"Sotaväkeä, hyvät herrat!" oli Fanfulla huudahtanut. "Meidät on
kavallettu!"
He silmäilivät toisiaan tuikeasti, ja heidän kasvoistaan kuvastui
tuimuus pelon sijalla, joka olisi vallannut kehnommat sielut.
Sitten Aquila nousi hitaasti pystyyn, ja samalla nousivat muutkin,
katsellen aseitaan. Hiljaa hän äänsi nimen: "Masuccio Torri."
"Niin", säesti Lodi katkerasti. "Kunpa olisimme ottaneet varteen
varoituksenne! Masuccio se varmastikin on, ja hänen kintereillään hänen
viisikymmentä palkkasotilastaan. Sen verran niitä ainakin on, sen olen
valmis vannomaan töminästä päätellen", vakuutti Ferrabraccio. "Ja meitä
ainoastaan kuusi, ilman haarniskoja."
"Seitsemän", oikaisi kreivi lyhyesti, ottaen hatun päähänsä, ja
hellitti tupessa olevaa miekkaansa.
"Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne!" esteli Lodi, laskien kätensä
kreivin käsivarrelle. "Te ette saa jäädä joukkoomme. Olette ainoa
toivomme Babbianon ainoa toivo. Jos meidät on tosiaankin kavallettu
vaikka en jaksa käsittää millä hornamaisella tavalla se olisi käynyt
ja tiedetään, että tänne kokoontui tänä iltana kuusi valtiopetturia
juonittelemaan Gian Marian valtaistuinta vastaan, niin sen ainakin
vannon, ettei tiedetä teidän aikoneen tulla meitä kohtaamaan. Hänen
korkeutensa saattaa arvailla, mutta varmasti hän ei voi tietää, ja jos
te vain pääsette pakoon, on kaikki kenties vielä hyvin — paitsi meitä,
joista ei ole väliä. Lähtekää, herra kreivi! Muistakaa, että lupasitte
pyrkiä serkkunne ylipäälliköksi, ja suokoon Jumala ja hänen autuaat
pyhänsä teidän ylhäisyydellenne menestystä."
Vanhus tarttui nuoren miehen käteen, taivutti päätänsä, kunnes hänen
kasvonsa piilottuivat hänen pitkään, valkeaan tukkaansa, ja painoi
toisen kädelle vasallin suudelman. Multa Aquilasta ei niin helposti
selviydytty.
"Missä ovat ratsunne?" tiedusti hän.
"Lieassa majan takana. Mutta kukapa uskaltaisi ratsastaa yöllä tätä
jyrkännettä alas?"
"Minä esimerkiksi uskallan", vastasi nuori mies varmasti, "ja samoin
uskallatte te kaikki. Pahin, mitä meille voi sattua, on niskan
taittuminen, ja yhtä mielelläni taittaisin niskani Sant' Angelon
kallioilla kuin sallisin Babbianon pyövelin katkaista sen."
"Uljaasti sanottu, kautta pyhän neitsyen!" kajautti Ferrabraccio.
"Ratsaille, hyvät herrat!"
"Mutta ainoa tie on se, jota myöten he tulevat", esteli Fanfulla.
"Kaikkialla muualla on kallio äkkijyrkkä."
"No sitten, sinä simainen viettelijä, menemme heitä vastaan", tokaisi
Ferrabraccio hilpeästi. "He ovat jalkaisin, ja me syöksymme heidän
ylitsensä kuin vuoritulva. Tulkaa, hyvät herrat, joutuin! He alkavat
olla likellä."
"Meillä on ainoastaan kuusi hevosta, ja meitä on seitsemän", huomautti
joku.
"Minulla ei ole ratsua", virkkoi Francesco. "Minä seuraan teitä
jalkaisin."
"Mitä!" huudahti Ferrabraccio, joka nyt näkyi ottaneen yrityksen
komentovallan käsiinsä. "Pyhä Mikaelimmeko jälkijoukkoon! Ei, ei. Te,
da Lodi, olette liian vanha tähän, työhön."
"Liian vanhako?" kivahti vanhus, oikaisten täyteen mittaan vartalonsa,
joka vielä oli sangen kunnioitustaherättävä, samalla kun hänen
silmänsä näyttivät syttyvän palamaan, kun hänen soturiarvostaan
lausuttiin tällainen halventava vihjaus. "Jos aika olisi toisenlainen,
Ferrabraccio, saattaisin vielä vaatia lupaa näyttää teille, kuinka
paljon nuorekkuutta minussa on vielä jäljellä. Mutta —" Hän vaikeni.
Hänen äkäinen katseensa oli osunut kreiviin, joka seisoi vartomassa
ovella, ja hänen kasvonilmeensä muuttuivat tyyten. "Olette oikeassa,
Ferrabraccio, olen tosiaankin jo vanha — lapsellinen hupakko. Ottakaa
te ratsuni ja lähtekää!"
"Entä te?" kysyi kreivi huolestuneena.
"Minä jään tänne. Jos te suoritatte tehtävänne hyvin joutuessanne
noiden palkkalaisten kimppuun, eivät he häiritse minua. Heidän
päähänsäkään ei pälkähdä, että yksi meistä on jäänyt jälelle. He
ehättävät vain teidän jälkeenne, sittenkun te olette raivanneet tienne
heidän lävitseen. Menkää, menkää, hyvät herrat, tai kaikki on hukassa!"
He tottelivat häntä nyt niin kiireisesti, että siihen miltei näytti
sekaantuvan pakokauhua. Vimmaisen hätäisesti Fanfulla ja eräs toinen
kiskoivat hevosten lieat irti, ja hetkistä myöhemmin he kaikki
olivat satulassa ja valmiina hirvittävälle ratsastusretkelleen. Ilta
oli pimeä, mutta ei liian pimeä. Taivas oli pilvetön, ja tähtiä
tuikki tiheässä, samalla kun kuusirppi puolestaan loi valoa tielle,
jota myöten heidän piti edetä. Mutta rosoisella ja epävarmalla
vuoristopolulla olivat varjot kyllin synkät tehdäkseen yrityksen
epätoivoiseksi.
Väittäen tuntevansa tien paremmin kuin kumppaninsa, Ferrabraccio
sijoittui etunenään kreivi vierellänsä. Heidän jäljessään tulivat muut
neljä kaksi aina rinnakkain. He seisahtuivat pienelle kielekkeelle
heidän vasemmalla puolellaan kohoavan mahtavan kallion varjoon. Sieltä
saattoi tarkastaa vuorenrinnettä niin hyvin kuin sitä sellaisessa
valossa erotti. Jalkojen töminä kuului kovemmin ja lähempää, ja siihen
sekaantui aseiden kalinaa. Heidän edessään oli polku, joka vietti noin
sadan metrin päässä olevalle ensimmäiselle taipeelle. Heidän allaan,
oikealla puolella, ilmestyi mutkitteleva polku jälleen näkyviin,
työntyen puolikymmentä metriä ulospäin ja sieltä osui Fanfullan silmään
himmeätä kuunvaloa heijastava, välkkyvä teräs. Hän kiinnitti siihen
Ferrabraccion huomiota, ja tämä uskalias soturi antoi heti määräyksen
lähteä liikkeelle. Mutta Francesco ehkäisi sen.
"Jos niin teemme", huomautti hän, "joudumme heidän kimppuunsa tuon
polvekkeen takana, ja sen kohdalla meidän on pakko hiljentää vauhtiamme
välttyäksemme suistumasta kallion reunalta syvyyteen. Sitäpaitsi
saattavat hevosemme niin tiukassa paikassa pettää ja kompastua. Missään
tapauksessa emme syöksy heidän niskaansa yhtä rajusti kuin siinä
tapauksessa, että odotamme siihen saakka, kunnes he ehtivät suoraan
eteemme. Siihen mennessä salaa tämä pimento meidät heiltä."
"Olette oikeassa, herra kreivi. Me odotamme", tuli vastaus empimättä.
Ja heidän odottaessaan Ferrabraccio jupisi hilpeästi:
"Joutua kiinni tällaisessa satimessa! Saatanan ruumis! Oli hulluutta
järjestää kohtaus majaan, johon pääsee vain yhtä tietä myöten."
"Olisimme ehkä voineet peräytyä takapuolen kallioita myöten", sanoi
Francesco.
"Olisimme tosiaankin, jos olisimme olleet varpusia tai vuoristokissoja.
Mutta kun olemme ihmisiä, on tämä tie ainoa ja perin kurja tie se
onkin. Toivoisin, että minut haudattaisiin Sant' Angelossa, herra
kreivi", jatkoi hän kujeillen. "Se on mukavan likellä; sillä kerran
suistuttuani vuoren partaalta ei mikään, sen voin vannoa. Seisahduta
minua, ennenkuin saavun laaksoon — kasana särkyneitä luita."
"Vankkoina nyt, hyvät ystävät!" murahti Aquilan ääni. "He tulevat."
Ja tuon turmiollisen käänteen takaa he nyt marssivat näkyviin — osasto
teräskypärisiä, teräksellä panssaroituja miehiä, pertuska olalla. Nyt
he pysähtyivät hetkiseksi, niin että odottava seurue melkein luuli,
että se oli havaittu. Mutta pian he oivalsivat tulijoiden seisahtuneen
sitä varten, jotta vitkastelleet ennättäisivät muiden joukkoon.
Masuccio ei jättänyt mitään sattuman varaan; hän tahtoi kaikki
viisikymmentä miestänsä mukaan ennenkuin uskaltautui hyökkäykseen.
"Nyt", mutisi kreivi, vetäen hattunsa tiukemmin otsalleen, jotta se
salaisi hänen kasvonpiirteensä paremmin. Sitten hän nousi seisomaan
jalustimissaan, heilautti miekkansa korkealle ja päästi äänensä
uudelleen kuuluville. Mutta enää se ei ollut kuiskaus. Se kajahti kuin
torventörähdys, ja sen kaiku kiiri pitkin vuoren kuvetta.
"Eteenpäin! Pyhä Mikael ja Pyhä Neitsyt!"
Tämä valtava luikkaus, jota seurasi kavioiden jyminä, pani lähestyvät
palkkasotilaat pysähtymään; kuului Masuccion ääni, joka kehoitti heitä
pysymään lujina, laskeutumaan polvilleen ja torjumaan hyökkäyksen
keihäillään ja kiroillen vakuutti heille, että heidän vastassaan oli
vain puolikymmentä miestä. Mutta vuoriston kaiku oli pettävä, eikä
alaspäin kiitävä kaviontöminä kuulostanut johtuvan puolestakymmenestä
ratsastajasta, vaan kokonaisesta rykmentistä. Masuccion sadatuksista
huolimatta etumaiset kääntyivät, ja samalla hetkellä olivat ratsastajat
heidän niskassaan, heidän seassaan ja päällänsä, kuten valtava tulva,
josta Ferrabraccio oli puhunut.
Kymmenkunta sveitsiläistä sortui maahan heti hyökkäyksen alussa, ja
toiset kymmenen, jotka oli paiskattu syrjään ja suistuneet jyrkänteen
reunalta, olivat puolitiessä laakson pohjalle, ennenkuin ratsujoukko
kohtasi vastarintaa. Masuccion jäljelläolevat miehet koettivat
reippaasti hillitä tätä ihmiskoskea nyt, kun huomasivat kuinka vähäinen
heidän vastustajainsa lukumäärä oli. He saivat peitsensä toimimaan,
ja muutamia minuutteja riehui taistelu kuurnana kapealla tiellä.
Ilman täyttivät teräksen kirskuna ja kalahtelu ihmisjalkojen ja
hevosenkavioiden töminä sekä haavoittuneiden kirkaisut ja kiroukset.
Aina etumaisena Aquilan kreivi otteli vimmaisesti. Eikä hän taistellut
ainoastaan miekallaan, mutta samalla myöskin ratsullaan. Karautettuaan
hevosensa pystyyn takajaloilleen hän aina käänsi sitä ja antoi sen
laskeutua sellaiselle kohdalle, jossa sitä vähimmin odotettiin,
sivallellen samalla ympärilleen miekallaan. Turhaan yrittivät
sveitsiläiset kaataa hänen ratsuaan piikeillään: hänen liikkeensä
olivat niin vikkelät ja raivokkaat, että ennenkuin he ehtivät toteuttaa
aiettaan, hän oli sitä miettivien kimpussa, pakottaen heidät nahkaansa
pelastaakseen hajaantumaan pois ulottuvilta.
Tällä hurjalla tavalla hän raivasi itselleen tietä, ja onni suosi
häntä niin hyvin, että ne iskut, joita hänen ohitse kiitäessään
huimasti tähdättiin häneen, menivät kaukaa hänen sivuitseen. Vihdoin
hän oli melkein tyyten selviytynyt ahdingosta, ja hänen edessään
oli enää ainoastaan kolme miestä. Taaskin hänen ratsunsa kohosi,
takajaloilleen, korskuen ja huitoen ilmaa kavioillaan kissan tavoin,
ja kaksi hänen edessään olevista kolmesta palkkasotilaasta pakeni
silmittömästi syrjään. Mutta kolmas oli rohkeampaa ainesta, laskeutui
toisen polvensa varaan ja suuntasi piikkinsä hevosen vatsaa kohti.
Francesco yritti vimmaisesti pelastaa kimon, joka oli niin uljaasti
häntä palvellut, mutta se oli liian myöhäistä. Se laskeutui maahan
ja syöksyi sitä odottavaan peitseen. Kamalasti parahtaen hevonen
vaipui surmaajansa päälle, rusentaen hänet valtavan painonsa alle ja
singoten ratsastajansa eteenpäin maahan. Silmänräpäyksessä hän oli
pystyssä ja pyörähti ympäri siitä huolimatta, että hän oli puolittain
huumaantunut putouksesta ja heikkona verenvuodosta, sillä hän oli
saanut peitsenpiston hartioihinsa — mitä hän taistelun kuumuudessa
ei siihen saakka ollut huomannut. Hänen kimppuunsa riensi kaksi
palkkasoturia, samat kaksi, jotka viimeiseksi olivat väistyneet hänen
tieltänsä. Hän terästäytyi heitä torjumaan, arvellen viimeisen hetkensä
tosiaankin koittaneen, mutta samassa Fanfulla degli Arcipreti, joka
oli seurannut hänen kintereillään tungoksen lävitse, nyt karkasi
takaapäin hänen ahdistajainsa kimppuun ja ratsasti heidät kumoon.
Kreivin vierellä hän seisautti hevosensa ja ojensi kättänsä. "Nouskaa
taakseni, teidän ylhäisyytenne!" kehoitti hän. "Ei ole aikaa", vastasi
Francesco, joka havaitsi viiden tai kuuden hahmon kiiruhtavan heitä
kohti. "Pysyttelen kiinni jalustinhihnassanne, tällä tavoin. Nyt
kannustakaa!" Ja odottamatta, että Fanfulla tottelisi, hän sivalsi
miekkansa lappeella iskun ratsun lautasille, ja hevonen ponnahti
eteenpäin. Siten he nyt jatkoivat vaarallista laskeutumista. Fanfulla
ratsastaen ja kreivi puolittain juosten, puolittain riippuen hänen
jalustimessaan. Kun he vihdoin olivat taivaltaneet lähes kilometrin
sillä tavoin ja matkanteko oli käynyt helpommaksi, pysähtyivät he,
jotta kreivi voisi nousta kumppaninsa taakse ratsun selkään, ja heidän
nyt ratsastaessaan eteenpäin maltillisempaa vauhtia Francesco oivalsi,
että hän ja Fanfulla olivat ainoat, jotka olivat tulleet lävitse
äskeisestä ilkeästä paikasta. Uljas Ferrabraccio, satojen tiukkojen
ottelujen sankari, oli sortunut siihen maineettomaan kohtaloon, jota
hän puolittain leikillään oli ennustanut itselleen. Hänen ratsunsa oli
pettänyt hänet heti hyökkäyksen alussa, pillastunut, ja vaikka hän
koettikin hillitä sitä, pyörtänyt sivulle, kunnes se oli menettänyt
jalansijansa ja sekä mies että eläin olivat suistuneet kallion
reunalta. Amerinin oli Fanfulla nähnyt kaatuvan, kun taas muut kaksi,
joilta molemmilta oli ratsut surmattu, epäilemättä olivat Masuccion
vankeina.
Noin viiden kilometrin päässä Sant' Angelosta Fanfullan väsynyt hevonen
kahlasi Metauron poikki, ja niin he yön toisella tunnilla saapuivat
Urbinon alueelle, jossa he sillä kertaa saattoivat katsoa olevansa
turvassa kaikelta takaa-ajolta.