Kuherruskuukauden kuluessa me huviksemme suunnittelimme elämäämme
Lontoossa, ja kauniinpa paratiisin me rakensimmekin itsellemme!
Kas, me olimme vain neljäkymmentä vuotta vanhat yhteensä, enkä
minä puolestani ole huomannut mitään vahinkoa olevan tuulentupain
rakentamisesta, mutta kyllä paljon hupia.
Totta puhuakseni olin ennen Lontoosta lähtöäni katsastellut
kelvollista asuntoa, joka soveltuisi meidän vähille tuloillemme. Ja
Gus Hoskins ja minä, jotka yhdessä olimme laukkailleet konttoriajan
jälkeen, olimme lopulta valinneet oikein sievän pienen talon Camden
Townissa, jossa oli puutarha, missä eräs _pikku väki_ saattoi
leikkiä, kun sitä ilmestyisi, vaunuliiteri ja talli hevoselle, jos
koskaan tulisin sellaista pitämään -- ja miksikä en muutaman vuoden
perästä -- ja mainion terveellinen ilma, kohtuullisen matkan päässä
pörssistä, kaikki kolmestakymmenestä punnasta vuodessa. Minä olin
kuvannut tätä pikku tilaa Marylle yhtä innokkaasti kuin Sancho kuvaa
Liziasta Gil Blasille, ja minun rakas vaimoni oli aivan ihastunut
ajatellessaan emännöivänsä siellä, vakuutti itse keittävänsä
kaikki parhaat ruuat, etenkin hedelmävanukasta (josta tunnustan
kovasti pitäväni), ja lupasi, että Gus saisi syödä kanssamme
clematis-lehdossa päivällistä joka sunnuntai, ellei hän polttaisi
noita kauheita sikaareja. Mitä tulee Gusiin, vakuutti hän hankkivansa
huoneen naapuristosta, sillä hän ei saattanut enään palata
Bell-kujaan, jossa me molemmat olimme olleet niin onnelliset, ja
siihen hyvänluontoinen Maryni lupasi pyytää Winny-sisartani tulemaan
pitämään seuraa hänelle. Jota sanaa Hoskins punastui ja sanoi: "Mitä
hupsutuksia!"
Mutta kaikki toiveemme onnellisesta, sievästä kodista
clematis-puutarhassa romahtivat maahan, kun palatessamme pieneltä
hääretkeltämme rouva Hoggarty ilmoitti meille olevansa kyllästynyt
maaseutuun ja päättäneensä lähteä Lontooseen rakkaan sisarenpoikansa
ja hänen vaimonsa kanssa hoitamaan heidän talouttaan ja esittämään
heidät ystävilleen pääkaupungissa.
Mitä saatoimme tehdä? Toivotimme häntä sinne missä pippuri kasvaa,
mutta ei suinkaan Lontooseen. Mutta ei siihen ollut apua. Ja meidän
oli täytymys viedä hänet mukanamme. Sillä, kuten äitini sanoi, jos
loukkaisimme häntä, niin perheemme menettäisi hänen omaisuutensa, ja
emmekö me nuori pariskunta kylläkin olleet sen tarpeessa?
Siten meille tuli kaupunkiin jotensakin ikävä matka tädin
koruvaunuissa. Koko aika ajettiin postihevosella, sillä juhlavaunut
piti saada mukaan, kun henkilö tätini yhteiskunnallisessa asemassa
ei saattanut matkustaa postivaunuissa. Ja minun oli maksaminen
neljätoista puntaa postihevosista, mikä milteipä kokonaan tyhjensi
pienen rahavarastoni.
Ensinnä me asetuimme kalustettuihin huoneisiin -- kolme asumusta
kolmessa viikossa. Ensimäisessä paikassa jouduimme riitaan emännän
kanssa siitä syystä, että tätini väitti hänen leikanneen kappaleen
lihaa lampaanjalasta, joka oli pantu meille päivälliseksi; toisesta
asunnosta läksimme pois sen tähden, että tätini vannoi piikatytön
varastavan kynttilöitä; ja kolmannen heitimme siksi, että täti
Hoggarty tuli murkinalle aamulla muuttomme jälkeen kasvot kauhean
turvonneina ja -- samapa se, minkä puremina. Lyhyeen lopettaakseni
pitkän jutun, minä olin menettää järkeni kaikesta alituisesta
muuttelemisesta ja tätini pitkistä voivotuksista ja motkotuksista.
Mitä hänen suurellisiin tuttaviinsa tulee, ei ketään heistä ollut
Lontoossa, ja hän otti riidellä jankatakseen minun kanssani siitä,
etten ollut esittänyt häntä herra edusmies John Broughille enkä lordi
ja lady Tiptoffille, hänen sukulaisilleen.
Herra Brough oli Brightonissa, kun me saavuimme kaupunkiin. Enkä
minä hänen palattuaan heti tahtonut kertoa johtajallemme, että
olin tuonut tätini kanssani tai että olin rahapulassa. Hän näytti
kovin vakavalta, kun minä vihdoinkin sain puhutuksi hänelle tästä
jälkimäisestä ja pyysin palkkaa vähän etukäteen.
Mutta kun hän kuuli, että rahojen puutteeni oli aiheutunut tätini
tuomisesta Lontooseen, vaihtui siinä samassa hänen puheensa sävy.
"Se muuttaa asian, rakas poikaseni. Rouva Hoggarty on iässä, jossa
kaikki on sallittava hänelle. Tässä on sata puntaa, ja minä pyydän
turvautumaan minuun, milloin vain olette rahojen tarpeessa."
Näin pääsin minä vähän hengähtämään, kunnes täti maksaisi osansa
talousmenoista. Ja jo seuraavana päivänä herra ja rouva Brough
komeissa nelivaljakon vetämissä vaunuissaan kävivät tervehtimässä
rouva Hoggartya ja vaimoani asunnossamme Lamb's Conduit-kadulla.
Se oli juuri samana päivänä, kun täti raukkani kasvot olivat niin
surkeassa tilassa, eikä hän suinkaan jättänyt mainitsematta syytä
rouva Broughille ja selittämättä, ettei hän ollut Castle Hoggartyssa
tai maatilallaan Somersetshiressä koskaan kuullut eikä uneksinutkaan
sellaisista hirveän inhottavista asioista.
"Herra armahtakoon!" huudahti kauhuissaan John Brough, Esquire,
"mitä kärsimyksiä Teidän arvoisellenne rouvalle -- rakkaan poikani
Titmarshin kunnioitetulle sukulaiselle! Ei koskaan, rouva hyvä --
ei koskaan saatako sanoa, että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta
on täytynyt alistua sellaiseen kauhistuttavaan nöyryytykseen,
niin kauan kun John Broughilla on tarjottavana hänelle koti --
vaatimaton, onnellinen, kristillinen koti, rouva hyvä, vaikka
kenties ei verrattava siihen loistoon, johon Te olette tottunut
ylhäisen elämänne kulussa! Isabella, armaani! -- Belinda! -- puhukaa
rouva Hoggartylle. Sanokaa hänelle, että John Broughin talo on
hänen kokonaan, ullakosta kellariin asti. Toistan sen, rouva hyvä,
ullakosta kellariin asti. Minä toivon -- minä vaadin -- minä käsken,
että rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut tällä samalla
hetkellä tuodaan minun vaunuihini! Olkaa hyvä ja järjestäkää ne itse,
rouva Titmarsh, ja katsokaa, että rakkaan tätinne mukavuuksista
pidetään paremmin huolta kuin on tehty."
Mary meni hyvästi kummastellen tätä käskyä. Mutta olihan herra
Brough suuri mies ja hänen Saminsa hyväntekijä. Ja vaikka se hupsu
lapsi pisti vallan itkuksi hikipäissä pakatessaan tädin mahdottoman
suuria matka-arkkuja, suoritti hän työn kuitenkin loppuun ja
tuli ales kauniisti hymyillen tädilleni, joka paraikaa pitkälti
ja yksityiskohtaisesti teki selkoa herra ja rouva Broughille
tanssiaisista Dublinin linnassa lordi Charlevillen aikaan.
"Minä olen sullonut laukut, täti, mutta en jaksa kantaa niitä ales",
sanoi Mary.
"Ei tietenkään, ei tietenkään", sanoi John Brough, kenties hieman
häpeissään. "Halloo! George, Frederic, Augustus, tulkaa heti ylös
kantamaan alas rouva Hoggartyn Castle Hoggartysta matkalaukut, jotka
tämä nuori rouva teille näyttää."
Olipa herra Brough niin alentuvainen, että kun toiset hänen hienoista
palvelijoistaan kieltäysivät puuttumasta laukkuihin, hän itse tarttui
kaksin käsin pariin niistä, kantoi ne vaunuihin, ja huusi niin
lujaan, että sen kuulisi koko Lamb's Conduit-katu: "John Brough ei
ole ylpeä -- ei, ei. Ja jos hänen palvelijansa ovat liika kopeat ja
mahtavat, saattaa hän opettaa heille nöyryyttä."
Rouva Brough lähti hänkin juoksujalassa alas ottaakseen laukut
mieheltään, mutta ne olivat liika painavat hänelle. Siksi hän tyytyi
istuutumaan toiselle niistä kysellen joka ihmiseltä, joka kulki
sivuitse, eikö John Brough ollut enkeli.
Tällä tavalla tuli tätini lähteneeksi meiltä. Minulla ei ollut tietoa
hänen lähdöstään, sillä minä olin konttorissa siihen aikaan. Ja kun
minä Gusin kanssa maleksin viiden jälkeen kotiin, näin minä rakkaan
Maryni nauravan ja niiailevan akkunassa ja viittovan meitä molempia
ylös. Tämä oli minusta perin omituista, sillä rouva Hoggarty ei
voinut kärsiä Hoskinsia ja todella oli monasti manannut minulle,
että joko hänen tai Gusin täytyi pois talosta. No niin, me nousimme
ylös, ja siellä Mary, joka oli kuivannut kyyneleensä, otti meidät
vastaan loistavin kasvoin ja nauroi ja paukutti käsiään ja tanssi ja
puristi Gusia kädestä. Ja mitä luulette sen pikku etanan ehdottaneen?
Enpä ole kristitty ihminen, ellei hän sanonut haluavansa lähteä
Vauxhalliin![23]
Kun päivällinen oli katettu ainoastaan kolmelle hengelle, asettui Gus
pelolla ja vavistuksella paikalleen. Ja sitten rouva Mary Titmarsh
kertoi, mitä oli tapahtunut ja miten rouva Hoggarty oli lennätetty
pois Fulhamiin herra Broughin komealla nelivaljakolla. "Antaa mennä!"
täytyy minun valittaa sanoneeni. Mutta tosiaan maistui meille
vasikankotlettimme ja hedelmävanukkaamme paljoa paremmalta kuin rouva
Hoggartylle hänen päivällisensä Harakkalan hopea-astioista.
Meillä oli hyvin hupainen hetki Vauxhallissa, jossa Gus
välttämättömästi tahtoi tarjota. Ja saatatte uskoa, että tätini,
jonka poissaoloa pitkittyi kolme viikkoa, kaikesta sydämestä
toivotettiin pysyvän tiessään, sillä meillä oli paljoa hauskempi ja
sopuisampi ilman häntä. Pikku Maryni oli tapana valmistaa murkinani,
ennen kun läksin konttoriin aamusin, ja sunnuntaisin meillä oli
vapaata ja me kävimme löytölastenkodissa katsomassa, kuinka armaat
pikku lapset söivät keitettyä lihaansa ja perunoitansa, ja kuulemassa
kaunista soittoa. Mutta niin kaunista kuin se onkin, olivat minusta
kuitenkin lapset paljoa kauniimpi näkö ja heidän viattomat,
onnelliset kasvonsa puhuivat paremmin kuin paras saarna. Arkipäivinä
rouva Titmarsh halusi tehdä retken kello viiden aikaan illalla Lamb's
Conduit-kadun _vasenta_ puolta pitkin (Holborniin päin) -- niin, ja
toisinaan ulottaa retkensä aina Snow Hilliin saakka, jolloin kaksi
nuorta miestä West Diddlesex-yhtiöstä varmasti tiesi tapaavansa
hänet. Ja kuinka onnellisina me kolmisin sitten astua kapistimme
päivälliselle! Kerta me saavuimme paikalle, kun muuan otus mieheksi,
jalassa korkeakantaiset kengät ja kädessä kultapäinen keppi ja
koko naama täynnä partaa, virnisteli Maryn hatun alla ja laverteli
hänelle aivan lähellä Dayn ja Martinin kiilloitusmustetehdasta (joka
ei ollut silloin läheskään niin korea laitos kuin nyt) -- siinä
mies parhaimpansa mukaan laverteli ja kurkisteli, kun Gus ja minä
paraiksi saavuimme paikalle. Tuossa tuokiossa oli herran hyväistä
kopattu takin kauluksesta, ja siinä hän makasi potkia sätkytellen
vuokra-ajurin ajopelien alla, ja kaikki juottomiehet[24] nauraa
hohottivat hänelle. Parasta kaikesta oli, että hiukset ja parta
jäivät minun käteeni. Mutta Mary pyysi: "Elä tee hänelle pahaa,
Samuel, se on vain eräs ranskalainen." Ja me annoimme siis hänelle
tekotukan takaisin, jonka yksi nauravista ajuripojista pisti päähänsä
ja siten vei ranskalaiselle, joka yhä makasi oljissa.
Hän huuteli jotakin, että _arrétez_ ja _Français_ ja
_champ-d'honneur_, mutta me menimme menojamme, Gus pistäen peukalon
nenälleen ja levittäen sormiaan haralleen munsöörille. Se pani
jokaisen nauramaan, ja niin se seikkailu päättyi.
Kymmenisen päivää tätini lähdön jälkeen tuli häneltä kirje, jonka
tähän jäljennän:
'Rakas sisarenpoikani,
Harttain toivoni on ollut jo tätä ennen palata Lontooseen,
jossa minä tiädän sinun ja vaimosi kovasti minua kaippaavan
ja jossa hän, nais rauka, vallan tottumattomana 'suuren
metripolin' tapoihin ja ikanomiaan ja kaikkiin ominaisuuksiin,
joita vaaditaan hyvältä vaimolta ja perheen emänältä, tuskin
varmaankaan osaa huushollata ilman minua.
Sano hänelle että hän _ei millään ehdolla_ maksa enempää kuin
6 1/2 pennyä priima palasista ja 4 3/4 pennyä soppalihasta,
ja että parasta Lontoon voita saa 8 1/2 pennyllä; tietysti te
puddinkeihin ja köökissä käytätte halvempaa sorttia. Rouva
Titmarsh pakkasi kapsäkkini hyvin huanosti ja nahkalaukun lukon
haka on tehnyt reijän keltaseen satenkiini. Minä olen kuronnut
sen kiini ja olen kantannut sitä jo kaksi kertaa kahdessa
ilikantissa (vaikka siistissä) soareessa, jotka kestiystävällinen
isäntäni on antannut, ja herneenvihriäistä samettiani Lauvantaina
suurilla päivällisillä, kun Lordi Scaramouch talutti minut
pöytään. Kaikki oli _suuremmoista_. Soppaa leipäviipaleista
(valkosia ja ruskeita) ja lisäksi kampelaa ja lohta _äärettömäin
hummerisoosiskoolien_ kanssa. Hummeri yksistään maksoi 15
shillinkiä. Kampela kolme guineaa. Lohi oli kokonnainen ja
painoi ainakin 15 naulaa, mutta sitä _ei koskaan nähty_ pöydässä
enään, ei palastakaan pikkelsilohta koko viikossa. Tämmönen
ekstravakanssi olisi justiin rouva Titmarshin mieleen, joka,
niinkun minä aina olen sanonnut, polttaa _kynttilää molemmista
päistä_. Onneksi teillä on vanha täti, joka tiettää paremmin ja
jolla on paksu kukkaro, ilman sitä _eräät_ ihmiset, se on totta
se, olisivat iloset, jos hän olisi pois. Minä en meinaa sinua,
Samuel, joka aina, täytyy minun sanoa, olet ollut kuuliainen
sisarenpoika minulle. No, enpä tainne elää pitkältä, eikä eräiden
ihmisten tule surku saadessaan minut hautaan.
Sunnuntaina minulla tosiaankin oli vatsa hyvin kipeä, ja minä
ajattelin, että se tuli hummerisoosista, mutta Tohtori Blogg,
joka kutsuttiin minua katsomaan, sanoi kovasti pelkäävänsä,
että se oli _keuhkotautia;_ mutta hän antoi minulle pillereitä
ja mitisiiniä, joka teki minut paremmaksi. Ole hyvä, käy hänen
luonaan -- hän asuu Pimlicossa, ja sinä saatat käydä sinne
konttorista tultuasi -- ja viä hänelle 1 punta 1 shillinki ja
minun komplimankini. Minulla ei ole täälä muuta rahaa kuin 10
punnan seteli, loput on laatikossani Lamb's Cundit kadulla.
Vaikka lihaa ei ole laiminlyäty herra Broughin suuremmoisessa
talossa, on _hengestä_ pidetty yhtä hyvää hualta, sen takaan.
Herra Brough lukee ja selittää joka aamu, ja mitenkä hänen
puheensa ravitsevat isoovaista sialua suuruksen edellä! Joka
asia kauneinta styyliä, -- hopea- ja kulta-astiat suuruksena,
välipalana ja päivällisenä, ja hänen vaapeninsa ja tiviisinsä,
piikuupa, ja siinä Latinskalainen sana _Industria_, tarkottaen
teollisuutta, _joka paikassa_ -- posliinitavaroissakin
makuuhuoneessani. Sunnuntaina meitä kestitsi erityisellä
saarnalla pastori Grimes Wapshot, täkäläisestä Amapaptistien
seurakunnasta, ja hän puhui 3 tuntia iltapualella herra B:n
yksityisessä kapellissa. Hoggartyn leskenä minä olen aina ollut
Englannin ja Irlannin valtiokirkon varma kannattaja, mutta minun
täytyy sanoa, että herra Wapshotin saarnastyyli oli paljoa
etevämpää kuin pastori Bland Blenkinsopin valtiokirkosta, joka
kohotti äänensä päivällisen jälkeen, ja piti lyhven kahden tunnin
selityksen.
Rouva Brough on meidän kesken sanoen vaivanen nolla, jolla ei ole
omaa mielipidettä. Neiti B. taas on niin turski, että minä kerran
lupasin häntä korvalle, ja olisin lähtenyt pois koko talosta,
ellei herra B. olisi ruvennut minun pualelleni ja pakottannut
häntä pyytämään anteeksi.
En tiädä, koska minä palaan kaupunkiin, koska minua pidetään
todella niin hyvänä täälä. Tohtori Blogg sanoo, että Fulhamin
ilma on maailman paras minun sinttooneilleni, ja koska talon
naisväki ei viitsi kävellä minun kanssani, on pastori Grimes
Wapshot ystävällisesti kyllä usean kerran tarjonut minulle
käsivarttensa, ja ihanata on sellaisen oppaan kanssa promuneerata
Putneyhen ja Wandsworthiin ja studeerata luonnon ihmeellisiä
töitä. Minä olen puhunnut hänelle tilastani Sloppertonista, ja
hän ei ole samaa miältä kuin herra B., että minä myisin sen,
mutta siinä asiassa minä seuraan omaa päätäni.
Sillä välin teidän täytyy muuttaa mukavampaan lukaaliin ja
lämmittää minun sänkyäni joka ilta ja pitää praasu joka toinen
päivä, ja anna rouva Titmarshin ratkoa sininen silkki-klänninkini
ja kääntää se kunnekka minä tulen takasin, ja sen punasen liivini
hän voi saada, ja minä toivon, ettei hän pidä niitä kolmea
muhkeata klänninkiä, jotka sinä annot hänelle, vaan säästää ne
_parempiin aikoihin_. Pian minä esitän hänet ystävälleni herra
Broughille ja muille tuttavuuksilleni ja olen aina
sinun rakas
Tätisi.'
Minä olen käskennyt lähettää Somersetshirestä laatikon Rosoliota. Kun
se tulee, niin ole hyvä lähetä pualet tänne (maksa tietysti frahti).
Siitä saa ystävällinen isäntäni, herra B., tervetulleen lahjan."
Tämän kirjeen toi minulle konttoriin herra Brough itse, joka pyyteli
anteeksi, että oli epähuomiossa murtanut sinetin, sillä kirje oli
eksynyt muutamien hänen omiensa joukkoon, ja hän oli aukaissut sen
katsomatta päällekirjoitusta. Tietysti hän ei ollut lukenut sitä,
ja minua se ilahutti, sillä en minä olisi mielelläni suonut hänen
nähneen tätini mielipidettä hänen tyttärestään ja vaimostaan.
Seuraavana päivänä lähetti eräs herrasmies "Tomin kahvilasta"
Cornhillissa minulle sanan konttoriin, että hän halusi tärkeässä
asiassa puhua kanssani. Minä astahdin sinne ja tapasin vanhan
ystäväni Smithersin, toiminimestä Hodge ja Smithers, joka juuri
oli saapunut postivaunuilla ja istui siellä matkalaukku raajojensa
välissä.
"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olette tätinne perijä, ja minulla
on Teille muutamia hänen omaisuuttaan koskevia uutisia, jotka
Teidän tulee tietää. Hän kirjoitti meille pyytäen laatikollisen
tuota kotitekoista viiniä, jota hän kutsuu Rosolioksi ja jota hänen
huonekalujensa ohessa säilytetään meidän tavarahuoneessa."
"Jaha", sanon minä nauraen, "Rosoliota hän minun puolestani vieköön
niin paljon kuin lystää. Minä luovun kaikista oikeuksistani."
"Lorua!" sanoo Smithers. "Ei asia siinä ole, vaikka, totta
puhuakseni, hänen tavaransa ovat meille hiivatinmoiseksi vastukseksi.
Ei, ei asia siinä ole, mutta kirjeensä jälkikirjoituksessa hän käskee
meidän kuuluttaa Sloppertonin ja Squashtailin tilat heti myytäviksi,
hän kun aikoo sijoittaa pääomansa muualle."
Minä tiesin, että Sloppertonin ja Squashtailin maatilat olivat olleet
varsin sievä tulolähde herroille Hodgelle ja Smithersille, sillä täti
oli aina riidassa vuokramiestensä kanssa ja sai kalliisti maksaa
riidanhaluisen luonteensa. Niin että herra Smithersin huolet niiden
myyntiin nähden eivät näyttäneet aivan epäitsekkäiltä.
"Ja tulitteko, herra Smithers, Lontooseen vartavasten ilmoittamaan
minulle tätä asiaa? Minusta Teidän olisi ollut paljon parempi heti
totella tätini ohjeita taikka mennä hänen luoksensa Fulhamiin ja
neuvotella hänen kanssaan asiasta."
"Vaan ettekö huomaa, herra Titmarsh, että jos hän myy maatilansa, hän
antaa rahat pois Broughille, ja jos Brough saa ne rahat, niin hän --"
"Antaa niille seitsemän prosenttia kolmen sijaan -- siitä ei toki ole
mitään vahinkoa."
"Mutta katsokaas, on olemassa jotakin, jota sanotaan vakuudeksi.
Hän on äveriäs mies -- hyvin äveriäs -- perin kunnioitettava --
epäämättömästi. Kerrassaan kunnioitettava. Mutta ken tietää? Saattaa
sattua paniikki, ja silloin kaikki ne sadat yhtiöt, joissa hän on
kiinni, kukistavat hänet. Epäilyttäviä huhuja liikkuu esimerkiksi
Inkivääriolut-yhtiöstä, jonka johtaja Brough on. Baffinin lahden
muhvi- ja kauluriyhtiön osakkeet ovat kovin alhaalla, ja sielläkin
on Brough johtajana. Patenttipumppuyhtiön osakkeet 65:ssä, uusi
osakkeitten jako, joka ei saa ostajia."
"Joutavia, herra Smithers! Eikö herra Broughilla ole viiden sadan
tuhannen punnan arvosta osakkeita _West Diddlesexissä_, ja onko se
heikossa tilassa? Kuka kehotti minun tätiäni panemaan rahansa tähän
yritykseen, pyydän saada tietää?" Siinäpä oli mies satimessa.
"No niin, no niin, se on tosiaan hyvä yritys ja on hankkinut Teille
kolme sataa vuodessa, Sam poikaseni. Ja Teidän sopii kiittää meitä
osottamastamme huomaavaisuudesta Teitä kohtaan (todellakin me
rakastimme Teitä kuin omaa poikaamme eikä neiti Hodge ole vieläkään
tointunut erään avioliiton kautta saamastaan iskusta). Te ette toki
mieline moittia meitä siitä, että olemme rakentaneet onnenne?"
"En, totta vie, en teekään!" sanoin minä ja puristin hänen kättänsä
ja suostuin ottamaan vastaan lasillisen sherryä ja leipäsiä, jotka
hän tilasi heti.
Smithers palasi kuitenkin uudelleen asiaan. "Sam", sanoi hän,
"huomatkaa sanani ja _viekää pois tätinne Harakkalasta_. Hän
kirjoitti rouva Smithersille pitkän rimssun eräästä pappismiehestä,
jonka kanssa hän käyskentelee ulkosalla siellä -- pastori Grimes
Wapshotista. Se mies on iskenyt silmänsä häneen. Hän oli vuonna
14 Lancasterissa syytteessä väärennyksestä ja nipin napin pelasti
niskansa. Kavahtakaa häntä -- hän on iskenyt silmänsä tätinne
rahoihin."
"Näinköhän?" sanoin minä ottaen esiin rouva Hoggartyn kirjeen.
"Lukekaa itse."
Hän luki sen hyvin tarkkaan ja näytti olevan siitä huvitettu.
Antaessaan sen minulle takaisin hän sanoi: "No niin, Sam, sitten
on minulla vain kaksi asiaa pyydettävänä Teiltä: toinen, ettette
yhdellekään olennolle ilmoita minun olevan kaupungissa, ja toinen,
että kutsutte minut päivälliselle oivallisen vaimonne kanssa Lamb's
Conduit-kadulle."
"Molemmat lupaan Teille mielelläni", sanoin minä nauraen. "Mutta jos
Te syötte kanssamme päivällistä, tulee Teidän saapumisenne kaupunkiin
ehdottomasti tunnetuksi, sillä ystäväni Gus Hoskins aterioi samaten
luonamme ja on tehnyt niin lähes joka päivä tätini lähdettyä."
Hänkin nauroi ja sanoi: "Gusin täytyy vannoa äänettömyyttä
viinipullon ääressä." Ja sillä me erosimme päivällisajaksi.
Väsymätön lakimies jatkoi hyökkäyksiään päivällisajan jälkeen ja
sai kannatusta Gusilta ja vaimoltanikin, joka varmaan oli asiassa
puolueeton -- enemmänkin kuin puolueeton, sillä Olisipa hän
antanut koko paljon säästyäkseen tätini seuralta. Mutta hän sanoi
käsittävänsä herra Smithersin todistusten painavuuden, ja huoaten
minäkin myönsin, että ne olivat oikeassa. Mutta sittenkin minä nousin
takajaloilleni ja vannoin, että tätini saakoon rahoillaan tehdä mitä
ikinä tahtoo ja että minä ainakaan en millään tavalla pyydä vaikuttaa
häneen niiden sijoittamisessa.
Teen jälkeen molemmat miehet yksissä menivät pois, ja Gus kertoi
minulle sitten perästäpäin, että Smithers oli udellut häneltä senkin
seitsemän seikkaa, konttorista, Broughista, minusta ja vaimostani
ja kaikesta meitä koskevasta. "Te olette onnellinen poika, herra
Hoskins, kun näytte olevan tämän miellyttävän nuoren pariskunnan
ystävä", sanoi Smithers. Ja Gus myönsi niin olevan ja sanoi syöneensä
meillä päivällistä viisitoista kertaa kuudessa viikossa ja että
parempaa ja hyväntahtoisempaa poikaa ei löydy kuin minä. Tätä minä
en mainitse omaa kiitosta toitottaakseni -- en, en, vaan sen takia,
että näillä Smithersin kysymyksillä oli melko paljon tekemistä
niiden tapahtumain kanssa, joita tässä pikku kertomuksessa myöhemmin
kerrotaan.
Kun me seuraavana päivänä istuimme päivällispöydässä lopettaen sitä
lampaanjalkaa, jota Smithers niin suuresti oli ihastellut edellisenä
päivänä, ja Gus tavallisuuden mukaan oli joukon jatkona, pysähtyi
ajuri ovelle, mitä me emme panneet suuresti huomiolle, porstuassa
kuului askeleita, joiden me toivoimme pyrkivän toiseen kertaan, mutta
kuka syöksähtääkään huoneeseen muu kuin rouva Hoggarty itse! Gus,
joka paraikaa puhalteli pois vaahtoa porterikipposesta ottaakseen
suloisen siemauksen juomaa, ja joka oli jutuillaan ja ilveillään
tappaa meidät nauruun, pani pois tinakipposensa, kun rouva Hoggarty
astui sisälle, ja näytti tuiki kalpealta ja onnettomalta. Meidän oli
todella kaikkienkin vähin tukala olla.
Tätini silmäsi ylväästi Maryä ja sitten tuimasti Gusia ja sanoen:
"se on liika totta -- poika parkani, _jo nyt!_" hän hysteerisesti
heittäysi syliini ja melkein tukehtumaisillaan kyyneliin vannoi,
ettei hän koskaan, ei koskaan jättäisi minua.
Minä en voinut ymmärtää, mitä tämä eriskummallinen mielenliikutus
rouva Hoggartyssa merkitsi, eikä sitä ymmärtänyt kukaan muukaan
meistä. Hän ei suostunut ottamaan Maryä kädestä, kun se lapsi parka
vallan pelokkaana tarjosi hänelle sitä, ja kun Gus arasti sanoi:
"Minä luulen, Sam, että olen vähän tiellä täällä ja ehkä minun
-- on paras mennä", katsoi rouva Hoggarty häntä suoraan silmiin,
majesteetillisesti viittasi etusormella ovea kohti ja sanoi: "Minä
luulen, herraseni, että Teidän _on_ paras mennä."
"Minä toivon, että herra Hoskins viipyy niin kauan kuin häntä
haluttaa", sanoi vaimoni vähän tulissaan.
"_Tietysti_ Te toivotte niin, rouvaseni", vastasi rouva Hoggarty
perin purevasti. Mutta sekä Maryn että tätini sanat menivät hukkaan
Gusilta, sillä hän oli siinä samassa siepannut hattunsa, ja minä
kuulin hänen harpata kolistavan ales portaita.
Tora päättyi, tavallisuuden mukaan, sillä, että Mary ratkesi
kyyneleihin ja että tätini uudelleen lausui toivovansa, ettei olisi
vielä liian myöhäistä, ja siitä päivästä hän ei enään koskaan, ei
koskaan jättäisi minua.
"Mikä on voinut saada tädin palaamaan ja niin vihaisena?" sanoin minä
Marylle, kun me illalla olimme omassa huoneessamme. Mutta vaimoni ei
sanonut tietävänsä sitä. Ja vasta monias aika myöhemmin minä tulin
tietämään tämän toran ja rouva Hoggartyn äkillisen palaamisen syyn.
Ilettävä, paksu, törkeä pikku Smithers kertoi minulle asian perin
hyvänä pilana, silloin muutamana vuonna, kun hän näytti minulle sen
Hicksonin, Dixonin, Paxtonin ja Jacksonin kirjeen, joka varemmin on
esitetty muistelmissani.
"Sam poikaseni", sanoi hän, "Te olitte päättänyt jättää rouva
Hoggartyn Broughin kynsiin Harakkalaan, ja minä olin päättänyt saada
hänet sieltä pois. Minä otin, niin sanoakseni, yhdellä iskulla
tappaakseni kaksi Teidän verivihollistanne. Minä olin aivan selvillä
siitä, että pastori Grimes Wapshot oli iskenyt silmänsä tätinne
omaisuuteen ja että herra Broughilla oli samallaiset saaliinhimoiset
aikeet sen suhteen. Saaliinhimoiset on lievä sana, Sam; jos olisin
sanonut suorastaan voromaiset, olisin ilmaissut tarkotukseni
selvemmin.
No niin, minä läksin postivaunuissa Fulhamiin ja sinne saavuttuani
suuntausin oikopäätä herra pastorin asunnolle. 'Hyvä herra', sanoin
minä tavatessani sen arvon herran -- hän ryyppi totia, Sam, kello
kaksi päivällä, tai ainakin tuoksui huone vahvasti sille juomalle
--, 'hyvä herra', sanon minä, 'Te olitte vuonna 14 Lancasterissa
oikeudessa vastaamassa väärennyksestä.'
'Ja vapautettiin, herra. Itse Kaitselmus todisti viattomuuteni',
sanoi Wapshot.
'Mutta Teitä ei vapautettu kavalluksesta vuonna 16, hyvä herra',
sanon minä, 'ja vietitte sen johdosta kaksi vuotta Yorkin
vankilassa.' Minä tunsin miehen historian, sillä minä olin laatinut
syytöskirjoituksen häntä vastaan, kun hän oli pappina Cliftonissa. Ja
minä iskin jälleen. 'Herra Wapshot', sanoin minä, 'Te mielistelette
kunnianarvoista naista, joka nykyisin oleilee herra Broughin talossa.
Jollette lupaa kokonaan luopua hänen pyydystämisestään, niin minä
paljastan Teidät.'
'Minä _olen_ luvannut', sanoi Wapshot koko lailla kummissaan ja
näyttäen rauhallisemmalta. 'Olen antanut juhlallisen lupaukseni
herra Broughille, joka oli luonani tänä aamuna ja pauhasi ja kiljui
ja kiroili. Oi, hyvä herra, Te olisitte säikähtynyt kuullessanne
kristityn ihmisen, kuten hänen, kiroovan niinkuin hän teki.'
'Onko herra Brough ollut täällä?' kysyn minä vallan ihmeissäni.
'On. Minä otaksun, että Te olette molemmat täällä samalla jahdilla',
sanoo Wapshot. 'Haluatte kai naida lesken, joka omistaa Sloppertonin
ja Squashtailin? Hyvä, hyvä, tehkää tahtonne. Minä olen luvannut
heittää kaikki tekemiset lesken kanssa, ja Wapshotin kunniasana on
pyhä!'
'No, minä oletan, hyvä herra', sanon minä, 'että herra Brough on
uhannut potkaista Teidät ulos ovesta, jos vielä sinne ilmestytte.'
'Te _olette_ tavannut hänet, näen mä', sanoo herra pastori kohottaen
olkiaan. Ja silloin minä muistin, mitä Te olitte kertonut kirjeenne
sinetin murtamisesta, enkä vähintäkään epäillyt, ettei Brough ollut
sitä avannut ja lukenut joka sanaa.
No hyvä, ensimäinen lintu oli korjussa. Sekä Brough että minä olimme
siihen ampuneet. Nyt minun oli pamahuttaminen alas koko harakanpesä,
ja minä läksin teilleni täydessä latingissa, hyvä herra -- täydessä
latingissa.
Kello oli yli kahdeksan, kun jouduin perille, ja kuljettuani
porttien läpi minä näin olennon, jonka hyvin tunsin, käyskentelevän
istutusten keskellä -- se oli Teidän kunnioitettava tätinne, herra
Titmarsh. Mutta minä halusin tavata talon rakastettavia naisia,
ennen kun puhuin hänen kanssaan, sillä katsokaas, Titmarsh ystäväni,
minä näin rouva Hoggartyn kirjeestä, että hän ja he olivat valmiit
käymään tukkanuottasille ja toivoin oitis saavani hänet pois talosta
sytyttämällä sodan heidän keskensä."
Minä nauroin ja tunnustin, että herra Smithers oli aika kettu.
"Onnellinen sattuma oli", jatkoi hän, "että neiti Brough paraikaa
näppäili kitaraa salissa ja ja lauloi kauhean väärin. Mutta kun minä
saavuin ovelle, tuiskasin minä palvelijalle 'sh!' niin ääneen kuin
mahdollista, seisoin hiljaa kuin patsas ja astuin sitten varpaillani
eteenpäin. Neiti Brough saattoi kuvastimesta nähdä jokaisen
liikkeeni, mutta ei ollut näkevinään ja lopetti laulunsa oikealla
juoksutuksella.
'Taivaan nimessä!' sanoin minä, 'antakaa anteeksi, armollinen neiti,
että tulen keskeyttämään tämän hurmaavan musiikin -- että tietämättä,
että kutsumatta olen rohjennut kuunnella sitä!'
'Tuletteko hakemaan mammaa, hyvä herra?' sanoi neiti Brough niin
suopeasti kuin hänen ulkomuotonsa salli. 'Minä olen neiti Brough.'
'Sallikaa, armollinen neiti, etten hiisku sanaakaan asioistani, ennen
kun olette laulanut vielä uuden ihastuttavan sävelmän.'
Hän ei laulanut, mutta näytti olevan hyvillään ja sanoi: 'Oo herra,
mikä on Teidän asianne?'
'Asiani koskee erästä rouvaa, joka on kunnioitettavan isänne vieraana
tässä talossa.'
'Soo, rouva Hoggartya!' sanoo neiti Brough, kimmahtaen soittamaan
kelloa. 'John, lähettäkää kutsumaan rouva Hoggartya kasvitarhasta.
Täällä on herra, joka tahtoo tavata häntä.'
'Minä tunnen', jatkoin minä, 'rouva Hoggartyn luonteenlaadun yhtä
hyvin kuin kuka muu, armollinen neiti. Ja minä arvaan, että se ja
hänen kasvatuksensa eivät ole sitä laatua, että hän voisi olla
sopivaa seuraa Teille; minä tiedän, että Te ette pidä hänestä; hän on
kirjoittanut meille Somersetshireen, että Te ette pidä hänestä.'
'Mitä! onko hän parjannut meitä ystävilleen?' huusi neiti Brough
(juuri sitä minä halusin saada hänen uskomaan). 'Jollei hän pidä
meistä, niin miksi hän ei siis lähde pois?'
'Hän _on_ tosiaan venyttänyt vierailuaan hyvin pitkälle', sanoin
minä, 'ja minä olen varma siitä, että hänen sisarenpoikansa
vaimoineen kaipaa hänen palaamistaan. Pyydän, armollinen neiti, elkää
poistuko, sillä Te saatatte auttaa minua saavuttamaan tarkotukseni.'
Tarkotus, jossa olin tullut, oli saada aikaan oikein kunnon tappelu
molempien naisten kesken, jonka loputtua minun oli aikomus vedota
rouva Hoggartyyn ja sanoa hänelle, ettei hänen todellakaan pidä
enään jäädä taloon, jonka jäsenten kanssa hän on joutunut niin
kireisiin väleihin. No niin, tappelu tapeltiin. Neiti Belinda alotti
tulen sanoen saaneensa kuulla, että rouva Hoggarty on panetellut
häntä ystävilleen. Mutta vaikka ottelun lopuksi neiti raivoissaan
pyrähti ulos huoneesta vannoen, että hän jättäisi kotinsa, ellei tuo
inhottava nainen lähtisi sieltä, sanoi rakas tätinne: 'Hahaa! Minä
tunnen sen lutkan rumat metkut. Mutta, kiitos Jumalan, minulla on
hyvä sydän ja uskontoni tekee minulle mahdolliseksi antaa hänelle
anteeksi. Minä en lähde hänen erinomaisen isänsä talosta enkä
poistumisellani tahdo haavoittaa sen arvoisan, ihailtavan miehen
mieltä.'
Sitten minä koetin koskettaa rouva Hoggartyn osanottavaisuutta.
'Sisarenpoikanne vaimo, rouva Titmarsh', sanoin minä, 'on viime
aikoina, sanoo Sam, ollut varsin huonovointinen -- paha olo aamusin,
rouva hyvä -- hieman hermostunut ja alakuloinen mieleltään --
merkkejä, joita tuskin nuoreen naituun vaimoon nähden voi selittää
väärin.'
Rouva Hoggarty sanoi, että hänellä on ihmeteltävän hyvää
rohtonestettä, jota hän lupasi lähettää rouva Titmarshille, ja oli
aivan varma siitä, että sillä olisi hyvä vaikutus.
Hyvin vastenmielisesti minun täytyi nyt viedä tuleen viimeinen
varaväkeni ja saatan nyt kertoa Teille, Sam poikaseni, kun asiasta
on niin kauan. 'Hyvä rouva', sanoin minä, 'eräästä asiasta minun
täytyy kertoa, vaikka minä tuskin rohkenen sen tehdä. Olin eilen
päivällisellä veljenpoikanne luona ja tapasin hänen pöydässään
nuoren miehen --, miehen, jolla on hyvin alhaiset tavat, mutta joka
nähtävästi on sokaissut sisarenpoikanne, ja jonka minun kovasti
täytyy pelätä osanneen tehdä vaikutuksen hänen vaimoonsakin. Hänen
nimensä on Hoskins, hyvä rouva, ja kun minä mainitsen, että hän,
joka ei Teidän siellä ollessanne koskaan käynyt talossa, on syönyt
päivällistä liika luottavaisen sisarenpoikanne luona kuusitoista
kertaa kolmessa viikossa, saanen antaa Teidän päättää, mitä en ole
tohtinut, en rohjennut itse päättää.'
Se kuula sattui. Tätinne ponnahti siinä hetkessä pystyyn ja oli
kymmenen minuutin päästä vaunuissani, matkalla takaisin Lontooseen.
Eikö _se_ ollut kenraalin temppu, herra hyvä?"
"Ja Te teitte sen kauniin kepposen vaimoni kustannuksella, herra
Smithers", sanoin minä.
"Vaimonne kustannuksella, totta kyllä, mutta Teidän molempain eduksi."
"Kiittäkää onneanne, hyvä herra, että olette vanha mies", vastasin
minä, "ja että asia on sattunut kymmenen vuotta sitten. Sillä, kautt'
taivasten, herra Smithers, minä olisin antanut Teille sellaisen
selkäsaunan, että olisitte sen ikänne muistanut!"
Mutta tällä tavalla rouva Hoggarty joutui takaisin sukulaisiinsa ja
tästä syystä me vuokrasimme sen huoneuston Bernard-kadulta, jonka
kuulumisia nyt on käytävä kertomaan.