Se alkoi jo kummalta kuulostaa.
Harakka, jok' aina on myötä,
tuli huomenis ensinnä metsän taa,
tapas tikan, joka teki puutyötä.
»Mikä lie...?», puhe vuolas kohta pääs
harakalta, »me kuultiin yöllä, nääs...»
— »Mikä lie», tikka vilkas vain kerran
ja jatkoi hakkuutaan.
Mitäs siitä, harakka läks eteenpäin,
näki närhin, kaluunaherran,
joka noitui ja kiros vihan vimmoissaan.
»Hyvää huomenta, serkku ei kuullut kai..?»
— »Brääsh, tomppeli sinä, vai en kuullut, vai,
on hermoni ihan päin helkkariin, brääsh,
mutta kyllä minä näytän kun nään sen, krääsh,
sain maatuksi tunnin verran
ja sen pahaa unta näin!»
Oli räkättirastas puussa,
se tietysti joukkohon,
tuli peippo ja kerttu ja käki,
yks' kaks' sen puolen väki
jo melkein koossa on,
ja täydennykseks luvun
lähetystö varpussuvun
oli saapunut kauempaa, –
viho viimein, korsi suussa,
varis tulla kahnustaa.
On kaikk' yli metsän, viidan
syyn kuulleet närhin riidan.
»Hyvät herrat, istukaas!»
Siin' istua oli suon laitaa
ja puuta ja maata ja aitaa.
»Mitä sanoin», harakka samassa huus,
»mitä sanoin, se kuuluu taas!»
Tuli hetkeks ankara hiljaisuus.
Totisesti taas kuului: klak klak klakaa.
Sitä kuunnellaan, päät kallellaan,
sitä syvästi ja tuimina tuumitaan.
Yhä suolta vain kuuluu: klak klak klak ...
»Kvaa»,
pani varis ja pudotti korren, »kvaa!»
— »Mitä, mitä?», kysyi muut, »mitä tiedät?»
— » Ahaa,
se on hanhi» jo arvas ja julistaa ties
varis-vaari, viisas kuin lautamies.
Kuink' ollakaan, ihan parhaiks vaan
emo hanhi siihen suolta
tuli taapersi toimessaan.
Muut iskivät silmää: tuolta
jo varman vastuun sai, —
kovin vähän vain järjenpuolta
sill' on, tuli hauskaa kai!
Harakka jo päänä ja suuna
se syvään kumartaa:
»Kas, päivää, rouva, nyt teitä,
ihan teitä nyt tarvitaan.
Me tässä säveleitä
ihanaisia kuunnellaan,
niin kauniita päivänä, kuuna
ei liene kuultukaan; —
yks askarruttaa meitä
täss' aatos tärkeä vaan,
jota turhaan arvaillaan.
Teillä varmaan on tiedon lisä;
kuka laulaa, jos kysyä saa?»
Emo hanhi niias ja hyrähtäin hymyyn
koki peitellä paljaita jalkojaan lymyyn.
»He, kukas muu kuin meidän isä
siellä veisata lurittaa.
Voi tokkiisa, vallat ja väet,
voi rakkaat rastaat ja käet,
miten kauniisti laulu sen kantaa,
ihan sydäntä puristaa
ja nenää turistaa.
Se yötä ja päivää laulaa
ja tuskin kastaa kaulaa, —
se meinaakin laulajaks, näet,
ja huomenna konsertin antaa
se tahtoo ja tarkottaa.»
Sitä riemun remua, rähinää,
sitä kohinaa, sitä kähinää,
johon hanhen juttu katkes.
Koko seura nauruhun ratkes.
Vai konsertin, matkasi käki,
taas nauroi koko väki.
Vai konsertin, räkätti rastas,
uus naurukuoro vastas.
Ihan hulluina kerttu, peipponen,
ne maassa pyristeli.
Tssrr, tirskui käteensä varpunen,
sotaherra sadatteli.
Varis-vaari päätään puisti,
yli pellon hiljaa luisti.
MAAILMAN MENO.
(Kansantarina)
Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”
– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”
– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”
Varis huokaa harmaille aatoksille:
”Se on maailman meno, minkäs sille.”