Maanantaina minä en saapunut konttoriin, ennen kun puolisen
tuntia avaamisen jälkeen. Jos totuus on tunnustettava, en ollut
pahoillani siitä, että Hoskins ennätti ennen minua ja sai kerrotuksi
pojille, mitä oli tapahtunut -- sillä kaikillahan meillä on pienet
turhamaisuutemme, ja minusta oli mieluista nähdä, että kumppaneilla
oli hyvä ajatus minusta.
Kun astuin sisään, näin asiani jo toimitetuksi, siitä tavasta
nimittäin, millä pojat katsoivat minuun, etenkin Abednego, joka ensi
töiksi tarjosi minulle hyppysellisen kultaisesta nuuskarasiastaan.
Roundhandkin puristi lämpimästi kättäni tullessaan katsomaan minun
päiväkirjaani, kiitteli käsialaani erinomaiseksi (ja kerskailematta
uskon sen niin olevankin) ja kutsui minut päivälliselle ensi
sunnuntaiksi Myddelton-kortteliin. "Aivan yhtä upeata kestitystä
kuin _ystäväinne luona West-Endissä_ Te ette voi saada", sanoi hän
erikoisella äänenpainolla, "mutta Amelia ja minä aina mielihyvällä
näemme ystävän yksinkertaisessa pöydässämme -- kirkasta sherryä,
vanhaa portviiniä ja palanen haukattavaa, ja tervetuloa toisten! Vai
mitä?"
Minä lupasin tulla ja tuoda Hoskinsin mukanani.
Hän vastasi, että minä olin hyvin kohtelias ja että hän erittäin
mielellään näkisi Hoskinsin luonaan. Me siis olimme paikalla
sovittuna päivänä ja hetkenä. Mutta vaikka Gus oli yhdestoista
kirjanpitäjä ja minä kahdestoista, niin huomasin, että pöydässä
minulle tarjottiin ensimäiseksi ja parasta. Minulla oli kaksi kertaa
niin paljon lihapalleroita valekilpikonnanliemessä ja minä sain
milteipä kaikki osterit kastikemaljasta. Kerta Roundhand oli tarjota
Gusille ennen minua, kun hänen vaimonsa, joka istui pöydän päässä ja
näytti perin ankaralta ja ylväältä punaiseen silkkiharsokankaaseen
ja turbaaniin puettuna, kiljasi _"Antony!"_, ja Roundhand polonen
pudotti lautasen ja lennähti punaiseksi kuin mikäkin. Kyllä vaan
rouva Roundhand puhui kanssani West-Endistä! Hänellä oli, selvä
se, Aateliskalenteri, ja hän tiesi Drumin perheestä kaikki ihan
hämmästyttävällä tavalla. Hän tiedusteli minulta, kuinka paljon lordi
Drumilla oli vuodessa, luulinko minä, että hänellä oli kaksikymmentä,
kolme- tai neljäkymmentä tai sata ja viisikymmentä tuhatta vuodessa,
olinko kutsuttu Drum Castleen, minkälaista pukua perheen nuoret
naiset käyttivät ja oliko heillä sellaiset inhottavat pussihiat,
jotka silloin olivat juuri tulemassa muotiin, ja siinä rouva
Roundhand katsoi pulleihin, kirjaviin käsivarsiinsa, joista hän oli
ylen ylpeä.
"Kuulkaas, Sam poikaseni!" huusi keskellä keskusteluamme herra
Roundhand, joka oli varsin anteliaasti antanut portviinin kulkea
ympäri, "minä toivon, että Te katsoitte omaakin etuanne ja myitte
joitakuita West Diddlesexin osakkeita! Vai miten?"
"Oletteko saattanut viinikannut alas palvelijain luo, herra
Roundhand?" huudahti rouva kiukustuneena keskustelun keskeytyksestä.
"En, Milly, minä olen tyhjentänyt ne", sanoo Roundhand.
"Ei millytellä minua hyvä herra! ja suvaitkaa mennä alas ja sanoa
Lancylle, kamarineitsyeelleni, (_silmäys minuun_), että hän asettaa
teen kirjastohuoneeseen. Meillä on täällä vieraana herra, joka _ei
ole tottunut_ Pentonvillen tavoille (_toinen silmäys_), mutta hän
ei pahastu _ystäviensä_ tapoja." Ja tässä rouva Roundhand kohotti
leveätä rintaansa ja antoi minulle kolmannen silmäyksen, joka oli
niin ankara, että minun, vakuutan sen totisesti, tuli aivan paha
olla. Mitä Gusiin tulee, ei rouva puhunut hänen kanssansa halkaistua
sanaa koko illassa, mutta Gus lohdutti mielensä syömällä kosolta
leipäsiä ja istui melkein koko illan (oli kamalan kuuma kesä)
kuistilla vihellellen ja puhellen Roundhandin kanssa. Minä olisin
kovin kernaasti ollut heidän kanssansa -- sillä huoneessa oli
todella ahdasta, kun tuo iso, paksu rouva Roundhand istui sohvalla
painautuneena toiseen aivan kiinni.
"Muistatteko, mikä hauska ilta meillä oli täällä viime kesänä?"
kuulin Hoskinsin sanovan hänen nojatessaan kuistin rinta-aitaa
vasten ja silmillään seuraten kirkosta palaavia tyttöjä. -- Te ja
minä liivisillämme, viljalti kylmää rommia ja vettä, rouva Roundhand
Margatessa[14] ja meillä kokonainen laatikollinen Manilla-sikaareja?"
"Sss! hiljaa!" kielteli Roundhand hädissään. "Milly saattaa kuulla!"
Mutta Milly ei kuullut, sillä hän oli paraikaa kertomassa minulle
päättömän pitkää kertomusta siitä, kuinka hän oli valssannut kreivi
von Schloppenzollernin kanssa, kun Cityssä pidettiin tanssiaiset
liittyneille hallitsijoille, ja kuinka kreivillä oli pitkät tuuheat,
vaaleat viikset ja kuinka omituista "hänestä oli pyöriä ympäri
huonetta suuren miehen käsivarsi uumalla. "Herra Roundhand ei ole
koskaan sallinut sitä avioliittomme aikana -- ei koskaan, mutta
vuonna 14 sitä pidettiin, katsokaas, sopivana kohteliaisuutena
hallitsijoita kohtaan. Ja siten oli kaksikymmentäyhdeksän
nuorta naista, Lontoon Cityn parhaimmista perheistä, saatan
sen vakuuttaa, herra Titmarsh -- heitä olivat pormestarin omat
tyttäret, kaupunginvanhin Dobbinin tytär, Sir Charles Hopperin
kolme tyttöä, hänen, joka omistaa sen suuren talon Baker-kadulla,
ja Teidän nöyrin palvelijanne, joka oli hiukan hoikempi siihen
aikaan -- kaksikymmentäyhdeksän meistä ahkerasti harjotti
erityisen tanssimestarin johdolla valssaamista huoneessa, joka on
egyptiläissalin päällä pormestarin palatsissa. Hän oli uljas mies, se
kreivi Schloppenzollern!"
"Mutta kylläpä hänellä olikin uljas kumppani!" sanoin minä ja
sanojani punastuin hiusmartoa myöten.
"Menkää matkaanne, Te kevytmielinen olento!" torui rouva Roundhand
ja viuhkallaan lyödä läiskäsi minua. "Te olette kaikki samallaisia,
te West Endin miehet -- pettureita kaikki tyyni! Kreivi oli juuri
Teidän kaltaisenne. Ohoo! Ennen naimista kaikki on hunajaa ja
kohteliaisuutta, mutta kun te olette voittaneet meidät, muuttuu
kaikki kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi. Katsokaa Roundhandia,
tuota suurta lasta, kuinka hän koettaa hosua perhosta keltaisella
nenäliinallaan! Saattaako _sellainen_ mies ymmärtää minua? saattaako
hänestä täyttyä tyhjyyttä tunteva sydän? (Sanan selventämiseksi hän
asetti käden tarkottamalleen paikalle.) Ah, ei! Tulettekohan _Te_
sillä lailla laiminlyömään vaimonne, kun _Te_ naitte, herra Titmarsh?"
Hänen näin puhuessaan kellot juuri alkoivat soittaa kansaa kirkosta,
ja minun ajatukseni lensivät maalle, rakkaaseen, armaaseen Mary
Smithiin, joka palasi kotiin isoäitinsä luo, yksinkertainen harmaa
kaapu yllänsä, kun kellot kauniisti kaikuivat ja koko ilma oli täynnä
suloista heinän tuoksua ja joki kimalteli päivänpaisteessa vaalean-
ja purppuranpunaisena, kultaisena ja hopeaisena. Sadan kahdenkymmenen
peninkulman päässä, Somersetshiressa, rakas Maryni palasi kotiin
kirkosta tohtori Snorterin perheen mukana, jonka kanssa hän meni
ja tuli, ja minä olin kuuntelemassa tämän lihavan, rakastelevan,
alhaisen naisen puhetta.
Minä en voinut olla tunnustamatta muuatta kuuden pennyn rahan
puolikasta, josta olette kuulleet minun puhuvan, ja konemaisesti
nostaessani käden rinnalleni, minä raapasin sormeni uuden
_timanttineulani_ kärkeen. Herra Polonius oli lähettänyt sen kotiin
edellisenä iltana, ja minä prameilin sillä ensi kertaa Roundhandin
päivällisillä.
"Se on kaunis timantti", sanoi rouva Roundhand. "Minä olen katsellut
sitä koko päivällisen ajan. Kuinka rikas Te mahdattekaan olla, kun
pidätte niin komeita koruja ja kuinka Te saatatte pysyä alhaisessa
konttorissa Cityssä, -- Te, jolla on niin suurellisia tuttavia West
Endissä?"
Akka oli viimein saanut minut niin kiihtymään, että minä lensin ylös
sohvalta ja sanaa vastaamatta syöksyin kuistille, -- niin tosiaan,
ja olin vähällä murskata pääni ovenpieleen pyrkiessäni toisten luo
ulkoilmaan. "Gus", sanon minä, "minä voin kovin pahoin. Etkö tahdo
tulla kanssani kotiin?" Gus ei pyytänyt parempaa, sillä hän oli
silmillään saattanut viimeisen tytön viimeisestä kirkosta ja yö oli
alkanut saapua.
"Kuinka! Joko?" sanoi rouva Roundhand. "Kun juuri tulee vähän
hummeria -- vaatimaton virkistys, ei sellaista, johon hän on
tottunut, mutta --."
Pahottelen, että täytyy tunnustaakseni olleeni vähällä huutaa
"vieköön p-- hummerin!", kun Roundhand ennätti kuiskaamaan hänelle,
että voin pahoin.
"Jaa, jaa", sanoi Gus paljontietävän näköisenä. "Muistakaa, rouva
Roundhand että hän oli torstaina kutsuttu päivälliselle _West
Endiin_, rouva hyvä, kaikkein hienoimpain hyväin kanssa. Suotta ei
päivällistä syödä West Endissä, eikö totta, Roundhand? Joka peliin
antautuu, tiedättehän --"
"Hän pelatkoon loppuun asti", lisäsi Roundhand tuossa tuokiossa.
"Ei minun talossani sunnuntaina", sanoi rouva Roundhand näyttäen
hirveän juhlalliselta ja tuikealta. "Ei yhtään korttia liikahuteta
_täällä_. Elämmekö protestanttisessa maassa, herraseni?
Kristillisessä valtakunnassa?"
"Sinä et ymmärrä meitä oikein, rakkaani. Me emme puhu korttipelistä."
"Ei _mitään_ peliä sallita täällä sapatin iltana", sanoi rouva
Roundhand, ja hän ryntäsi ulos huoneesta toivottamatta meille edes
hyvää yötä.
"Jääkää", sanoi isäntä näyttäen perin pelästyneeltä, "jääkää! Hän ei
palaa, niin kauan kun Te olette täällä, ja minä soisin Teidän jäävän."
Mutta me emme halunneet. Ja saapuessamme Salisburykortteliin pidin
Gusille ripitykset pyhäpäivän viettämisestä riettaudessa ja luin
yhden Blairin saarnoja ennen maata menoa. Vaan kääntäessäni vuoteessa
kylkeä en voinut olla ajattelematta, mitä onnea neula oli minulle
tuottanut, eikä se vielä nytkään ollut lopussa, kuten saatte nähdä
seuraavassa luvussa.