Sen maine muinen lensi kuin siivin yli maan,
se korvaamattomin, kallein oli aarteista kuninkaan,
hääsaleissa säihkyvissä sen helkkyi sävelet
ja tenhosi nuorten mielet ja sytti sydämet —
nyt on se hukkunut ammoin meren kuiluun kuultavaan,
sitä soittele ihmiskäsi ei enää milloinkaan.
Sen joskus tyynin illoin meren pohjalla nähdä voi,
mut vaiti on kultakielet, kuin ennen se enää ei soi,
niin mykkänä, lohdutonna se kantaa murhettaan
ja muistaa mennyttä aikaa ja linnaa kuninkaan
ja hämyssä vihreäin salein meren kansa käy ympäri sen;
ikipäiväkskö vaikes laulu sen harpun kultaisen?
Ei, joskus, joskus se sentään muistoistaan havahtaa
ja sen hurjana hyrskivän laulun meren kansa kuulla saa
ja taivailta tähdet lankee läpi aaltojen läikkyväin,
meren haudoista kuolleet nousee avosilmin ja vehrein päin
ja laivat ja ihmiset hukkuu, meri meuruu, mellakoi,
kun kuiluista kaukaa, kaukaa sen hillitön itku soi.
HÄNEN NIMENSÄ.
(Arabialainen laulu.)
Nimen sen jos tahdotte tietää,
ken on minun armahain,
sitä muistelkaa, kenen tautta
ma enimmin kärsiä sain.
Se jos unhottui, tai koskaan
sitä ette kuulleetkaan,
kuin suuteloon huulenne viekää,
nimi sen niin lausutaan.