Eikä neulan taikavoima vieläkään ollut ohitse. Aivan pian rouva
Broughin suurten pitojen jälkeen johtajamme kutsui minut huoneeseensa
West Diddlesexissä ja sanoi tarkastettuaan minun laskuni ja hetken
puhuttuaan liikeasioista: "Todella hieno timanttineula, paras
Titmarsh" (hän puhui vakavaan, suojelevaan tapaan), "ja minä kutsuin
Teidät tarkotuksessa puhua siitä asiasta. Minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että tämän liikkeen nuoret virkamiehet käyvät hyvin ja
siististi puettuina, mutta minä tiedän, että heidän palkkansa eivät
riitä tuontapaisiin koristuksiin, ja minua surettaa nähdä Teidän
rinnassanne tuonarvoinen kapine. Te olette maksanut sen, hyvä herra,
-- minä toivon, että Te olette maksanut sen, sillä ennen kaikkia,
kallis -- kallis nuori ystäväni, välttäkää velkoja."
En voinut ymmärtää, miksi Brough piti minulle tätä luentoa velasta ja
siitä, että muka olisin ostanut timanttineulan, kun tiesin, että hän
jo oli sitä kysynyt ja miten se oli joutunut minulle -- Abednego sen
oli minulle kertonut.
"Mutta, herra johtaja", sanon minä, "herra Abednego kertoi minulle,
että hän on kertonut Teille, että minä olin kertonut hänelle --"
"Ai niin -- tosiaan, nyt minä muistan, herra Titmarsh -- nyt
todellakin muistan! Mutta minä otaksun Teidän käsittävän, että
minulla on muita tärkeämpiä asioita pidettävä muistissa."
"Kyllä, tietenkin, herra johtaja", sanon minä.
"Minä muistan, että joku kirjanpitäjistä puhui jotakin neulasta, että
jollakin herroista oli sellanen. Jaha, Te olette siis saanut neulan,
vai miten?"
"Olen saanut tädiltäni, rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta",
sanoin minä kohottaen ääntäni, sillä minä olin hieman ylpeä Castle
Hoggartysta.
"Hän mahtaa olla hyvin rikas antaakseen tuollaisia lahjoja, Titmarsh?"
"Kiitos kysymästä, kyllä, herra johtaja", sanon minä, "hän _on_
koko hyvissä varoissa. Neljäsataa puntaa vuodessa korkorahoja, tila
Sloppertonissa, kolme taloa Squashtailissa ja kolmetuhatta kaksisataa
puhdasta rahaa pankkiirinsa takana, kuten olen tullut tietämään, --
_siinä kaikki_, herra johtaja."
Minä olin tullut tietämään tämän, nähkääs, siten, että
Somersetshiressä ollessani herra MacManus, tätini asiamies
Irlannissa, kirjoitti ilmoittaen, että kiinnitys, joka hänellä oli
lordi Brallaghanin tilaan, vastikään oli maksettu ja että rahat oli
talletettu Couttsille. Irlanti oli kovin levottomassa tilassa siihen
aikaan, ja tätini järkevästi päätti olla enään sijoittamatta rahojaan
siihen maahan, vaan hakea jotakin varmaa vakuutta Englannissa. Vaan
kun hän oli aina saanut kuusi prosenttia Irlannissa, niin ei hän
tahtonut kuulla puhuttavankaan vähemmästä korosta ja oli penännyt
minua, liikemies kun olin, Lontooseen tultuani tiedustamaan jotakin
sijoituskeinoa, jolla hän saisi ainakin tuon koron rahoilleen.
"Ja mitenkä Te olette niin tarkalleen tullut tietämään rouva
Hoggartyn omaisuuden?" sanoi herra Brough, ja minä kerroin hänelle
sen.
"Mitä kummia? mies! tarkotatteko todellakin, että Te, kirjanpitäjä
West Diddlesex Vakuutusyhtiössä, kunnianarvoisan naisen pyytämänä
tiedustamaan, millä tavoin hän sijoittaisi omaisuutensa, ette koskaan
ole puhunut hänelle yhtiöstä, jota Teidän on kunnia palvella?
Tarkotatteko Te, hyvä herra, että Te, tietäen saavanne viiden
prosentin hyvityksen ostetuista osakkeista, ette ole taivuttanut
rouva Hoggartya meidän liikkeeseemme?"
"Herra johtaja", sanon minä, "minä olen kunniallinen mies enkä tahdo
ottaa hyvitystä omilta sukulaisiltani."
"Kunniallinen tiedän Teidän olevan, poikaseni -- antakaa minulle
kätenne. Niin olen minäkin kunniallinen -- niin on joka mies tässä
liikkeessä kunniallinen, mutta meidän täytyy olla viisaita yhtä
kaikki. Meillä on kirjoissamme viiden miljoonan pääoma, kuten näette
-- viisi miljoonaa _bona fide_ maksettu _bona fide_, hyvä herra,
-- siinä ei ole mitään epäkunniallista siinä. Mutta miksi meillä
ei olisi kaksikymmentä miljoonaa -- sata miljoonaa? Miksi tämä ei
olisi suurin liikeyhtiö koko maailmassa? niinkuin se vielä onkin,
hyvä herra, -- vielä onkin, niin totta kuin nimeni on John Brough,
jos taivas siunaa kunnialliset pyrkimykseni siinä suhteessa! Mutta
kuvitteletteko sen voivan siksi tulla, ellei joka mies meistä
ponnista viimeisiä voimiansa edistääkseen yrityksemme menestystä?
Ei koskaan, herra -- ei koskaan, ja minä puolestani puhun näin
kaikkialla. Minä ylpeilen siitä, mitä teen. Ei ole taloa, johon minä
käyn sisälle ja johon en jättäisi West Diddlesexin prospektia. Ei ole
ainoatakaan kauppiasta, jota minä käytän ja jolla ei olisi siinä joku
määrä osakkeita. Palvelijani, herra -- palvelijanikin ja tallirenkini
ovat siinä kiinni. Ja ensimäinen kysymys, minkä teen jokaiselle,
joka anoo paikkaa minulta, on: 'oletteko vakuutettu tai osakas West
Diddlesexissä?' -- toinen: 'onko Teillä hyvät mainetodistukset?'
Ja jos ensimäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, niin minä
sanon sille henkilölle: 'ruvetkaa siis osakkaaksi, ennen kun
pyydätte paikkaa minun perheessäni.' Ettekö ole nähnyt minun --
minun, John Broughin, jonka nimi painaa miljoonia -- nousevan
nelivaljakon vetämistä vaunuistani tähän konttoriin, kädessäni neljä
puntaa yhdeksäntoista shillinkiä, hinta, jonka minä maksoin herra
Roundhandille puolesta osakkeesta, minkä huvilani portinvartija oli
ottanut? Huomasitteko, että minä vedin pois yhden shillingin niistä
viidestä punnasta?"
"Kyllä, herra. Se oli samana päivänä, kun Te otitte ulos
kahdeksansataa seitsemänkymmentä kolme puntaa kymmenen shillinkiä ja
kuusi pennyä -- torstaista viikko", sanon minä.
"Ja miksi minä vedin pois sen shillingin, hyvä herra? Siksi että se
oli _minun välityspalkkioni_ -- John Broughin viisi prosenttia suuri
välityspalkkio, jonka hän kunniallisesti oli ansainnut ja jonka
hän avonaisesti otti. Oliko siinä mitään teeskentelyä? Ei. Teinkö
minä sen rahanhimosta? En", sanoo Brough nostaen käden sydämelleen.
"Minä tein sen _periaatteen_ vuoksi -- siitä vaikuttimesta, joka
johtaa jokaista minun tekoani, niinkuin saatan silmät taivaaseen
luotuina sanoa. Minä haluan, että kaikki nuoret mieheni näkevät
minun esimerkkini ja seuraavat sitä, minä toivon -- minä rukoilen,
että he sen tekevät. Ajatelkaa tätä esimerkkiä, hyvä herra. Minun
portinvartijallani on sairas vaimo ja yhdeksän pientä lasta, hän
on itsekin sairas mies ja hänen elämänlankansa on heikko. Hän on
säästänyt, hyvä herra, säästänyt rahoja minun palveluksessani --
päälle kuudenkymmenen punnan -- siinä kaikki, mitä hänen lastensa on
odottaminen -- kaikki. Ilman sitä he hänen kuollessaan kodittomina
kerjäläisinä joutuisivat maantielle. Ja mitä minä olen tehnyt
tämän perheen puolesta, hyvä herra? Minä olen ottanut nämät rahat
pois Robert Gatesin huostasta ja sijoittanut ne niin, että ne
ovat siunaukseksi hänen perheelleen, kun hän kuolee. Joka penni
on sijoitettu tämän yhtiön osakkeihin. Ja Robert Gates, minun
portinvartijani, omistaa kolme osaketta West Diddlesex-yhtiössä ja on
siinä asemassa Teidän ja minun isäntäni. Luuletteko, että minä haluan
_pettää_ Gatesia?"
"Oo, herra!" sanon minä.
"Pettää tuota avutonta mies-polosta ja noita hentoja, viattomia
lapsia! -- Te ette voi niin ajatella, hyvä herra. Minä olisin
häpeäksi ihmissuvulle, jos sen tekisin. Mutta mitä hyödyttää kaikki
tarmoni ja sitkeyteni? Mitä vaikka minä sijoitan liikkeeseen
ystävieni rahat, perheeni rahat, omat rahani -- omistan sille
toivoni, toiveeni, toivotukseni, pyyteeni -- omistan kaikki tähän
yritykseen? Te nuoret miehet ette tahdo tehdä niin. Te, joita minä
kohtelen rakkaudella ja luottamuksella kuin omia lapsiani, ette tue
_minua_. Kun minä hommaan ja puuhaan, pysytte Te hiljaa; kun minä
kaikin voimin ponnistelen, katselette Te päältä. Sanokaa vain suoraan
-- Te _epäilette_ minua! Oi taivas! että _tämän_ piti olla kaiken
huolenpitoni ja rakkauteni palkka!"
Tässä herra Brough tuli niin liikutuksiin, että todella purskahti
kyyneleihin, ja minä tunnustan, että näin oikeassa valossa sen
huolimattomuuden, johon olin tehnyt itseni vikapääksi.
"Herra johtaja", sanon minä, "olen kovin -- kovin pahoillani.
Herkkätunteisuus pikemmin kuin mikään muu esti minua puhumasta
tädilleni West Diddlesexistä."
"Herkkätunteisuus, rakas, rakas poikaseni -- ikäänkuin mikään
herkkätunteisuus estäisi Teitä rakentamasta tätinne onnea! Sanokaa
välinpitämättömyys, sanokaa kiittämättömyys, mielettömyys -- mutta
elkää sanoko herkkätunteisuus -- ei, ei, ei herkkätunteisuus. Olkaa
rehellinen, poikaseni, ja mainitkaa asiat oikealla nimellään --
tehkää niin aina."
"Se _oli_ mielettömyys ja kiittämättömyys, herra Brough", sanon
minä. "Näen sen nyt kerrassaan. Ja minä kirjoitan tädilleni jo tänä
päivänä."
"Teidän olisi parempi olla tekemättä niin", sanoo Brough katkerasti.
"Osakkeet ovat yhdeksänkymmenen arvossa, ja rouva Hoggarty voi saada
kolme prosenttia rahoilleen."
"Minä _kirjoitan_, herra -- kunniasanallani, minä kirjoitan."
"No hyvä, koska Te annatte kunniasananne, niin Teidän arvatakseni
täytyy, sillä elkää koskaan rikkoko sanaanne -- ei, ei pikku
asioissakaan, Titmarsh. Laittakaa kirje minulle, kun olette saanut
sen valmiiksi, ja minä lähetän sen perille -- kunniasanallani, sen
teen", sanoo herra Brough nauraen ja ojentaen kättänsä minulle.
Minä tartuin siihen, ja hän puristi hyvin ystävällisesti kättäni.
-- "Te voitte yhtä hyvin istuutua tänne", sanoo hän pitäen kättäni
omassaan. "Täällä on kyllä paperia."
Ja siten minä istuuduin ja veistin sukevan kynän, alotin ja
kirjoitin "West Diddlesex-yhtiö, kesäkuulla, 1822" ja "Rakas Täti"
mahdollisimman koreasti. Sitten pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä
nyt sanoisin, sillä se on minulle aina ollut vaikeata kirjeitten
kirjoittamisessa. Päivämäärän ja "Rakas se ja se" kirjoittaa
rapsahuttaa suoraa päätä -- jatko se on hankala. Ja minä pistin kynän
suuhuni, heittäysin taaksepäin tuolillani ja rupesin miettimään sitä.
"No", sanoi Brough. "Aiotteko laatia sitä kirjettä koko
päivän, poikaseni? Antakaa minä sanelen sen Teille, ja se on
silmänräpäyksessä valmis." Ja sitten hän alotti:
"Rakas Täti --
"Minun on todella suuri ilo kertoa Teille, että palattuani
Somersetshirestä olen siinä määrässä voittanut yhtiömme
toimitusjohtajan ja johtokunnan suosion, että he ovat
hyväntahtoisesti siirtäneet minut kolmanneksi kirjanpitäjäksi --"
"Herra Brough!" sanon minä.
"Kirjoittakaa, mitä sanon. Johtokunta on eilen päättänyt, että
herra Roundhand jättää kirjanpitäjän paikan ja saa sihteerin
ja kassanhoitajan nimen. Herra Highmore saa hänen paikkansa,
häntä seuraa herra Abednego, ja minä asetan Teidät kolmanneksi
kirjanpitäjäksi --"
"kolmanneksi kirjanpitäjäksi (kirjoittakaa) sadan ja viidenkymmenen
punnan palkalla vuodessa. Tiedän, että tämä uutinen ilahuttaa rakasta
äitiäni ja Teitä, joka olette kautta koko elämäni ollut minulle kuin
toinen äiti.
Viimeksi kotona ollessani muistan Teidän kyselleen, mitenkä voisitte
parhaiten sijoittaa erään rahasumman, joka hyödyttömänä makaa
pankkiirinne takana. En ole siitä pitäen jättänyt käyttämättä mitään
tilaisuutta kaikkien mahdollisten tietojen saavuttamiseksi, ja kun
olen täällä, kerrassaan liike-elämän keskuksessa, luulenkin, vaikka
olen vallan nuori, voivani yhtä hyvin antaa neuvon kuin moni muu
iäkkäämpi ja korkea-arvoisempi.
Minä olin monasti ajatellut yhtiömme suosittelemista Teille, mutta
herkkätunteisuussyyt estivät minua tekemästä sitä. En tahtonut antaa
kenellekään oikeutta otaksua, että itsekkäisyyden varjokaan määräsi
toimintaani!
Mutta ilman kaikkea epäilystä uskon, että West Diddlesex-yhtiö
tarjoaa omaisuudellenne parhaimman vakuuden, mitä odottaa voitte, ja
samalla kertaa korkeimman koron, mitä missään voitte saada.
Yhtiön asema, kuten _parhaimmasta lähteestä_ (alleviivatkaa se) olen
saanut tietää, on seuraava:
Merkitty ja _bona fide_ pääoma on _viisi miljoonaa puntaa sterlinkiä_.
Johtajakunnan Te tunnette. Riittää kun sanon, että toimitusjohtaja on
John Brough, Esq., toiminimestä Brough ja Hoff, parlamentin jäsen, ja
yhtä hyvin tunnettu mies Lontoon Cityssä kuin herra Rothschild. Hänen
yksityinen omaisuutensa, kuten tiedän, nousee puoleen miljoonaan, ja
West Diddlesex-yhtiön osakkaille viimeksi maksetut osingot tekivät 6
1/8 prosenttia vuodessa.
(Tämän tiesin meillä ilmoitetun osingon olevan.)
Vaikka osakkeet kaupassa ovat hyvin korkeassa hinnassa, on neljän
ensimäisen kirjanpitäjän etuoikeus myydä vissi määrä osakkeita,
5,000 puntaa kukin, nimellisarvosta. Ja jos Te, rakkahin tätini,
haluaisitte 2500 punnan arvosta, niin minä toivon, että Te sallitte
minun tarjota käytettäväksenne tämän osan uusista etuoikeuksistani.
Antakaa minun viipymättä kuulla mielipiteenne asiasta, minulla kun jo
on tarjolla koko osakemääräni sijoitus markkinahintoihin."
"Mutta minulla ei ole, herra", sanon minä.
"Teillä on, herra hyvä. _Minä_ otan osakkeet, mutta minä tarvitsen
_Teitä_. Minä tarvitsen niin monta kunnioitettavaa henkilöä yhtiössä
kuin suinkin. Minä tarvitsen Teitä, siksi että pidän Teistä, enkä
epäile kertoa Teille, että minulla on omat tarkotukseni siinä
samassa, sillä minä olen kunniallinen mies ja suoraan lausun, mitä
tarkotan, ja minä kerron, _miksi_ minä tarvitsen Teitä. Yhtiön
sääntöjen mukaan minulla ei voi olla enempää kuin vissi määrä
ääniä, mutta jos Teidän tätinne ottaa osakkeita, niin minä toivon
-- en epäile myöntää sitä --, että hän äänestää minun puolellani.
Ymmärrättekö minua _nyt?_ Tarkotukseni on päästä kaikeksi kaikessa
tässä yhtiössä, ja kun siksi tulen, niin teen siitä loistavimman
yrityksen, mitä koskaan on johdettu Lontoon Cityssä."
Minä siis allekirjoitin kirjeen ja annoin sen herra Broughin
lähetettäväksi.
Seuraavana päivänä otin ja asetuin paikalleni kolmannen kirjanpitäjän
pöytään. Minut johti sinne herra Brough, joka piti puheen muille
pojille, jotka äkeissään mutisivat omista palveluksistaan. Mutta mitä
siihen seikkaan tulee, olivat meidän palveluksemme hyvin yhtäläiset.
Yhtiö oli vasta kolme vuotta vanha, eikä vanhin kirjanpitäjä ollut
siinä ollut kuutta kuukautta minua kauemmin. "Kuulkaas", sanoi tuo
kateellinen MacWhirter minulle. "Oletteko saanut rahaa tai onko
jollakin sukulaisistanne rahaa vai onko joku heistä aikeissa panna
rahansa liikkeeseen?"
Minä en katsonut otolliseksi vastata hänelle, vaan otin hyppysellisen
hänen rasiastaan ja olin aina ystävällinen hänelle, ja hänkin,
totta puhuakseni, oli aina sangen kohtelias minulle. Mitä tulee Gus
Hoskinsiin, niin hän rupesi uskomaan minua joksikin korkeammaksi
olennoksi. Ja minun täytyy sanoa, että muut pojat käyttäytyivät hyvin
ystävällisesti ja sanoivat, että jos joku oli ennen muita nostettava
toisten ohitse, he olisivat valinneet minut, sillä minä en ollut
koskaan loukannut ketään heistä, vaan tehnyt joillekuille pieniä
ystävänpalveluksia.
"Minä tiedän, kuinka saitte sen paikan", sanoo Abednego. "Minä
hankin sen Teille. Minä kerroin Broughille, että Te olette sukua
Prestonille, rahaministerille, saatte häneltä hirvipaistia ja kaiken
tuon, ja uskokaa pois, hän odottaa, että Te puolestanne osaatte tehdä
hänen hyväkseen jotakin sillä taholla."
Minä luulen, että Abednegon puheissa oli paljon totta, sillä ukko,
joksi me häntä kutsuimme, puhui useasti minulle sukulaisestani,
haasteli siitä, että täytyi saada liikkeemme kotiutuneeksi West
Endiinkin, saada niin monta aatelista vakuutetuksi kuin suinkin, ja
niin edespäin. Turhaan minä sanoin, etten mahda Prestonille mitään.
"Nah, nah!" sanoo herra Brough, "elkää puhuko _minulle_. Ei sitä
suotta lähetetä hirvipaisteja joka miehelle." Ja minä olen vakuutettu
siitä, että hän luuli minua varovaiseksi, viisaaksi nuoreksi
mieheksi, koska en ylvästellyt isoisilla heimolaisillani, vaan pidin
salassa sukulaisuuteni. Tosin hän olisi voinut saada tietää totuuden
Gusilta, joka eli yhdessä minun kanssani, mutta Gus piti tiukasti
kiinni siitä, että minä olin hyvin tuttavallisissa väleissä koko
ylimystön kanssa, ja kerskaili minulla kymmenen kertaa niin paljon
kuin minä itse.
Poikien oli tapana kutsua minua "West Endiläiseksi".
"Katsos", ajattelin minä, "mitä minä olen voittanut sillä, että
täti Hoggarty antoi minulle timanttineulan! Mikä onnellinen seikka,
ettei hän antanut minulle rahaa, kuten toivoin hänen tekevän! Ellei
minulla olisi ollut neulaa, -- jos olisin vienyt sen muuanne kuin
herra Poloniuksen luo, ei lady Drum olisi koskaan pannut minua
merkille; ellei lady Drum koskaan olisi pannut minua merkille, ei
herra Broughkaan olisi sitä koskaan tehnyt eikä minusta olisi koskaan
tullut West Diddlesexin kolmatta kirjanpitäjää."
Tämä kaikki antoi minulle rohkeutta, ja minä kirjoitin heti
nimityspäiväni iltana rakkaalle Mary Smithilleni, antaen hänen
tietää, että "muuan tapahtuma", jota toinen meistä oikein hartaasti
ikävöi, saattoi sattua pikemminkin kuin olimme odottaneet. Ja
miksikä ei? Neiti Smithin omat tulot tekivät seitsemänkymmentä
puntaa vuodessa, minun tuloni olivat sata ja viisikymmentä puntaa,
ja me olimme aina luvanneet mennä naimisiin, kun tulomme nousisivat
kolmeen sataan puntaan. "Ah!" ajattelin minä, "jospa vain voisin nyt
lähteä Somersetshireen, niin saattaisin urheasti käydä vanhan Smithin
pakeille (hän oli Maryn isoisä, puolta palkkaa nauttiva meriväen
luutnantti), saattaisin kolkuttaa ovelle ja nähdä rakastetun Maryni
asuinhuoneessa tarvitsematta hiipiä heinäsuovain takana vaanimassa
hänestä silmäystä tai keskellä yötä nakella kivillä hänen akkunaansa."
Moniaan päivän perästä kirjoitti tätini kirjeeseeni perin armollisen
vastauksen. Hän ei vielä ollut päättänyt, sanoi hän, mihin tapaan hän
käyttäisi kolme tuhatta puntaansa, mutta lupasi ottaa harkitakseen
tarjoustani pyytäen minua pitämään osakkeeni vapaana jonkun aikaa,
kunnes hän oli tehnyt päätöksensä.
Mitä silloin tekee herra Brough? Myöhemmin, vuonna 1830, kun hän ja
West Diddlesex-yhtiö olivat molemmat kadonneet, sain tietää, miten
hän oli menetellyt.
"Kutka ovat asianajajat Sloppertonissa?" sanoo hän minulle
huolettomasti.
"Herra Ruck", sanon minä, "on tory-puolueen miesten asianajaja,
herrat Hodge ja Smithers ovat vapaamielisiä." Minä tunsin heidät
vallan hyvin, sillä seikka on se, että ennen kun Mary Smith ilmestyi
meidän ilmoillemme, olin pahasti pikiintynyt neiti Hodgeen ja hänen
suuriin punavärisiin kiharoihinsa, mutta Mary saapui ja pian löi
hänet laudalta, kuten sanotaan.
"Ja mitä puoluetta Te olette?"
"Me, -- me olemme vapaamielisiä." Minä olin hieman häpeissäni tästä,
sillä herra Brough oli puhdasverinen tory; mutta Hodge ja Smithers
on kerrassaan kunnioitettava toiminimi. Minulla oli heiltä lähetys
Hickson, Dixon, Paxton ja Jacksonille, _meidän_ asianajajillemme,
jotka ovat heidän Lontoon-asiamiehensä.
Herra Brough sanoi vain: "Vai niin!" eikä puhunut siitä asiasta sen
enempää, vaan alkoi tavattomasti ihailla minun timanttiani.
"Titmarsh, rakas poikaseni", sanoo hän, "minulla on Fulhamissa nuori
nainen, jota kannattaa nähdä, vaikka sen itsekin sanon, ja joka
on niin paljon kuullut Teistä isältään (sillä minä pidän Teistä,
poikaseni, en epäile sitä tunnustaa) ja myöskin on hyvin kernas
näkemään Teidät. Eikö totta, Te tulette luoksemme viikon päiviksi?
Abednego saa tehdä Teidän työnne."
"Oh, hyvä herra, Te olette erittäin ystävällinen", sanon minä.
"No siis, Te tulette, ja minä toivon, että pidätte punaviinistäni.
Mutta kuulkaapa! En luule, rakas ystäväni, että Te olette aivan
kyllin sirosti -- aivan kyllin hyvästi puettu. Ymmärrättekö minua?"
"Minulla on kotona sininen, kiiltonappinen takkini, herra johtaja."
"Mitä! Tuo kapine, jonka liivinkappale on olkapäitten välillä, se,
joka Teillä oli päällänne rouva Broughin pidoissa?" (Se _oli_ kovin
lyhyt edestä, se kun oli kaksi vuotta takaperin tehty maalla.) "Ei --
ei, se ei käy laatuun. Hankkikaa jotkut uudet vaatteet, herraseni, --
kahdet uudet vaatteet."
"Hyvä herra", sanon minä, "totta puhuakseni ei minulta tällä
neljänneksellä paljon liikene rahoja, enkä voi moneen aikaan hankkia
itselleni uutta pukua."
"Kas, kas, elkää huolehtiko siitä. Tässä on kymmenen punnan paperi.
Vaan ei, paremmin kun ajattelen, saatatte yhtä hyvin mennä minun
räätäliini. Minä kyyditsen Teidät sinne, elkääkä koskaan ajatelko
laskua, pojuseni!" Ja todellakin hän kyyditsi minut nelivaljakon
vetämissä vaunuissaan herra von Stiltzille Cliffordkadulle, joka otti
minusta mitan ja lähetti kotiini kaksi hienointa takkia, mitä koskaan
olen nähnyt, frakin ja käyntitakin, samettiliivin, silkkiliivin ja
kolmet housut mitä kauneinta kuosia. Brough pani minut vielä ostamaan
saappaita ja puolikenkiä ja silkkisukkia iltasiksi, niin että kun
tuli aika lähteä Fulhamiin, olin yhtä siistissä ulkoasussa kuin
koskaan joku nuori aatelismies, ja Gus sanoi, että minä "lempo soi,
näytin kerrassaan mitä hienoimmalta keikarilta".
Sillä välin oli seuraava kirje lähetetty Hodge ja Smithersille:
'Ram Alley, Cornhill, Lontoo heinäkuulla 1822.
Hyvät Herrat,
(Tämä osa kun on yksityisasioita ja koskee Dixonin juttua
Haggerstonya ja Snodgrassin juttua Rubbidgea ja erästä toista
vastaan, ei minun ole sallittu jäljentää siitä otetta.)
Samaten pyydämme saada lähettää Teille vielä muutamia West
Diddlesex Palo- ja Henkivakuutusyhtiön prospekteja, jonka yhtiön
asianajajia Lontoossa meidän on kunnia olla. Me kirjoitimme
Teille viime vuonna ja pyysimme Teitä ottamaan vastaan sen
asioimiston Sloppertonissa ja Somersetissä ja olemme muutaman
aikaa odotelleet joko osakkeitten tai vakuutusten saapumista
kauttanne.
Yhtiön pääoma on, kuten tiedätte, viisi miljoonaa puntaa
sterlinkiä (sanoo 5,000,000 £), ja meillä on tilaisuus tarjota
enemmän kuin tavallinen palkkio oikeuskuntaan kuuluville
asiamiehillemme. Meidän on mieluista antaa 6 prosentin hyvitys
osakkeelta tuhanteen puntaan asti ja 6 1/2 prosentin yli
tuhannen, maksettava viipymättä osakkeiden merkittyä.
Omassa ja liiketovereini nimessä piirrän suurimmalla
kunnioituksella