En tiedä, mistä johtui, että herra Roundhand, kassanhoitaja, joka
oli niin syvästi ihaillut herra Broughia ja West Diddlesex-yhtiötä,
seuraavan kuuden kuukauden kuluessa odottamatta riitaantui kummankin
kanssa, otti pois rahansa liikkeestä, myi hyvällä voitolla
viidentuhannen punnan osakkeensa ja meni matkoihinsa puhuen
kaikenlaista pahaa sekä yhtiöstä että johtajasta.
Sihteeriksi ja kassanhoitajaksi tuli nyt herra Highmore, herra
Abednego ensimäiseksi kirjanpitäjäksi ja toisena miehenä konttorissa
oli Teidän nöyrin palvelijanne, jonka palkka oli kaksisataa
viisikymmentä puntaa vuodessa. Kuinka perusteettomat herra
Roundhandin parjaukset West Diddlesexiä vastaan olivat, nähtiin aivan
selvästi tammikuun kokouksessa 1823, kun johtajamme loistavimmassa
puheessa, mitä koskaan on kuultu, ilmoitti, että jaettavaksi tulee
neljä puntaa sadalle puolelta vuodelta, vastaten kahdeksan punnan
osinkoa vuodelta. Ja minä lähetin tädilleni sata ja kaksikymmentä
puntaa sterlinkiä minun nimelleni asetetun pääoman korkorahoina.
Oivallinen tätini rouva Hoggarty, ylenmäärin ihastuneena, lähetti
minulle takaisin kymmenen puntaa omiksi taskurahoikseni ja kysyi,
eikö hänen ollut parempi myydä pois Slopperton ja Squashtail ja
asettaa kaikki rahansa tähän erinomaiseen liikkeeseen.
Tässä kohdin en tietenkään osannut tehdä paremmin kuin kysyä herra
Broughin mielipidettä. Herra Brough sanoi, että osakkeita ei
ollut saatavissa kuin yli nimellisarvon. Mutta kun minä huomautin
tietäväni, että kaupassa oli muutamia, viidentuhannen punnan
arvosta _al pari_, niin hän sanoi, että jos niin oli asianlaita,
niin hän saattaa antaa kohtuullisesta hinnasta omiaan, luovuttaa
vaikkapa viidentuhannen punnan arvosta, koska hänellä oli melkein
ylenpalttisesti West Diddlesexin osakkeita ja hänen muut liikkeensä
tarvitsivat puhdasta rahaa ruokokseen. Päättäessään keskustelumme,
jonka sisällyksen minä lupasin kertoa rouva Hoggartylle,
johtaja suvaitsi ystävällisesti ilmoittaa päättäneensä ottaa
toimitusjohtajalle yksityissihteerin ja antaa minulle tämän toimen,
josta tulisi lisäpalkkaa sata ja viisikymmentä puntaa.
Minulla oli kaksisataa viisikymmentä puntaa vuodessa, neiti Smith sai
myötäjäisrahoilleen korkoa seitsemänkymmentä puntaa vuodessa. Minkä
elämänsäännön Olinkaan sanonut toteuttavani, kun tuloni nousisivat
kolmeensataan puntaan vuodessa?
Luonnollisesti Gus, ja hänen kauttansa kaikki konttorimme pojat
tiesivät kihlaukseni Mary Smithin kanssa. Hänen isänsä oli ollut
laivaston kapteeni, ja hyvin kunnioitettu upseeri, ja vaikka Mary,
kuten olin sanonut, toi matkassaan vain seitsemänkymmenen punnan
vuosikorot ja minä, niinkuin jokainen sanoi, katsoen nykyiseen
asemaani konttorissa ja Lontoon Cityssä, olisin hyvällä syyllä
saattanut katsella paljon rahakkaampaa vaimoa, oli ystävieni yhteinen
mielipide kuitenkin se, että kauppa oli sangen kunnioitettava,
ja minä olin tyytyväinen -- ja kuka ei olisi ollut tyytyväinen
sellaiseen kultamuruseen kuin Mary? Minä puolestani en olisi Maryn
sijasta ottanut pormestarin omaa tytärtäkään ja hänen lihavia
myötäjäisiään päällisiksi.
Hyvin ymmärrettävästi herra Brough tuli tietämään naimisaikeeni
samoin kuin kaiken muun, mikä koski jokaista konttorin kirjanpitäjää;
luulenpa, että Abednego kertoi hänelle, mitä meillä milloinkin oli
päivälliseksikin. Todellakin hän ihmeteltävän hyvin tiesi meidän
asiamme.
Hän kysyi minulta, mitenkä Maryn rahat oli sijoitettu. Ne olivat
kolmen prosentin valtionpapereissa -- kaksituhatta kolmesataa
kolmekymmentä kolme puntaa kuusi shillinkiä ja kahdeksan pennyä.
"Muistakaa, poikaseni", sanoi hän, "että tuleva rouva Titmarsh voi
saada rahoilleen ainakin seitsemän prosenttia ja ne parempaa vakuutta
vastaan kuin Englannin pankissa. Sillä eikö yhtiö, jonka päämiehenä
on John Brough, ole parempi kuin mikään muu yhtiö Englannissa?"
Enkä minä todellakaan uskonut hänen olevan pahastikaan väärässä ja
lupasin siis puhua asiasta Maryn holhoojalle ennen naimistamme.
Luutnantti Smith, hänen isoisänsä, oli aluksi ollut kovasti meidän
liittoamme vastaan. (Minun täytyy tunnustaa, että kun hän eräänä
päivänä tapasi minut yksinäni Maryn kanssa ja suutelemassa, luulen
minä, hänen pienten sormiensa neniä, hän koppasi minua kauluksesta ja
työnsi ulos ovesta.) Mutta Sam Titmarsh, jolla oli palkkaa kaksisataa
viisikymmentä puntaa vuodessa ja luvassa sadan viidenkymmenen tulo
lisää, ja joka oli Lontoon John Broughin oikea käsi, oli aivan toinen
mies kuin köyhä kirjanpitäjä Sam, köyhän pappismiehen lesken poika,
ja vanha herra kirjoitti minulle varsin ystävällisen kirjeen ja pyysi
minua hankkimaan hänelle Romanikselta kuusi paria lampaanvillasukkia
ja neljä samallaista liiviä, ja ottipa ne minulta lahjaksikin, kun
minä saavuin sinne kesäkuussa -- onnellisessa kesäkuussa 1823 --
noutamaan pois rakkaan Maryni.
Herra Brough samaten ystävällisesti huolehti tätini tiloista
Sloppertonissa ja Squashtailissa, joita hän ei vielä ollut myynyt,
niinkuin oli luvannut tehdä. Ja kuten herra Brough huomautti,
synti ja häpeä oli, että henkilö, jota kohtaan hän tunsi sellaista
osanottoa kuin rakkaan nuoren ystävänsä kaikkia sukulaisia kohtaan,
saisi rahoilleen ainoastaan kolmen prosentin koron, kun kuitenkin
toisaalla voisi saada kahdeksan. Hän nimitti minua nyt aina Samiksi,
ylisteli minua toisille tovereille (jotka säännöllisesti kertasivat
ylistykset minulle), sanoi, että Fulhamissa oli aina sija pöydässä
minua varten ja moneen toviin vei minut sinne: Siellä oli minun
käydessäni vain pieni seura, ja MacWhirterin oli tapana sanoa, että
hän kutsui minut luokseen vain silloin, kun hänellä oli alhaisia
vieraita. Mutta en minä piitannut isoisista ihmisistä, kun en ole
syntynyt sellaisesta piiristä, enkä totta puhuen paljoa piitannut
koko talostakaan. Neiti Belinda ei ensinkään ollut mieleisiäni.
Sen jälkeen kun hän oli kihlautunut kapteeni Fizgigin kanssa ja
herra Tidd oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa ja Fizgigin
suurelliset sukulaiset olivat liittyneet moniaihin johtajamme
yhtiöihin, selitti herra Brough uskovansa, että kapteeni Fizgigin
tarkotusperät olivat rahanhimoiset, ja pani hänet heti koetukselle
ilmoittaen, että hänen täytyi ottaa neiti Brough ilman penniäkään tai
sitten ei ensinkään. Senpä perästä kapteeni Fizgig tuli nimitetyksi
siirtomaihin, ja neiti Brough oli pahemmalla tuulella kuin koskaan.
Mutta minä en voinut olla ajattelematta, että hän oli päässyt irti
huonosta kaupasta, enkä liioin säälimättä Tidd parkaa, joka palasi
asemalleen takaisin entistään rakastuneempana, mutta jonka neiti
Belinda säälimättä työnsi pois. Hänen isänsäkin suoraan sanoi
Tiddille, että hänen vierailunsa olivat Belindalle epämieluisia ja
että vaikka hänen aina täytyy rakastaa ja kunnioittaa häntä, hän
kuitenkin pyysi häntä lopettamaan käyntinsä Harakkalassa. Poika
parka! Hän oli maksanut kaksikymmentätuhatta puntaansa suotta! Sillä
mitä olivat hänellä kuusi prosenttia verrattuina kuuteen prosenttiin
ja neiti Belinda Broughin käteen?
No niin, herra Brough siihen määrään sääli rakastunutta
nuorukais-polosta, joksi hän minua kutsui, ja niin lämpimällä
myötätunnolla huolehti minun hyvinvoinnistani, että hän pakotti
minut matkustamaan Somersetshireen parin kuukauden lomalle. Ja
minä matkustinkin, iloisena kuin leivonen, matkalaukussani parit
uuden uutukaiset vaatteet von Stiltzin tekoa (minä olin teettänyt
ne mielessä muuan vastainen tapahtuma), ja laukussa luutnantti
Smithin villasukat ja niihin käärittyinä nippu prospektejamme ja
kaksi kirjettä herra John Broughilta, toinen äidilleni, arvoisalle
vakuutetullemme, ja toinen rouva Hoggartylle, kunnioitettavalle
osakkeenomistajallemme. Herra Brough kirjoitti, että minä olen
mitä hellin isä suinkin saattaa toivoa, että hän piti minua kuin
omana poikanaan ja että hän hartaasti pyysi rouva Hoggartya olemaan
lykkäämättä tuonnemmaksi pienen maaomaisuutensa myyntiä, maalla
kun nyt on korkea hinta, jonka _täytyy aleta_, jota vastoin West
Diddlesex-yhtiön osakkeet olivat (verrattain) alhaisessa arvossa
ja vuoden parin kuluessa ehdottomasti nousisivat kaksin-, kolmin-,
nelinkertaiseen nykyisestä arvostaan.
Siten minä olin varustettu ja siten minä sanoin jäähyväiset kiltille
Gusille. Kun me erosimme "Tynnyrintapin" pihamaalla Fleet kadulla,
tunsin minä, etten koskaan palaisi Salisbury-kortteliin, ja olin
niinmuodoin antanut pikku lahjoja emäntäni perheelle. Hän sanoi,
että minä olin kunnioitettavin herra, mitä hänellä koskaan oli ollut
talossaan; vaikkei tämä merkinnyt järin paljoa, sillä Bell-kuja on
Fleetvankilan aluetta ja hänen vuokralaisensa tavallisesti olivat
valvonnanalaisia vankeja siitä paikasta. Mitä tulee Gusiin, jolisi
ja nyyhki se poika parka niin, ettei hän saanut alas kurkustaan
palastakaan savustetusta kinkusta ja sämpylöistä, joilla minä
kestitsin häntä murkinaksi "Tynnyrintapin" ravintolassa. Ja kun minun
tuli lähtö, heilutti hän niin innokkaasti hattuaan ja nenäliinaansa
ilmoituskonttorin porttikäytävässä, että minä luulen "Uskollisen"
pyörien ajaneen hänen varpaittensa yli, sillä minä kuulin hänen
mölähtävän, kun me kuljimme portin läpi. Mutta kuinka erilaiset
olivatkaan tunteeni nyt kopeana istuessani siinä etupenkillä Jim
Wardin, ajajan, rinnalla, verrattuina niihin, joiden vallassa olin
viimeksi ajaessani näissä vaunuissa, kun minä läksin pois rakkaan
Maryni luota ja suuntausin Lontooseen rinnassa TIMANTTINEULA!
Kun minä ennätin lähelle kotia (Grumpleyhin, kolmen peninkulman
päähän meidän kylästä, jossa "Uskollinen" tavallisesti pysähtyy
naukkasemaan lasin olutta "Poppletonin vaakunassa"), näytti siltä
kuin olisi meidän edusmiehemme, herra Poppleton itse, saapunut
paikkakunnalle, niin runsaasti oli joukkoa kerääntynyt ravintolan
tykö. Siellä oli ravintolan isäntä ja koko kylän väki. Siellä oli
myös Tom Wheeler, postipoika rouva Rincerin postitalosta meidän
kaupungista, ja hän ratsasti vanhoja punaisia postihevosia, jotka,
taivas varjelkoon! vetivät tätini keltaisia juhlavaunuja, joissa hän
ei koskaan liikkunut ulkosalla useammasti kuin kolmasti vuodessa
ja joissa hän nyt istui yllään komea kashmirsaali ja päässä uusi
sulkahattu. Hän huiskutti valkoisella nenäliinalla ajovehkeittensä
akkunasta, ja Tom Wheeler kirkasi "hurraa!" ja samoin teki parvi
pieniä Grumpleyn poikavekaroita, jotka muuten olisivat hurranneet
vaikka mille. Mutta mikä muutos Tom Wheelerissä! Muistanpa, miten hän
vain monias vuosi takaperin oli hosunut minua kuskipukiltaan, kun
minä riipuin rattaitten takana.
Tätini vaunujen jälissä tulivat meriväen luutnantti Smithin
nelipyöräiset kaleskat, joissa isäntä itse rouvansa rinnalla ajoi
lihavaa ponyaan. Minä vilkasin kaleskain takaistuimelle ja tunsin
pientä pettymystä, kun en nähnytkään _erästä_ henkilöä siellä. Mutta
minua typerää poikaa! siellähän olikin eräs henkilö keltaisissa
koruvaunuissa tätini kanssa punastuen kuin mansikka ja näyttäen
ylen onnelliselta -- oi kuinka onnelliselta ja somalta! Hänellä
oli valkea hame yllään ja vyötehinen, väriltään kirkkaansininen ja
keltainen, jotka tätini sanoi olevan Hoggartien värit, vaikka minä en
tänäpäivänäkään käsitä, mitä tekemistä Hoggarteilla on heleänsinisen
ja keltaisen kanssa.
No niin, "Uskollisen" kuski puhalsi kuuluvan törähdyksen sarveensa,
kun hänen neljä hevostansa kopistivat matkaansa. Pojat hurrasivat
jälleen. Minut asetettiin rouva Hoggartyn ja Maryn väliin. Tom
Wheeler iski ruskojaan. Luutnantti (joka oli sydämellisesti ottanut
minua kädestä ja jonka iso koira ei tällä kertaa yrittänytkään
puraista minua) suomi ponyaan, kunnes sen lihavat sivut vaahtosivat.
Ja siten minä tässä, saattanen sanoa, tavattomassa juhlakulkueessa
kuin riemusaatossa saavuin meidän kylään.
Rakas äitini ja tytöt -- Jumala siunatkoon heitä! -- kaikilla
yhdeksällä päällä keltainen nankinitakki (minulla oli kullekin heistä
laukussani jotakin kaunista) -- eivät voineet kustantaa itselleen
ajoneuvoja, vaan olivat asettuneet maantielle lähelle kylää. Ja
siinäkös heilutettiin kättä ja nenäliinaa! Ja vaikka tätini ei
pannut heihin paljoa huomiota, lukuunottamatta majesteetillista
niskannykäystä, mikä on anteeksi annettavaa hänen varaiselleen
naiselle, niin teki Mary Smith sen sijaan enemmän kuin minä ja huiski
kättään yhtä paljon kuin ne kaikki yhdeksän. Voi, kuinka rakas äitini
itki ja siunasi minua, kun me sitten tavattiin, ja nimitti minua
"sielunsa lohdutukseksi" ja "kulta poikasekseen" ja katsoi minuun
ikäänkuin olisin ollut jokin hyveen ja neron esikuva, vaikka minä
olin vain hyvin onnellinen nuori poika, joka hyvien ystävien avulla
nopeasti olin päässyt kapuamaan varsin otolliseen asemaan.
Minun ei ollut määrä asua äitini luona, -- siitä oli sovittu jo
ennakolta. Sillä vaikka äitini ja rouva Hoggarty eivät olleet
erikoisen hyviä ystäviä, oli äitini mielestä kuitenkin minulle eduksi
asua tätini tykönä, ja niin hän luopui ilosta pitää minua luonaan. Ja
vaikka hänen talonsa oli näistä kahdesta vaatimattomampi, ei minun
ole tarvis sanoa, että minä pidin sitä paljoa parempana kuin rouva
Hoggartyn komeata kotia, ollenkaan katsomatta kauheaan Rosolioon,
jota minun nyt täytyi juoda saavittain.
Me ajoimme siis rouva Hoggartyn luo. Hän oli valmistanut suuret
päivälliset siksi illaksi ja vuokrannut ylimääräisen palvelijan.
Ja astuessaan ulos vaunuista hän antoi kuuden pennyn rahasen Tom
Wheelerille, sanoen, että se oli hänelle ja että hän jälestäpäin
suorittaisi hevosista rouva Rincerille. Jolloin Tom nakkasi rahasensa
maahan ja kiroili kauheasti, niin että täti aivan syystä kutsui häntä
"häpeämättömäksi mieheksi".
Täti oli niin kovasti mieltynyt minuun, että tuskin päästi minua
näkyvistään. Meidän oli tapana harva se aamu istua hänen laskujensa
ääressä tuntikaudet yhdessä pohtien Sloppertonin tilan myynnin
sopivaisuutta (mutta mitään sopimusta ei ollut vielä syntynyt, kun
Hodge ja Smithers eivät voineet saada hänen haluamaansa hintaa). Ja
toisekseen hän vakuutti kuollessaan jättävänsä joka penningin minulle.
Hodge ja Smithers samaten pitivät suuret pidot ja kohtelivat minua
huomattavalla kunnioituksella, kuten teki jok'ikinen kylän asukas.
Ne jotka eivät pystyneet pitämään päivällisiä, kutsuivat teelle, ja
kaikki joivat nuoren parin terveydeksi. Ja monta kertaa päivällisten
tai illallisten perästä saatiin Maryni punastumaan viittaamalla hänen
elämässään pian tapahtuvaan muutokseen.
Tämän seremonian onnen päivä määrättiin nyt, ja heinäkuun 24 päivänä
1823 minusta tuli Somersetshiren kauneimman tytön onnellinen
aviomies. Häät pidettiin äitini kotona -- se oli ollut hänen
vaatimuksensa joka tapauksessa -- ja yhdeksän sisartani olivat
morsiusneiteinä. Niin, ja Gus Hoskins tuli kaupungista vartavasten
minun todistajakseni, ja asui vanhassa huoneessani äitini luona
ja viipyi siellä viikon, olipa paistanut silakoita neiti Winny
Titmarshin, rakkaan neljännen sisareni kanssa, kuten myöhemmin tulin
tietämään.
Tätini todellakin hyvin ystävällisesti auttoi häitten pitoa. Hän
oli muutamia viikkoja varemmin käskenyt minun tilata Marylle kolme
upeata pukinetta kuuluisalta madame Mantalinilta Lontoosta ja
muutamia hienoja korukapineita ja korko-ommeltuja nenäliinoja Howell
ja Jamesilta. Ne lähetettiin minulle, niiden oli määrä olla _minun_
lahjani morsiamelle. Mutta rouva Hoggarty antoi minun ymmärtää,
ettei minun koskaan tarvinnut huolehtia laskun maksamisesta, ja
minä pidin hänen menettelyään hyvin jalomielisenä. Hän lainasi
meille myöskin juhlavaununsa hääpäiväksi ja omin käsin teki kauniin
punaisen silkkisen työlaukun rakkaalle sukulaiselleen, rouva Mary
Titmarshille. Se sisälsi neuloilla y.m. täydellisesti varustetun
ompelurasian, sillä hän toivoi, ettei rouva Titmarsh koskaan
laiminlöisi neulaansa, ja joitakuita hopeakolikoita sisälläpitävän
kukkaron ja perin kummallisen talletusrahan. "Niin kauan kun
säilytätte nämät, rakkaani", sanoi rouva Hoggarty, "ette koskaan
ole puutteessa, ja hartaasti -- hartaasti minä rukoilen teitä
säilyttämään ne." Vaunujen laatikosta me tapasimme pussillisen pikku
leipiä ja Rosolio-pullon. Me nauroimme sille ja luovutimme sen Tom
Wheelerille, joka ei kuitenkaan näyttänyt pitävän siitä paljoa
enemmän kuin mekään.
Minun ei ole tarvis sanoa, että minulla oli vihillä von Stiltzin
takki (kolmas ja neljäs takki, Herra armahtakoon! vuoden kuluessa) ja
että rinnassani välkkyi ISO HOGGARTYN TIMANTTI.