Tää tie on tuttu mulle ennestään,
mi kylän ohi kiertää järvenrantaa,
soi aallot ulapalta mulle muistojaan,
ne onnelliseen aikaan haaveet kantaa.
Ma riihen tutun louskeen kuulen taas
ja tunnen maltaan miedon, hyvän hajun,
nään mäkikeinun, missä illoin ilakoin,
kun tunsin suonissani riemun rajun.
Ja puro niityn läpi luikertaa,
kuin ennen tietään etsii järven helmaan,
ja pienen, harmaan myllyn vesirattaat käy,
se saa mun kummalliseen kuvitelmaan.
Kai vanha mylläri on kuollut jo,
kai ajan ratas kaatoi miehen työssään,
ja kirkkomaassa lepää monet, monet muut,
ja toiset vuoroansa oottaa yössään.
Mut on kuin vanha myllynhaltija
viel' eläis kotiseudun siunaajana,
hän illoin kuutamolla tielle kurkistaa
ja luukustansa katsoo punakkana.
Ma hymyilen ja päätä nyökytän,
pois kuljen, askeleeni hämyyn hukkuu,
ma vanhat, mykät talot, kaivot, aitat nään,
miss' immet keväännuorta untaan nukkuu.
Hän yksinkulkijalle nyökyttää,
kun hiljaa sataa syksyll' ensi lunta,
tuo vanha, hauska ukko, punapipopää,
hän viljaa vartijoi ja neitseen unta.
Kuu puron kupliin kylvää hopeitaan,
luo kullan kimmellyksen pitkään partaan,
sen ikäkö vai kylän jauhot valkaisi,
ma ukon silmissä nään hohdon hartaan?
Sä myllymiesten, lasten ystävä,
mies naimakepposten ja joulutaikain,
sä mulle varmaan hyvyyttäsi hymyilet
kuin osin vanha tuttus entisaikain.
Ja kumma rauha täyttää mieleni,
lyö sydän tyynnä täynnä kaipausta,
tää kaikki onko syysyön sadun unta vaan
tää onko nuoruuteni kangastusta?
Sä kysyt ehkä, miksi yksin käyn,
miks kumppania ei oo kuutamossa,
kas aika rientää niinkuin puro mereen päin,
niin veren kosket tyyntyy suvannossa.