Mielettömänä mä metsään juoksin,
kaivaen pääni sammaleen,
päästin kaukana ihmisistä
suruni vihdoin vallalleen
hillittömästi itkein.
Kukkaset heristi korviansa,
siellä ja täällä nous pieni pää,
toistensa puoleen ne kallistuivat
sipisten hiljaa keskenään:
katsokaa, ihminen itkee!
Orvokit nousivat varpaillensa
toistensa takaa vilkuillen,
kellokukkaset viestiä veivät,
kohta ties koko metsä sen:
ihmettä, ihminen itkee!
Vanha ja maailmaa nähnyt lintu
lauloi verkkaan oksaltaan:
»Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee,
ihminen itkee suruaan,
hälle on pahoja oltu.»
»Pahoja», kertasi kukkien kuoro.
»Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat vasta.»
»Älkää kysykö», lauloi lintu,
»paras kun ette voi ymmärtää;
jokainen ihmisten kaupungeissa
salaa itkee ja nyyhkyttää,
jokaisella on suru.»
Vaikeni lintu, vaikeni kukat
päätänsä pientä puistaen,
niinkuin salaista vaaraa vastaan
liittyi ne lujemmin yhtehen
ja katseli säälien mua.