Mitä neulaan tulee, niin vaikka minä siitä puhuin jokseenkin
viimeiseksi edellisessä luvussa, on totuus se, vakuutan sen, ettei
se millään muotoa ollut viimeinen esine ajatuksissani. Se oli tullut
kotiin Poloniuksesta, kuten sanoin, lauantai-iltana. Gus ja minä
olimme sattuneet olemaan huvitteleimassa puolesta hinnasta[15]
Sadlers Wellsissä ja kenties me otimme jotakin virvoketta
paluutiellä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä kertomuksessani.
No niin, pöydällä oli tuo pieni laatikko kultasepältä. Ja kun minä
otin timanttineulan esiin, -- voi herran terttu! kuinka se kiilsi ja
kimalsi ainoan kynttilämme valossa!
"Olenpa varma siitä, että se pystyisi yksinään valaisemaan huoneen",
sanoo Gus. "Olen lukenut, että ne niin tekevät, -- his-historiassa".
Se oli historiassa Kogia Hassan Alhabbalista, "Tuhannen ja yhden
yön" kertomuksissa, kuten vallan hyvin tiesin. Mutta me koetteeksi
kuitenkin puhalsimme kynttilän sammuksiin.
"Kas niin, eikös totta vie se valaisekin koko paikkaa!" sanoo Gus.
Mutta seikka oli se, että vastapäätä akkunaamme oli kaasulyhty, ja
minä luulen, että siinä oli syy, miksi me saatoimme nähdä varsin
hyvin. Ainakin sattui niin, että kun minun oli ilman kynttilää
meneminen makuuhuoneeseeni, jonka akkuna oli silmättömään seinään
päin, en saattanut Hoggartyn timantista huolimatta nähdä hiventäkään,
vaan täytyi minun pimeässä hapuillen etsiä neulatyynyä, jonka eräs
henkilö oli antanut minulle (miksi empisin tunnustaa, että se oli
Mary Smith?) ja johon minä pistin sen yöksi. Mutta miten olikaan,
suuria en nukkunut, vaan ajattelin neulaani, ja heräsin hyvin varhain
aamulla. Ja, jos totuus on ilmaistava, niin pistin, hupsu, sen
yöpaitaani, ja ylenpalttisesti ihailin itseäni kuvastimessa.
Gus ihaili sitä yhtä paljon kuin minä. Sillä kaupunkiin paluuni
jälkeen ja nimenomattain sitten kun olin ajellut lady Drumin kanssa
ja saanut hirvipäivälliset, hän piti minua hienoimpana poikana
maailmassa ja kaikkialla kopeili "ystävällään West Endistä".
Kun me olimme lähdössä päivälliselle Roundhandiin, eikä minulla
ollut mustaa silkkistä kaulahuivia, mihin kiinnittää se, niin
olin pakotettu asettamaan sen paraimman paitani röyhelykseen,
jolloin kangas muuten pahasti repeytyi. Timantilla oli kuitenkin
vaikutuksensa isäntäväkeeni, kuten olemme nähneet -- toiseen heistä
kenties aivan liiaksikin --, ja seuraavana päivänä se oli minulla
konttorissakin, niinkuin Gus tahtoi, vaikka se ei näyttänyt läheskään
yhtä hyvältä kaksi päivää vanhassa paidassa kuin ensimäisenä päivänä,
jolloin liinavaate oli vallan valkea ja kiiltävä Somersetshiren pesun
jäljiltä.
Kaikki West Diddlesexin pojat ihailivat sitä tavattomasti, kaikki
paitsi neljäs kirjanpitäjä, äreä skottilainen MacWhirter -- pelkästä
kateudesta, minä kun en ajatellut suuria isosta keltaisesta kivestä,
jonka nimi oli korumgorum[16] tai jotain sentapaista ja joka oli
hänen nuuskatoosassaan, kuten hän sanoi -- kaikki paitsi MacWhirter,
sanon minä, olivat ihastuneet siihen, ja itse Abednego, jonka piti
tuntea asiat, koska hänen isänsä oli ammattimies, sanoi minulle, että
jalokivi oli vähintäin kymmenen punnan arvoinen ja että hänen isänsä
kyllä antaisi siitä sen verran.
"Mikä todistaa, että Titin timantti on ainakin kolmenkymmenen punnan
arvoinen", sanoi Roundhand ja me nauroimme kaikki ja yhdyimme häneen.
Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että kaikki nämät ylistykset
ja se kunnioitus, jota minulle osotettiin, panevat pääni hieman
pyörälle, ja kun kaikki pojat sanoivat, että minulla _täytyy_ olla
musta silkkinen kaulahuivi, mihin kiinnittää neula, niin olin kyllin
höpsä ostamaan Ludlamilta Piccadillyssä[17] kaulahuivin, joka maksoi
minulle viisikolmatta shillinkiä, sillä Gus sanoi, että minun todella
täytyi mennä paraimpaan kauppaan eikä ottaa halpaa ja tavallista East
Endin törkyä. Kuudellatoista ja kuudella minä olisin Cheapsidessa[18]
saanut joka suhteessa yhtä hyvän, mutta kun nuori mies tulee
turhamaiseksi ja tahtoo hienostella, niin nähkääs hän ei saata olla
hurvittelematta rahojaan.
Johtajamme herra Brough tuli tietysti hänkin kuulleeksi
hirvipaistijutusta ja sukulaisuudestani lady Drumin ja hänen
kunnianarvoisuutensa Edmund Prestonin kanssa. Mutta Abednego, joka
kertoi sen hänelle, sanoi, että minä olin rouvan oikea serkku,
ja siitä Brough sai vain isommat ajatukset minusta eikä suinkaan
huonommat kuin ennestään.
Herra Brough oli, kuten jokainen tietää, Rottenburghin edustaja
parlamentissa. Ja kun häntä pidettiin Lontoon Cityn rikkaimpina
miehinä, oli hänellä tapana ottaa vastaan koko maan suurelliset
huvilassaan Fulhamissa,[19] ja me luimme usein lehdistä, miten
suuremmoisia tilaisuuksia ne olivat.
No niin, neula ilmeisesti sai ihmeitä aikaan. Sillä ei kylliksi
siinä, että se oli hankkinut minulle ajeluretken kreivittären
vaunuissa, hirvipaistin ja kaksi korillista hedelmiä ja edelläkuvatun
päivällisen Roundhandissa, oli timantillani minulle varalla vielä
muita arvonosotuksia ja tuotti se minulle sen kunnian, että minut
kutsuttiin johtajamme, herra Broughin, kotiin.
Kerta vuodessa, kesäkuussa, tämä arvon herra piti suuret tanssiaiset
kotonaan Fulhamissa. Ja päättäen niistä kestikuvauksista, joita
yksi tai pari sinne kutsutuista pojistamme tiesi sepittää, olivat
ne komeimpia tilaisuuksia koko Lontoossa. Siellä näkyi parlamentin
jäseniä niin tiheässä kuin herneitä heinäkuussa ja lordeja ja ladyja
loppumattomiin. Siellä oli jokainen ja joka lajia hienoimmista
huipuista, ja minä olen kuullut, että herra Gunter Berkeley-kadulta
hankki jäätelöt, illalliset ja palvelijat, sillä vaikka Broughilla
näitä viimemainituita oli kosolta, ei niitä sentään ollut kylliksi
palvelemaan sitä ihmispaljoutta, joka sinne saapui. Pidot olivat, se
täytyy muistaa, _rouva_ Broughin, ei isännän, hän kun, eriuskolaisiin
kuuluvana, tuskin saattoi hyväksyä senkaltaisia kestityksiä. Mutta
hän kertoi ystävilleen Cityssä, että hänen vaimonsa johti häntä
kaikessa, ja yleensä saattoi panna huomiolle, että enimmät heistä
kyllä sallivat, tytärtensä mennä tanssiaisiin, jos saivat kutsun, sen
vuoksi että johtajamme luo kerääntyi niin tavaton määrä jalosukuisia.
Rouva Roundhand, tiiämmä, vain yhden esimerkin mainitakseni, olisi
antanut vaikka toisen silmänsä sinne päästäkseen, mutta, kuten olen
ennemmin kertonut, ei mikään voinut taivuttaa Broughia kutsumaan
häntä.
Ainoat meidän miehistämme kutsutut olivat Roundhand itse ja Gutch,
yhdeksästoista kirjanpitäjä, Itä-Intian komppanian johtajista
muutaman veljenpoika, minkä me varsin hyvin tiesimme, sillä he olivat
saaneet kutsut jo monta viikkoa sitten eivätkä olleet niinkään vähää
rehennelleet niillä. Mutta kaksi päivää ennen tanssiaisia ja sen
jälkeen kun timanttineulani oli tehnyt asianmukaisen vaikutuksen
konttorin henkilökuntaan, Abednego, joka oli ollut johtajan
huoneessa, tuli pöytäni ääreen makea hymy huulilla ja sanoi: "Tit,
herra Brough sanoo, että hän tahtoo sinun tulevan Roundhandin kanssa
tanssiaisiin torstaina." Minä arvelin sen Mooseksen laskevan leikkiä
-- ainakin oli minusta herra Broughin ilmoitus omituinen, sillä
eivät ihmiset tavallisesti lähetä kutsujaan tuollaiseen töykeään,
ehdottomaan tapaan. Mutta eikös mitä! hän tuli itse kohta sen perästä
ulos ja vahvisti kutsun sanoen konttorista mennessään: "Herra
Titmarsh, tulette kai torstaina rouva Broughin pitoihin; tapaatte
siellä muutamia sukulaisianne."
"Taaskin West End!" sanoo Gus Hoskins. Ja niinmuodoin minä läksin
sinne ajaen Roundhandin kanssa ajopeleissä, jotka hän oli vuokrannut
itseänsä, Gutchia ja minua varten ja joista hän perin jalomielisesti
maksoi kahdeksan shillinkiä.
Ei ole tarpeen kuvata pitojen upeutta, ei lamppujen lukua
huvimajoissa ja puutarhassa, ei sitä vaunujen joukkoa, joka ajoi
sisään porteista, eikä uteliasten parvia ulkopuolella, ei jäätelöitä,
soittajia, kukkaiskiehkuroita, eikä kylmää illallista sisällä. Koko
kuvaus oli sirosti luettavana muutamassa hienossa lehdessä, jonka
kertoja teki havaintonsa "Keltaisesta leijonasta" tien toiselta
puolen ja kertoi ne lehdessään mitä tarkimmalla tavalla. Vallasväen
puvuista hän sai selonteon näiden palvelijoilta ja ajomiehiltä, jotka
tulivat oluttupaan portteriansa juomaan. Mitä vierasten nimiin tulee,
niin ne, uskokaa pois, löysivät tiensä samaan sanomalehteen, ja suuri
nauru nostettiin minun kustannuksellani, kun kaikkien mainittujen
hienojen ihmisten joukossa minun nimeni löytyi "jalosukuisten"
luettelossa. Seuraavana päivänä Brough lehdissä lupasi "sadan
viidenkymmenen guinean palkinnon smaragdikaulavitjoista, jotka
kadotettiin John Broughin pidoissa Fulhamissa". Tosin moniaat meidän
miehistämme sanoivat, ettei mitään sellaista kapinetta oltu kadotettu
ja että Brough vain halusi osottaa, kuinka hänen kestiseuransa oli
suuremmoinen -- mutta tämän epäilyksen lausuivat henkilöt, joita ei
oltu kutsuttu ja jotka epäilemättä olivat kateellisia.
No niin, minulla oli timantti rinnassani, kuten voitte arvata,
ja olin vetänyt ylleni paraimmat vaatteeni, nimittäin sinisen
kiiltonappisen takkini, nankinihousuni ja silkkisukkani, valkean
liivin ja parin tilaisuutta varten ostetuita valkeita hansikkaita.
Mutta takki oli maalaistekoa, hyvin lyhyt edestä ja hiat lyhyet, ja
minä lienen näyttänyt perin merkilliseltä joittenkuitten saapuvilla
olleitten ylhäisten mielestä, sillä he katsoa tirrottivat minuun
vahvasti ja vallan tuuppautuivat näkemään minun tanssiani, jonka minä
suoritin paraimpani mukaan ottaen kaikki askeleet täsmällisesti ja
suurella vilkkaudella, niinkuin tanssimestari maalla oli opettanut.
Ja kenen kanssa arvelette minulla olleen kunnian tanssia? Ei
kenenkään vähemmän henkilön kuin lady Jane Prestonin kanssa, joka ei
näyttänytkään lähteneen pois kaupungista ja joka minut nähdessään
erinomaisen ystävällisesti otti minua kädestä ja pyysi tanssimaan
kanssansa. Vastaparina meillä oli lordi Tiptoff ja lady Fanny Rakes.
Olisittepa nähneet, kuinka ihmiset tungeksivat katsomaan meitä
ja myöskin ihmettelemään minun tanssiani, sillä minä tein mitä
paraimpia hyppyjä, aivan erilaisia kuin muut (mylord siinä
joukossa), jotka astelivat koko katrillin ajan juuri kuin olisivat
pitäneet sitä vaivana ja silmät pystyssä töllistelivät minun
elävyyttäni. Mutta kun minä tanssin, niin minä tahdon pitää
iloa, ja Mary Smith sanoi useasti, että minä olin kaikkein paras
kumppani tanssitilaisuuksissamme. Pyöriessämme minä kerroin lady
Janelle, kuinka Roundhand, Gutch ja minä olimme ajaneet sinne
kärryissä kolmisin, paitsi ajajaa, ja vakuutanpa, että kertomukseni
seikkailuistamme sai hänet nauramaan. Onneksi minulle oli, etten
palannut takaisin samoissa ajopeleissä, sillä ajaja otti ja joi
itsensä humalaan "Keltaisessa leijonassa", kaatoi Gutchin ja
pääkirjanpitäjämme paluumatkalla, rupesipa vielä oikein tappelemaan
Gutchin kanssa, jonka silmän hän löi mustaksi, koska, kuten hän
sanoi, Gutchin punainen samettiliivi oli pelottanut hevosen.
Mutta lady Jane säästi minut sellaisesta epämukavasta kotimatkasta,
sillä hän sanoi, että hänellä oli vaunuissa neljäs paikka tyhjä, ja
kysyi, tahtoisinko ottaa sen vastaan. Ja tottastenkin ajoin minä
kello kaksi aamusella, sen jälkeen kun naiset ja mylord olivat
astuneet pois, Salisbury-kortteliin jyrisevissä vaunuissa leyhyvin
lyhdyin ja saattajina kaksi pitkää palvelijaa, jotka olivat melkein
kaataa koko tuvan ja katupahasen kolistellessaan portinkolkuttimella.
Olisittepa nähneet Gusin pään kurkkailevan akkunasta valkean yömyssyn
alta! Hän valvotti minua koko yön ja kerrotti kaikki tanssiaisista
ja niistä isoisista, joita olin siellä nähnyt, ja seuraavana päivänä
toisti konttorissa kaikki puheeni lisäten niihin omat tavanmukaiset
koristuksensa.
"Herra Titmarsh", sanoi lady Fanny nauraen minulle, "kuka on tuo iso,
lihava, kummallinen mies, talon isäntä? Tiedättekö, hän kysyi, ettekö
ole sukua meille, ja minä vastasin, että kyllä Te olette."
"Fanny!" sanoi lady Jane.
"No", vastasi toinen, "eikö isoäiti sanonut, että herra Titmarsh on
hänen serkkunsa?"
"Mutta tiedäthän sinä, että isoäidin muisti ei ole aivan hyvä."
"Nyt tosiaan olette väärässä, lady Jane," sanoo mylord. "Minusta se
on kerrassaan hämmästyttävä."
"Kyllä, mutta ei aivan -- ei aivan täsmällinen."
"Eipä kyllä, mylady!" sanon minä. "Sillä hänen ylhäisyytensä,
kreivitär Drum, sanoi, jos muistatte, että ystäväni Gus Hoskins --"
"Jota Te niin urhoollisesti puolustitte", huudahti lady Fanny.
"-- että ystäväni Gus myöskin on hänen ylhäisyytensä serkku, mikä ei
voi olla totta, sillä minä tunnen hänen koko perheensä. He asuvat
Skinner-kadulla St. Mary Axen luona eivätkä ole -- eivät ole aivan
yhtä _kunnianarvoisia_ kuin _minun_ sukulaiseni."
Tälle kaikki nauroivat, mutta mylord sanoi sangen ylävästi:
"Luottakaa siihen, herra Titmarsh, että lady Drum ei ole sen enempää
Teidän serkkunne kuin Teidän ystävännekään, herra Hoskinsonin serkku."
"Hoskins, mylord -- ja niinhän minäkin sanoin Gusille, mutta
katsokaas, hän pitää kovasti minusta ja _tahtoo_ välttämättömästi
minua olemaan sukua lady Drumille, ja vaikka minä sanon mitä hyvänsä,
kertoo sitä tarua kaikkialla. Vaikka, totta puhuakseni", lisäsin
naurahtaen, "se ei ole vallan vähän auttanut minua." Ja sitten
minä kuvasin kuulijakunnalleni päivällisemme rouva Roundhandin
kotona, mikä kaikki tapahtui timanttineulani vuoksi, ja maineestani,
että olin suhteissa ylimysten kanssa. Sitten minä sievästi kiitin
lady Janea hänen komeasta hedelmä- ja paistilahjastaan ja kerroin
hänelle, että niillä oli kestitty monta hyvää ystävääni, jotka olivat
suurimmalla kiitollisuudella juoneet hänen armonsa terveydeksi.
"Hedelmiä -- paisti!" huudahti lady Jane tuiki kummissaan. "Nyt en
tosiaankaan ensinkään ymmärrä Teitä, herra Titmarsh."
Kun me juuri satuimme kulkemaan kaasulampun ohitse, näin lady Fannyn
tavallisuuden mukaan nauraen kääntävän suuret veitikkamaiset,
säkenöivät mustat silmänsä lordi Tiptoffiin.
"No niin, lady Jane", sanoi tämä, "jos totuus on saatettava julki,
oli hirvipaistin lähetys tämän nuoren naisen keksintöjä. Asianlaita
on nimittäin se, että minä olin saanut edellämainitun paistin lordi
Guttleburyn metsästä ja tietäen, että Prestonilla ei ole mitään
Guttleburyn hirviä vastaan, minä kerroin lady Drumille (jonka
vaunuissa minulla oli sija sinä päivänä, kun herra Titmarsh ei ollut
tiellä), että aioin paistia Teidän puolisonne pöytään. Jolloin lady
Fanny, paukuttaen yhteen pieniä kätösiään, selitti ja juhlallisesti
vakuutti, että hirvi _ei_ menisi Prestonille, vaan oli lähetettävä
eräälle herralle, jonka seikkailuista edellisenä päivänä me juuri
olimme puhuneet -- herra Titmarshille todellakin, jota kohtaan, kuten
Fanny vakuutti, Preston oli ollut hyvin julma ja jolle, hän sanoi,
oltiin hyvityksen velassa. Niin siis lady Fanny vaatii meitä ajamaan
suoraan asuntooni Albanyssä (Te tiedätte, että minun enää vain
kuukaudeksi on jääminen nuorenmiehen kotiini --)"
"Joutavia!" sanoo lady Fanny.
"-- vaatii meitä ajamaan asuntooni Albanyssa noutamaan sieltä
yllämainittua paistia --"
"Isoäiti hyvin pahoillaan erkani siitä", huudahti lady Fanny.
"-- ja sitten hän käskee meidän mennä herra Titmarshin kotiin
Cityssä, jonne hirvi jätettiin sekä kaksi hedelmäkoria, jotka lady
Fanny itse osti Grangelta."
"Ja vieläkin enemmän", sanoi lady Fanny, "minä sain isoäidin
lähtemään Ti-- lordi Tiptoffin huoneisiin ja omasta päästäni sanelin
kirjeen, jonka hän kirjoitti, ja käärin hirvipaistin, jonka hänen
kauhea emännöitsijänsä meille toi -- minä olen vallan mustasukkainen
hänelle -- käärin hirvipaistin 'John Bullin' numeroon."
Minä muistan, että siinä oli muuan Ramsbottom-kirje,[20] jota Gus ja
minä luimme sunnuntaina aamiaisen aikana ja olimme läkähtyä nauruun.
Naiset nauroivat samoin, kun kerroin heille tämän, ja hyvänluontoinen
lady Jane sanoi antavansa anteeksi sisarelleen ja toivovansa, että
minä tekisin samaten, minkä minä lupasinkin tehdä niin useasti kuin
hänen armonsa suvaitsee rikkoa.
En enään koskaan saanut heiltä hirvipaisteja, mutta kerronpa, _mitä_
sain. Suunnilleen kuukausi myöhemmin tuli kortti "lordi ja lady
Tiptoffilta" ja iso palanen hedelmäkakkua, josta Gus, sen pahempi,
söi aivan liika paljon.