Niin moni laulu soinut
on ihmisen rintahan
läpi elämän pitkän päivän
aina kehdosta hautahan:
yks onnen valkea laulu,
se elämän riemua: soi,
ja murheen musta virsi
sen huolta mi vaikeroi,
sävel riemukas lemmenunten
mi helkkyi helisten,
työn, taistelun ankara laulu
ja mainehen seppelten,
yli kaiken yks oli laulu,
yli kaiken yks sävel vaan
iät päivät huminoinut
mi on mullasta, alta maan.
Niin moni laulu soinut
on ihmisen rintahan,
ja vaiennut pitkällä tiellä
aina kehdosta hautahan,
maan laulu sielussansa
ei vaiennut milloinkaan,
sen kuuli hän syntyissänsä
ja kuolontaistossaan.
Se soi kuin unten takaa
ja aavistuksien,
kuin kaukaa aikojen yöstä
yli vuotten tuhanten,
kuin haastanut tuvilta Tuonen
ois valkeat vainajat,
jo ammoin Manalle menneet,
ja isät harmajat.
Sitä laulaa maa ja metsä
sitä järven laine lyö,
sitä soittavat sateet taivaan
sitä tohisee tuuli ja yö,
sitä kertoo rannan kaisla
ja kuiske kukkasten
ja vilkutus yöllisen tähden
läpi kotikoivujen.
Sen vaeltaja kuulee
yön hetkinä, yksinään,
kun päivän äänet on poissa,
kylät hukkuu hämärään,
kun ympärillään valvoo
vain kesäyön valkeus
ja metsäin sylistä kaukaa
soi rastaan rukous.
Näin hiljaa sieluhunsa
maan laulu humajaa:
maa sinut on synnyttänyt,
sinut jälleen vaatii maa,
sen äidin-tuutulaulu
sun kehdollasi soi
ja vihdoin viime untas
se kerran vartioi.
Ikihengestänsä henki
sun olentosi on,
sen tehdä suurta työtä
sun työsi olkohon,
iankaikkinen luonto on yksin
ja sen luomistyö, sinä et,
siit' alkaa työs, mihin ehti
sukupolvet mennehet.
Ja se työs, se on vaaksalta vaaksa
maa viljellä, valloittaa,
työs kanssa elää tai kuolla
sun muistos ja mainees saa,
jos pieninkin töistäsi kenties
on maalle voitto uus,
se sulle sankarityö on.
ja kuolemattomuus.
Sen vaeltaja kuulee
yön hetkinä, yksinään,
kun päivän äänet on poissa,
kylät hukkuu hämärään,
niin outo ja autuas tunne
vavahtaa sielussaan
ja hän elämisen onnesta kiittää,
laps ihanan, kukkivan maan.
Ja katsohan: syttyy taivas
yli metsäin säihkymään,
maa loistaa purppuroissaan
ja kastehelmissään,
ja aamutuuli soittaa
yön varjot väistyy pois,
yli tienoon kirkkaus häilyy
kuin jumala lähellä ois.
Ja metsä ja nouseva päivä
ja sielu ihmisen
ja kaukaiset ilmojen ääret
soi kuorona kerraten:
jos pieninkin töistäsi kenties
on maalle voitto uus,
se sulle sankarityö on
ja kuolemattomuus.