Vielä vuosikausien kuluttua oli Aquilan herran tapana ihan
juhlallisesti vakuuttaa juuri neidon ihmeellisen kauneuden panneen
hänen sielunsa sellaiseen sekasortoon, että se sekoitti hänen aistinsa
ja kaatoi hänet pyörtyneenä tytön jalkojen juurelle. Että hän itse
uskoi niin, sitä emme halua epäillä siitä huolimatta, että taidamme
pikemmin taipua hyväksymään Fanfullan ja munkin myöhemmin lausuman —
ja kreivin syvästi paheksuman — mielipiteen, jonka mukaan hänen kovin
rajusti ja hätäisesti ponnahtaessaan seisomaan hänen haavansa uudelleen
avautui, ja sen aiheuttama kipu ynnä verenvuodosta johtuva heikkous
olivat olleet hänen äkillisen pyörtymisensä syynä.
"Kuka tämä on, Peppe?" tiedusti vastatullut narrilta, joka muisti
vannomansa valan ja julkeasti valehteli, ettei hän sitä tiennyt, sekä
lisäsi, että vieras oli — kuten neito saattoi nähdä — joku haavoittunut
mies-poloinen.
"Haavoittunut?" kertasi tyttö, ja hänen loistavat silmänsä saivat
voimakkaan säälin ilmeen. "Ja yksinkö?"
"Täällä oli muuan herrasmies häntä hoivaamassa. Madonna; mutta hän meni
Fra Domenicon kanssa Aequaspartan luostariin noutamaan hänen olkapäänsä
hoidossa välttämättömiä tarvikkeita."
"Mies-parka", jupisi neito, lähestyen kaatunutta. "Miten hän sai
vammansa?"
"Sitä, Madonna, en osaa teille kertoa."
"Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen, ennenkuin hänen ystävänsä
palaa?" kuului seuraava kysymys, samalla kun tyttö puhuessaan kumartui
kreivin puoleen. "Tule, Peppino", huusi hän, "auttamaan minua! Nouda
vettä tuolta purosta!"
Narri katsahti ympärilleen, etsien astiaa, ja kun hänen katseensa osui
kreivin avaraan hattuun, sieppasi hän sen ja lähti asialleen. Hänen
palatessaan oli neito polvillaan, tajuttoman miehen pää sylissään.
Peppen tuomaan vesihatulliseen hän kastoi nenäliinaa ja pyyhki sillä
kreivin otsaa, johon pitkä, musta tukka oli tarttunut takkuisena ja
sekavana.
"Katso, kuinka paljon hänestä on vuotanut verta, Peppe!" pahoitteli
hän. "Hänen ihokkaansa on ihan verinen, ja haavasta vuotaa yhä!
_Vergine Santa!_" tuskaili hän, nyt tarkastaen pyörtyneen olkapäässä
ammottavaa, rumaa haavaa, ja käyden kalpeaksi sen nähdessään. "Varmasti
hän siihen kuolee ja hän on nuori, Peppino, ja noin komean näköinen!"
Francesco liikahti, ja hänen kalpeiden huuliensa välitse väreili
huokaus. Sitten hän raotti raskaita silmäluomiaan, ja heidän katseensa
osuivat vastakkain ja kiintyivät toisiinsa. Ja niinpä ruskeat, hellät
silmät katsoivat kuumeisen raukeisiin, mustiin silmiin, samalla kun
neidon käsi lempeästi piti kosteata vaatetta haavoittuneen kipeällä
otsalla.
"Kauneuden enkeli!" mutisi hän haaveksivasti vasta vain puolittain
tietoisena asemastaan. Sitten hän pääsi selville neidon suomasta
hoivasta ja lisäsi vielä lämpimämmin ja hartaammin: "Hyvyyden enkeli!"
Toinen ei vastannut mitään lukuunottamatta sitä ja sellaisenaan se
olikin kaunopuheinen vastaus — että hän punehtui, sillä hän oli juuri
päässyt luostarista eikä viattomuudessaan lainkaan tuntenut maailman
tapoja eikä kohteliaita puhekäänteitä.
"Onko teillä tuskia?" kysyi hän vihdoin.
"Tuskia?" kertasi kreivi, joka heräsi yhä virkeämmäksi ja jonka äänessä
soinnahti halveksumisen häive. "Tuskiako? Pääni tällaisen pieluksen
varassa ja taivaan pyhimys hoitamassa vammojani? Ei, minulla ei ole
ollenkaan kipuja. Madonna, vaan tunnen riemua, suloisempaa kuin olen
koskaan ennen tuntenut."
"Gesú! Kuinka liukas kieli!" ilvehti narri takalistolta.
"Oletko sinäkin siellä, nuori herra hulluttelija?" lausui Francesco.
"Entä Fanfulla? Eikö hän ole täällä? Niin, muistan; hänhän meni
Acquaspartaan munkin seurassa." Hän työnsi kyynärpäänsä alleen
saadakseen enemmän tukea.
"Ette saa liikkua", kielsi neito, arvellen hänen yrittävän nousta
pystyyn.
"En haluaisi sitä tehdä, armollinen neito, vaikka minun pitäisi",
vastasi potilas juhlallisesti. Ja silmäillen sitten tytön kasvoja hän
rohkeasti tiedusti hänen nimeään.
"Nimeni", vastasi toinen empimättä, "on Valentina della Rovere, ja minä
olen Urbinon Guidobaldon veljentytär".
Kreivin kulmakarvat kohosivat.
"Onko tämä tosielämää", kummasteli hän, "vai näenkö ainoastaan unta
jonkun vanhan romaaninkirjoittajan tarinasta, jossa prinsessa täten
hoitaa harhailevaa ritaria?"
"Oletteko ritari?" tiedusti tyttö katseensa nyt käydessä
ihmetteleväksi, sillä jopa hänenkin eristettyyn luostarielämäänsä oli
tihkunut kummallisia tarinoita näistä valtavista sotureista.
"Ainakin teidän ritarinne, suloinen neito", vastasi kreivi, "ja myöskin
teidän puolustaja-parkanne, jos suotte minulle sellaisen kunnian".
Nyt saivat miehen rohkeat sanat ja vieläkin rohkeammat silmäykset
helakan punan leviämään tytön poskille, ja hänen katseensa kääntyi
alaspäin. Mutta hänen hämmennykseensä ei sekaantunut lainkaan harmia.
Hänestä ei toisen puheessa ollut lainkaan julkeutta eikä mitään
sellaista, mitä uljaan ritarin ei olisi sopinut lausua sellaiselle
naiselle, joka oli tullut hänen avukseen ahdingossa. Peppe, joka
seisoi kuuntelemassa pannen merkille, miten kreivi esiintyi, ja
tiesi, millainen asema hänellä oli, tunsi milloin ihmettelyä, milloin
naljailuhalua: mutta ei kertaakaan sekaantunut keskusteluun.
"Mikä on nimenne, herra ritari?" tiedusti tyttö oltuaan hetkisen ääneti.
Haavoittuneen silmät saivat vaivautuneen ilmeen, ja kun ne
suuntautuivat kysyjän ohitse narriin, huomasi hän Peppen kasvoilla
ovelan ja huvitetun virnistyksen.
"Nimeni", virkkoi hän vihdoin, "on Francesco". Ja estääkseen sitten
toisen kyselemästä enempää hän jatkoi: "Mutta kertokaahan, mistä
johtuu, että teidän asemassanne oleva nainen on täällä yksin tuon
vajamittaisen miesrukan seurassa?" Ja hän osoitti virnistelevää Peppeä.
"Seuralaiseni ovat tuolla metsässä, jonne pysähdyimme vähäksi aikaa.
Olen matkalla setäni hoviin Santa Sofian luostarista, ja saattajinani
ovat herra Romeo Gonzaga ja kaksikymmentä peitsimiestä. Käsitätte siis,
että olen hyvästi turvattu, vaikka ei oletakaan lukuun tätä herra
Peppeä eikä pyhää miestä Fra Domenicoa, rippi-isääni."
Syntyi äänettömyys, jonka Francesco vihdoin lopetti.
"Te kai olette hänen korkeutensa Urbinon hallitsijan nuorempi
veljentytär?" virkkoi hän.
"En, herra Francesco", vastasi tyttö kerkeästi. "Olen vanhempi."
Kun haavoittunut kuuli sen, synkistyi hänen otsansa äkkiä.
"Saatatteko olla sama neito, joka aiotaan naittaa Gian Marialle?"
huudahti hän, minkä jälkeen narri herkisti korviaan, kun taas tyttö
loi kreiviin katseen, joka selvästi osoitti, kuinka vaikea hänen oli
ymmärtää toisen sanoja.
"Mitä sanoitte?" kummasteli hän.
"Niin, no, en mitään", torjui kreivi huoaten, ja samassa kajahti
metsästä miehenääni.
"Madonna! Madonna Valentina!"
Francesco ja neito käänsivät silmänsä siihen suuntaan, josta ääni
kantautui, ja näkivät aukeamalle astuvan huikaisevan loistavan hahmon.
Henkilökohtaisessa kauneudessa ja asun upeudessa hän oli hyvin
Valentinan seuran arvoinen. Hänen nuttunsa oli harmaata samettia,
koristettu taotusta kullasta valmistetuilla suomuksilla, ja sen alta
näkyivät kultakirjailuilla somistetut liivit: hänen hattunsa oli nutun
mukainen, ja sitä peitti töyhtö, jossa säihkyi kalliita helmiä: hänen
kultakahvainen miekkansa oli tupessa, joka myöskin oli tehty harmaasta
sametista ja jossa oli jalokiviupotuksia. Hänen kasvonsa olivat sievät
kuin neitosen, silmät olivat siniset ja tukka kullankeltainen.
"Katsokaahan", lausui Peppino vakavasti, "Italian viimeistä muunnosta
Apuleiuksen kultaisesta aasista!"
Nähtyään Guidobaldon ylhäisen veljentyttären polvillaan, Francescon pää
yhäti sylissään, heilautti tulokas kätensä pystyyn, tehden kauhistuksen
eleen.
"Taivaan pyhimykset!" huudahti hän, kiiruhtaen ryhmän luokse.
"Millaista puuhaa olettekaan löytänyt? Kuka on tämä ruma miekkonen?"
"Ruma?" kuului tytön koko vastaus, joka lausuttiin syvän hämmästyneestä.
"Kuka hän on?" tiukkasi nuori mies, jonka sävy muuttui tulistuneeksi.
"Ja mitä tekemistä hänellä on täällä ja tällä tavoin, teidän kanssanne?
_Gesú!_ Mitä hänen korkeutensa sanoisi? Mitä hän tekisi minulle, jos
saisi tiedon tästä? Kuka on tämä mies, Madonna?"
"No, kuten näette, herra Gonzaga", vastasi tyttö hieman kiivastuneena,
"haavoittunut ritari".
"Hänkö ritari?" ivasi Gonzaga. "Todennäköisemmin varas, harhaileva
_masnadicro_. Mikä on nimesi?" kysyi hän karkeasti kreiviltä.
Francesco vetäytyi hiukan loitommalle Valentinasta, nojasi yksinomaan
kyynärpäänsä varaan ja käden liikkeellä torjui Gonzagaa pysymään
etäällä.
"Rukoilen teitä, armollinen neiti, pyytämään sievää hovipoikaanne
pysyttelemään vähän kauempana. Olen vielä heikko, ja hänen tuoksunsa
tukehduttavat minua."
Tämän kohteliaan pyynnön valheverhon takaa Gonzaga erotti pilkallisen,
halveksivan sävyn, ja se lietsoi hänen kiukkuaan.
"Minä en ole mikään hovipoika, hupsu", kivahti hän, taputti sitten
käsiään vastakkain, korotti ääntänsä ja luikkasi: "Hei Beltrame! Tänne!"
"Mitä mielitte tehdä?" huudahti neito, nousten seisomaan hänen eteensä.
"Viedä tämä veijarin kahleissa Urbinoon, kuten velvollisuuteni vaatii."
"Hyvä herra, saatatte vahingoittaa siroja käsiänne, jos tartutte kiinni
minuun", tokaisi kreivi kylmän välinpitämättömästi.
"Ahaa! Haluaisitteko uhkailla minua väkivallalla, lurjus?" karjaisi
toinen, peräytyen puhuessaan joitakuita askelia kauemmaksi. "Beltrame!"
huusi hän uudelleen. "Etkö jo joudu?"
Tiheiköstä vastasi hänelle ääni, ja teräksen kalahdellessa syöksyi
aukeamalle kuusi miestä.
"Määräyksenne, hyvä herra?" pyysi heidän johtajansa, luoden katseensa
vielä pitkänään viruvaan kreiviin.
"Sitokaa tuo koira!" käski Gonzaga. Mutta ennenkuin mies ennätti astua
askeltakaan täyttääkseen määräyksen, sulki Valentina häneltä tien.
"Te ette saa!" komensi hän ja nyt hän oli niin toisenlainen kuin se
ujostelematon lapsi, joka äskettäin oli puhellut Francescon kanssa,
että viimemainittu töllisteli tyrmistyneenä hämmästyksestä. "Setäni
nimessä käsken teidän jättää tämän herrasmiehen paikalleen. Hän on
haavoittunut ritari, jota sain ilon hoitaa — mikä näyttää nostattaneen
herra Gonzagan vihan häntä kohtaan."
Beltrame pysähtyi ja silmäili kahdella päällä vuoroin Valentinaa,
vuoroin Gonzagaa.
"Madonna", lausui Gonzaga, tekeytyen nöyräksi, "sananne on lakimme.
Mutta toivoisin teidän ottavan huomioon, että se, mitä käskin Beltramen
tehdä, on hänen korkeutensa etujen mukaista, sillä hänen aluettaan
vaivaavat nämä harhailevat rosvot. Se seikka ei liene saapunut
tietoonne turvapaikassanne, luostarissa, ettekä myöskään ole vielä
saanut kylliksi tietoja osataksenne verrattomassa viattomuudessanne
— erottaa toisistaan roistoja ja rehellisiä ihmisiä. Beltrame, täytä
käskyni!"
Valentina polki jalallaan maata kärsimättömästi, ja hänen silmiinsä
tuli suuttumuksen ilme, joka teki hänet vieläkin enemmän hänen sotaisen
setänsä näköiseksi. Mutta puhumaan puhkesi Peppe.
"Siitä huolimatta, että tätä asiaa sotkemassa tuntuu jo ennestään
olevan kyllin paljon hupakkoja", virkkoi hän teeskennellyn
valittavasti, "sallikaa minun liittyä heidän joukkoonsa, herra Romeo,
ja kuunnelkaa neuvoani!"
"Tiehesi, narri;" kiljaisi Gonzaga, koettaen sivaltaa häntä
ratsuraipallaan. "Emme tarvitse ilveitäsi."
"Ette kyllä; mutta tarvitsette viisauttani", tokaisi Peppe juostessaan
pois Gonzagan ulottuvilta. "Kuulkaa minua. Beltrame! Vaikka emme
suinkaan epäile herra Gonzagan tarkkaa arvostelukykyä, kun on
erotettava toisistaan roisto ja kunniallinen ihminen, lupaan teille
yhtä varmasti kuin olisin itse kohtalo, että jos nyt tottelette häntä
Ja panette tämän herrasmiehen kahleisiin, joudutte itse tuonnempana
sentähden kiinni paljoa ilkeämmin."
Beltrame näytti "huolestuneelta, Gonzaga epäilevältä. Valentina
kiitti Peppeä katseellaan, arvellen narrin vain keksineen verukkeen
edistääkseen hänen toiveitaan, kun taas Francesco, joka oli nyt
noussut seisomaan, katseli toisia ja hymyili huvitettuna, ikäänkuin
asia ei mitenkään koskisi häntä mieskohtaisesta. Ja sitten ilmestyivät
näyttämölle Fanfulla ja Fra Domenico tilanteen kehityttyä ratkaisevaan
vaiheeseensa.
"Palasittepa hyvään aikaan, Fanfulla!" huusi kreivi.
"Tämä sievä herrasmies halusi panettaa minut nuoriin."
"Panettaa teidät nuoriin?" kertasi Fanfulla kiukkuisen kauhistuneena.
"Millä perusteilla, saanko kysyä?" tiedusti hän, kääntyen rajusti
Gonzagaan päin.
Romeo Gonzagaan tehosi Fanfullan ylimyksellinen olemus, ja hän muuttui
hämmästyttävän nöyräksi oltuaan hetkistä aikaisemmin niin ylimielinen.
"Nähtävästi, hyvä herra, erehdyin arvioidessani hänen tilaansa",
puolustihe hän.
"Erehdyitte?" tokaisi kuumaverinen Fanfulla. "Entä kuka teitä pyysi
arvioimaan? Menkää pääsemään eroon maitohampaistanne, poika, älkääkä
sekautuko miesten asioihin, jos mielitte elää ja tulla itsekin mieheksi
vielä kerran!"
Valentina hymyili, Peppe nauraa hohotti, samalla kun myöskin Beltrame
ja hänen seuralaisensa myhäilivät, mikä kaikki äidytti Gonzagan kiukkua
sangen pahasti. Mutta niin niukka kuin hänen viisautensa lieneekin
ollut, riitti se kuitenkin käskemään häntä menettelemään järkevästi.
"Madonnan läheisyys hillitsee minua", vastasi hän väkinäisen
arvokkaasti. "Mutta jos vielä kohtaamme toisemme, niin rohkenenpa
näyttää teille, mitä miehuus merkitsee."
"Kenties — jos siihen mennessä olette sitä saanut." Ja kohautettuaan
olkapäitänsä Fanfulla kääntyi huolehtimaan kreivistä, jota veli
Domenico jo hoivaili.
Huojentaakseen tilanteen vaivaavaa tuntua Valentina ehdotti Gonzagalle,
että hän komentaisi saattojoukon ratsaille ja panettaisi hänen
matkatavaransa kuntoon, jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa, niin
pian kuin fra Domenico olisi lopettanut lääkärinpuuharisa.
Gonzaga kumarsi, loi kiukkuisen katseen muukalaisiin, ärähti äkäisesti
Beltramelle ja muille sotilaille: "Seuratkaa minua!" ja poistui
peitsimiehet kintereillään.
Valentina oli Fanfullan ja Peppen seurassa fra Domenicon sitoessa
Francescon haavaa, ja kun se tehtävä oli pian suoritettu, lähtivät
he, jättäen Fanfullan ja kreivin kahden kesken. Mutta ennen lähtöään
hän kuunteli Francescon kiitoksia ja salli hänen huulillaan koskettaa
norsunluunvalkeita sormiaan.
Kreivi olisi saattanut puhua paljonkin, jollei muiden kolmen läsnäolo
olisi häntä pidättänyt. Mutta pienen osan siitä paljosta Valentina
lienee nähnyt kuvastuvan hänen silmistään, sillä koko sen päivän tyttö
ratsasti miettivänä, hellä, kaihoisa hymy suupielissään. Ja vaikka hän
ei osoittanutkaan olevansa pahastunut Gonzagalle, nuhteli hän kuitenkin
miestä, puhuen hänen erehdyksestään. Gonzagan ylpeyttä kirveli, eikä
hän paljon pitänyt toisen leikillisestä pilailusta; mutta vielä
vähemmän hän piti niistä sanoista, joihin ne puettiin.
"Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?"
kysyi neito useammin kuin kerran. "Miten saatoitte pitää häntä roistona
— häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?" Ja
huomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja
vaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin
kuin hänen naljailunsa.