Englannille ilmestyi 19:nnen vuosisadan alkupuoliskolla kolme,
neljäkin harvinaisen kyvykästä romaanikirjailijaa, jotka pystyivät
tekemään itsensä huomatuksi Scottinkin suositun romantisen romaanin
rinnalla. Se johtui siitä, että he eivät ruvenneet tämän mestarin
jäljittelijöiksi ja hänen kunniaan saattamansa romaanilajin enemmän
tai vähemmän onnistuneiksi viljelijöiksi, vaan valitsivat huomionsa
esineeksi alan, jota ennenkin oli Englannissa menestyksellä
muokkailtu, nimittäin yhteiskunnallisen romaanin, ja jakoivat sen
sillä tavalla, että Dickens pääasiassa pysytteli Lontoon East
Endissä, köyhälistön puolessa, ja Bulwer West Endissä, varakasten
parissa, Thackeray taas seurasi ylimystön ja keskisäädyn piirejä ja
George Eliot liikkui maaseudulla.
Thackeray kuului syntyperänsä kautta itse tähän samaiseen
yläluokkaan, joka oli hänen kuvaustensa aihe ja esine. Hänen isänsä
oli ylhäinen virkamies Itä-Intian kauppaseuran palveluksessa.
Intiassa syntyikin tuleva romaanikirjailija, heinäk. 18 p:nä 1811
Kalkutan kaupungissa. Isä kuoli jo 1815 ja äiti meni pian uusiin
naimisiin. Sitten poika kuusivuotiaana lähetettiin sukulaisten luo
Englantiin saamaan kotimaassa kasvatuksensa. Hän pantiin Lontoon
vanhaan Charter-House -kouluun. Siellä ylemmistä säätyluokista
oleville pojille vanhojen perintötapojen mukaan anteliaasti keppiä
heilutellen opetettiin kreikkaa ja latinaa eikä muuta mitään.
Hyvin vähän kasvoikin Thackerayssä rakkautta tähän oppilaitokseen.
Siellä vallitseva raaka henki, kuritusjärjestelmä ja vanhempien
oppilasten sortovalta nuorempia kohtaan tympäsivät hänen mieltänsä,
ja ruumillisiin leikkeihin hän oli haluton. Oppilaana hän oli
varsin keskinkertainen, mutta sen sijaan osasi kaikessa saada
näkyviin koomillisen puolen, mitä todistavat hänen siihen aikaan
piirtelemänsä kaikenlaiset pilakuvat ja sepittämänsä ivalliset ja
ilveelliset runonpätkät. Koulusta päästyään hän vietti lähes pari
vuotta Cambridgen yliopistossa lueskellen yhtä ja toista, etupäässä
toki kaunokirjallisuutta, mutta ennen kaikkea nauttien elämää ja
tutkien ihmisiä ja maailmaa. Täälläkin hän kirjoitteli ylioppilasten
kalentereihin onnistuneita ivamukailuja ja suunnitteli suorittamatta
jääneitä suuria runoteoksia. Mitään yliopistollista arvoastetta
hankkimatta Thackeray 1830 jätti Cambridgen ja lähti matkoille käyden
Pariisissa, Roomassa, Dresdenissä ja Weimarissa, missä hän viipyi
useita kuukausia ja pääsi vanhan Goethen puheille.
Palattuaan Englantiin hän kävi kiinni lakitieteeseen, mutta
oikeuskysymykset eivät kauankaan jaksaneet kiinnittää puoleensa hänen
mieltänsä, joka yhä paloi kaunokirjallisuuteen, ja kokonaan hän
luopui lainopista, kun v. 1832 tuli täysikäiseksi ja sai haltuunsa
melkoisen omaisuuden. Siitä hän teki pikaisen lopun. Osaa nielivät
hänen useat sanomalehtiyrityksensä, toinen osa meni menojaan
muutaman intialaisen pankin vararikossa ja loput vei hänen oma
kevytmielisyytensä, peli, petturit ja keinottelijat. Näinä vuosina
hän eli enimmästä päästä Pariisissa, työskennellen Louvressa. Hän
oli näet intohimoisesti mieltynyt maalaustaiteeseen ja kuvitteli
osaavansa sitä paremmin kuin mitään muuta. Hyvä koomillinen vaisto
hänellä olikin, mutta lahjat muuten siihen suuntaan liika heikot.
Ja pettymykset tällä alalla olivatkin yksi syy, joka ohjasi hänet
toiseen taidetuotantoon, kirjallisuuteen. Muita syitä olivat jo
varhaisesta nuoruudesta asti kytevä mieltymys ja tuo kerrottu
aineellisen huolettomuuden äkillinen loppu. Hän rupesi kokonaan
kirjailijaksi, ensi aluksi sanomalehtimieheksi, jota tointa hän
jo ennen oli menestyksellä koetellut. Pian sen jälkeen, v. 1836,
hän Pariisissa meni naimisiin neiti Isabella Shawen, iiriläisen
everstin tyttären kanssa, ja huolimatta vähemmän loistavasta
aineellisesta asemasta ja perhehuolista olivat seuraavat vuodet
onnellisimpia kirjailijan elämässä. Mutta tämä onni oli lyhytikäinen.
Neljättä vuotta kestettyään avioliitto särkyi, vaimo asettui maalle
asumaan (toisten tietämän mukaan hän oli tullut parantumattomasti
mielisairaaksi) ja kirjailija oli jälleen yksin. Isku oli kova
Thackeraylle, mutta sekä se että rahatappiot terästyttivät hänen
veltonlaista luonnettaan ja saivat hänet yrittämään parastansa
hankkiakseen itselleen ja lapsilleen (avioliitosta oli syntynyt kolme
tytärtä, joista yksi kuoli pienenä) vahvan ja varman taloudellisen
aseman.
Lähes kaksitoista vuotta kesti taistelua tämän päämäärän
saavuttamiseksi. Pitkä ja kova oli oppiaika, jonka kuluessa hän
leipäkullan edestä kirjoitti aikakauslehtiin ivailuja, piloja,
matkakuvauksia, taide- ja kirja-arvosteluja, leikkisiä ballaadeja,
novelleja, miehuullisesti ja väsymättömänä käyden sotaan ja
kirjoitukseen aina valmiin sanomalehtimiehen taistelua. Varsinkin
hän kirjoitti, erilaisissa valepuvuissa, nimeään ilmaisematta, nyt
jo kuolleeseen kuukauslehteen "Fraser's Magazineen", "Timesiin" ja
v. 1841 perustettuun pilalehteen "Punch", jonka päätuki hän yhteen
aikaan oli. Hänen antamansa avustukset olivat kaikki älykkäitä,
sukkelia ja täynnä purevaa ivaa, toisinaan herttaisen leikillisyyden
elävöimiä, ja niin erilaiset kuin ne ovatkin, näkyy jo kuitenkin
kaikissa oma omituinen, tarkkapiirteinen henkilöllisyys.
Thackerayn tarkotus ja päämäärä oli totuuden julistaminen. Hän oli
saanut kokea onnettomuutta ja vastoinkäymistä. Onnettomuus oli
terottanut hänen katseensa. Ihmisten virheet paljastuivat hänen
silmälleen. Hän, jossa eli puhdas ja jalo kristillinen henki, näki
ihmisten vajonneen tuhansiin heikkouksiin ja isompiin ja pienempiin
synteihin. Sen tähden hän ottaa opettaakseen heitä ja valaistakseen
heidän mieltänsä. Mutta hän tekee sen ensi aluksi katkerasti,
synkkämielisesti. Hän sairastaa pessimismiä. Siitä hänen ensimäisen
kirjailijakautensa tavattoman mustat yhteiskuntakuvaukset. Tekijälle
kuvaavaa kuitenkin on, ettei näissä maalata murhia, raiskauksia
ynnä muuta semmoista, vaan toisellaisia inhimillisiä virheitä,
kuten voitonhimoa, ulkokultaisuutta, petosta, kavaluutta, kateutta,
itsekkäisyyttä. Tekijän tuomiot ovat tosin liialliset. Mutta
näissäkin tuotteissa (niitä ovat esim. eri sarjat _Yellowplushin_ --
herraslakeijan -- nimissä sepitettyjä kirjoituksia) on havaittavissa
mestarin käsiala ja kuohumistilassa oleva luomiskyky.
Tietenkään ei Thackeray näin ollen voinut noudattaa yleisön makua.
Mitä silloin olisi totuuden puhumisesta tullut? Hän päinvastoin
kävi sotaa yleisöä ja yleisön lempikirjailijoita, taiteellisia
ja yhteiskunnallisia puolijumalia vastaan. Ensinnäkin hän
kaunokirjallisessa taistelussaan ahdistaa romantiikan kasvannaisia.
Walter Scottin kuulumattoman menestyksen jälkeen oli romantinen
romaani tavattomasti siinnyt ja synnyttänyt muutamia omituisia
hedelmiä. Näihin kuuluu rikosromaani, yleväsydämisten, jalojen
rosvojen ja filosoofisten murhamiesten romaani. Thackeray huomasi
näiden mieltäkiinnittävien konnien esityksessä siveellisen erehdyksen
ja vaaran, ja hän päätti ajaa pois myrkyn vastamyrkyllä. Pienessä
_"Catherine"_ -nimisessä novellissa (1839-40), jonka esineenä on
miehensä surmaajan tarina 18:nnelta vuosisadalta, näytetään meille
alaston kuva turmeltuneesta ihmisestä ilman hyveen ja paheen välillä
liikkuvia silmänkääntötemppuja, jotka lopuksi panevat lukijan niin
pyörälle, ettei hän tiedä, mikä on mitäkin näistä ominaisuuksista,
ja tämän kuvan tekee siedettäväksi jännittävä esitystapa ja kertojan
sukkeluus ja huumori. Samanlaatuinen teos on _"Memoirs of Barry
Lyndon"_ (B. L:n muistelmat) (1844), iiriläisen seikkailijan
omakertoma elämäkerta. Seikkailija kohottautuu huimapäisten
petkutustensa kautta joksikin aikaa vaikuttavaan asemaan, rikastuu
ja pääsee parlamentin jäseneksi, mutta lopuksi joutuu ansaan ja
köyhänä ja kurjana kuolee velkavankilassa. Hieno, Swiftin suuntainen
itse-ivailu käy läpi kertomuksen. Barry pitää itseään gentlemannina,
sillä onhan hän valmis ritarilliseen tapaan kaksintaistelussa
ampumaan tai pistämään kuoliaaksi jokaisen, joka sitä epäilisi! Ja
mitä hänen ammattiinsa, pelaamiseen, tulee, ei hän katso tekevänsä
pahemmin kuin kauppamies pörssissä tai asianajaja ja lääkäri
virassaan. Vain kamasaksain ennakkoluulo on heittänyt tahrapilkun
tähän jaloon kutsumukseen. -- Tässä teoksessa, joka tekijän kiihkeäin
vastustajainkin mielestä ei ainoastaan ole hänen paraitaan, vaan
todella oivallinen teos, johdonmukaisesti ajan tyyliä noudattava ja
kiinteästi sommiteltu, Thackeray osottaa ensi kertaa mestarillista
taitoansa 18:nnen vuosisadan sivistysolojen kuvaamisessa, ala, jolla
hän liikkui kuin kotonaan.
Totuus pilaan puettuna on johtavana aatteena hänen mainioissa
romaanien ivamukailuissaan, joissa hän sattuvasti jäljitteli ajan
suosituimpia romaanikirjailijoita Bulweria, Disraelia, Cooperia
y.m. Lopuksi hän rohkeni kajota romantisen romaanin suureen
taitoteokseenkin, Walter Scottin "Ivanhoeen". Hän kirjoitti tälle
jatkon _"Rebekka ja Rovena"_ (1850), jossa sankari uskomattomia
sankaritöitä tehtyään ja määrättömästi vuodatettuaan verta lopuksi
nai kauniin juutalaistytön, joka tietysti on kääntynyt kristinuskoon,
kun taas ylpeä ja kylmä neito Rovena kahden puolison elämän
katkeroitettuaan kuolee vankilassa. Tämä erittäin oivasti osattu
ivamukailu -- paraimpia mitä on kirjoitettu -- jossa iva vastoin
Thackerayn tapaa on hyvin lievää, eikä tavota Scottia itseään, on
vastalause romantiikan epätodellisuutta vastaan, sen väärää raa'an
keskiajan ihannoimista, kaikkea tuota kirjavaa kudelmaa vastaan,
jossa on niin vähän totuutta ja niin paljon keksittyä, joka kyllä
aina ilahuttaa lapsen mieltä, mutta ei voi täysikasvaneille tarjota
henkistä ravintoa. Hyvänsävyisen hilpeällä pilalla ahdistaessaan
historiallis-romantisen romaanin kuolematonta mestariteosta kohottaa
hän luonnontotuuden, realismin, lipun.
Mutta hän ei tyydy yksistään kaunokirjalliseen ivailuun, vaan ryhtyy
elävää yhteiskuntaa vitsomaan. Varsinkin kohdistaa hän ivansa
ylhäisen aateliston ryömivää kunnioittamista vastaan, josta hän kerta
murhaavasti sanoo: "Jos saatana itse olisi lordi, luulen, että moni
englantilainen äiti mielellään ottaisi hänet vävypojakseen." Tämän
aateliston kunnioittamisen ohella Thackeray yleensä ruoskii erästä
englantilaisissa tavattoman runsaassa määrässä tapaamaansa pahetta,
jolle hän on antanut nimen "Snobbery", mikä suomeksi on tullut
käännetyksi sanalla "keikailu". Keikari ("the snob") on Thackerayn
määritelmän mukaan henkilö, "joka ihmettelee alhaisia, jokapäiväisiä
asioita alhaisella, jokapäiväisellä tavalla". Sellaisia asioita ovat
ennen kaikkea raha- ja säätyarvo.
Kaikki Thackerayn tähänastiset teokset olivat ilmestyneet salanimillä
-- oman nimensä hän vasta 1843 asetti julki eräässä esipuheessa;
toinen yhtäläisyys oli ollut se, että ne olivat jääneet yleisöltä
kokonaan huomaamatta. Samoin kävi senkin kirjasen, joka nyt niin
monen kymmenen vuoden päästä tarjotaan suomenkielisen yleisön
käteen, hänen pienen novellinsa "History of Samuel Titmarsh and
The Great Hoggarty Diamond" [1] (1841), joka ensimäisenä osottaa,
mikä mielen syvyys, todellinen tunnelmarikkaus piili Thackerayn
ivallisen naamion takana. Hän kirjoitti tämän pienen kertomuksen
kauppapalvelijan iloista ja suruista taidokkaasti kutoen yhteen
hienoimman ivan ja syvän myötätunnon, kun hänen elämänsä suuri
suru, avioliiton rikkoutuminen, oli hänen sydämensä hellyttänyt.
Ja siitä syntyi todellinen taitoteos, oikea ivan ja sukkeluuden
helmi. Samuel Titmarsh kertoo itse kipeistä kokemuksistaan
suuressa maailmankaupungissa ja tekee sen hänen kaltaiselleen
maaseutulaispojalle ominaisella suoran avomielisellä tavalla.
Hän ei milloinkaan mutkittele eikä koreile, vaan käy oikopäätä
asioista kiinni, nimittää kaikki oikealla nimellään ja pitää hyvin
vähä melua urheasta sydämestään, joka aina on oikealla paikallaan.
Tästä esityksen hillitystä sävystä johtuu, että tämä paikottain
syvästi liikuttava, aina viehättävä ja läpeensä lämmittävä kertomus
koruttomuudestaan huolimatta pystyy tekemään sellaisen vaikutuksen,
että Thackeray itse kerta (v. 1848) kirjoitti, luettuaan sen
uudelleen: "Kautta kunniani, ellei se saa teitä itkemään, niin täytyy
minun uskoa teistä huonoa."
Kertomus ilmestyi ensinnä edellämainitussa "Fraser's Magazinessa".
Sitä tuskin huomasi suuri yleisö, joka ei aavistanut, että ihaillulle
ja juhlitulle Dickensille oli syntynyt tasaväkinen kilpailija.
Kuitenkin jo silloin joku sattui panemaan sen merkille. Niinpä
John Sterling huudahtaa: "Mitä parempaa on Fielding tai Goldsmith
kirjoittanut? Se mies on oikea nero ja voisi, jos saisi viettää
rauhallista, huoletonta elämää, luoda mestariteoksia, jotka eläisivät
yhtä kauan kuin mikään niistä, joita meillä jo on, ja ilahuttaisivat
miljoonia vielä syntymättömiä lukijoita."
Vasta kun vuosina 1847 ja 1848 keltaisissa shillingin hintaisissa
vihoissa oli ilmestynyt suuri tapainkuvaus _"Vanity Fair"_ (Turhuuden
markkinat) -- kansilehdellä näkyi nyt ensi kertaa tekijän oma nimi
ilman minkään salanimen suojaa -- saavutti Thackerayn kyky täyden
tunnustuksen, ja sen jälkeen hän myöskin aineellisesti pääsi hyvin
"hyville jaloille".
John Bunyanin vertauskuvallisessa kertomuksessa "Kristityn vaellus",
kerrotaan, kuinka kristitty matkallaan tuli "Turhuuden markkinain"
kaupunkiin. Hän kiiruhtaa nopeaan tämän paikan ohitse, jossa
näkyy ilveilijöitä ja apinoita, kauppakojuja ja nukketeattereja,
jossa kaikilla maailman kielillä myydään, ostetaan, petetään ja
huvitteleidaan. Mutta filosoofinen ihmisten tutkija vaeltaa miettien
paikan läpi, näkee iloisuuden varjon alla tuskan ja vaivan, korun
ja kaunistuksen alla alastomuuden ja rumuuden, näennäisen riemun ja
yksimielisyyden alla tämän maailman hyvyyksien turhan tavottelemisen
ja intohimojen tappelun, ja ryhtyy sitten kirkastetun kaihoksivassa
mielialassa jälleen päivätyöhönsä. Se on perussävel tässä romaanissa,
jossa Thackeray kuvaa vuoden 1815 seuraelämää. Hän nimittää teosta
"romaaniksi ilman sankaria". Tällä hän tahtoo sanoa, ettei kirjassa
ole sankaria sanan hyvässä ja tavallisessa merkityksessä. Sen sijaan
on siinä kyllä pääluonne, pieni kotiopettajatar Rebekka Sharp, joka
viekasten juonien avulla joksikin aikaa pääsee vaikuttavaan asemaan,
mutta lopuksi omien vehkeittensä tähden joutuu perikatoon. Hänen
ympärilleen ryhmittyvät muut henkilöt, hurjisteleva ja itsekäs
aatelisperhe, pöyhkeileviä, rahoillaan komeilevia, kovasydämisiä
kauppamiehiä, kevytmielisiä upseereja, norkkailijoita, roistomaisia
palvelijoita j.n.e. Thackeray on tässä suuremmoiseksi maalaukseksi
yhdistänyt kaikki, mitä vastaan hän tähän asti paloitellen oli
taistellut. Iva on vielä kylläkin katkerata eikä pahoista ihmisistä
ole puutetta, mutta hyvä se lopultakin jää voitolle, joskin sen
taistelut ovat olleet pitkät ja vaivaloiset. Ja entiseen verraten on
iva jo paljon heltynyt. Miltei isällisen hyväntahtoisesti hän soimaa
ihmisten heikkouksia.
Nyt alkaakin Thackerayn elämässä toinen tuotantokausi, jossa
katkeroittuneen vitsojan ääni lievenemistään lievenee. Hänen
seuraavat tapainkuvauksensa ovat romaanit _"History of Arthur
Pendennis"_ (1848-50), _"The Newcomes"_ (1853-55) ja _"The adventures
of Philip"_ (P:n seikkailut) (1862). Pendennis on jonkinlainen
ja hyvinkin tarkka tekijän oma elämäkerta. Sankari ei ole mikään
ihannehenkilö, pikemmin horjuva luonne, joka hyvää tahtoo, mutta
enimmäkseen tekee päinvastoin, mutta lopullisesti pääsee oikealle
tielle jalon naisen rakkauden ja vahvan miehen ystävyyden avulla.
Samanlaiseen puolihämärään tapaan, hienosti liittäen toisiinsa hyvän
ja pahan, itsekkäisyyden ja uhrautuvaisuuden, jonkalaista tapaa
Thackeray mielellään käyttää, koska se vastaa todellisuutta, on
muutkin henkilöt kuvattu.
Romaani "The Newcomes" ("Newcome-suku") on kertomus rikkaasta
perheestä, jonka hyörinän ja pyörinän Thackeray on asettanut peiliksi
Englannin suku- ja raha-aatelin eteen. Hän ruoskii tämän piirin
maailmallisuutta, miesten sydämettömyyttä ja naisten rahanalaisuutta,
avioliiton alentamista kauppa-asiaksi, koko sitä onttoutta, joka
peittyy "arvokkuuden" kiillon alle. Mutta ei puutu jalompiakaan
ilmiöitä, joista etenkin pistävät näkyviin päivänpaisteinen,
ilomielinen, jalosydäminen, vaikkei suinkaan itsekkyydestä vapaa
Ethel Newcome ja eversti Newcome, oikea gentlemanni, jolla on lapsen
sydän. Romaani sisältää kauneimpia ja ylentävimpiä kohtia, mitä
Thackeray koskaan on kirjoittanut ja ylipäänsä on hänen parhaimpia
teoksiaan.
Thackerayn viimeinen tapainkuvaus "Philipin seikkailut", joka
ilmestyi hänen 1860 perustamassaan aikakauslehdessä "The Cornhill
Magazine", ei ole muiden teosten arvoinen. Juttu on pitkäveteinen,
ja tuo 'vanitas vanitatum' (turhuuksien turhuus), josta Thackeray
lakkaamatta saarnaa, se väsyttää lukijaa.
Tapainkuvausten ohella on Thackeray luonut eteviä teoksia
historiallisenkin romaanin alalla. Mutta tätäkin romaanilajia hän
käyttää tapojen kuvailuun, sillä erotuksella vain, että nykyajan
asemesta pitää silmällä 18:tta vuosisataa. 18:s vuosisata oli
Thackerayn toinen henkinen koti. Sen kirjallisuus ja ajatustapa oli
monin kohdin hänelle tutumpi kuin hänen omansa. Kirjailijana hän
näyttää pikemmin Addisonin ja Fieldingin nuoremmalta veljeltä kuin
Tennysonin ja Carlylen aikalaiselta.
Romaani _"Esmond"_ (1852) kuvaa tapahtumia kuningatar Annan
ajoilta. Se perustuu mitä seikkaperäisimpiin tutkimuksiin ja
loihtii silmiemme eteen tuon ajan yhteiskunnan, sen keikarit ja
maailmanmiehet, jesuiitat ja jakobiitit, sen tappelusankarit ja
kirjailijat, sievistelevät hovinaiset ja arvokkaat maa-aatelisrouvat.
Kirjassa esiintyvistä ja toimivista henkilöistä sopii erityisesti
mainita tunnetut kirjailijat Addison ja Steele. Mutta nämät
sivistyshistorialliset havainnot eivät suinkaan tukehuta puhtaasti
inhimillisiä ominaisuuksia. Thackeray on tässä luonut ihmeteltävän
todellisia ja sydämellisen runollisen hengen koskettamia henkilöitä.
Silmäillessään menneitä aikoja katoaa hänestä katkeruuden tunne,
jonka nykyaika hänessä herättää, ja sydämen ja tunteellisuuden
runous, joka hänessä uinuu, pääsee paremmin oikeuksiinsa. _"The
Virginians"_ (Virginialaiset) (1857-59) muodostaa jatkon "Esmondiin".
Molemmat päähenkilöt, kaksi veljestä, ovat amerikkalaisia ja
taistelevat yhdessä Washingtonin johdolla intiaaneja vastaan ja
myöhemmin eri puolilla Amerikan vapautussodassa. Me tunnemme itsemme
kokonaan siirretyiksi Yrjö III:n aikoihin, puhumme "Pamelan" tekijän,
kunnon Richardsonin kanssa, suuren arvostelijan Samuel Johnsonin,
älykkään maailmanmiehen, veltostuneen lordi Chesterfieldin ja
ritarillisen kenraali Wolfen, Quebecin voittajan kanssa. Me seuraamme
suuren kansan syntymistä tuolla puolen valtameren ja ihailemme Yrjö
Washingtonin antiikista suuruutta. "Esmond" on kaiketikin etevämpi,
eheämpi taideteos, mutta molemmat pystyvät lukijassa herättämään
harvinaisen voimakkaan todellisuustunnon. Siinä kyvyssä Thackeray on
Scottin vertainen.
Hänen perinpohjaisiin 18:nnen vuosisadan tutkimuksiinsa liittyy
jakso luentoja -- 18:nnen vuosisadan englantilaisista humoristeista"
(1851 ja 52) sekä "Neljästä Yrjöstä" (1855-57). Ne osottavat
terävää arvostelukykyä, syventymistä aikaan ja täydellistä tyylin
hallitsemista; ovat lähdekirjoina paljon käytettyjä.
Thackerayn viimeinen teos, historiallinen romaani _"Denis Duval"_,
on jäänyt keskeneräiseksi tekijänsä ennenaikaisen kuoleman kautta --
hän tavattiin jouluk. 24 p:nä 1863 hengettömänä vuoteessaan; kuoleman
syy oli verensyöksy aivoihin. Teos herättää "loppumatonta kaipausta".
Se oli taaskin Thackerayn mielikkialalta 18:lta vuosisadalta, jolta
kirjoittaessaan hän aina noudatti erityistä huolta valmistelussa,
suunnittelussa ja toteuttamisessa. Romaanista olisi nähtävästi tullut
runoilijan kypsin luoma. Kieli, sommittelu ja luonteenkuvaus on
täydellinen ja kaikkea kannattamassa on tuo lämmin tunnelma ja syvä
leikkisyys, johon Thackeray oli kohonnut ivallisesta, myrskyisestä
nuoruuden mielialastaan.
Thackerayn päälähde oli jokapäiväinen elämä. Hänen romaaninsa ovat
sarja tapahtumia siitä, mitä hän saattoi havaita itsessään ja
muissa hänen ympärillänsä. Ja tällä alalla hän tuntee niin monta
eri puolta ja muunnosta, että hänen kuvauksensa eivät koskaan
yksitoikkoisuudella pitkästytä. Ne kuvaukset ovat realistisia,
mutta hillittyjä. Ne tavoittelevat vain elämänkuvain esittelemistä,
joista kaikki epätosi ja luonnottomuus on poissa. Niinpä ovat hänen
henkilönsä suurimmalta osaltaan tavallisia syntisiä ihmisiä, joilla
hyvien ominaisuuksien ohella on runsas määrä tavallisia inhimillisiä
vikoja ja heikkouksia. Kauniissa sopusoinnussa tämän tosioloisen
elämänkuvauksen kanssa on Thackerayn kieli ja tyyli. Se on
koristelemattoman yksinkertaista, mutta juuri siitä syystä tavattoman
selvää ja tajuttavaa. Mahtavia, kaikuvia sanoja hän välttää, koska
ne hänestä ovat turhamaisia, ja saa kuitenkin yksinkertaisilla ja
jokapäiväisillä sanoillaan aikaan mitä erilaatuisimpia vaikutuksia.
Kylmä ja kuiva ei hänen tyylinsä ole koskaan. Ja vielä yksi
piirre, joka todistaa tekijän hienoa ja puhdasta mieltä: hän ei
milloinkaan vie lukijaa himoja kutkutteleviin kohtauksiin, vaan mitä
huolellisimmin niitä välttää.
Thackeray oli ruumiinkooltaan jättiläismäinen mies, hänellä oli
mahtava ajattelijan pää ja lapsen kasvot, suun seutuvilla ivallisen
vakava hymy. Seurustelussa hän oli miellyttävä mies ja hyvä ystävä,
joka mielellään lasketteli hyväntahtoista pilaa, yksityisenä ihmisenä
suuresti eroten runoilija Thackeraystä, jota on moitittu ylen
kohtuuttomaksi arvostelussaan, yksipuolisen pessimistiseksi. Vaan
eihän kenelläkään voi kirjallisuudessa yhtä vähän kuin muutenkaan
elämässä olla kaikkia mahdollisesti tarvittavia ominaisuuksia. Kukin
näkee tavallaan, tuntee tavallaan ja omalla tavallaan esittää. Me
emme toki hyvällä syyllä voi moittia Thackeraytä siitä, että elämä
on häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen kuin miksi hän sitä kuvaa
-- koska se semmoinen on. Ja joskin hän etupäässä näkee elämän
varjopuolet ja tuo ne esiin kehottaen: elä tee näin! on kuitenkin
hänen mieleensä tie avoinna kaikille hellille tunteille ja hänen
ivaansa kannattaa luja usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja
vahva vakaumus, että elämä on siveellinen koettelemus, alituinen
taistelu itsekkäisyyden ja ylpeyden paholaista vastaan.