Laaksosta kohosi iltatuulahduksen siipien kannattamana angelus-kellojen
hiljainen ääni, ja laaksoa reunustavalla töyräällä seisoi vuohipaimenen
majassa kuusi miestä pää paljastettuna ja kumarassa, noudattaen sen
kehoitusta iltarukoukseen. Nokisesta laipiosta riippui pronssinen,
kolmisakarainen lamppu, joka suitsutti enemmän savua kuin liekkiä,
levittäen pimenevään hökkeliin kehnoa valoa ja vieläkin kehnompaa
hajua. Mutta se riitti ainakin paljastamaan seurueen pukimien ja
koristusten upeuden, joka ympäröivään likaisuuteen verrattuna oli
sitäkin silmäänpistävämpi.
Kun Ave Marian viimeinen sointu häipyi tuuleen, joka valittavasti
suhisi rinteen saksankuusissa, tekivät miehet hartaasti ristinmerkin,
panivat hatun verkkaisesti jälleen päähänsä ja silmäilivät toisiaan
kysyvästi. Mutta ennenkuin kukaan heistä ehti lausua ääneen kaikkien
mielessä pyörivää kysymystä, kumahti kolkutus oven lahonneille
lankuille.
"Vihdoinkin!" huudahti iäkäs Fabrizio da Lodi huojennuksen värittämällä
äänellä, samalla kun komeannäköinen, hilpeänväriseen asuun puettu
nuorempi mies, totellen Fabrizion katsahdusta, meni ovelle ja aukaisi
sen.
Kynnyksen ylitse astui kookas hahmo, jonka päässä oli leveä, sulaton
hattu ja joka sisälle tultuaan päästi auki yltänsä olevan vaipan, niin
että sen alla oleva hyvin yksinkertainen puku tuli näkyviin. Nahkainen
rintahaarniska oli vyötäisiltä kiinnitetty taotulla teräsvyöllä,
josta vasemmalla kupeella riippui pitkä, kaarevilla, teräksisillä
kädensuojustimilla varustettu miekka, kun taas hänen oikean lonkkansa
takaa pilkisti näkyviin tukevan pistojalaisen tikarin kahva. Hänen
punaisesta verasta valmistettujen housujensa lahkeet katosivat
parkitsemattomasta nahasta tehtyihin, edestä pauloitettuihin ja polvien
kohdalta alaspäin käännettyihin saappaisiin, joten hän yleiseltä
ulkonäöltään täydellisesti oli rauhan ajan oloissa elävä palkkasoturi,
mistä huolimatta kuusi ylimystämme tässä omituisten vastakohtien
paikassa taaskin paljastivat päänsä ja jäivät seisomaan kunnioittavan
ja tarkkaavaisen näköisinä.
Hän seisahtui hetkiseksi heittääkseen yltänsä vaipan, jonka hänet
sisälle päästänyt nuori mies riensi ottamaan häneltä niin kerkeästi
kuin olisi syntynyt palvelijaksi. Sitten hän otti hatun päästänsä,
jättäen sen riippumaan hartioilleen; tällöin tulivat näkyviin vielä
nuorekkaat, harvinaisen voimakkaat ja jalot kasvonpiirteet ja sysimusta
tukka, joka oli koottu leveään, kultalangasta kudottuun verkkoon —
hänen asunsa ainoaan kappaleeseen, joka olisi saattanut vihjata hänen
asemansa olevan korkeamman kuin ensi silmäyksellä oli näyttänyt.
Hän astui ripeästi karkeatekoisen, rasvatahraisen pöydän ääreen,
jonka ympärillä seurue seisoi, ja hänen mustien silmiensä katse lipui
nopeasti pitkin hänen edessään olevia kasvoja.
"Hyvät herrat", virkkoi hän vihdoin, "olen täällä. Hevoseni rampaantui
puolen penikulman päässä Sant’ Angelon tuolla puolen, ja minun oli
pakko tulla loppumatka jalkaisin."
"Teidän ylhäisyytenne on varmaankin väsynyt", pahoitteli Fabrizio,
osoittaen altista huolekkuutta, joka aina on mahtavien käskettävissä.
"Malja Puglia-viiniä, teidän ylhäisyytenne. Fanfulla", lausui hän
ovenavaajana toimineelle nuorelle ylimykselle. Mutta vastatullut
keskeytti hänen lauseensa ja syrjäytti asian eleellä.
"Olkoon se toistaiseksi! Aika on täpärämmällä kuin aavistattekaan.
Jollen olisi tullut tällä tavoin, jalot herrat, olisin varsin hyvin
saattanut jäädä tyyten saapumatta."
"Mitä?" äännähti joku, tuoden julki kaikkien mielessä heränneen
kummastuksen, samalla kun kaikkien kasvoista kuvastui jonkun verran
tyrmistystä. "Onko meidät kavallettu?"
"Jos teillä on syytä pelätä kavallusta, saattaa asianlaita varsin
hyvin niin olla, hyvät ystävät. Kun tulin Metauron sillan ylitse
ja käännyin tänne tuovalle polulle, osui silmääni tulipunainen
välähdys tien varrella kasvavasta tiheästä pensaikosta. Se punainen
välähdys oli laskevan auringon säteiden heijastusta piilossa olevan
tähyilijän teräskypärästä. Polku vei minut likemmäksi häntä, ja hattuni
sijoitettuna niin, että se parhaiten salaisi kasvoni, olin pelkkänä
silmänä. Ja sivuuttaessani sen kohdan, jossa urkkija oli väijymässä,
erotin lehvien lomitse, jotka olisivat piilottaneet hänet, jollei
päivän säde olisi osunut hänen kypäriinsä, Masuccio Torrin häijyt
kasvot." Kuulijat liikahtivat, ja heidän tyrmistyksensä paheni, samalla
kun yhden tai kahden kasvojen väri muuttui. "Ketä hän odotti? Sen
kysymyksen lausuin itsekseni, ja vastaukseksi sain, että hän odotti
minua. Jos olin oikeassa, täytyi hänen myöskin tietää, kuinka kaukaa
olin tullut, joten hän ei olisi otaksunut näkevänsä minua jalkaisin
eikä ehkä liioin tällaisessa asussa. Ja niinpä hän, kiitos siitä
kaikelle tälle sekä hatulle ja vaipalle, johon tarkasti verhouduin, hän
salli minun mennä ohitse häiritsemättä."
"Kautta pyhän neitsyen", kivahti Fabrizio tulisesti, "olen valmis
vannomaan, että johtopäätelmänne olivat väärät. Meitä kuutta
lukuunottamatta ei koko Italiassa yksikään ihminen ole tietänyt, että
teidän piti kohdata meidät täällä, ja käsi evankeliumeilla voisin
vannoa, ettei kukaan meistä ole hiiskunut siitä mitään."
Hän katsahti kumppaneihinsa, ikäänkuin kehoittaen heitä vakuuttamaan
hänen sanansa tosiksi, eivätkä toiset vitkastelleet vahvistaessaan
hänen valaansa, käyttäen yhtä kiivaita sanontatapoja kuin hän itsekin,
kunnes tulokas käden liikkeellä saattoi heidät vaikenemaan.
"Enkä minä ole siitä mitään hiiskunut", vakuutti hän, "sillä pidin
arvossa ohjeitanne, herra Fabrizio. Mutta sittenkin — mitä tekemistä
Masucciolla oli siellä, piileskelemässä varkaan tavoin tiepuolessa?
Hyvät herrat", jatkoi hän hieman muuttuneeseen sävyyn, "en tiedä,
mitä varten olette kutsuneet minua tänne, mutta jos mielessänne on
valtiopetoksellisia suunnitelmia, kehoitan hartaasti teitä olemaan
varuillanne! Herttualla on niistä tietoja tai ainakin epäluuloja.
Jollei se urkkija ollut sijoitettu väijymään minua, niin sitten hänet
tietysti oli pantu väijymään kaikkia, jotta hän voisi heti paikalla
ilmoittaa isännälleen keitä tässä kokouksessa oli."
Fabrizio kohautti olkapäitään halveksivan välinpitämättömästi, ja sen
tunteen puki sanoiksi hänen vieruskumppaninsa Ferrabraccio.
"Saakoon hän vain siitä tiedon!" ärähti viimemainittu tuiman hymyn
väikkyessä hänen ankarilla kasvoillaan. "Sen tiedon hän saa liian
myöhään."
Vastatullut oikaisi päätänsä taaksepäin, ja hänen tummissa, syvissä,
käskevissä silmissään välkkyi puolittain ihmetystä, puolittain
oivallusta kuvaava ilme. Hän henkäisi syvään.
"Näyttää siltä, hyvät herrat, että olin oikeassa", virkkoi hän
tuikeahkosti, "ja että tosiaankin haudotte valtiopetosta".
"Kreivi Aquila", vastasi Fabrizio, "suunnittelemme petosta miestä
kohtaan voidaksemme olla uskollisia ja rehellisiä valtiota kohtaan".
"Mitä valtiota?" ärähti kreivi Aquila ylenkatseellisesti.
"Babbianon herttuakuntaa", kuului vastaus.
"Mielitte olla petollisia herttuata kohtaan voidaksenne olla uskollisia
herttuakuntaa kohtaan?" kertasi kreivi halveksumisen soinnahtaessa
yhä voimakkaampana hänen äänestään. "Hyvät herrat, sitä ongelmaa en
luulottelekaan pystyväni selvittämään."
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miehet silmäilivät toisiaan, ja
heidän katseensa olivat melkein nolattujen näköisiä. He eivät olleet
odottaneet häneltä sellaista sävyä ja aprikoivat nyt mielessään,
oliko heidän viisasta mennä pitemmälle, kysellen sitä toisiltaan
silmäyksillä. Vihdoin Fabrizio da Lodi päästi puolinaisen huokauksen ja
kääntyi uudelleen kreivi Aquilan puoleen.
"Herra kreivi", alkoi hän tyynellä, vaikuttavalla äänellä, "olen vanha
mies; nimeni ja se suku, jonka vesa olen, ovat molemmat kunnialliset.
Te ette voi pitää minua kyllin halpana luullaksenne minun vanhoilla
päivilläni tekevän mitään sellaista, mikä tahraisi niiden kummankaan
puhdasta mainetta. Maankavaltaja, hyvä herra, on kaamea nimitys, eikä
se luullakseni sopisi kenellekään huonommin kuin minulle ja kaikille
näille kumppaneilleni. Suotteko siis minulle sen kunnian, että
kuuntelette esitykseni loppuun, teidän ylhäisyytenne; ja kuultuanne
sanottavamme, olkaa tuomarimme! Niin, enemmän kuin tuomiota me teiltä
pyydämme, herra kreivi. Pyydämme teiltä ohjausta, jotta voisimme
pelastaa maamme sitä uhkaavasta tuhosta, ja lupaamme, ettemme ryhdy
mihinkään, mitä te ette hyväksy — se on, mihin te ette meitä kehoita."
Iäkkään ylimyksen puhuessa oli häntä silmäilevän Francesco del Falcon,
Aquilan kreivin, katse, joka siihen saakka oli ollut ylenkatseellinen,
muuttunut, ja nyt siitä kuvastui lievää kummastusta ja tiedustusta. Hän
taivutti hieman päätänsä myöntymyksen merkiksi.
"Pyydän teitä puhumaan." Muuta hän ei virkkanut, ja Fabrizio olisi
heti jatkanut, jollei Ferrabraccio olisi sekaantunut keskusteluun,
vaatien kreiviä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän antaisi heitä
ilmi, jos hän ei hyväksyisi niitä ehdotuksia, jotka he aikoivat
tehdä. Hänen luvattuaan ja seurueen istuuduttua majassa tarjona
oleville karkeatekoisille tuoleille kävi Fabrizio jälleen suorittamaan
puhemiehentehtäväänsä ja esitti sen asian, jonka tähden hän oli
kutsunut kreivin heidän joukkoonsa.
Lyhyessä alkulauseessa hän kosketteli Gian Maria Sforzan luonnetta,
Babbianon hallitsevan herttuan, jonka oli valtaistuimelle nostanut
hänen mahtava setänsä Lodovico Sforza, Milanon valtias. Hän
toi esille tämän miehen hillittömän tuhlaavaisuuden, jatkuvan
nautiskelun, välinpitämättömyyden valtiollisista asioista ja näkyvän
vastahakoisuuden täyttää ne velvollisuudet, jotka hänen korkea asemansa
laski hänen hartioilleen. Kaikkea tätä Fabrizio kosketteli mitä
kiitettävimmän hienotunteisesti ja varovasti, kuten piti siihen nähden,
että Francesco del Falco, jolle hän puhui, oli herttuan oma serkku.
"Sikäli, teidän ylhäisyytenne", jatkoi hän, "te ette voi olla
tietämätön siitä yleisestä tyytymättömyydestä, joka vallitsee korkean
serkkunne alamaisten keskuudessa. Jos vuosi sitten selvitetty
Bacolinon salaliitto olisi onnistunut, olisi se syössyt meidät
Firenzen käsiin. Se meni myttyyn, mutta toinen sellainen ei kenties
enää raukeakaan tyhjiin. Lisääntyvä nurjamielisyys hänen korkeuttansa
kohtaan saattaa kerätä enemmän kannattajia uudelle salaliitolle, ja
valtiollinen riippumattomuutemme olisi mennyttä. Ja meitä uhkaamassa
on juuri sellaisen tuhon vaara. Eikä se johdu ainoastaan meikäläisten
kapinahengestä, vaan myöskin vieraista aseellisista voimista. Nämä
vieraat voimat ovat Caesar Borgian. Hänen valta-alueensa levenee
kuin ruttotauti yli Italian, jonka hän on uhannut ahmia kuin
artisokan-lehden toisensa jälkeen. Hänen ahnaat silmänsä ovat jo
suunnatut meihin, ja millä voimalla me — ihan valmistumattomina —
pystyisimme menestyksellisesti vastustamaan Valentinoisin herttuan
rusentavaa mahtia? Kaiken tämän hänen korkeutensa käsittää, sillä
olemme selvittäneet sitä hänelle enemmän kuin kylliksi, samoin kuin
myöskin olemme osoittaneet hänelle parannuskeinot. Hän näyttää
kuitenkin olevan yhtä välinpitämätön vaarastaan kuin pelastuksestaanko.
Hän tuhlaa aikansa hurjissa juomingeissa ja mässäyksissä,
tanssiaisissa, haukkametsästyksillä ja häpeällisessä kisailussa, ja jos
rohkenemme lausua varoittavan sanan, saamme vastaukseksi ainoastaan
uhkauksia ja kirouksia."
Da Lodi keskeytti puheensa ikäänkuin olisi havainnut esiintymisensä
käyvän liian kiihkeäksi. Mutta sitä eivät ainakaan hänen kumppaninsa
ensinkään huomanneet, sillä puhemiehensä ollessa vaiti he jupisivat
äkäisesti hänen sanojensa vahvistukseksi. Francesco rypisti otsaansa ja
huoahti.
"Olen — ikävä kyllä — perin hyvin selvillä tästä vaarasta, josta
puhutte. Mutta — mitä te odotatte _minulta?_ Miksi esittää minulle
valituksia? Minä en ole valtiomies."
"Tässä ei tarvita valtiomiestä, teidän ylhäisyytenne. Soturi Babbiano
kaipaa, sotaista henkeä järjestämään armeijaa sitä maahantehtävää
hyökkäystä vastaan, jonka täytyy tulla — joka on jo tulossa. Lyhyesti
sanoen, herra kreivi, tarvitsemme sellaista soturia kuin te olette.
Onko koko Italiassa ainoatakaan miestä — niin, ainoatakaan naista
tai yhtäkään lasta — joka ei ole kuullut Aquilan kreivin urotöistä?
Ritarilliset tekonne Pisan ja Firenzen välisessä sodassa, taistelunne
ja päällikkötaitonne venetsialaisten palveluksessa kelpaavat
eepillisten runoelmien aiheiksi."
"Herra Fabrizio!" sopersi Paolo, koettaen hillitä kaunopuheista
puhekumppaniaan, samalla kun lievä puna hiipi hänen paahtuneille
poskilleen. Mutta mistään piittaamatta Lodi pitkitti:
"Ja tekö, herra kreivi, joka olette käyttäytynyt niin uljaasti
_condottierona_ muukalaisten palveluksessa, empisitte käyttää taitoanne
ja kuntoanne oman kotimaanne vihollisia vastaan? Ei niin, teidän
ylhäisyytenne. Me tunnemme Francesco del Falcon isänmaallisen sielun ja
luotamme siihen."
"Ja siinä teette oikein", vastasi kreivi lujasti. "Kun aika tulee,
tapaatte minut valmiina. Mutta siihen saakka, ja kun puheena ovat
ne valmistelut, joihin tulee ryhtyä — minkä tähden ette puhu hänen
korkeudelleen, kuten puhutte minulle?"
Lodin jaloille kasvoille levisi murheellinen hymy, kun taas
Ferrabraccio purskahti suoraan nauramaan kylmän halveksivasti ja
tokaisi luonteenomaiseen, sievistelemättömään tapaansa:
"Pitääkö meidän puhua hänelle ritarillisista teoista, kunnosta ja
urheudesta? Yhtä hyvinhän voisi uskoa Roderigo Borgian suorittamaan
hänen pyhyytensä hengellisiä tehtäviä; yhtä edullista olisi pirskoittaa
suitsutusta tunkiokasalle. Kaiken sen, mitä olemme voineet Gian
Marialle puhua, olemme puhuneet, ja koska olisi ollut turhaa vedota
häneen samalla tavoin kuin olemme vedonneet teihin, olemme osoittaneet
hänelle vielä toisen keinon, jolla Babbiano voitaisiin pelastaa ja
Valentinon hyökkäys torjua."
"Ahaa! Entä mikä on se toinen keino?" tiedusti kreivi katseensa
kääntyessä takaisin Fabrizioon.
"Liitto Urbinon suvun kanssa", vastasi Lodi. "Guidobaldolla on kaksi
veljentytärtä. Olemme ottaneet selkoa hänen ajatuskannastaan ja saaneet
tietää hänen olevan suopean ehdottamamme tapaista avioliittoa kohtaan.
Jouduttuamme sillä tavoin Montefeltron suvun liittolaiseksi me emme
saisi apua ainoastaan Guidobaldolta, vaan myöskin Bolognan. Perugian,
Camerinon ja joidenkuiden pienempien valtioiden hallitsijoilta, joiden
kohtalo on jo ennestään liitetty Urbinon kohtaloon. Siten esittäisimme
Caesar Borgialle niin voimakkaan yhtymän, ettei hän uskaltaisi tuoda
ainoatakaan peitsimiestä alueellemme."
"Olen kuullut jonkun verran siitä puhuttavan", virkkoi Paolo. "Se
olisi tosiaankin ollut viisas toimenpide. Vahinko, että neuvottelut
raukesivat tyhjään!"
"Mutta minkätähden ne raukesivat? Saatanan ruumis! minkä tähden?"
karjui kuumaverinen Ferrabraccio, samalla täräyttäen valtavalla
nyrkillään pöytään iskun, joka oli vähällä rikkoa sen säpäleiksi.
"Sen tähden, että Gian Maria ei ollut avioliittotuulella. Hänelle
ehdottamamme tyttö oli kaunis kuin enkeli: mutta hän ei suostunut edes
katsomaan sinne päinkään. Babbianossa oli nainen, joka —"
"Teidän ylhäisyytenne", ehätti Fabrizio keskeyttämään, peläten toisen
ehkä menevän liian pitkälle, "asia on, kuten Ferrabraccio sanoi. Hänen
korkeutensa ei halunnut mennä avioliittoon. Ja juuri senvuoksi olemme
pyytäneet teitä tulemaan tänne kohtaamaan meitä tänä iltana. Hänen
korkeutensa ei välitä tehdä mitään pelastaakseen herttuakunnan, ja
niinpä me käännymme teidän puoleenne. Kansa on puolellamme; Babbianon
kaikilla kaduilla puhutaan peittelemättä, että te olisitte se herttua,
jonka kansa tahtoisi hallitsevan itseään ja puolustavan kotejaan.
Kansan pyhässä nimessä siis", lopetti vanhus, nousten pystyyn äänensä
väristessä mielenliikutuksesta, "ja kansan äänellä, jonka puhetorvia me
vain olemme, me nyt tarjoamme teille Babbianon kruunua. Lähtekää meidän
kanssamme tänä iltana, herra kreivi, ja huomenna ratsastamme Babbianoon
vain kaksikymmentä keihäsmiestä saattajinamme julistamaan teidät
herttuaksi. Eikä teidän tarvitse pelätä vähäisintäkään vastarintaa.
Yksi ainoa mies Babbianossa — sama Masuccio, jonka kerroitte nähneenne
tänä iltana — on pysynyt uskollisena Gian Marialle; hän on uskollinen,
koska hänelle ja hänen kintereillään oleville viidellekymmenelle
sveitsiläiselle palkkasoturille maksetaan siitä palkka. Ylös, herra
kreivi! Sallikaa oman järkenne ratkaista, tarvitseeko rehellisen
miehen epäröidä ottaessaan pois kruunun sellaiselta ruhtinaalta, jonka
valtaistuimella ei ole muita puolustajia kuin viidenkymmenen palkatun,
muukalaisen keihäsmiehen suoma suoja."
Tätä kiihkeätä puhetta seurasi hiljaisuus. Lodi jäi seisomaan; muut
istuivat katseet innokkaasti tähdättyinä kreiviin ja korvat valppaina,
hartaasti odottaen hänen vastaustaan. Niin he olivat lyhyen tuokion,
Aquila itse niin hiljaa, että hän tuskin näytti hengittävän.
Istuessaan hän puristi tuolinsa käsinojia, hänen päänsä oli painunut
kumaraan, niin että leuka kosketti rintaa, ja rypistys synkisti
hänen korkeata otsaansa. Ja toisten varrotessa hänen vastaustaan,
riehui ankara taistelu hänen sielussaan. Valta, joka niin äkkiä, niin
odottamatta oli sysätty hänen ulottuviinsa, jota tarjottiin hänelle,
jos hän vain avaisi kätensä siihen tarttuakseen, huikaisi häntä pienen
hetkisen aikana. Ikäänkuin salaman valaistuksessa hän näki itsensä
Babbianon hallitsijana. Hän näki ylvään sarjan sankaritekoja, jotka
panisivat hänen ja Babbianon nimen kajahtelemaan kautta koko Italian.
Nykyisestä huomaamattomasta asemasta kohottaisivat hänen isänmaan
rakkautensa ja sotapäällikkötaitonsa sen Italian suurvaltojen joukkoon
— Firenzen, Venetsian ja Milanon kilpailijaksi. Hänen silmissään
väikkyivät aluelaajennukset ja naapurivaltiaat, joista tulisi hänen
valtansa vasalleja. Hän näki itsensä tempaamassa Romagnaa penikulman
toisensa jälkeen pois katalan Borgian yliherruudesta, vainoten Borgiaa
kuolemaan saakka, kuten hänen oli tapana metsästää karjuja Commachion
rämeikössä, tai ahdistaen hänet itse Vatikaaniin etsimään suojaa isänsä
porttien sisäpuolelta — viimeiselle maakaistaleelle, jonka hän jättäisi
Borgian vallittavaksi. Hän näki mahtavat tasavallat liehittelemässä
Babbianoa ja kunnioittavasti pyytämässä sitä liittolaisekseen
kyetäkseen vastustamaan ranskalaisten ja espanjalaisten hyökkäyksiä.
Kaiken tämän hän näki nopeasti häipyvissä haaveissaan, ja kiusaus
kouraisi hänen sotaista henkeään teräksisellä otteella. Mutta
sitten kohosi hänen silmiensä eteen toinen kuva. Mitä hän tekisi
rauhan aikoina? Hänen sielunsa riutui palatseissa. Hän oli syntynyt
oleskelemaan leirissä eikä hovien tympeässä ilmassa. Mitä pitäisi
hänen antaa hänelle tarjotun vallan vastapainoksi? Ihana vapautensa.
Tulla alamaistensa herraksi monissa suhteissa ollakseen vielä
useammissa heidän orjansa. Nimellisesti hallita, mutta asiallisesti
olla hallittavana, kunnes jonakin yönä, jollei hän menettelisi
hallitsijainsa tahdon mukaan, pidettäisiin uusi tällainen kokous,
jonka osanottajat punoisivat salajuonia syöstäkseen hänet vallasta ja
kohottaakseen jonkun toisen hänen paikalleen, kuten hänelle tarjottiin
Gian Marian istuinta. Lopuksi hän ajatteli sitä miestä, jonka valtaa
häntä kehoitettiin anastamaan. Hänen oma serkkunsa, hänen isänsä
sisarenpoika, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänen omissaankin.
Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi noita huolestuneita kasvoja,
joille lepattava valo loi jyrkkiä varjoja. Hänen tuikean suunsa
pielissä väikkyi sekunnin ajan kalpea hymyn häive.
"Kiitän teitä, hyvät herrat, minulle osoittamastanne kunniasta",
vastasi hän verkkaisesti, "jonka arvoinen, pelkään, en suinkaan ole".
Ponnekkaana kuorona virisivät heidän äänensä väittämään häntä vastaan.
"No, jota ainakaan en voi ottaa vastaan."
Syntyi hetkisen hiljaisuus, ja salaliittolaisten kasvot, joiden ilme
oli ollut innokas, muuttuivat alakuloisiksi, melkein nyrpeiksi.
"Mutta minkä tähden, herra kreivi?" huudahti iäkäs Fabrizio vihdoin
kädet ojennettuina kreiviä kohti ja äänen väristessä kiihkosta.
"_Santissima Vergine!_ Minkä tähden?"
"Sentähden, että — mainitakseni ainoastaan yhden syyn monista...
se mies, jonka kukistajaksi ja seuraajaksi minua pyydätte, on
veriheimolaiseni." Ja jollei hänen sävynsä olisi ollut tyyni, olisivat
he saattaneet luulla hänen moittivan heitä.
"Olin arvellut", rohkeni hilpeäasuinen Fanfulla totisena huomauttaa,
"että teidän ylhäisyytenne kaltaisessa miehessä isänmaan etu ja rakkaus
Babbianoa kohtaan painaisivat vieläkin enemmän kuin verisiteet".
"Ja arvelunne oli oikea, Fanfulla. Enkö sanonut, että mainitsemani
syy oli vain yksi monista. Selittäkäähän, hyvät herrat, millä
perusteilla luulette minun hallitsevan teitä viisaasti ja hyvin?
Babbianoa nyt uhkaavassa vaikeassa tilanteessa se sattunee
tarvitsemaan sotapäällikköä hallitsijakseen. Mutta älkää salliko sen
johtaa itseänne harhaan, sillä valtiomme vaiheissa saattaa tulla
sellainen aika, jona sellainen mies saattaisi olla yhtä sopimaton
käyttelemään hallitusvaltaa kuin nykyinen herttua on tänä aikana.
Entä sitten? Mainio harhaileva ritari on kelvoton hovimies ja huono
poliitikko. Ja lopuksi, hyvät ystävät ‒ koska teidän täytyy tietää
kaikki, mitä sydämessäni on ‒ on vielä se seikka, että rakastan
itseäni vähän. Rakastan vapauttani liian paljon, eikä minua lainkaan
huvita tukahtua hovien tuoksutetussa ilmakehässä. Kuten näette, olen
teille avomielinen. Nautin siitä, että saan harhailla maailmassa
haarniska hartioillani vapaana kuin taivaan autuas tuuli. Pitäisikö
herttuankruunun ja purppuravaipan —" Hän katkaisi jyrkästi lauseensa
ja naurahti: "Kas siinä, hyvät ystävät! Nyt saitte perusteita ja
liiaksikin. Vielä kerran kiitän teitä ja valitan sitä, ettei minusta,
kun olen tällainen, kenties tulisi sellaista kuin te haluaisitte minun
olevan."
Hän vaipui takaisin tuoliinsa, silmäillen heitä katse hyvin kaihoisena,
ja sekunnin kestäneen äänettömyyden jälkeen da Lodin ääni, vavahdellen
liikuttavasta innosta, rukoili häntä vielä kerran miettimään
päätöstään. Vanhus olisi alkanut esittää uusia näkökohtia, mutta Aquila
katkaisi hänen puheensa lyhyeen.
"Olen punninnut sitä jo niin hyvin, herra Fabrizio", vastasi hän
päättävästi, "ettei minua voi enää mikään horjuttaa. Mutta seuraavan
lupauksen teille annan, hyvät herrat. Ratsastan kanssanne Babbianoon
ja yritän puhua järkeä serkulleni. Teen vielä enemmänkin: pyydän häntä
ottamaan minut ylipäällikökseen, ja jos hän suo minulle sen toimen,
järjestän uudelleen sotavoimamme ja solmin naapureittemme kanssa
sellaisia liittoja, jotka ainakin jossakin määrin takaavat valtiomme
turvallisuuden."
Vielä he koettivat suostutella häntä, mutta hän pysyi lujana heidän
ponnistuksiaan vastaan, kunnes da Lodi vihdoin surullisen näköisenä
kiitti häntä siitä, että hän oli luvannut koettaa vaikuttaa Gian
Mariaan.
"Siitä ainakin kiitämme teidän ylhäisyyttänne ja käytämme kaikkea
sitä valtaa, joka meillä vielä on Babbianossa, siihen suuntaan, että
ylipäällikön korkea toimi annettaisiin teille. Mieluummin olisimme
nähneet teidän kunniakkaasti täyttävän vieläkin korkeamman paikan, ja
jos tuonnempana arvelisitte —"
"Hylätkää sellaiset toiveenne!" keskeytti kreivi, pudistaen päätänsä
juhlallisesti. Ja ennenkuin sitten ehdittiin hiiskua mitään, ponnahti
nuori Fanfulla degli Arcipreti äkkiä seisoalleen otsa rypyssä ja
huolestuksen ilmeen levitessä hänen kauniille kasvoilleen. Sekunnin
ajan hän seisoi sillä tavoin; sitten hän meni ripeästi ovelle, avasi
sen ja jäi seisomaan kuunnellen, kokoontuneen seurueen siunaillessa
häntä kummastuneesti. Mutta hänen kääntyessään päästämäänsä
varoitushuudahdusta ei tarvittu selittämään hänen omituista
käyttäytymistään. Hetkisen kestäneen pingoittuneen hiljaisuuden aikana,
joka oli seurannut hänen äkkiä avattuaan oven, he olivat erottaneet
ulkoa marssiaskelten etäistä töminää.