Viikko sen jälkeen, kun Guidobaldon veljentytär ja Aquilan kreivi
kohtasivat toisensa, ratsasti viimemainittu, jonka haava oli miltei
parantunut, eräänä aamuna komeasta kaariholvista, joka oli Babbianon
kaupungin pääsisäänkäytävä. Portin vartiopäällikkö tervehti häntä
kunnioittavasti hänen ratsastaessaan ohitse ja suvaitsi ihmetellä
hänen ylhäisyytensä kasvojen kalpeutta. Eikä sen syytä kuitenkaan
tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Se oli neljän keihään kärjessä sen ympäri
kaartelevan meluisan varisparven keskellä, juuri tämän saman San
Bacolon portiksi nimitetyn — portin yläpuolella, ja se oli neljä poikki
hakattua ihmisenpäätä.
Lähestyvän Francescon huomio oli kiintynyt näihin neljiin kasvoihin,
jotka irvistivät kamalasti niiden pitkien, takkuisten hiuksien
liehuessa riepujen tavoin huhtikuun tuulessa. Mutta kun hän pian ehti
likemmäksi ja katsoi niitä tarkemmin, värisytti häntä tuntemisen
puistatus, ja suuri kauhu täytti hänen sielunsa ja kalvensi hänen
kasvojaan. Ensimmäinen niistä päistä oli uljaan ja maineikkaan
Ferrabraccion, seuraava Amerino Amerinin ja muut kaksi hänen kokousyönä
vangiksi joutuneiden kumppaniensa. Näytti siis siltä, että Gian Maria
oli kuluneen viikon aikana ollut uutterassa puuhassa ja että tuolla,
Babbianon muureilla, viruivat mätänemässä kaikki ne hedelmät, joita tuo
huono-onninen salaliitto koskaan tuottaisi.
Sekunnin ajaksi välähti hänen päähänsä ajatus kääntyä takaisin. Mutta
hänen luja ja peloton luonteensa kannusti häntä eteenpäin, vaikka
hän olikin aivan yksin ja häntä vaivasivat sellaiset epämääräiset,
ilkeät aavistukset. Kuinka paljon, aprikoi hän, Gian Maria saattoi
tietää hänen omasta osuudestaan vuoristokokoukseen ja miten hänelle
kävisi, jos hänen serkkunsa tietäisi, että Aquilan kreiviä oli pyydetty
syrjäyttämään hänet.
Ei kulunut kuitenkaan kauan, ennenkuin hän sai tietää, että hänen
mielessään liikkuneet pelokkaat arvelut olivat perusteettomia. Gian
Maria otti hänet vastaan vieläkin ystävällisemmin kuin tavallisesti,
sillä hän piti Francescon harkintakykyä, suuressa arvossa ja kaipasi
sitä kipeästi sillä hetkellä.
Francesco tapasi hänet ruokapöydässä, joka oli häntä varten katettu
palatsin loistavaa kirjastoa rikastuttavien taide- ja tiedeaarteiden
keskelle. Gian Maria rakasti juuri sitä paikkaa sen hänelle tarjoamien
aineellisten mukavuuksien vuoksi, ja niinpä hän muutti sen alhaisten
pyyteittensä toteuttamispaikaksi milloinkaan käyttämättä sitä siihen
tarkoitukseen, jota varten se oli varustettu, sillä hänellä ei ollut
rahtuakaan kirjallisia harrastuksia ja hän oli yhtä oppimaton kuin
kyntömiehen ohjaspoika.
Sisään astuessaan Francesco näki serkkunsa istumassa upeassa,
punaisella nahalla päällystetyssä tuolissa pöydän ääressä, joka notkui
valittujen herkkujen painosta ja jolla säihkyi kristallipulloja ynnä
kultaisia ja emaljisia maljoja ja lautasia, ja huoneen ilma, joka
aikoinaan oli ollut raskas pergamenttien ja tomuttuneiden teosten
opillisesta hajusta, oli nyt pöydän pistävien tuoksujen kyllästämä.
Gian Maria oli lyhytvartaloinen ja nuoruudestaan huolimatta taipuvainen
pyylevyyteen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, kalpeat ja veltot,
silmänsä siniset ja helmimäisen kiiltävät, suunsa aistillinen ja
julma. Hänen yllänsä oli syrenivärisestä sametista valmistettu puku,
ilveksennahkaisilla turkiksilla koristettu, ja sen hihat olivat
espanjalaiseen tapaan halkonaiset, jotta sen alla oleva hienosta
Rheimsin liinasta ommeltu paita pilkoitti näkyviin. Hänen kaulassaan
olevassa kultaisessa ketjussa riippui _Agnus Dei_, Jumalan karitsa,
joka sisälsi sälön Vapahtajan oikeata ristiä — sillä Gian Maria meni
uskonnollisessa hartaudessaan sangen pitkälle.
Francescoa tervehtiessään hän oli tavallista runsassanaisempi. Hän
käski kahden tarjoilemassa olevan palvelijan tuoda lautasen hänen
kuuluisalle serkulleen, ja kun Aquila jyrkästi, mutta kohteliaasti
kieltäytyi, vakuuttaen jo aterioineensa, vaati herttua häntä ainakin
juomaan pikarin Malvasia-viiniä. Sitten kun palvelijat olivat
tekokultaisesta kannusta täyttäneet maljan kreiville, käski hänen
korkeutensa heidän poistua ja salli arvokkuutensa laueta ‒ jos niin
sopii sanoa miehestä, joka ei milloinkaan osannut esiintyä kovin
arvokkaasti ‒ vieraansa seurassa.
"Olen kuullut", alkoi Aquila, kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli
sivuutettu, "outoja juttuja herttuakunnassasi punotusta salaliitosta ja
San Baeolon portin harjalla näin neljän sellaisen miehen päät, jotka
tunsin ja joita kunnioitin".
"Ja jotka häpäisivät kunniansa, ennenkuin heidän päänsä lehtiin
variksien juhlaruuaksi. Mutta se sikseen, Francesco!" Häntä puistatti,
ja hän teki ristinmerkin. "Vainajista puhuminen ruokapöydässä koituu
onnettomuudeksi."
"Puhutaan sitten ainoastaan heidän rikoksestaan", ehdotti Francesco
viekkaasti. "Mikä se oli?"
"Mikäkö?" äänsi herttua huvitettuna. Hänen äänensä oli heikko ja
kimeähkö. "Sitä minä en pysty sanomaan. Masuccio sen tiesi. Mutta se
koira ei suostunut paljastamaan salaisuuttaan eikä vehkeilijöiden
nimiä, ennenkuin hänen tehtävänsä olisi suoritettu ja hän olisi saanut
heidät siepatuksi valtiokavalluspuuhissa, joita hän tiesi heidän
liittoutuneen valmistamaan. Mutta", jatkoi hän olivi peukalon ja
etusormen välissä, "nähtävästi heidän vangitsemisensa ei käynyt niin
helposti kuin hän oli luullut. Hän kertoi, että kavaltajia oli kuusi
ja että heidän piti kohdata siellä seitsemäs. Ja myöskin yrityksestä
palanneet miehet kertoivat eivätkä sitä häpeilleetkään että heidän
kimppuunsa karkasi vain kuusi tai seitsemän ahdistajaa. Mutta he
pitelivät sveitsiläisiä aika pahasti, tappoivat heistä kai yhdeksän ja
lisäksi haavoittivat kymmenkuntaa, ketä vaarallisemmin, ketä lievemmin,
kun taas he surmasivat hyökkääjistä ainoastaan kaksi ja ottivat
vangiksi toiset kaksi. Niiden miesten päät näit San Baeolon portilla."
"Entä Masuccio?" tiedusti Francesco. "Eikö hän ole senjälkeen maininnut
sinulle, ketkä olivat pakoon päässeet?"
Hänen korkeutensa oli vaiti, pureksien oliviaan.
"Kas niin; sehän koko vaikeus onkin", virkkoi hän vihdoin. "Se koira on
kuollut. Hän kaatui kahakassa. Kitukoon hän helvetissä itsepintaisen
umpimielisyytensä tähden. Ei, ei!" Hän hillitsi itseään hätäisesti.
"Hän on kuollut, ja tämän petoksen salaisuus samoin kuin kavaltajien
nimetkin tuhoutuivat hänen muassaan. Mutta minä olen lempeä mies,
Francesco, ja niin pahasti kuin se koira tekikin minulle vääryyttä,
kiitän taivasta siitä, että olen kyllin armollinen lausuakseni: Suokoon
Jumala rauhan hänen halvalle sielulleen!"
Kreivi heittäytyi tuoliin yhtä paljon salatakseen kasvoillaan
mahdollisesti näkyviä huojennuksen merkkejä kuin halusta istua.
"Mutta kaihan Masuccio toki jätti sinulle jonkinlaisia tietoja!"
huudahti hän.
"Perin niukasti", vastasi Gian Maria harmistuneesti. "Niin se salaileva
vintiö aina menetteli. Se kirottu! Hän väitti minulle suoraan, että jos
tietäisin, lörpöttelisin asiasta. Oletko milloinkaan kuullut kenenkään
olleen niin sietämättömän julkean ruhtinastaan kohtaan? Muuta hän ei
suostunut ilmaisemaan minulle kuin sen, että vireillä oli salaliitto,
jonka tarkoituksena oli syöstä minut valtaistuimeltani, ja että hän
aikoi vangita salaliittolaiset ja samalla sen miehen, jota he aikoivat
pyytää nousemaan paikalleni. Harkitsehan sitä, Francesco! Sellaisia
murhasuunnitelmia kutovat rakastavat alamaiseni minun tuhokseni
minun, joka hallitsen heitä kultavaltikalla, koko Italian lempeimmän,
oikeamielisimmän ja auliimman ruhtinaan! _Cristo buono!_ Ihmetteletkö,
että menetin kärsivällisyyteni ja pistätin heidän katalat päänsä
keihäisiin?"
"Mutta etkö maininnut, että kaksi näistä salaliittolaisista tuotiin
tänne elävinä?"
Herttua nyökkäsi; hänen suunsa oli liian täysi puhumista varten.
"Mitä sitten kävi ilmi, kun heidät tutkittiin ja tuomittiin?"
"Tutkittiin ja tuomittiin? Ei ollut minkäänlaista tutkintoa." Gian
Maria pureksi pontevasti hetkisen. "Olin totisesti niin kiihtynyt ja
kiukustunut tästä halpamaisesta kiittämättömyydestä, ettei minulla
ollut edes älyä rääkkäyttää heitä niin, että he olisivat paljastaneet
kumppaniensa nimet. Korkeintaan puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat
saapuneet Babbianoon, olivat näiden miesten päät, jotka taivas oli
suvainnut luovuttaa käsiini, siellä, missä näit ne tänään."
"Lähetitkö heidät kuolemaan sillä tavoin?" ähkäisi Francesco, nousten
pystyyn ja silmäillen serkkuaan hämmästyneen suuttuneesti. "Lähetit
sellaisten sukujen jäseniä pyövelin käsiin ilman tutkimusta ja
tuomiota? Minusta, Gian Maria, sinun täytyy olla mielipuoli, jos sinä
niin ajattelemattomasti voit vuodattaa sellaista verta."
Herttua vaipui taaksepäin tuolissaan ja töllisteli kiihoittunutta
serkkuaan. Jörön äkäisesti hän sitten kysyi: "Kenelle sinä puhut?"
"Tyrannille, joka nimittää itseään Italian lempeimmäksi,
oikeamielisimmäksi ja auliimmaksi ruhtinaaksi ja jolla ei ole kyllin
viisautta oivaltaakseen, että hän omin käsin, omilla ajattelemattoman
äkkipikaisilla teoillaan repii perustusta jo ennestään horjuvan
valtaistuimensa alta. Etkö jaksa ajatella, että tällainen saattaisi
merkitä vallankumousta? Se on murhaamista, ja vaikka herttuat Italiassa
turvautuvatkin siihen kovin laajasti, eivät he menettele näin
peittelemättä ja uhmaavasti."
Herttuan sielussa kihisi kiukku, mutta vielä voimakkaampi oli hänessä
pelko — niin paljoa voimakkaampi, että se työnsi raivon syrjään.
"Olen turvannut itseni vallankumousta vastaan", kehaisi hän, tekeytyen
huolettomaksi, jollainen hän turhaan koetti olla. "Olen ottanut
henkivartiostoni komentajaksi Martino Armstadtin, ja hän on pestannut
viisisataa sveitsiläistä keihäsmiestä, jotka vielä äskettäin olivat
Perugian Baglionin palkoissa."
"Ja pidätkö sitä turvallisuutesi takeena?" tokaisi Francesco, hymyillen
ylenkatseellisesti. "Sitä että hankit valtaistuimesi ympärille
suoja-aidan muukalaisen komentamien muukalaisten keihäistä?"
"Sitä ja Jumalan armoa", oli hurskas vastaus.
"Pyh!" äänsi Francesco, jota toisen ulkokultaisuus ärsytti. "Voita
puolellesi kansasi sydämet. Olkoon se kilpesi!"
"St!" kuiskasi Gian Maria. "Sinä herjaat. Eikö uhraavaisen elämäni
jokainen teko tähtää siihen päämäärään? Minä elän kansani hyväksi.
Mutta, kautta sieluni, alamaiseni vaativat liian paljon, jos haluavat
minun kuolevan heidän tähtensä. Jos teen niille, jotka juonittelevat
henkeäni vastaan, kuten olen tehnyt näille miehille, joista puhun,
niin kuka minua moittii? Sanon sinulle, Francesco, että toivoisin
saavani käsiini karkuun päässeet voidakseni tehdä heille samaten!
Kautta elävän Jumalan, juuri niin! Ja mitä tulee siihen mieheen, jonka
piti tulla sijalleni — —" Hän vaikeni, ja hänen aistillisen suunsa
ympärille levinnyt kaamea hymy täydensi lauseen tehokkaammin kuin
sanat olisivat kyenneet tekemään. "Kukahan se saattoi olla?" aprikoi
hän. "Olen vannonut, että jos taivas suo minun saada selville hänen
nimensä, poltan kynttilän Santa Foscalle joka lauantai kahdentoista
kuukauden aikana ja paastoan vainajain messun aikana. Kuka kuka se
olisi saattanut olla, Franceschino?"
"Mistä minä sen tietäisin?" vastasi Francesco, välttäen kysymystä.
"Sinä tiedät niin paljon, Checco _mio_. Älysi on niin kerkeä
käsittämään tällaisia asioita. Ajattelehan, eikö se olisi saattanut
olla Valentino herttua."
Francesco ravisti päätänsä.
"Kun Caesar Borgia tulee, ei hänen tarvitse turvautua niin surkeihin
keinoihin. Hän tulee aseistettuna tuhotakseen sinut voimallaan."
"Jumala ja pyhimykset suojelevat minua!" huohotti herttua. "Sinä puhut
siitä, ikäänkuin hän olisi jo marssimassa."
"Siispä puhun siitä tahallani. Sellainen mahdollisuus ei ole suinkaan
niin kaukainen kuin mielelläsi uskoisit. Kuulehan, Gian Maria! En
ole ratsastanut Aquilasta tänne yksinomaan sen huvin vuoksi, että
saisin viettää aikaani seurassasi. Fabrizio da Lodi ja Fanfulla degli
Arcipreti olivat äskettäin puheillani."
"Sinun puheillasi?" huudahti herttua, jonka pienet silmät soukkenivat,
kun hän katsahti serkkuunsa. "Sinun luonasi niinkö?" Hän kohautti
hartioitaan ja levitti kämmeniään edessään. "Pyh! Sellaisiin
erehdyksiin saattavat niinkin selvät aivot kuin minun langeta.
Näetkös, Francesco, kun panin merkille heidän poissaolonsa salaliiton
paljastamisen jälkeen, epäilin puolittain heidän sekaantuneen siihen."
Ja hän omisti huomionsa hunajakakulle.
"Koko herttuakunnassasi ei ole kahta Babbianoa kohtaan uskollisempaa
sydäntä", kuului kaksimielinen vastaus. "He tulivat luokseni juuri
puhumaan tästä sinua uhkaavasta vaarasta."
"Ahaa!" Gian Marian kalpeat kasvot kävivät uteliaan näköisiksi.
"Ja nyt Aquilan kreivi puhui Babbianon herttualle hyvin samaan tapaan
kuin Fabrizio da Lodi oli puhunut kreiville silloin yöllä Sant'
Angelossa. Hän puhui Borgian taholta uhkaavasta vaarasta ja siitä,
kuinka täysin valmistautumattomia oltiin ja kuinka Gian Maria halveksi
hänelle annettuja neuvoja. Hän viittasi herttuan alamaisten keskuudessa
asiain näin ollen vallitsevaan tyytymättömyyteen ja osoitti, kuinka
kiireellisen tärkeätä olisi tyynnyttää heitä. Hänen lopetettuaan
herttua istui äänettömänä jonkun aikaa, katse mietteliäästi tähdättynä
lautaseen, jolla ruoka nyt oli koskemattomana.
"On helppo asia, eikö olekin, Francesco, sanoa miehelle: tämä on
huonosti, ja tuo on huonosti. Mutta kuka, pyydän sinua ilmaisemaan,
laittaisi kaikki kuntoon puolestani?"
"Jos vain lausut sanan, niin minä yritän sitä."
"Sinä?" huudahti herttua, eikä hän suinkaan osoittanut olevansa
hyvillään siitä, että toinen tarjoutui järjestämään tämän perin sekavan
jutun, vaan Gian Marian kasvoista kuvastui epäilystä, suuttumusta
ja hieman ylenkatsetta. "Ja miten, ihmeellinen serkkuni, siinä
menettelisit?" tiedusti hän pilkan häiveen värähtäessä hänen äänessään.
"Uskoisin sellaiset tehtävät kuin varojen hankkimisen verotuksella
herra Despugliolle, ja niin paljon kuin sinun täytyisikin luopua
tuhlaavaisuudestasi, huolehtisin siitä, että lähikuukausina näistä
varoista suurin osa käytettäisiin sopivien miesten värväämiseen
ja aseistamiseen. Minulla on jonkun verran _condottieron_ taitoa
— ainakin on useamman kuin yhden ulkomaisen ruhtinaan ollut pakko
tunnustaa se. Johdan armeijaasi värvättyäni sen ja solmin puolestasi
liittoja naapurivaltioittemme kanssa, jotka nähdessään meidän olevan
aseistettuja pitävät meitä arvokkaana liittolaisena. Ja mitä ihminen
voi tehdä tämän meitä uhkaavan hyökkäyksen torjumiseksi, sen teen
herttuakuntasi puolustamiseksi. Tee minusta ylipäällikkösi, ja
kuukauden kuluttua ilmoitan sinulle, pystynkö pelastamaan valtakuntasi
vai enkö."
Francescon puhuessa soukkenivat Gian Marian silmät yhä enemmän, ja
hänen tyhmille kasvoilleen oli levinnyt ilkeä, epäluuloinen ilme.
Kreivin lakattua puhumasta hän päästi hillityn, katkeran pilkallisen
naurun.
"Tehdä sinusta ylipäällikköni?" mutisi hän perin huvitettuna. "Mistä
alkaen Babbiano on sitten ollut tasavalta — vai onko tarkoituksesi
tehdä se sellaiseksi ja päästä sen tärkeimmäksi virkamieheksi?"
"Jos käsität minua väärin ‒ -" alkoi Francesco, mutta hänen serkkunsa
keskeytti hänet entistä ivallisempana:
"Käsitänkö sinua väärin, herra Franceschino? En, en suinkaan. Ymmärrän
sinua liiankin hyvin." Hän nousi äkkiä kesken jääneen ateriansa äärestä
ja astui askeleen likemmäksi serkkuaan. "Olen kuullut huhuja tästä
yhäti kasvavasta rakkaudesta, jota kansani osoittaa Aquilan kreiviä
kohtaan, mutta en ole ollut niistä millänikään. Masuccio-veijari
varoitti minua ennen kuolemaansa; vastaukseksi sivalsin häntä raipalla
kasvoihin. Mutta en suinkaan varmasti usko menetelleeni viisaasti.
Näin unta toissa yönä — Mutta jääköön se silleen! Kun sattuu niin,
että jossakin valtiossa on mies, josta kansa pitää enemmän kuin
hallitsijastaan, ja kun tällä miehellä sattuu olemaan yhtä hyvä veri
ja yhtä ylhäinen syntyperä kuin sinulla, tulee hänestä valtaistuimella
istuvan hallitsijan vaara. Minun tuskin tarvitsee muistuttaa sinua",
lisäsi hän, kaameasti hymyillen, "siitä, miten Borgiat menettelevät
sellaisiin yksilöihin nähden, eikä minun tarvitse huomauttaa, että
Sforza saattaa pitää sopivana jäljitellä heidän perin päättäviä
varovaisuustoimenpiteitään. Sforzan suvusta ei vielä ole syntynyt
hupakkoja, enkä minä osoittaudu ensimmäiseksi sellaiseksi luovuttamalla
jollekulle toiselle sellaista valtaa, että hän voisi muuttua
käskijäkseni. Oivallathan, kiltti serkkuni, kuinka läpikuultavia
tarkoituksesi ovat minun silmissäni. Olen tarkkanäköinen, Franceschino,
tarkkanäköinen!" Hän naputti nenäänsä ja hihitti pahanilkisen
tyytyväisenä terävään käsityskykyynsä.
Francesco silmäili häntä kivettyneen halveksivasti. Hän olisi saattanut
vastata, että Babbianon herttuakunnan hän olisi voinut ottaa milloin
vain haluaisi. Hän olisi saattanut sanoa sen Gian Marialle ja uhmailla.
Mutta hän esiintyi verkkaisemmin kuin tämä sellaisen suvun jäsen, josta
ei syntynyt hupakkoja.
"Tunnetko siis minua niin huonosti, Gian Maria", virkkoi hän varsin
katkerasti, "että luulet minun halajavan tätä tyhjää herttuallista
prameutta, johon sinä olet niin pelokkaan kiihkeästi takertunut?
Sanon sinulle, mies, että pidän enemmän vapaudestani kuin hallitsijan
valtaistuimesta. Mutta voiman tuhlausta on puhua sinulle. Jonakin
päivänä, sittenkun kruunusi on sinulta riistetty ja Borgian ahnas kita
on nielaissut valtasi, sinä kuitenkin muistat tarjoustani, joka olisi
saattanut pelastaa sinut, mutta jonka sinä loukkaavasti hylkäsit samoin
kuin olet hylännyt vanhempien neuvonantajiesi kehoituksen."
Gian Maria kohautti lihavia hartioitaan.
"Jos tällä kehoituksella tarkoitat sitä, että minun pitäisi ottaa
Guidobaldon veljentytär puolisokseni, voit rauhoittaa isänmaallista
sieluasi. Olen suostunut tähän liittoon. Ja nyt", päätti hän,
päästäen taaskin hornamaisen hihityksensä, "oivallat, kuinka vähä
minun tarvitsee pelätä tätä paavi Aleksanterin hirveätä poikaa. Kun
olen liitossa Urbinon ja muiden sen kanssa ystävyyssuhteissa olevien
valtioiden kanssa, saatan uhmailla Caesar Borgian valtaa. Nukun yöni
rauhallisesti kauniin nuorikkoni vieressä, hänen setänsä armeijoitten
suomassa turvassa, vähääkään tarvitsematta sitä apua, jonka uljas
serkkuni minulle antaisi ylipäällikkönäni."
Aquilan kreivin kasvoilla muuttui väri, ja herttuan epäluuloinen
silmä oli yhtä kerkeä huomaamaan sen kuin hän itse selittämään
sen merkityksen väärin. Juhlallisesti hän päätti pitää silmällä
kärkästä serkkuaan, joka niin alttiisti tarjoutui kantamaan hänen
päällikkölippuaan.
"Onnittelen sinua ainakin", virkkoi Francesco vakavasti, "sen askelen
viisauden tähden. Jos olisin tiennyt siitä, en olisi vaivannut sinua
esittämällä muita ehdotuksia valtakuntasi turvaamiseksi. Mutta saanko
tiedustaa sinulta. Gian Maria, mikä on saanut sinut hyväksymään
sellaisen menettelyn, jota noudattamasta sinä tähän saakka olet niin
itsepintaisesti kieltäytynyt?"
Herttua kohautti olkapäitään.
"Minua kiusattiin niin", valitti hän virnistäen, "että lopulta
suostuin. Jaksoin vastustaa Lodia ja niitä muita, mutta kun äitini
liittyi heihin rukouksineen tekisi mieleni sanoa komennuksineen ja
uudelleen huomautti minulle minua uhkaavasta vaarasta, annoin perään.
Täytyyhän miehen joka tapauksessa mennä naimisiin. Ja koska minun
asemassani olevan henkilön ei tarvitse sallia avioliittonsa liian
raskaasti painaa häntä, päätin suostua siihen turvallisuuden ja rauhan
vuoksi."
Koska Aquilan kreivin pyrkimyksenä oli Babbianon pelastaminen, olisi
hänen pitänyt riemuita Gian Marian viisaasta päätöksestä, eikä minkään
muun seikan olisi pitänyt häiritä niin valtavaa tunnetta kuin tämän
hänen ilonsa olisi pitänyt olla. Mutta kun hän myöhemmin poistui
serkkunsa luota, oli kuitenkin ainoa hänen rinnassaan liikkuva tunne
syvä ja katkera harmi kohtaloa vastaan, joka halusi sellaista, ja
siihen sekaantui suruista sääliä tyttöä kohtaan, jonka piti tulla hänen
serkkunsa puolisoksi, sekä äityvää vihaa serkkua kohtaan, joka pakotti
hänet säälimään tyttöä.