Eräästä Babbianon palatsin ikkunasta tarkkaili Aquilan herra alhaalla
pihalla vallitsevaa hyörinää, ja hänen vierellään seisoi Fanfulla degli
Arcipreti, jonka hän oli kutsunut Perugiasta, vakuuttaen, ettei häntä
nyt Masuccion kuoltua uhannut mikään vaara.
Oli kulunut viikko siitä keskustelusta, jonka aikana Gian Maria oli
ilmaissut aikeensa serkulleen, ja hänen korkeutensa valmistautui nyt
lähtemään Urbinoon suorittaakseen loppuun ilveilynsä ja kosiakseen
neiti Valentinaa. Se selitti, minkä vuoksi alhaalla nelikulmiossa
palvelijat ja hovipojat kiitelivät edestakaisin, sotilaat komeilivat
ja hevoset sekä muulit tömistelivät jalkojaan. Francesco katseli
näkyä, hymyillen hieman katkerasti, hänen kumppaninsa taas erittäin
tyytyväisesti.
"Taivaalle kiitos siitä, että hänen korkeutensa on vihdoinkin oppinut
tajuamaan velvollisuutensa!" huomautti hovimies.
"Olen usein sattunut", sanoi Francesco välittämättä kumppaninsa
sanoista, "äkäilemään kohtalottarille siitä, että ne ovat tuoneet minut
tähän maailmaan kreiviksi. Mutta tulevaisuudessa kiitän heitä siitä,
sillä tajuan, kuinka paljoa pahemmin olisi saattanut olla — olisin
saattanut syntyä ruhtinaaksi, ja minulla olisi voinut olla herttuakunta
hallittavanani. Olisin saattanut olla samanlainen kuin tuo poloinen
ihminen, serkkuni, jonka elämä on pelkkää prameilua tyyten vailla
todellista arvokkuutta, pelkkää huvittelua ilman kaikkea todellista
iloa — raukkaudeton, yksinäinen ja turha."
"Mutta", huudahti hämmästynyt Fanfulla, "varmasti on siinä
vastapainoksi hyviäkin puolia?"
"Näettehän tuon hyörinän. Tiedätte, mitä se merkitsee. Mitä saattaa
olla sen vastapainoksi?"
"Se kysymys pitäisi viimeiseksi teidän esittää, herra kreivi. Olette
nähnyt Guidobaldon veljentyttären ja voitteko hänet nähtyänne vielä
tiedustaa, mitä hyviä puolia tämä avioliitto tarjoaa Gian Marialle?"
"Ettekö siis ymmärrä?" vastasi Aquila, hymyillen väsyneesti. "Ettekö
oivalla, kuinka surkeata se on? Eikö mitään merkitse se, että kaksi
valtiota huomattuaan tämän avioliiton molemmin puolin edulliseksi on
päättänyt sen solmittavaksi ja että samalla pääosain esittäjillä —
saattaisin melkein nimittää heitä uhreiksi — ei ole itsellään lainkaan
valitsemisen tilaisuutta. Gian Maria sopeutuu siihen alistuvasti.
Hän on valmis vakuuttamaan aina tietäneensä, että hänen kerran
täytyy mennä naimisiin ja parhaansa mukaan koettaa saada poika. Hän
vastusti sangen kauan tätä liittoa, mutta kun nyt välttämättömyys
pakottaa häntä, huolehtii hän siitä jotensakin samalla tavoin kuin hän
huolehtisi mistä muusta valtiollisesta asiasta tahansa — kruunauksesta,
juhlasta tai tanssiaisista. Vieläkö ihmetellette sitä, etten voinut
ottaa vastaan Babbianon valtaistuinta, kun sitä minulle tarjottiin?
Sanon teille, Fanfulla, että jos nykyisin olisin serkkuni housuissa,
hylkäisin kruunun ja purppuravaipan kenelle hyvänsä niitä haluavalle,
ennenkuin ne pusertaisivat minusta elämän ja tekisivät minusta surkean
nuken. Mieluummin kuin sietäisin moista elämän irvikuvaa olisin
talonpoika tai renki; muokkaisin maata ja viettäisin vaatimatonta
elämää, mutta viettäisin sitä omalla tavallani ja kiittäisin Jumalaa
sen vapaudesta; valitsisin itse omat kumppanini; eläisin, miten
haluaisin ja missä haluaisin, ja kuolisin, milloin Jumala sen hyväksi
näkisi, siinä tiedossa, ettei elämäni ole ollut aivan hedelmätön.
Entä se tyttö-rukka, Fanfulla! Ajatelkaahan häntä! Hänet liitetään
rakkaudettomassa avioliitossa tuollaiseen karkeaan, tunteettomaan
tomppeliin kuin Gian Maria on. Ettekö lainkaan sääli häntä?"
Fanfulla huokasi otsa rypyssä.
"En ole niin tylsä, etten oivaltaisi minkä tähden järkeilette tällä
tavoin nyt", virkkoi hän. "Nämä ajatukset ovat heränneet mielessänne
sen jälkeen, kun näitte tytön."
Francesco huoahti syvään.
"Kukapa tietää?" vastasi hän kaihoisesti. "Niinä muutamina minuutteina,
jotka puhelimme keskenämme, hän kenties iski minuun paljoa syvemmän
haavan kuin se oli, jota hän niin laupiaasti koetti hoitaa."
Kaikesta tästä huolimatta oli se, mitä Aquilan herra puhui
suunnitellusta liitosta, jossakin määrin oikeutettua, mutta
väittäessään, ettei pääosien esittäjillä olisi tilaisuutta itse valita
puolestaan, hän sanoi liian paljon. Sellaisen tilaisuuden he saivat.
Se tapahtui Urbinossa kolme päivää myöhemmin, kun herttua ja Valentina
tuotiin toistensa seuraan tervetuliaisjuhlassa, jonka Guidobaldo
järjesti veljentyttärensä aiotulle puolisolle. Tytön loistava kauneus
oli Gian Marialle riemuisa yllätys ja sai hänet yhtä maltittomasti
haluamaan Valentinaa omakseen kuin hänen karkea rumuutensa teki hänet
vastenmieliseksi viimemainitun silmissä. Tyttö oli ollut vastahakoinen
tätä avioliittoa kohtaan siitä hetkestä saakka, jolloin siitä hänelle
mainittiin. Gian Marian näkeminen teki hänen kammonsa hänelle määrättyä
osaa kohtaan täydelliseksi, ja sydämessään hän juhlallisesti vannoi
mieluummin palaavansa Santa Sofian luostariin ja antautuvansa nunnaksi
kuin tulevansa Babbianon herttuattareksi.
Gian Maria istui juhlapöydässä Valentinan vieressä ja syömisen
häntä valtavasti innostavan väliajoilla kuiskutti tytön korvaan
kohteliaisuuksia, jotka puistattivat häntä ja panivat hänet
kalpenemaan. Kuta uutterammin herttua karkeaan ja kömpelöön tapaansa
koetti häntä miellyttää, sitä enemmän hänen onnistui työntää tyttöä
loitommaksi ja harmistuttaa häntä, kunnes hän vihdoin kaikesta
narrimaisuudestaan huolimatta johtui pitämään Valentinaa omituisen
kylmänä. Tästä hän pikapuolin lausui valittelunsa mahtavalle
ruhtinaalle, tytön sedälle. Mutta Guidobaldo laski pilaa hänen
tuskistaan.
"Pidättekö veljentytärtäni maalaistyttönä?" kysyi hän. "Haluaisitteko
hänen teennäisesti hymyilevän ja vääntelehtivän jokaisesta
lausumastanne imartelusta? Kun hän siis menee avioliittoon teidän
korkeutenne kanssa, mitä merkitsee muu?"
"Toivoisin hänen rakastavan minua hiukan", valitti Gian Maria typerästi.
Guidobaldo tarkasti häntä silmissään tutkimaton hymy, ja hänen
mieleensä lienee välähtänyt, että tämä karkeatekoinen, kalpeakasvoinen
herttua oli liian kunnianhimoinen.
"Epäilemättä hän sen tekee", vastasi hän, ja hänen sävynsä oli yhtä
tutkimaton kuin hänen katseensa. "Kun te vain kositte viehättävästi
ja lämpimästi, mikä nainen voisi vastustaa teidän korkeuttanne? Älkää
salliko neidolle sopivan kainouden sysätä teitä loitolle!"
Nämä Guidobaldon sanat lietsoivat häneen uutta rohkeutta. Eikä hän
koskaan myöhemminkään saattanut ajatella, että Valentinan kylmyys oli
mitään muuta kuin vaippa, jonkinlainen neitseellinen verho, jonka
taakse kainous vaati häntä piilottamaan sydämensä taipumukset. Kun
hän järkeili tällä tavoin ja kun hänellä sen tueksi oli ihmeellinen
typeryytensä, kävi niin, että kuta enemmän Valentina häntä kaihtoi
ja karttoi, sitä varmemmaksi muuttui hänen vakaumuksensa, että tyttö
piti hänestä; kuta pahemmin Valentina osoitti häntä kammoavansa, sitä
voimakkaammin se hänestä todisti, kuinka kalvava tytön tunne oli.
Menipä hän lopulta niin pitkälle, että ylisti ja piti arvossa tätä
Valentinan perin neitseellistä käyttäytymistä.
Järjestettiin ajo- ja haukkametsästyksiä, veneretkiä, juhlia,
huvinäytelmiä, tanssiaisia sekä kaikenkaltaisia muita kemuja, ja viikon
ajan meni Urbinossa kaikki hyvin. Sitten keskeytettiin juhliminen
yhtäkkiä kuin olisi tykinkuula osunut palatsiin. Se sanoma, että
Babbianossa oli Caesar Borgian lähettiläs tuomassa sanomia herraltaan,
vaikutti Gian Mariaan kylmän suihkun tavoin. Hän sai siitä tiedon
Fabrizio da Lodin lähettämässä kirjeessä, jossa viimemainittu rukoili
häntä palaamaan neuvotellakseen Valentinon täysivaltaisen edustajan
kanssa.
Enää hän ei välinpitämättömästi sivuuttanut häntä kaikkivoittavan
Borgian taholta uhkaavaa vaaraa eikä enää luullut neuvonantajansa
liioittelevan pelon syytä. Myöskin tämä Valentinon sanansaattajan
äkillinen saapuminen, joka sattui sellaisena aikana, että melkein
tuntui siltä kuin tekeillä oleva liitto Urbinon kanssa olisi
kannustanut Borgiaa toimimaan, ennenkuin liitto olisi solmittu, herätti
hänessä pahoja aavistuksia.
Eräässä hänen käytettäväkseen Urbinossa-vierailun aikana varatun
huoneiston ruhtinaallisessa kammiossa hän pohti tätä traagillista
uutista häntä seuranneiden kahden ylimyksen — Alvaro de Alvarin ja
Gismondo Santin kanssa — ja samalla kun he molemmat kehoittivat häntä
Lodin neuvon mukaisesti palaamaan heti, he myöskin neuvoivat häntä
järjestämään kihlauksensa ennen lähtöä.
"Laittakaa asia lopulliseen kuntoon heti, teidän korkeutenne!" virkkoi
Santi. "Silloin palaatte Babbianoon hyvin aseistettuna kohdataksenne
Valentino-herttuan sanansaattajan."
Kerkeästi hyväksyttyään tämän neuvon Gian Maria lähti tapaamaan
Guidobaldoa ja esitti tälle ehdotuksensa sekä saapuneen tiedon, joka
oli hänen osoittamansa kiireen syy. Guidobaldo kuunteli vakavasti.
Tavallaan uutinen koski häneenkin, sillä hän pelkäsi Caesar Borgian
valtaa yhtä paljon kuin kukaan muu ihminen Italiassa, ja senvuoksi hän
oli sitäkin valmiimpi jouduttamaan liittoa, joka toisi vielä yhden
naapurivaltion hänen suunnittelemaansa voimakkaaseen kokoomukseen.
"Kaikki käy toivomustenne mukaan", vastasi Urbinon armollinen
hallitsija, "ja kihlaus julkaistaan tänään, joten voitte viedä siitä
tiedon Valentinon sanansaattajalle. Kuultuanne hänen sanomansa antakaa
hänelle niin uhmaava tai niin varovainen vastaus kuin parhaaksi
katsotte. Sitten palatkaa kymmenen päivän kuluessa Urbinoon, ja silloin
on kaikki valmiina häitä varten. Mutta ennen kaikkea menkää puhumaan
asiasta Monna Valentinalle!"
Varmana menestyksestään Gian Maria totteli isäntäänsä ja lähti etsimään
neitoa. Saavuttuaan tytön etuhuoneeseen hän lähetti siellä vetelehtivän
hovipojan kunnioittavasti pyytämään Valentinaa suomaan hänelle puhelun.
Nuorukaisen mennessä ovesta viereiseen huoneeseen Gian Maria kuuli
hetkisen aikana harvinaisen kauniin miesäänen huilun säestyksellä
laulavan rakkauslaulua.
"Una donna piu bella assai che 'l sole..."
kuuluivat Petrarcan sanat, ja hän kuuli niiden jatkon vieläkin,
vaikka vaimennettuna, minuutin tai parin aikana, sittenkun poika
oli poistunut. Sitten laulu äkkiä taukosi, ja seurasi äänettömyys,
jonka loputtua hovipoika palasi. Kohottaen sinisen ja kullan kirjavaa
oviverhoa hän pyysi Gian Mariaa astumaan sisälle.
Huone kertoi kaunopuheisesti Montefeltron varallisuudesta ja
hienostumisesta kullan ja ultramarinin kirjavasta, holvatusta, hienojen
puu-upotuksien muodostaman, kaiverretun reunuksen koristamasta
laipiosta sen alla riippuviin, arvaamattoman kallisarvoisiin
seinäverhoihin saakka. Tulipunaisen rukousjakkaran yläpuolella
riippui ristiinnaulitun kuva, kuuluisan ferraralaisen Anichinon hieno
mestariteos. Sen takana oli kirjoituspöytä, jolla oli kristallipeili
ja joitakuita ihania muranolaisia lasiteoksia. Lisäksi oli huoneessa
Mantegnan maalaus, joitakuita kallisarvoisia kameoita ja hienoja
emaljiteoksia, runsaasti kirjoja, harppulauta, jota vaaleatukkainen
hovipoika silmäili tarkastelevasta, ja oikealla puolella olevan ikkunan
ääressä seisoi hyvin kaunis harppu, jonka Guidobaldo oli ostanut
veljentyttärelleen Venetsiasta.
Tässä Valentinan valiohuoneessa herttua tapasi hänet hänen
hovinaistensa, Peppe-narrin, parin hovipojan ja puolenkymmenen hänen
isänsä hoviin kuuluvan herrasmiehen ympäröimänä. Yksi viimemainituista
sama Gonzaga, joka oli saattanut Valentinaa Santa Sofian luostarista
— istui matalalla tuolilla puettuna perin loistavaan, valkeaan
silkkiasuun sekä upeasti kirjailtuihin liiveihin ja ihokkaaseen,
huolimattomasti hypistellen sylissään olevaa luuttua, mistä Gian Maria
päätteli juuri hänen äänensä kantautuneen etuhuoneeseen.
Herttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat
hänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen
kiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla
tavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden
kesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja
Gian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt
korkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen
suihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. "Armollinen
neiti", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken,
"olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan
sinne". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä.
Hän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden
sokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen
Valentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän
huojennuksen ilmeen.
"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti,
"olemme pahoillamme teidän lähdöstänne".
Kuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen
kosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen
korvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka
olivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko
hän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut
lainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan
polvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi,
moukkamaiseksi rakastajaksi?
"Niinkö?" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi.
"Oletteko tosiaankin pahoillanne?" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn.
"Pyydän teidän korkeuttanne nousemaan ylös", käski hän kylmästi,
mutta hänen kylmyytensä muuttui nopeasti levottomuudeksi, kun hänen
ponnistuksensa hänen yrittäessään irroittaa kättänsä osoittautuivat
turhiksi. Sillä hänen rimpuilustaan huolimatta Gian Maria pysyi
vankkana. Tämä oli pelkkää ujoutta, vakuutti hän itselleen, pelkkää
neitseellistä juonittelua, jota hänen täytyi sietää, kunnes hän
nujertaisi sen ikiajoiksi.
"Teidän korkeutenne, rukoilen teitä!" jatkoi Valentina. "Ajatelkaa,
missä olette kuka olette!"
"Pysyn tässä tuomiopäivään saakka", vastasi herttua osoittaen
omituista huumorin, kiihkon ja hurjuuden sekoilusta, "jollette suostu
kuuntelemaan minua".
"Olen valmis kuuntelemaan, teidän korkeutenne", lupasi Valentina
peittelemättä vastenmielisyyttään, jota toinen ei ollut kyllin älykäs
tajuamaan. "Mutta ei ole välttämätöntä, että pidätte kiinni kättäni,
eikä sopivaa, että olette polvillanne."
"Eikö sopivaa?" huudahti Gian Maria. "Neiti, te ette käsitä minua
oikein. Eikö meidän kaikkien olemmepa ruhtinaita tai renkejä — ole
sopivaa joskus olla polvillamme?"
"Rukoillessanne, teidän korkeutenne, se kyllä on perin sopivaa."
"Eikö sitten mies ole rukoilemassa kosiessaan? Onko koko maailmassa
sopivampaa alttaria kuin hänen sydämensä valitun jalat?"
"Päästäkää minut irti!" komensi tyttö, yhä ponnistellen. "Teidän
korkeutenne käy väsyttäväksi ja naurettavaksi."
"Naurettavaksi?"
Gian Marian iso, aistillinen suu loksahti auki. Hänen kalpeat poskensa
muuttuivat täplikkäiksi, ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat
ylöspäin, samalla kun niiden julma sininen väri välähti kovin ilkeästi.
Hetkisen hän pysyi paikallaan; sitten hän nousi seisomaan. Hän hellitti
Valentinan kädet, kuten tyttö oli pyytänyt, mutta tarttui sensijaan
hänen käsivarsiinsa, mikä oli vieläkin pahempi.
"Valentina", lausui hän, eikä hänen äänensä suinkaan ollut rauhallinen,
"minkä tähden kohtelette minua näin tylysti?"
"Enhän kohtelekaan", vastasi tyttö väsyneesti, vavahtaen ja vetäytyen
kauemmaksi kalpeista kasvoista, jotka olivat niin likellä hänen omiaan
ja herättivät hänessä voittamatonta kammoa. "En haluaisi teidän
korkeutenne näyttävän narrimaiselta, ettekä aavista, kuinka —"
"Aavistatteko te, kuinka syvästi, kuinka intohimoisesti rakastan
teitä?" keskeytti toinen otteensa tiukentuessa.
"Teidän korkeutenne, minun koskee!"
"Eikö minuun sitten koske?" ärähti herttua. "Mitä merkitsee puserrus
käsivarteen verrattuna niihin haavoihin, joita silmänne minuun
sivaltavat? Ettekö —"
Tyttö oli kiskoutunut irti hänen otteestaan ja ponnahtanut lasiovelle,
josta hänen seuralaisensa olivat poistuneet.
"Valentina!" kiljaisi herttua syöksyessään hänen jälkeensä, ja
se muistutti pikemminkin pedon karjaisua kuin rakastuneen miehen
huudahdusta. Hän sai tytön kiinni ja kiskoi hänet liikoja kursailematta
takaisin huoneeseen.
Silloin Valentinassa piillyt kammo, halveksuminen ja harmi nousivat
aseisiin. Hän ei ollut koskaan kuullut kerrottavan, että hänen
asemassaan olevaa naista olisi kohdeltu tällä tavoin. Hän kammosi Gian
Mariaa, mutta oli säästänyt häneltä nöyryytyksen kuulla sen hänen
omilta huuliltaan ja oli aikonut kamppailla vapaudestaan setänsä
kanssa. Mutta koska Gian Maria nyt kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi
ollut palvelustyttö, koska herttua ei näyttänyt tietävän mitään
hänelle kuuluvasta kunnioituksesta eikä sellaisten ihmisten hienosta
käytöksestä, joiden syntyperä ja kasvatus olivat hyvät, ei hän enää
suvaitsisi Gian Marian inhoittavaa armastelua. Koska viimemainittu
halusi jatkaa kosiskeluaan ilveilijän tavoin, lupasi Urbinon
ylpeäluontoinen tytär kohdella häntä samalla tavalla.
Hän kiskaisihe toisen kerran irti miehen otteesta ja sivalsi hänen
herttualliseen poskeensa navakan sivalluksen, joka — niin yllättävä se
hänestä oli — melkein sai hänet kellahtamaan selälleen.
"Madonna!" huohotti hän. "Tällainen häväistys minulle!"
"Entä minkälaisia loukkauksia on minun pitänyt kärsiä teidän
käsissänne?" tokaisi tyttö katseessaan niin raju ilme, että toinen
peräytyi. Ja kun Valentina nyt seisoi suorana hänen edessään vihan
kauniina ruumiillistumana, ei Gian Maria tiennyt, rakastiko vai
pelkäsikö hän tyttöä enemmän, mutta häntä kannusti voimakas halu saada
Valentina omakseen ja kesyttää hänet.
"Olenko minä sotaväkenne leirilutka", kysyi Valentina vimmastuneena,
"kun kohtelette minua niin? Ettekö muista, että olen Guidobaldon
veljentytär, Rovere-suvun nainen ja etten syntymästäni saakka ole
saanut osakseni mitään muuta kuin kunnioitusta kaikilta miehiltä, olipa
heidän syntyperänsä vaikka kuinka korkea? Että minulla syntyperäni
nojalla on siihen oikeus? Täytyykö minun suoraan sanoa teille, hyvä
herra, että vaikka olette syntynyt valtaistuimelle, on käytöksenne
tallirengin? Ja täytyykö minun sanoa teille, jotta sen tajuaisitte,
ettei ainoakaan mies, joka ei omilta huuliltani ole saanut siihen
oikeutta, saa käydä minuun käsiksi, kuten te olette tehnyt?"
Hänen silmänsä säihkyivät, hänen äänensä kohosi, ja myrsky äityi; ja
se pudisteli ja tärisytti Gian Mariaa niin pahasti, ettei hän osannut
muuta kuin nöyrästi anoa anteeksi.
"Mitäpä merkitsee se, että olen herttua", puolustihe Gian Maria
arkaillen, "koska minusta on tullut rakastunut mies? Mikä sitten
herttua on? Hän on vain mies, ja samoin kuin hänen halvimman
alamaisensa täytyy hänenkin rakkautensa purkautua ilmoille. Tunteeko
rakkaus arvoerotuksia?"
Neito siirtyi jälleen lasiovea kohti, ja siitä huolimatta, ettei
herttua rohjennut enää toistamiseen pidättää häntä väkisin, koetti hän
tehdä sen sanoilla.
"Madonna", huudahti hän, "rukoilen teitä kuuntelemaan minua. Tunnin
kuluttua olen satulassa matkalla Babbianoon."
"Se, hyvä herra", vastasi tyttö, "on paras uutinen, mitä olen kuullut
tulonne jälkeen". Ja odottamatta miehen vastausta hän astui avoimesta
lasiovesta pengermälle.
Sekunnin ajan Gian Maria empi kiukkuisen nöyryytyksen tunteen
tukahduttaessa hänen järkeään. Sitten hän lähti Valentinan jälkeen;
mutta hänen saavuttuaan ovelle ilmestyi hänen eteensä äkkiä Peppen
pieni, kyssäselkäinen hahmo kellojen kilistessä ja pilkallisen
virnistyksen valaistessa narrin kasvoja.
"Pois tieltä, narri!" ärähti äkäinen herttua. Mutta punaisen ja mustan
kirjavaan kaapuun puettu kummallinen olento pysyi paikallaan.
"Jos etsitte madonna Valentinaa", huomautti hän, "näette hänet tuolla".
Ja kun Gian Maria katsoi Peppen laihan sormen osoittamaan
suuntaan, näki hän tytön jälleen menneen hovineitojensa seuraan ja
puhumistilaisuuden siten häneltä loppuneen. Hän käänsi selkänsä
ilveilijälle ja marssi mahtipontisesti ovelle, josta hän oli alunperin
tullut huoneeseen. Peppelle olisi ollut hyvä, jos hän olisi sallinut
herttuan mennä. Mutta narri, joka rakasti emäntäänsä hellästi ja
jolla oli paljon uskollisen koiran vaistoja, joka rakasti, jos hänen
emäntänsä rakasti, ja vihasi, jos hänen emäntänsä vihasi, ei malttanut
hillitä haluaan lähettää pistosanoja poistuvan hahmon jälkeen ja iskeä
vielä haavan herttuan pahasti runneltuun sisuun.
"Huomaatte, että madonnan sydämeen vievä tie on hankala, teidän
korkeutenne", huusi hän Gian Marian jälkeen. "Kun viisautenne on sokea,
olkoon sen apuna hulluttelun terävä silmä."
Herttua seisahtui. Paremmin arvonsa tunteva mies ei olisi välittänyt
mitään narrin salakavalasta kielestä. Mutta arvokkuus ja Gian Maria
olivat vieraita toisilleen. Hän kääntyi ja silmäili olentoa, joka nyt
seurasi häntä huoneeseen.
"Sinulla on tietoja myytäväksi", tokaisi hän halveksivasti.
"Tietoja minulla on ‒ suunnaton varasto ‒ mutta ei myytäväksi, herra
herttua. Ne tiedot, jotka ovat teille tärkeät, tarjoan teille, jos
sitä pyydätte, vaatimatta siitä mitään muuta kuin ilon nähdä teidän
hymyilevän."
"Anna tulla!" käski herttua höllittämättä velttoja kasvojaan tiukkaavaa
tuikeutta.
Peppe kumarsi.
"Olisi helppo asia, mitä korkein ja mahtavin herra, voittaa madonnan
rakkaus, jos —" Hän keskeytti lauseensa draamallisesti.
"Niin, niin. _E dunque?_ Jos —?"
"Jos teillä olisi erään tuntemani henkilön ylevät piirteet, komea
vartalo, kaunismuotoiset raajat, kohtelias puhetapa ja ruhtinaallinen
käytös."
"Lasketko minusta pilkkaa?" tiedusti herttua epäillen.
"Oi, en, teidän korkeutenne! Selitän vain, miten emäntäni mahdollisesti
johtuisi rakastamaan teitä. Jos teillä olisi sen henkilön loistavat
ominaisuudet, josta puhun ja josta hän haaveilee, saattaisi se käydä
helposti. Mutta koska Jumala on muovannut teidät sellaiseksi kuin
olette karkeapiirteiseksi, lihavaksi, kitukasvuiseksi, kömpelöksi —"
Karjaisten syöksähti raivostunut herttua hänen kimppuunsa. Mutta narri
oli yhtä ketteräjalkainen kuin kerkeäkielinen, vältti herttuan lihavien
käsien otteen, hypähti lasiovesta ja juoksi emäntänsä hameiden suojaan.