Narri ja munkki olivat joutuneet riitaan, ja — mainittakoon se munkin
häpeäksi ja narrin kunniaksi — heidän kiistansa aihe oli nainen. Ja kun
munkki oli huomannut, ettei hän mitenkään kyennyt pitämään narrille
puoliaan sanoilla, ja kun hänen vartalonsa ja raajansa olivat yhtä
pulleat ja vankat kuin toinen oli näivettynyt ja rujomuotoinen, oli hän
temmannut jalastaan anturakenkänsä voidakseen sillä ajaa perustelunsa
kyllin tehokkaasti ilveilijän kalloon. Silloin oli narri perin arkana
olentona livistänyt suinpäin pakoon puiden lomitse.
Juostessaan, narri kun oli, pää käännettynä taaksepäin nähdäkseen,
seurasiko tuo kelpo isä häntä, hän ei lainkaan havainnut puolittain
sanajalkojen piilottamana loikovaa olentoa eikä ehkä olisi
aavistanutkaan siellä olevan ketään, jollei hän makaajan yli
harpatessaan olisi kompastunut ja kellojen kilistessä kellahtanut
käyrälle nenälleen.
Hän nousi istumaan ähkyen, mihin kirouksella vastasi mies, jonka
kupeeseen hän oli kuopaissut liitävillä jaloillaan. Molemmat
silmäilivät toisiaan ällistyneinä, toinen lisäksi kiukustuneena, toinen
säikähtyneenä.
"Olkoon heräämisenne hyvä, jalo herra!" lausui narri kohteliaasti;
sillä herättämänsä miehen ilmeestä ja koosta hän päätteli
kohteliaisuuden häntä ehkä parhaiten auttavan.
Toinen tähysti häntä uteliaasti, mikä olikin luonnollista, sillä
oudommannäköistä olentoa olisi ollut vaikea löytää Italiasta.
Hän oli kyssäselkäinen, vajamittainen, hentoraajainen: hänen yllänsä
oli ihokas ja housut, päässänsä hiippa, jonka toinen puoli oli musta,
toinen tulipunainen, kun taas hänen olkapäillensä riippui samasta
hiipasta — joka tiukasti kehysti hänen rumia, pieniä kasvojaan —
liuskainen kaulus, ja sen jokaiseen kärkeen oli kiinnitetty pieni,
hopeinen kello, joka välkkyi auringonpaisteessa ja kilisi hänen
liikkuessaan. Tuuheiden kulmakarvojen alta säestivät kirkkaat,
pöllömäisen etäällä toisistaan olevat silmät hänen suunnattoman suunsa
pahankurisen leikillistä sävyä.
"Kirous sinulle ja sille, joka sinut lähetti!" oli hänen saamansa
vastatervehdys. Sitten mies hillitsi kiukkunsa ja purskahti nauramaan
nähtyään ilveilijän silmiin välähtäneen pelokkaan ilmeen.
"Pyydän anteeksi — pyydän sitä mitä nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne",
rukoili narri yhäti peloissaan. "Minua ajettiin takaa."
"Ajettiin takaa?" kertasi toinen, jonka äänessä soinnahti äkkiä
heränneen levottomuuden häive. "Entä suvaitsetko ilmaista, kuka ajoi?"
"Itse piru, naamioituneena dominikaaniveljen järeään ruhoon ja hahmoon."
"Lasketko pilaa?" tuli äkäinen kysymys.
"Pilaako? Jos olisitte saanut hänen ilkeän anturansa olkapäittenne
väliin, kuten minä sain, niin ymmärtäisitte, kuinka vähän mieleni tekee
laskea leikkiä."
"No, vastaa minulle suoraan, jos sinulla on kylliksi älyä siihen",
tiukkasi toinen äänensä käydessä yhä äkäisemmäksi, "onko täällä munkki
läheisyydessä!"
"Niin, kyllä täällä on ‒ tuhotkoon hänet kauhea rutto! väijymässä
tuolla pensaikossa. Hän on liian lihava juoksemaan: muutoin olisitte
nähnyt hänet kintereilläni puettuna noihin kostavan vihan tamineihin,
jotka ovat taistelevan kirkon tunnusmerkki."
"Mene noutamaan hänet tänne!" kuului lyhyt vastaus.
"_Gesú!_" ähkäisi narri ihan tosissaan säikähtyneenä. "Enpä menekään
hänen likelleen, ennenkuin hänen kiukkunsa jäähtyy en, vaikka
suomisitte minua ja lahjoisitte minua Pyhän Pietarin perinnöllä."
Mies kääntyi toisaalle kärsimättömästi ja huusi kovemmin olkansa ylitse:
"Fanfulla!" Ja hetkisen kuluttua hän luikkasi uudelleen: "Hohoi,
Fanfulla!"
"Olen täällä, teidän ylhäisyytenne", vastasi ääni heidän oikealla
puolellaan kasvavasta pensaikosta, ja melkein heti nousi pystyyn
sen katveeseen nukkumaan laskeutunut perin komea-asuinen nuori
mies, kiertäen heidän luoksensa. Narrin nähdessään hän seisahtui
tätä tarkastamaan, samalla kun narri samalla tavoin vastasi
kohteliaisuuteen hämmästyneenä ja uteliaana. Sillä siitä huolimatta,
että Fanfullan asu oli kärsinyt edellisen illan temmellyksessä, oli se
sittenkin hyvin upea, ja hänen päässänsä olevaan samettilakkiin oli
kiedottu jalokivinauha. Mutta narriin ei niin voimakkaasti tehonnut
hänen pukunsa komeus kuin se seikka, että niin silminnähtävästi
ylhäinen henkilö käytti sellaista nimitystä ja esiintyi niin nöyrän
kunnioittavasti puhutellessaan tätä vaatimattomassa asussa olevaa
miestä, johon hän oli kompastunut. Sitten hänen katseensa siirtyi
jälleen kyynärpäänsä varassa loikovaan mieheen, ja nyt hän huomasi
kultaverkon, johon muukalaisen tukka oli laitettu ja jollaisia alhainen
rahvas ei suinkaan yleisesti käyttänyt. Hänen pienten, kiiluvien
silmiensä huomio kääntyi kokonaan hänen edessään oleviin kasvoihin, ja
äkkiä leimahti niihin tuntemuksen välke. Hänen kasvoissaan tapahtui
muutos, ja joskin ne olivat olleet eriskummaiset, muuttuivat ne
vieläkin eriskummaisemmiksi pikaisesti saadessaan kunnioituksen ilmeen.
"Aquilan kreivi!" mutisi hän, kapsahtaen pystyyn.
Tuskin hän oli ehtinyt oikaista vartensa suoraksi, kuu hänen
olkapäähänsä tarttui käsi, ja Fanfullan tikari välkkyi hänen
ällistyneiden silmiensä edessä.
"Vanno käsi tämän ristillä, ettet milloinkaan hiisku hänen
ylhäisyytensä täälläolosta! Muutoin saat sen kärjen typerään sydämeesi."
"Vannon, vannon!" huusi narri pelokkaan hätäisesti käsi tikarin
kahvalla, jonka Fanfulla nyt ojensi häntä kohti.
"Nouda nyt pappi, kelpo narri!" kehoitti kreivi, hymyillen kyssäselän
äkilliselle pelolle. "Sinun ei tarvitse pelätä meitä ollenkaan."
Ilveilijän poistuttua suorittamaan asiaansa Francesco kääntyi
kumppaninsa puoleen.
"Fanfulla, olette kovin varovainen", virkkoi hän huolettomasti
hymyillen. "Mitä väliä sillä olisi, jos minut tunnettaisiin?"
"En soisi sen tapahtuvan kuningaskunnan hinnastakaan teidän ollessanne
niin likellä Sant' Angeloa. Me kuusi viimeöisen kohtauksen osanottajaa
olemme tuomitut — ne meistä, jotka eivät ole vielä kuolleet. Minä ja
Lodi, jollei hän joutunut kiinni, saatamme pelastautua pakenemalla.
Babbianon alueelle en enää koskaan laske jalkaani, niin kauan kuin
Gian Maria on herttua, jollen ole kyllästynyt tähän maailmaan. Mutta
seitsemännestä — teistä itsestänne ei salaisuus ole voinut tulla ilmi,
kuten kuulitte Lodin vannovan. Mutta jos hänen korkeutensa kuulisi
teidän olleen näillä tienoin ja minun seurassani, saattaisi epäluulo
johtaa hänet hankkimaan asiasta selvyyden."
"Niin! Entä sitten?"
"Sitten?" kertasi toinen, silmäillen Francescoa hämmästyneenä. "Niin,
sitten raukeaisivat ne toiveet, jotka olemme teihin perustaneet —
jokaisen miehennimen arvoisen babbianolaisen toiveet. Mutta tuossahan
tulee narri-ystävämme, ja hänen kintereillään on munkki."
Fra Domenico — se oli hänen perin sopiva nimensä, tämän pyhän
Dominikuksen seuraajan — uhkui lähestyessään juhlallisuutta, jota
pikemmin huokui hänen pyylevästä vartalostaan kuin kutsumuksensa arvon
ylpeästä tunnosta. Hän kumarsi Fanfullalle, niin että hänen leveät,
tulipunaiset kasvonsa painuivat näkymättömiin ja näkyviin tuli niiden
sijasta keltainen, sileäksi ajeltu päälaki. Se teki samanlaisen
vaikutuksen kuin aurinko olisi painunut mailleen ja kuu noussut sen
sijalle.
"Oletteko lääketaitoinen?" tiedusti Fanfulla lyhyesti.
"Kyllä jonkun verran, jalo herra."
"Sitokaa sitten tämän herrasmiehen haavat!"
"Mitä? _Dio mio!_ Oletteko siis haavoittunut?" alkoi munkki, kääntyen
kreivin puoleen, ja olisi lisännyt muita yhtä tärkeitä kysymyksiä,
mutta Aquila veti rintasuojuksensa syrjään olkapäältä ja vastasi
hänelle nopeasti:
"Kas tässä, herra pappi."
Huulet huolestuneesti supussa olisi munkki laskeutunut polvilleen,
jollei Francesco olisi oivaltanut, kuinka vaivaloinen sen liikkeen
täytyi olla, ja noussut heti pystyyn.
"Ei se ole niin paha, etten jaksaisi seistä", sanoi hän, antautuen
munkin tarkastettavaksi.
Viimemainittu lausui sen mielipiteen, ettei haava ollut lainkaan
vaarallinen, kuinka tuskallinen se saattoikin olla, minkä jälkeen
kreivi käski hänen sitoa sen. Siihen Fra Domenico vastasi, ettei
hänellä ollut voiteita eikä siteitä, mutia Fanfulla huomautti, että
hän saattaisi hankkia niitä Acquaspartan luostarista, joka oli ihan
lähellä, ja tarjoutui saattamaan häntä sinne.
Niin päätettiin, ja he lähtivät, jättäen kreivin ilveilijän seuraan.
Francesco levitti vaippansa maahan ja laskeutui uudelleen pitkäkseen,
kun taas narri pyydettyään lupaa jäädä paikalleen kyyristyi istumaan
turkkilaisen tavoin jalkojensa varaan.
"Kuka on isäntäsi, narri?" kysyi kreivi ikävystyneenä.
"On olemassa mies, joka minua vaatettaa ja ruokkii, mutta ainoa
isäntäni on hulluttelu."
"Mitä varten hän sen tekee?"
"Koska olen olevinani suurempi hupsu kuin hän, joten hän verratessaan
itseään minuun luulee olevansa viisas, mikä hivelee hänen
itserakkauttaan. Lisäksi kenties siitäkin syystä, että olen niin paljoa
rumempi kuin hän, joten hän taaskin meitä verratessaan saattaa pitää
itseään suunnattoman kauniina."
"Omituista, eikö olekin?" rohkaisi kreivi häntä.
"Ei puolittainkaan niin kummallista kuin se, että Aquilan kreivi loikoo
täällä karkeassa asussa, haava olkapäässään ja puhelee narrin kanssa."
Francesco katsahti häneen hymyillen.
"Kiitä Jumalaa, ettei Fanfulla ole täällä sinua kuulemassa, sillä
muutoin ne olisivat olleet viimeiset sanasi; sillä niin komea kuin
herra Fanfulla onkin, hän on ihan hirviömäisen verenhimoinen. Minun
laitani on toisin. Minä olen hyvin lempeätapainen mies, kuten lienet
kuullut, herra hulluttelija. Mutta pidä varasi, että heti unohdat
asemani ja nimeni, sillä muutoin saatot havaita, kuinka vähän narreja
kaivataan taivaan hovissa!"
"Herra kreivi, suokaa anteeksi! Tottelen teitä", vakuutti kyssäselkä
säikähtyneesti. Ja sitten kajahti metsäaukiolta ääni — naisenääni,
ihmeellisen sulosointuinen ja täyteläinen ‒ huutaen: "Peppino! Peppino!"
"Emäntäni huutaa minua", selitti narri, ponnahtaen seisomaan.
"Sinulla on siis emäntä, vaikka hulluttelu on ainoa isäntäsi", tokaisi
kreivi nauraen. "Mielelläni näkisin sen naisen, jonka omaisuutta
sinulla on kunnia olla, herra Peppino."
"Saatte nähdä hänet, jos vain käännätte päätänne", supatti Peppino.
Välinpitämättömästi, huulillaan melkein pilkallinen hymy Aquilan herra
käänsi silmänsä siihen suuntaan, johon narri oli jo menossa. Ja heti
muuttui hänen ilmeensä tyyten. Hänen kasvoiltaan kaikkosi huvitetun
ivallinen leima, ja sen sijalla oli nyt ihmettelyn ilme, josta kuvastui
miltei kunnioitusta.
Sen aukeaman reunassa, jossa hän virui, seisoi nainen. Hämärästi kreivi
erotti hoikan, kaunismuotoisen vartalon, näki vilaukselta valkean,
damastikankaisen puvun, vihreäsamettisen _camorran_ ja hienosti
valmistetun kultavyön. Mutta miehen katsetta pitivät hurmaannuksen
ja kunnioituksen lumoissa naisen verrattomien kasvojen ihanuus ja
hänen ihmeelliset silmänsä, jotka vastasivat toisen katseeseen
lievän kummastuneesti. Hän näytti melkein lapselta pituudestaan ja
naisellisista mittasuhteistaan huolimatta; niin raikkaat ja nuorekkaat
olivat hänen piirteensä.
Kyynärpäänsä varassa kreivi loikoi tuokion, katsoen katsomistaan,
ja hänen mielessään risteili näkyjä, joita jumalanmiehillä on ollut
paratiisin pyhimyksistä.
Vihdoin lumouksen rikkoi Peppinon ääni, kun narri puhutteli tulijaa
selkä orjamaisesti köyryssä. Francesco muisti, että hänen tuli esiintyä
kunnioittavasti noin selvästi ylhäiselle henkilölle, hypähti pystyyn,
unohtaen haavansa, ja kumarsi syvään. Sekuntia myöhemmin hän vetäisi
ähkäisten henkeään, horjui, pyörtyi ja kellahti selälleen saniaisten
sekaan.