Hyvillä ystävilläni, tämän pikku kirjasen julkaisijoilla, näyttää
olevan perin korkea käsitys alkulauseitten hyödystä ja he pyytävät
sellaista tätä tilaisuutta varten lausein niin vakavin, että on
mahdotonta kieltäytyä myöntymästä heidän pyyntöönsä.
Tarina ilmestyi alkuisin _Fraser's Magazinessa_ vuonna 1841 ja on
kirjoitettu aikaan, jolloin kirjoittajaa itseään painoivat mitä
raskaimmat persoonalliset surut ja vastoinkäymiset. Niille, jotka
ovat huvitetut tämäntapaisista seikoista kirjailijan elämäkerrassa,
saattaa tämä riittävästi selittää sen hillityn ja alakuloisen sävyn,
joka on läpikäyvänä tässä pikku kertomuksessa. Lukiessani sitä itse
seitsemän vuoden kuluttua minä saatan johtaa muistiini ne olosuhteet,
joissa se kirjoitettiin, ja ajatukset, toiset kuin on paperille
pantu, jotka seurasivat tekijää hänen teoksensa halki.
Kertomusta, joka aina on ollut kirjoittajansa lemmikkejä, ei otettu
erikoisen hyvin vastaan sen ensi ilmestymisen aikaan. Sen otti
huomatakseenkaan vain pari henkeä, yksi heistä John Sterling-vainaja
[2], joka kirjoitti sen johdosta minulle siihen aikaan paljon iloa ja
mielihyvää tuottaneen kirjeen. Toisille kirjallisille alottelijoille
olkoon lohdutukseksi omissa epäonnistumisissaan tieto, että eräs
aikakauskirja hylkäsi tämän tarinan, ennen kun se sai paikan
Fraserissa. Ja vasta _Vanity Fairin_ menestyksen jälkeen (jonka
senkin eräs aikakauskirja hylkäsi) minä löysin tai kenties paremmin
sanoen etsin kustantajia kyllin rohkeita uskaltamaan painattaa
_Hoggartyn timantin_ sen nykyisessä yhtäjaksoisessa asussa.
Nuo yritteliäät miehet pelkäilivät sitä, että kertomuksen siveellistä
opetusta keinottelujen vaarallisuudesta ja rehellisyyden parhaasta
viisaudesta erityisesti terotetaan Britannian yleisön mieleen. Mutta
saarnataanhan tätä moraalia tuhanteen kertaan joka vuosi. Eivätkö
sanomalehdet ole täynnä kavahdettavia ilmoituksia Kaliforniasta?
Eikö rautatieosakeluettelo ole meitä säännöllisesti varoittamassa?
Hyvin karvain mielin maksettuani houkuttelut minä tulin katkerasti
ajatelleeksi itseäni -- miksi en muistanut _Ison Hoggartyn timantin_
viimeistä sivua?
Koska viisaus toisinaan tulee hieman liika myöhään ja koska papit
eivät elä saarnojensa mukaan, niin eikö ole enään annettava neuvoja
tai pidettävä saarnoja? Oli siitä hyötyä tai ei; ainakaan ei tämä
puhe ole ylen pitkä.
W. M. Thackeray.
Kensington, tammikuun 25 p. 1849.