään joka päivä, ja niitä rikotaan joka
päivä, kun enemmän etua tarjoutuu toisella taholla. Mutta avioliiton
lujittamana muuttuu side, vaikka se pysyykin poliittisena, myöskin
verisiteeksi. Urbinon ja Babbianon tapauksessa on otettava huomioon
myöskin se, ettei minulla ole poikaa. Saattaisi hyvinkin käydä,
Valentina", jatkoi hän harkitsevan kylmästi, mikä kuohutti tytön
mieltä, "että teidän poikanne liittäisi nämä kaksi herttuakuntaa
vieläkin lujemmin toisiinsa. Aikanaan saattaisivat ne molemmat hänen
hallitseminaan yhtyä yhdeksi ainoaksi mahtavaksi valtioksi, joka
pystyisi menestyksellisesti kilpailemaan minkä italialaisen valtion
kanssa tahansa. Ja nyi jätä minut rauhaan, lapsi! Kuten näet, kalvavat
minua tuskat, ja kun laitani on tällainen ja tämä ilkeä tyrannini pitää
minua kynsissään, olen mieluimmin yksin."
Syntyi äänettömyys, ja samalla kun herttuan katse oli tähdätty
Valentinan silmiin, oli viimemainitun katse karttavasti suunnattu
lattiaan. Rypistys rumensi tytön valkeata otsaa, hänen huulensa
olivat yhteen puristetut, ja hänen kätensä olivat nyrkissä. Toisen
ruumiillisten vaivojen herättämä sääli taisteli hetkisen hänen omia
sielullisia tuskiaan kohtaan tuntemansa säälin kanssa. Vihdoin hän
keikautti kaunista päätänsä taaksepäin, ja sen liikkeen laatu oli
niskuroimishengen yllyttämä.
"Mieltäni pahoittaa teidän korkeutenne kiusaaminen tällaisena
ajankohtana", vakuutti hän, "mutta minun täytyy pyytää teiltä
suopeutta. Asianlaita lienee, kuten puhuitte. Suunnitelmanne lienevät
ylevimmät, mitä ikinä on keksitty, koska niiden toteuttamiseen
sisältyisi oman lihanne ja verenne — veljentyttärenne — uhraaminen.
Mutta minä en tahdo olla niissä osallisena. Kenties minulta puuttuu
samanlaista sielun ylevyyttä; kenties olen tyyten arvoton siihen
korkeaan asemaan, johon olen syntynyt ilman omaa syytäni. Ja niinpä,
teidän korkeutenne", lopetti hän, samalla kun hänen äänensä, kasvonsa,
eleensä, kaikki osoittivat hänen sanojensa olevan peruuttamattoman
lopullisia, "minä en mene naimisiin tämän Babbianon herttuan kanssa —
en, vaikka minun pitäisi tehdä se lujittaakseni liittoja sadan herttua
kunnan kanssa."
"Valentina!" huudahti Guidobaldo, kiihtyneenä unohtaen tavallisen
tyyneytensä. "Etkö muista olevasi veljentyttäreni?"
"Koska te näytte unohtaneen sen."
"Nämä naisen oikut —" alkoi herttua, mutta Valentina keskeytti hänet.
"Kenties ne ovat omiaan muistuttamaan teille, että minä olen nainen, ja
ehkä sen muistaessanne ajattelette, kuinka perin luonnollista on, että
minä naisena kieltäydyn menemästä naimisiin — poliittisista syistä."
"Huoneeseesi!" komensi herttua nyt pahasti ärtyneenä. "Ja rukoile
polvillasi taivaan armoa auttamaan sinua tajuamaan velvollisuutesi,
koska minun sanani eivät sinuun tehoa!"
"Oi, jospa herttuatar olisi palannut Mantuasta!" huoahti Valentina.
"Hyvä monna Elizabetta ehkä saisi hellytetyksi teidät säälimään."
"Monna Elizabetta on itse liian velvollisuudentuntoinen voidakseen
muuta kuin kehoittaa sinua täyttämään velvollisuutesi. Kas
niin, lapsi", lisäsi hän mairittelevammin, "työnnä syrjään tämä
tottelemattomuustuuli, joka on niin vieras sinulle ja sopii sinulle
niin huonosti. Hääsi vietetään niin loistavasti ja upeasti, että
jokainen italialainen prinsessa on vihreä kateudesta. Myötäjäisesi
on määrätty viideksikymmeneksituhanneksi dukaatiksi, ja Giuliano
della Rovere suorittaa vihkimisen. Olen jo lähettänyt sanan Ferraraan
verrattomalle Anichinolle ja tilannut häneltä _majestate-vyön_; lähetän
noutamaan Venetsiasta lehtikultaa ja —"
"Mutta ettekö ota kuuleviin korviinnekaan, että minä en tahdo mennä
naimisiin?" pisti tyttö väliin kiihkoisen rauhallisesti, kasvot
kalpeina, rinta huohottavana.
Herttua nousi, raskaasti nojaten kultanuppiseen keppiinsä ja silmäili
häntä hetkisen otsa rypyssä virkkamatta mitään. Sitten hän ilmoitti
kylmän päättävästi:
"Kihlauksesi Gian Marian kanssa on julkaistu. Olen antanut sanani
herttualle, ja avioliittonne solmitaan niin pian kuin hän palaa. Ja nyt
mene! Tällaiset kohtaukset rasittavat sairasta miestä ja ovat arvoa
alentavia."
"Mutta, teidän korkeutenne", alkoi tyttö, rukoilevan sävyn nyt tullessa
äskeisen uhmailun sijalle.
"Mene!" kivahti herttua, polkien jalkaansa ja pelastaakseen
arvokkuutensa — sillä hän pelkäsi tytön ehkä sittenkin jäävän — ja
sitten pyörsi kantapäänsä varassa ympäri ja lähti huoneesta.
Yksin jäätyään Valentina seisoi hetkisen paikallaan, päästi huokauksen
rinnastaan ja pyyhkäisi äkäisen kyynelen ruskeista silmistään. Tehden
sitten äkillisen liikkeen, joka näytti vihjaavan hänen hillinneen
mielialansa, hän astui sille ovelle, josta hän oli tullut, ja poistui.
Hän meni pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä hohtivat Andrea
Mantegnan ihmeitä tekevän siveltimen maalaamat uudet freskot, asteli
etuhuoneensa lävitse ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän joitakuita
tunteja aikaisemmin oli kokenut Gian Marian innoittavan lähentelyn
tuottaman loukkauksen. Mentyään nyt tyhjän huoneen lävitse hän astui
pengermälle, josta näkyi palatsin paratiisimaiseen puutarhaan.
Suihkukaivon ääressä oli valkea marmori-istuin, jonka verhoksi eräs
hänen seuranaisistaan oli aikaisemmin samana päivänä viskannut
tulipunaisen samettivaipan. Sille hän nyt istuutui pohtimaan häntä
painavaa kauheata tilannetta. Ilma oli lämmin ja viihtyinen sekä
täynnä alhaalta puutarhasta kantautuvaa kukkain tuoksua. Suihkukaivon
loiske tuntui tyynnyttävän häntä, ja vähän aikaa hänen silmänsä olivat
tähdätyt välkkyvään veteen, joka nousi korkealle kristallipatsaana,
särkyi sitten ja putosi välkkyvänä jalokivikuurona laajaan
marmorialtaaseen. Kun hänen silmänsä sitten väsyivät, harhaantui hänen
katseensa marmoriselle rintasuojukselle, jonka luona asteli riikinkukko
suuriluuloisen arvokkaasti, ja siirtyi sieltä alhaalla leviävään
puutarhaan, jossa heloitti hilpeävärisiä kukkia upeissa, korkeiden,
puksipuisten aitausten muodostamissa puitteissa myrttien ja syvän
safraninväristä iltataivasta vastaan hoikkina ja tummina kuvastuvien
korkeiden sypressien reunustamina.
Paitsi suihkukaivon loisketta ja riikinkukon silloin tällöin kajahtavaa
käreätä kirkunaa vallitsi kaikkialla rauha ikäänkuin Valentinan
sielussa riehuvan mylläkän vastakohdaksi. Sitten häiritsi hiljaisuutta
uusi ääni — hiljainen askel, joka narisutti polun hiekkaa. Hän kääntyi,
ja hänen takanaan seisoi uhkea Gonzaga kauniilla kasvoillaan hymy, joka
samalla kertaa kuvasti mielihyvää ja hämmästystä.
"Yksinkö, madonna?" virkkoi hän lievän kummastuneesti sormiensa
hiljaa hypistellessä hänen käsissään olevan luutun kieliä; ilman tätä
soittopeliä hän harvoin näyttäytyi hovissa.
"Kuten näette", vastasi Valentina, ja hänen sävynsä osoitti hänen
ajatustensa kiintyneen muihin asioihin.
Valentinan katse lipui jälleen pois tulijasta ja hetkisen näytti siltä
kuin hän olisi unohtanut viimemainitun läsnäolon, niin hajamieliseksi
kävivät hänen kasvonilmeensä.
Mutta Gonzaga ei helposti menettänyt rohkeuttaan. Juuri
kärsivällisyyden hyvettä oli Valentina enemmän kuin kukaan muu nainen
— ja hänen nuoressa elämässään oli naisia ollut useita — teroittanut
hänen mieleensä, joka yleensä ei suinkaan ollut hyveellinen. Hän
astui askelen likemmäksi ja nojasi kevyesti tytön istuimen reunaan,
siromuotoiset jalat ristissä, miellyttävä vartalo hieman kallistuneena
neitoa kohti.
"Olette mietteissänne, madonna", jupisi hän täyteläisellä, hyväilevällä
äänellään.
"Minkä tähden siis", moitti Valentina, mutta lempeästi, "tunkeudutte
häiritsemään aatoksiani?"
"Koska ne näyttävät murheellisilta, madonna", vastasi toinen
liukkaasti, "ja olisin kehno ystävä, jollen koettaisi herättää teitä
niistä".
"Oletteko ystäväni, Gonzaga?" tiedusti Valentina. "Oletteko ystäväni?"
Mies näytti värisevän ja sitten oikaisevan itseään, samalla kun hänen
kasvoilleen lehahti häive jostakin, mikä saattoi olla hyvää tai huonoa
tai osittain molempia. Sitten hän kumartui, kunnes hänen päänsä tuli
hyvin likelle tytön päätä.
"Ystävännekö?" kertasi hän. "Oi, enemmän kuin ystävänne. Pitäkää minua
ihan orjananne, madonna!"
Nyt Valentina katsahti häneen ja näki hänen kasvoistaan kuvastuvan sitä
harrasta lämpöä, jota oli huokunut hänen äänestään. Hänen silmissään
oli palavan kiihkeä katse. Hän vetäytyi kauemmaksi Gonzagasta, joka
aluksi luuli, että hänet oli torjuttu, mutta osoittaen tyhjäksi
jättämäänsä paikkaa tyttö lausui tyynesti:
"Istukaa tuohon viereeni, Gonzaga!"
Tuskin uskoen onnensa olevan niin hyvän, että hänelle syydettäisiin
niin paljon suosiota, mies totteli häntä puolittain pelokkaasti, mikä
omituisesti erosi hänen äskeisistä rohkeista sanoistaan.
Hän naurahti kevyesti kenties peittääkseen häntä vaivaavaa hämminkiä,
otti päästänsä jalokivillä koristetun hattunsa, heilautti toisen
valkeaverhoisen jalkansa toiselle ja otti luuttunsa syliinsä, samalla
kun hänen sormensa taaskin siirtyivät kielille.
"Minulla on uusi laulu, madonna", ilmoitti hän hilpeästi, mikä oli
ilmeisesti pakotettua. "Sen poljento on _ottava rimaa_, ja se on
Niccolo Correggion heikkoa kaikua, sepitetty erään henkilön kunniaksi,
jota kuvailemaan ei ihmislaulun lento kykene."
"Mutta te kuitenkin laulatte hänestä?"
"Se ei ole parempaa kuin sen tunnustamista, että hänestä on mahdoton
laulaa. Näin —" Ja näpättyään sävelen tai pari hän alkoi _a mezza voce_:
"Quando sorriderán' in ciel
Gli occhi tuoi ai santi —"
Valentina laski kätensä hänen käsivarrelleen keskeyttääkseen hänen
laulunsa.
"Ei nyt, Gonzaga", pyysi hän. "En ole sillä tuulella, että voisin
kuunnella lauluanne, niin suloinen kuin se epäilemättä onkin."
Gonzagan kasvoille lehahti pettymyksen ja loukatun turhamaisuuden
varjo. Naiset olivat tavallisesti olleet kärkkäitä kuuntelemaan
hänen _strambotttaan_ hurmaantuneina sanojen taidokkuuteen ja ääneen
kiehtovaan kauneuteen.
"Oi, älkää toki olko noin synkän näköinen!" huudahti tyttö, hymyillen
nyt hänen alakuloiselle ulkonäölleen. "Jollen kuunnellutkaan nyt, teen
sen toisen kerran. Suokaa minulle anteeksi, kelpo Gonzaga!" pyysi hän
niin herttaisesti, ettei kukaan olisi voinut sitä vastustaa. Ja sitten
värähti hänen huuliltaan huokaus; senjälkeen tuli nyyhkytysmäinen ääni,
ja hänen kätensä puristi toisen käsivartta.
"Minun sydämeni aiotaan murtaa, hyvä ystävä. Oi, kunpa olisitte
jättänyt minut rauhaan Santa Sofian luostariin!"
Gonzaga kääntyi hänen puoleensa perin huolekkaana ja lempeänä
tiedustaen hänen mielenpurkauksensa syytä.
"Se on se inhoittava avioliitto, joka minut koetetaan pakottaa
solmimaan tuon babbianolaisen kanssa. Sanoin Guidobaldolle, etten
suostu menemään naimisiin tämän herttuan kanssa. Mutta yhtä hyvin
voisin sanoa kohtalolle, etten tahdo kuolla. Toinen on yhtä
välinpitämätön kuin toinenkin."
Gonzaga huokaisi syvään ja myötätuntoisesti, mutta ei virkkanut mitään.
Tätä murhetta hän ei pystynyt huojentamaan, tämän pahan poistamiseksi
hän ei osannut tehdä mitään. Tyttö kääntyi hänestä poispäin, tehden
maltittoman eleen.
"Te huokaatte", huudahti hän, "ja valitatte minua odottavan kohtalon
julmuutta. Mutta ette voi tehdä puolestani mitään. Olette pelkkiä
sanoja, Gonzaga. Saatatte nimittää itseänne enemmäksi kuin ystäväkseni
ihan orjakseni. Mutta kun tarvitsen apuanne, mitä tarjoatte minulle?
Huokauksen!"
"Madonna, olette kohtuuton", ehätti toinen kerkeästi vastaamaan
hieman tulistuneena. "En uneksinut — en rohjennut uneksia — että
halusitte apuani. Luulin teidän tahtovan vain myötätuntoani, ja niinpä
tarjosinkin ainoastaan sitä, jotta en näyttäisi tungettelevalta. Mutta
jos tarvitsette apuani, jos etsitte keinoja välttääksenne tämän liiton,
jota oikein nimitätte inhoittavaksi, niin saatte minulta kaikkea sitä
apua, jota mies saattaa antaa."
Hän puhui melkein rajusti ja eräänlaiseen tuikeaan luottavaan tapaan
siitä huolimatta, ettei hänen mielessään vielä ollut muodostunut
minkäänlaista suunnitelmaa. Jos hän olisi ollut selvillä jostakusta
menettelytavasta, ei hänen sävynsä kenties olisikaan ollut niin varma,
sillä kaikesta huolimatta hän ei ollut toiminnan mies, ja hänen
luonteensa oli uljaan suora vastakohta. Mutta hän oli niin erinomainen
näyttelijä, että hän näyttelemisellään petti jopa itseäänkin, ja
vihjatessaan nyt joihinkin epämääräisiin urotekoihin, joita hän
suorittaisi, hän tunsi, että häntä kannusti äkillinen sotainen into ja
että hän pystyi mihin tahansa. Häntä kiihoitti myöskin se intohimo,
jolla Valentinan kauneus täytti hänen sydämensä — intohimo, joka pyrki
tekemään hänestä miehen paremmin kuin se oli luonnolle onnistunut.
Sitä, että Valentina nyt hätänsä hetkellä niin kerkeästi kääntyi hänen
puoleensa apua pyytämään, hän piti sen todistuksena, ettei tyttö ollut
kuuro sen suuren rakkauden äänelle, joka kyti hänen rinnassaan, mutta
josta hän ei vielä kertaakaan ollut uskaltanut näyttää merkkiäkään.
Sen ohimenevän mustasukkaisuuden, jota hän oli tuntenut heidän
Acquaspartassa kohtaamaansa haavoittunutta ritaria kohtaan, rauhoitti
neidon nykyinen suosiollisuus häntä kohtaan, ja ritari itse unohtui.
Valentina taas kuunteli hänen sujuvaa, vakavasävyistä puhettaan, alkaen
yhä enemmän kummastella sekä miestä että itseään. Hänen omat sanansa
olivat olleet miltei pelkkä oikullinen purkaus. Tositeossa hän ei ollut
ajatellutkaan keksivänsä keinoja tehdäkseen tyhjiksi setänsä toiveet
— jollei hän sitten mielinyt täyttää uhkaustaan ja mennä luostariin.
Mutta kun Gonzaga nyt niin uljaasti vakuutti tekevänsä, mitä ihminen
voi, auttaakseen häntä välttämään sitä avioliittoa, pukeutui aktiivisen
vastarinnan ajatus houkuttelevaan hahmoon.
Arka toive — sellainen toive, joka pelkäsi murskaantuvansa, ennenkuin
se ehtisi lainkaan voimistua — pilkisti nyt kummeksivista silmistä,
jotka hän käänsi kumppaniinsa päin.
"Onko jotakin keinoa, Gonzaga?" tiedusti hän tuokion kuluttua.
Tämän tuokion aikana olivat hovimiehen aivot työskennelleet hyvin
uutterasti. Hänessä oli hiukan runoilijaa, hänelle oli suotu verrattain
nopea ajatuskyky, ja hänellä oli sangen vilkas mielikuvitus. Ikäänkuin
innoituksen nostattamana oli hänessä virinnyt ajatus, siitä oli
sukeutunut toinen ja taaskin toinen, kunnes tapausketju, joka saattaisi
tehdä tyhjiksi Babbianon ja Urbinon suunnitelmat, oli täydellinen.
"Arvelen", alkoi hän hitaasti, katse maahan luotuna, "tietäväni keinon".
Nyt oli Valentinan katse kiihkeä, hänen huulensa vavahtelivat, ja hänen
kasvonsa olivat hieman kalpeat. Hän kumartui Gonzagaan päin.
"Ilmaiskaa se!" pyysi hän kuumeisesti.
Gonzaga laski luuttunsa viereensä istuimelle ja silmäili ympärilleen
pelokkaan varovasti.
"Ei täällä", supatti hän. "Urbinon palatsissa on liian paljon korvia.
Suvaitsetteko kävellä puutarhassa? Selvitän teille sen siellä."
He nousivat yhtä aikaa; niin kerkeä oli Valentina suostumaan. Sekunnin
ajan he silmäilivät toisiaan. Vierekkäin he sitten astelivat leveitä
marmoriportaita myöten pengermältä puutarhaan puksipuiden reunustamille
käytäville. Täällä, pitenevien varjojen keskellä, he kävelivät
äänettöminä vähän aikaa, samalla kun Gonzaga mietti sanoja esittääkseen
suunnitelmansa. Käytyään vihdoin maltittomaksi Valentina hoputti häntä
kysymyksellä.
"Neuvon teitä, madonna", vastasi keikari, "avoimesti uhmailemaan".
"Sellaista menettelyähän jo noudatan. Mutta mihin se minut vie?"
"En tarkoita pelkästään uhmaamista sanoilla — pelkkiä vastalauseita,
ettette mene avioliittoon Gian Marian kanssa. Kuulkaahan, madonna!
Roccaleonen linna on teidän omaisuuttanne. Se on kenties koko Italian
vanhin varustus nykyisin. Jos siinä on vähän varusväkeä ja runsaasti
ruokavaroja, saattaa se kestää piiritystä vuoden."
Tyttö käännähti häneen päin arvattuaan jo, mikä ehdotus liikkui hänen
mielessään, ja vaikka hänen silmänsä aluksi näyttivätkin pelästyneiltä,
tuikki niistä kuitenkin pian rohkeuden välkettä, joka oli sangen uljaan
seikkailun hyvänä enteenä. Tämä oli huiman romanttinen ehdotus, tämä
Gonzagan esittämä, runoilijan liikatulistuneiden aivojen arvoinen,
mutta sittenkin sen ennenkuulumaton hohde kiehtoi häntä.
"Olisiko se mahdollista?" aprikoi hän silmiensä säihkyessä sellaisen
teon odotuksesta.
"Kyllä; varmasti olisi", vakuutti mies ihan yhtä innokkaana kuin
tyttökin. "Sulkeutukaa Roccaleonen muurien suojaan ja uhmailkaa
sieltä Urbinoa ja Babbianoa suostumatta antautumaan, ennenkuin teille
myönnetään sellaiset ehdot, että saatte valita puolisonne mielenne
mukaan."
"Ja autatteko te minua siinä?" tiedusti hän mielensä viattomuudessaan —
yhä enemmän kallistuessa järjettömän suunnitelman puolelle.
"Kaikella voimallani ja järjelläni", lupasi Gonzaga kerkeästi ja
uljaasti. "Varaan linnaan ruokavaroja niin paljon, että se kestää
piiritystä kokonaisen vuoden, jos se olisi tarpeen, ja etsin teille
soturit sen miehittämiseksi parikymmentä, luulisin, riittää tarvettamme
varten, koska luotamme etupäässä linnoituksen luonnolliseen vahvuuteen."
"Ja sitten", virkkoi Valentina, "tarvitsen päällikköä".
"Jos suvaitsette kunnioittaa minua sillä toimella, madonna, palvelen
teitä uskollisesti niin kauan kuin elän."
Sekunnin ajan väreili hymy tytön huulilla, mutta se oli häipynyt,
ennenkuin hovimies oli oikaissut vartalonsa suoraksi kumarruksesta,
sillä hän ei suinkaan halunnut loukata Gonzagan mieltä. Mutta se
ajatus, että tämä tuoksuinen keikari esiintyisi sotapäällikkönä,
komentamassa kourallista raakoja palkkasotilaita ja ohjaamassa
toimintaa ankaran piirityksen vastustamiseksi, tuntui hänestä
naurettavalta. Mutta jos hän epäisi Gonzagalta tämän, olisi enemmän
kuin todennäköistä, että mies loukkaantuisi eikä suostuisi edistämään
heidän suunnitelmiaan. Hänen mieleensä välähti — nuoruuden täydessä
itseluottamuksessa — että jos Gonzaga jättäisi hänet pulaan, kun
toiminnan hetki olisi käsissä, oli hän kyllin lujasydäminen auttaakseen
itseään. Ja niinpä hän suostui, minkä jälkeen Gonzaga taaskin kumarsi,
tällä kertaa kiitollisuudesta. Mutta sitten pälkähti Valentinan päähän
äkkiä ajatus, ja sen mukana tuli alakuloisuus.
"Mutta kaikkeen tähän, Gonzaga — sekä miehiä että muonavaroja varten —
tarvitaan rahaa."
"Jos sallitte, että ystävyyttäni koetetaan myöskin siinä suhteessa —"
alkoi toinen.
Mutta tyttö keskeytti hänet, sillä hänen mieleensä oli äkkiä välähtänyt
pulman ratkaisu.
"Ei, ei!" huudahti hän. Miehen kasvot venyivät hieman pitkiksi. Hän oli
toivonut saavansa Valentinan kiitollisuudenvelkaan itselleen kaikissa
mahdollisissa suhteissa, mutta tässä suhteessa tyttö nyt asetti esteen
tielle. Valentinan päässä oli kultapunos, johon oli kudottu helmiä niin
runsaasti, että se olisi riittänyt ruhtinaan lunnaiksi. Sen hän nyt
hätäisesti irroitti kiihtymyksestä vapisevin sormin. "Kas tässä!" huusi
hän, ojentaen korun kumppanilleen. "Muuttakaa se rahaksi, ystäväni! Sen
pitäisi tuottaa teille kylliksi dukaatteja tätä yritystä varten."
Sitten hänen mieleensä johtui, ettei hänen sopinut mennä linnoitukseen
yksin vain Gonzaga ja hänen pestaamansa miehet seuranaan. Vastaus tuli
niin kerkeästi, että se osoitti toisen miettineen sitäkin.
"Ei suinkaan", myönsi hän. "Kun aika tulee, täytyy teidän valita
hovinaisistanne sanokaamme kolme tai neljä sellaista, jotka näyttävät
sopivilta ja joihin luotatte. Samoin teidän sopii ottaa pappi,
hovipoika tai pari sekä muutamia palvelijoita."
Siten punottiin iltahämyssä tuon vanhan italialaisen puutarhan
varjoissa se salajuoni, jonka avulla Valentinan piti välttyä joutumasta
avioliittoon hänen korkeutensa Babbianon herttuan kanssa. Mutta siinä
oli muutakin, vaikka Valentina ei muuta nähnyt. Sen salajuonen avulla
saattaisi hän myöskin tulla herra Romeo Gonzagan vaimoksi.
Romeo oli sen kuuluisan mantualaisen suvun maanpakoon karkoitettu
jäsen, jossa oli joitakuita lurjuksia ja yksi pyhimys. Niillä
rahoilla, jotka mielettömästi rakastava äiti oli eron hetkellä
hänelle antanut, hän esiintyi komeana jäsenenä Urbinon hovissa, jossa
häntä siedettiin, koska hän oli Guidobaldon herttuattaren, monna
Elizabettan sukulainen. Mutta hänen varansa alkoivat ehtyä, ja hänen
oli pakko kääntää huomionsa sellaisille tahoille, joista saattoi
koitua hänelle hyötyä. Ollen arka ja — koska hänen makunsa ei ollut
kallistunut sille suunnalle — harjaantumaton aseiden käyttöön, olisi
hänen ollut hyödytöntä yrittää hänen aikakautensa seikkailijoiden
tavalliselle uralle. Hän oli kuitenkin sydämeltään seikkailija, ja
koska Marsin kentät sopivat huonosti hänen luonnolleen, oli hän kauan
pohtinut, mitä mahdollisuuksia Cupidon juonet hänelle tarjoaisivat.
Yksinomaan huomaavaisuudesta monna Elizabettaa kohtaan oli Guidobaldo
osoittanut hänelle suurta suosiota, ja hän oli ollut kyllin turhamainen
hautoakseen sen perusteella suuria toiveita — sillä Guidobaldolla oli
kaksi veljentytärtä. Nämä toiveet olivat läikähtäneet korkealle, kun
hänet oli valittu saattamaan Valentina della Roverea Santa Sofian
luostarista setänsä hoviin. Mutta viime aikoina ne olivat kuihtuneet,
koska hän oli saanut tietää, minkälaiset olivat sedän suunnitelmat
tämän naisen tulevaisuuteen nähden. Mutta tytön oman menettelyn vuoksi
ja sen salajuonen nojalla, johon viimemainittu oli hänen kanssansa
ryhtynyt, ne uudelleen virisivät.
Guidobaldon suunnitelmien vastustaminen saattaisi osoittautua
vaaralliseksi puuhaksi, ja hänen henkensä saattaisi mennä
rangaistukseksi, jos hänen suunnitelmansa menisivät myttyyn — vaikka
Guidobaldo olikin lempeä ja armollinen. Mutta jos ne onnistuisivat, jos
hän rakkaudella tai väkivallalla saisi Valentinan menemään kanssansa
naimisiin, oli hän jotakuinkin varma, että Guidobaldo nähtyään asiain
menneen liian pitkälle — koska Gian Maria varmasti kieltäytyisi
ottamasta puolisokseen Gonzagan leskeä — sallisi kaiken jäädä silleen.
Tätä tarkoitusta varten ei mikään suunnitelma voisi olla suotuisampi
kuin se, johon hän oli Valentinan houkutellut. Guidobaldo saattaisi
piirittää heitä Roccaleonessa ja myöskin vihdoin nujertaa heidät
asevoimalla — mitä seikkaa hän kuitenkin sanoistaan huolimatta piti
tavattoman vähän todennäköisenä. Mutta jos hän vain ehtisi mennä
avioliittoon Valentinan kanssa ennen heidän antautumistaan, arveli hän,
ettei hänellä olisi paljoakaan syytä pelätä Guidobaldon suuttumuksen
seurauksia. Joka tapauksessa, mitä tuli syntyperään ja sukuun, ei Romeo
Gonzaga millään tavoin ollut Urbinon herttuata alempi. Guidobaldolla
oli toinenkin veljentytär, ja hän saattaisi viimemainitulla lujittaa
toivotun liiton Babbianon kanssa.
Jäätyään yksin palatsin puutarhaan Gonzaga käveli illan pimettyä, ja
silmäillen tähtiä, jotka alkoivat täplittää sinipunervaa taivasta, hän
hymyili ovelan tyytyväisyyden hymyä. Hän ajatteli, kuinka viisas oli
ollut hänen se ehdotuksensa, että he ottaisivat Roccaleoneen papin.
Jollei hänen ennustuslahjansa johtanut häntä pahasti harhaan, heillä
olisi tehtävää sille papille, ennenkuin linna antautuisi.