Käy tarina, yössä' yksin salon sydämessä
vuossaan vanha uroskarhu asustaa,
yhdeksän miehen voima siilon kämmenessä.
ja sadan sisu, kun se kerran raivoaa.
Viimeinen Hämeen karhu, jot' ei kaada luoti,
kun muut jo kaatui keihäänkärjet rinnassaan;
korpien kuningas, min veri hankeen vuoti,
kun suojeli se emoa ja pentujaan.
Siell' yksin karhu uinuu unhon pitkää kesää,
pään orjantappurat kuin kruunu kimmaltaa,
suot suuret, rujot rämeet suojaa piilopesää,
sen huurut huumaa, laajat letot suitsuaa.
Siell'on se eläinkunnan onnen salasaari,
jot'ei oo nähnyt Ihmissilmä milioinkaan,
on rajaton sen rantain räkämäntykaari,
sen kaihon-kyllyys riutuu rauhaan raukeaan.
On kulta-aika, lepää koko luomakunta,
ikuinen kesä-yö siell' leijaa yllä veen,
siell' urhon taisteluistaan näkee uros unta,
kuningaskumppania kaipaa kupeelleen.
On lepo ihanaa, niin kylläistä ja lauhaa,
taas mykkä luonto laulaa alkusäveltään,
ken rikkoo Luojan luonnon suuren pyhän rauhaa,
saa hullun heikkouden maksaa hengellään.
Ken tarinasta yltyy karhunkiertoon saloon
ja aikoo keihäinensä voimanmittelöön,
hän harhaa vihreen virvatulen taikavaloon
ja eksyy rämeenrannan rotkon ryteikköön.
Puun limajuuret niinkuin hiiden sarvet kiiltää,
yö saartaa silmän, mustat mudat viekoittaa,
mieletön möly suolta selkäluita viiltää,
katkeaa lahot oksat, pettää vieru maa.
Jos onneton sielt' yksin pääsee pakoon salaa,
yön kammo iäks sairaan sielun pohjaan jää,
tai ei hän enään koskaan omaan kotiin palaa,
suon silmään sortuu, himerrykseen häviää.