Lehtovaaran talossa oli varsin vilkas elämä muuanna syyskuun iltana.
Väkeä liikkui edestakaisin kartanolla, pakinoiden ja keskustellen.
Ainahan sitä puhetta piisasi; millä oli mitäkin selitettävää ja
kyseltävää. Väkijoukossa näkyi vanhaa ja nuorta, ukkoja ja akkoja,
miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä sekä lapsia. Mikä milloinkin
katsahti järvelle, jotta eikö siellä vielä ala odotettavia tulioita
näkyä. Kahden puolen porstuaa oli väkeä kosolta, mikä seisoen, mikä
istuen; ja siitä välistä tuli yhä sisään kansaa, millä kontti selässä,
millä mytty käsissä; ja toisia taas meni ulos.
Poikaset mellastivat kovasti, löivät painia, inttivät ja väittivät ja
pahaa elämää pitivät. Heidän hurjimmallaan ollessansa huudahti äkkiä
joku: "Olkaapa hiljaa, pojat! Lehtolainen tulee."
Vaan ennenkuin kerkesivät asettua, tuli Lehtovaaran isäntä heidän
likelleen ja huudahti: "Olkaapa vähän vähemmällä, pojat! Kun sattuisi
pastori seurueineen nyt tulemaan tänne, niin kovinhan rumalta
näyttäisi, kun te tuolla lailla meluaisitte."
Kohta herkesivätkin pojat rähisemästä, vaan joku heistä tuumasi
kuitenkin isännälle: "Tottahan sitä silloin älytäänkin hiljaa olla, kun
rupiaa heitä näkymään tuleviksi. Eiväthän he nyt ole kuulemassa
kuitenkaan."
Lehtolainen katseli alas mäkirinnettä ja polkua pitkin, joka laskeusi
pellon kuvetta myöten järvelle päin.
"Eipä heitä jo ala näkyä", sanoi muuan mies häntä läheten.
"Eipä näy. No, onhan tuota matkaakin. Lienevätköpä sitä paitsi kovin
aikaisin joutuneet lähtemäänkään: Onhan saattanut olla paljon väkeä ja
sitä myöten toimitustakin viimme kinkeripaikassa. Mutta kyllä heidän
näistä puolin pitäisi alkaa tulla. -- Miten lienevät tytöt kahvensa
kanssa joutuneet!"
"Tulen juuri köökin puolelta. Näkyi siellä pannu tulella olevan."
"Saispa tuolla käydä sanomassa, että jou'uttavat sen kahven."
"Kyllä kai se siihen joutuukin, kun tulevat."
"Eihän haitanne kumminkaan käydä katsomassa."
Niin sanottuaan lähti Lehtolainen köökkiin astumaan.
Iso valkea siellä palaa loimotti uunissa. Hällän päällä reiästä
puoleksi sisään uponneena seisoi kahvepannu, joka varta vasten
kinkerijuhlan vuoksi oli kuurattu ihan kirkaskylkiseksi. Piika Liisa
pyhkieli kuppeja ja asetteli niitä sitten tarittimelle, johon pian
laitteli myös sokeri- ja kerma-astian. Hällän vieressä seisoi
palavissaan punaposkisena Mari, toisessa kädessään hienoksi jauhettua
kahvea kukkurakupillinen pannuun höystöksi; toisella hän juuri kohautti
pannun kantta.
"Kas niin! Kiehua liriseppä nyt sievästi!" sanoi hän ja heitti
kupistaan höystöt pannussa kiehuvaan veteen.
"No mitä ne tytöt täällä toimittavat?" sanoi Lehtolainen. "Eikö se kahve
jo ala olla valmista?"
"Tuos'siltään se joutuu", vastasi Mari.
"Ka, ka, kuohuuhan tuo."
"Eipä hätää", sanoi Mari ja hämmenteli puupuikolla höystöjä sekä
puhalteli pannuun, jottei sen sisällys päässyt reunojen yli paisumaan.
Niin siinä kiehua lirisi musta neste ja Lehtolainen katseli päältä,
jotta tuleeko tuosta nyt hyvää. Kysyi hän sitten, tiesikö se Mari,
minkälaista sen hyvän kahven pitää olla.
"Kun en tuota tietäisi!" vastasi Mari. "Tässä kun ennen aikaan Eerikki
pastori kulki kinkereillä, niin äitini silloin oli kahven keittäjänä.
Minä tosin olin pieni tyttö pahanen, mutta näin kuitenkin, kun äiti
keitti; ja olipahan pastori juonut hänen keittämäänsä kahvea, vieläpä
oli hyväksi sanonutkin."
Mutta nyt juoksi kiireesti sisään muuan poikanen ja huudahti
Lehtolaiselle: "Jo tulevat, jo tulevat!"
Lehtolainen sieppasi lakin päästään, pyörähti sievästi porstuaan ja
sieltä kartanolle tulioita vastaan. Juuri astelivat kartanolle pastori,
sateenvarjo käsissään, ja hänen jälkeensä lukkari, kantaen
ripityslaatikkoa, sekä sitten kyytimiehet, jotka kantoivat
viininassakan ja kirkonkirjat konteissa.
Lehtolainen kumarteli moneen kertaan, mennessään avopäin tulioita
vastaan, ja pisti heille kättä.
"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Terve tulemaan."
"Jumal' antakoon", vastasi pastori.
"Antakoon", sanoi myös lukkari.
Porstuassa kättelivät tuliat vielä Lehtolan emäntää sekä muitakin talon
asujia, ja sitten he isännän seurassa astuivat vierastupaan ja emäntä
asteli jälessä.
Siellä oli huone puhdistettu kaikin puolin, seinät veistetyt valkeiksi,
katto höylätty sileäksi ja valkoiseksi sekin ja lattia pesty puhtaaksi
sekä siihen ripoiteltu tuoreita kuusenhavuja.
Pastori pani sateenvarjonsa loukkoon ja istahti muutamalle tuolille
akkunan viereen. Lukkari heitti kapineensa lattialle oven viereen ja
istui hänkin tuolille sängyn viereen. Lehtolainen emäntineen jäi
seisomaan oven lähelle.
"Kuuluuko sitä mitään?" kysyi Lehtolainen.
"Eipä erityisiä. Mitä tänne kuulunee?"
"No, eipä -- -- --"
"Hyvä nyt on ilma."
"Onpa kerrassaan hyvä näin syyspuolen ilmaksi. No, eikö se käynyt
vaikeaksi pastorille kävely?"
"Eipä niin siksikään, vaan lämmin siellä tuli. -- Tuota, saisiko sitä
juomista?"
Heti paikalla poistui emäntä, vaan tuli kohta takaisin ja toi
raittiilla hetevedellä sekoitettua huitua juotavaksi, jota sekä pastori
että lukkari halulla joivat.
"Eihän tuo kumma olekaan, että tuli lämmin", sanoi Lehtolainen ja istui
nyt tuolille lähelle lukkaria. "Onhan tuota ollutkin matkaa melkoinen
käveltävänä."
"Jopa hyvinkin. Eikö tuota lienekin lopulle yhdeksän neljännestä!"
lisäsi emäntä.
"Niille paikoin kai sitä mahtanee olla. Kukapahan lie ne matkat niin
tarkoin mitannut! Vaan hyviä maisemia."
"Eivätpä olleet pahojakaan", arveli lukkarikin.
Emäntä poistui taas asioilleen. Piika Mari aukasi oven ja sen kautta
tuli nyt sisään Liisa kahviasettimen kanssa ja hänen jälissään myöskin
Mari. Molemmat lyykistyivät he sievästi ja Liisa tarjoili nyt sekä
pastorille että lukkarille höyryävissä, täysinäisissä kupeissa kuumaa,
mustaa kahvea. Sillä välin tahtoi lukkari jatkaa puheainetta ja kyseli
Lehtolaiselta: "No, eikö sitä tänne puoleen kuulunutkaan mitään uusia?"
"No, eipä -- -- -- Niin, tuota, onhan täällä metsä liikkunut."
"Vai jo kävi metsän kuningas. Tekikö suuriakin vahingoita?"
"Tekihän: tuolta naapurista kaatoi paraan lehmän, ja onpa useita
lampaitakin tappanut. Ylikylällä kuuluu muutamasta talosta kaksikin
lehmää hävittäneen."
"Kylläpä se karhu rohkeaksi rupesikin. Ei tuota vielä kirkonkylällä
kuulunut."
"Rohkeaksi kovin rupesi", sanoi Lehtolainen. "Kyllähän sitä kuuluu
koetetun ampua, vaan eipä ollut sattunut. Siellä oli haaskalla pari
miestä kahtena yönä vahtinut, vaan ei mitään näkynyt ei kuulunut.
Kolmantena yönä olivat he kyllä sitten nähneet metsän kuninkaan ja
ampuneet sitä kohti, vaan menestyksettä. Mesikämmen oli kiireimmän
kautta pötkinyt tiehensä, vaan kuuluupa se sitten jälestäpäin taas
käyneen, kun ei ketään ollut vahtimassa, ja syöneen puoli haaskaa."
"No, minkälaisia miehiä ne ampujat olivat", lausui pastori, "kun eivät
osanneet kohti?"
"Taisi heitä pelko vaivata", arveli lukkari, "niinkuin ennen
Kuusivaaran isäntää. Hän kun oli kerran talailla vahdissa, niin
nähdessään mörön tulevaksi, eipä uskaltanutkaan ampua, vaan vapisi,
jotta housut lotisi."
"No, lienevätköpä kuitenkaan semmoisia olleet", sanoi isäntä. "Onpa
siinä miestä Mäntylän Jussissa eikä se Aappokaan kehnoimpia ole. Eivät
he ole hätäpoikia kyllä; vaan tottapa se metsän kuningas oli siksi
etäällä, että yön hämärässä oli mahdoton siihen osata. Ja varuisa se on
se metsän ukko, varoo se päätään."
Siinä kun kuulumisista keskusteltiin, olivat jo pastori ja lukkari
juoneet väkevän kahvensa. Tuli taas Liisa sisään ja tarjosi lisää,
ensiksi pastorille. "Ottootten lisää", sanoi hän.
"Ei, kiitoksia", vastasi pastori, "ei tällä kertaa".
Vei sitten Liisa lukkarille ja sanoi:
"Ottoottenhan te!"
Lukkari kopisti piippuaan, pisti sen lakkariinsa ja sanoi: "Ka, enpä
taida jaksaa nyt enää".
"No, ottoottenhan vaan!"
"Ka, joko tuota sitten pitänee, talolle mieliksi!" Ja niin hän otti kun
ottikin, kaatoi kupista va'ille ja alkoi juoksennella kahveaan. Liisa
seisoi oven lähellä vuotellen.
"Onko täällä lapsia kastettavia?" kysyi pastori.
"Ka, olisi kai niitä joitakuita", vastasi Lehtolainen.
"Kuinkahan monta?"
"On kai niitä puoli kymmentä ainakin."
"Käykäähän käskemässä vanhemmat tai asiamiehet sisälle!"
Lehtolainen meni.
Sillä välin oli lukkari kahvensa juonut. Liisa, otettuaan kupin, kuiski
hänen korvaansa: "Olikohan se huonoa, kosk'ei pastori juonut?"
"Hyvää oli, vähän väkevää vaan, vasta kun keitätte, pankaa vähemmän
höystöjä!"
"Ka, parasta kai sitä on koetettu, vaan eihän tuota aina arvaa niin
parailleen laittaa. -- Mutta jokohon tuon milloin saisi ruu'an
laittaa?"
"No, ennättäähän sen sitten, kun tässä ensin kastetoimitus on loppunut.
Mutta keittäkäähän hau'ikaspottuja! Ne ovat tähän aikaan hyviä ja
pastorikin niitä mielellään syö."
"Kyllähän niitä saatetaan keittää, vaan ovathan ne niinkuin
talonpoikaista ruokaa."
Lehtolainen palasi ja hänen kanssaan väkeä joukottain lasten nimiä
kirjoituttamaan.
Oli jo hämärä tullut ja pimetä alkoi Lehtovaarankin rinteellä, sillä
kirkkaitten kesäöiden aika oli jo sivu, ja syyskesän tultua ovat päivät
yhtä joutuisat lyhenemään kuin keväällä pitenemään Suomen pohjoisilla
perillä. -- Huoneessa sytytettiin palamaan kaksi teariinikynttilää,
jotka vartavasten olivat kauppamiehestä tuodut, ja pastori rupesi
kastekirjaansa kirjoittelemaan kastettavain lasten sekä niitten
vanhempain ja kummein nimet. Siitä työstä päästyään tilasi hän
kastevettä sekä käski tuoda lapset sisään. Kun hänen käskynsä oli
täytetty ja väkeä alkoi tulvailla huoneeseen, alkoi sitten
kastetoimitus. Rivissä seisoivat peräseinän edessä lasten kantajat,
sylissään parkuvat lapset ja molemmin puolin heitä kummit sekä
vastapäätä heitä pastori vahvapränttinen virsikirja kädessään. Katsojia
oli sitäpaitse huone melkein täydeltä. Kuului lasten itkua, vaan
kovemmasta vielä kaikui pastorin ääni, jota hartain mielin väki
kuunteli, mikä avosuin ja silmät alati tuijottaen pastoriin, mikä
seisoen vakavana ja ihmeissään, ikäänkuin maailman kummallisin tapaus
nyt olisi ollut olemassa. Porstuassakin oli kosolta miehiä, naisia,
jotka, koettivat kurottaa päätään edessänsä olevien yli, ja nousivat
varpailleen, paremmin nähdäkseen. Millä oli mitäkin katseltavaa ja
ihmeteltävää pastorin puvussa, ryhdissä ja lukemistavassa. Harvoinpa
sitä pappia näillä seuduilla nähtiin ja sentähden oli monella halu
nähdä ja kuulla häntä, kun sattui tämmöinen tilaisuus.
Toimituksen loputtua poistui väki vähitellen, vanhemmat ensin,
nuoremmat sitten, jott'ei lopulta jäänyt kuin muutamia uteliaita
poikasia. Viimmein hekin poistuivat, kun Lehtolainen kävi heitä
kutsumassa; ja niin jäivät pastori ja lukkari hetkeksi kahden kesken.
Lukkari se istuikin tyytyväisenä ja ja veteli savuja lyhytvartisesta
piipustaan, ja pastorikin istui hetkeksi levähtämään, täytti piippunsa
vaakunalla, ja sen sytytettyään rupesi katselemaan huonetta, kuinka se
näytti mukavalta ja uu'elta, ja niinpä ilmoitti lukkarille ajatuksensa:
"Tämäpä on kuin ihka uusi huone."
"Kyllä kai täällä nyt välttää oleskella", toisti lukkari, "kun on
kirves seiniä ja höylä kattoa valkaissut. Pitäähän sitä kinkereitä
varten parasta koettaa, kun semmoiset kerran taloon sattuvat. Eipä outo
voi arvata, että tämä ennen on ollut mustaseinäinen, nokikattoinen
huone."
Mutta jopa tulivat emäntä ja piiat pöytää kattamaan. Pöydälle asettivat
he valkoisen liinan ja latelivat sen päälle monia ruoka-astioita,
kulkivat moneen kertaan ovessa, menivät ja taas tulivat ja kantoivat
ruokia pöydälle toisen toisensa perästä. Sitten sanoi emäntä pastorille
ja lukkarille: "Saisi ruveta ruu'alle."
Lehtolainen näkyi taas huoneessa, kädessään pullo, jonka asetti
pöydälle sekä kuiski lukkarin korvaan, että siinä olisi karvastusta
ruu'an aluksi.
"No, kyllähän -- --" mutisi lukkari.
Pian sen jälkeen istuivat pastori ja lukkari pöydän ääreen ja talon
väki poistui sitten, nähtyään heidän ruu'alle ruvenneen.
Lukkari kävi nyt käsiksi pulloon, kaatoi sen sisällystä pikariin ja
taritsi pastorille sanoen: "Ka, tässä olisi nyt sitä karvastusta."
Sitten nielasi hän itsekin ryypyn poskeensa ja arveli: "mukiinpa tuo
menee".
Niin -- nyt ruvettiin siis syömään kinkeriruokia kaukaisessa
syrjäkylässä, jossa tavallisissa tiloissa useinkin pettu sai olla
leivän sijassa. Mutta nytpä näytti ettei talolta ruoka-aineita
puuttunut. Oli tarjona puhdasta ruisleipää, rieskaa, teosta, eikä
voikaan ollut huononnäköistä. Särpimenä oli kummallakin tuoppi maitoa.
Oli pöydällä lautasia, millä säynäjää, siikaa, taimenta suolakalana,
millä leikettyjä lihalevyjä, millä juustosirpaleita. Yhdessä puukupissa
oli höyryäviä hau'ikaspottuja, toisessa linnunpaistia ja sulattua voita
kuppi puolillaan. Kiviva'issa oli riisiryynipuuroa. Sehän ei ollut
ylimaan ruokia, mutta nyt juhlan kunniaksi oli sitäkin laitettu ja
vartavasten kirkonkylän kauppamiehestä ryynejä tuotettu. Niin ne olivat
muorit parastaan koettaneet, ja hyväntahtoisuuden tuotetta oli kaikki
tämä. Siihen vakuutukseen tuli pastorikin.
"Tämähän se jotain on", sanoi pastori, pottua kuorien.
"Hyvältä näyttää", vastasi lukkari, kapahaukia pureskellen. Ottipa
sitten hänkin potun kuoriakseen, pisti poskeensa ja sanoi: "hyviä
ovat".
"Mistähän ne näitä ovat arvanneet laittaa? Eipä niitä juuri usein
tahtomatta saa."
"Kyllähän niitäkin saa, kun lukkari virkansa tietää."
"Ka niin, joko se lukkari on taas kuiskaamassa käynyt! Kyllähän
arvasin, että ovat ne täällä viittauksia saaneet; muuten ei vaan
pottuja olisi tullut. --
"Useinkaan ei ihminen osaa panna kylliksi arvoa siihen hyvään, joka on
aivan lähellä, vaan luulee, että kaikki on parempaa suurissa kylissä ja
kaupungeissa kuin syrjäisessä kotipiirissä. Mutta senpä vakuutan, että
pääkaupungin muhkeissa ravintoloissa en ole syönyt maukkaampaa ruokaa,
kuin nyt täällä. Kas tätä vaan, kuinka on mehusaa ja rasvaista; eivätpä
Helsingin kokit osaisi hetikään näin maukasta laittaa", ja pastori oli
oikein tyytyväinen syödessään rasvaista linnunpaistia ja hyviä
hau'ikaspottuja.
"Kyllähän tässä toimeen tullaan", arveli lukkari, pistäen poskeensa
potun toisensa perästä, ja siihen väliin aina rasvassa hyvin lioitettua
linnunpaistia. "Hätäkös tässä olisi ollessa! Varmaankin on tässä meillä
yhtä hyvä kuin Israelin lapsilla ennen muinoin Egyptin lihapatain
ääressä."
"Niin, niin. Kyllähän näkyy, ett'eivät muorit vaivojaan säästä. Ja
Jumalan kiitos, että täällä eletään näin hyväntahtoisen kansan
keskuudessa!"
"Ei ole monellakaan hätää tähän aikaan", jatkoi lukkari puhetta, pitäen
kahen kourin koukkuluusta kiinni, jota jyrsiskeli niin paljaaksi kuin
suinkin. "Järvi antaa kaloja, metsä lintuja, lehmät maitoa, sillä
elukat tulevat vielä hyvin toimeen ulkona. Ja ovatpa nyt immeiset jo
korjanneet satonsa pelloista; aitoissa on jyviä, kellareissa ja
kuopissa pottuja, jotka hyvin ovat menestyneet hiekkaperäisessä maassa.
Mutta annappa kun tulee pitkä kevät ja eläinten rehu loppuu, silloinpa
ei lehmät enää lypsä. Viljakin on monelta lopussa. Ja silloinpa ei auta
muu kuin turvautua männyn kuoreen ja syödä petäjää suolattuin muikkujen
kanssa."
"Niin, niin. Kyllähän se Jumala väliin kärsimyksiäkin
lähettää -- -- --"
"Vaan tyytyväisiä sitä silti ollaan, vuotetaan vaan kesän tuloa, joka
monenkin puutteen poistaa."
"Mutta -- tuota -- entäs tämä riisiryynipuuro! Tätäkinkö sitä vielä
pitäisi syödä. Alkaapahan tähän kohta kyllästyä, kun sitä melkein joka
kinkeripaikassa laitetaan."
"Laitetaanhan sitä, että edes jotakaan 'herrasruokaa' olisi tarjona.
Eivätpä ole vielä muuta keksineet sen sijalle" -- ja lukkari söi taas
aika tyynenä yhtä suurella ruokahalulla riisryynipuuroakin.
Mutta kun vihdoin molemmat olivat syöneet vatsansa täydeltä, nousivat
he pöydän äärestä, iloisen tyytyväisinä. Pastori täytti pitkävartisen
punanauhaisen piippunsa vaakunalla koreasti helmilöitystä
vaatekukkarosta, sytytti piippunsa ja käveli sitten vähän aikaa
edestakaisin lattiaa pitkin sekä veteli hyviä savuja. Lukkari kopisti
pienen piippunsa uunin laitaa vasten, täytti sen hakatuilla Venäjän
lehdillä kuluneesta nahkakukkarosta ja istui tuolille tupakoimaan.
Jopa ilmausivat taas emäntä ja piiat ruokia korjaamaan ja niille
tietysti lausuttiin kiitokset.
"Lienevätkö nuo maistuneetkaan tämän talon laitokset?" arveli emäntä,
nähtyään että pastorin puurokupista oli kovin vähän kulunut.
"Kyllä -- kyllä kelpasi syödä ja hyvää olikin", todisti pastori.
"Eipä ollut muussa moittimista kuin että liiaksi tuli syödyksi, kun
kaikki ruoka maistui niin kovin hyvältä", arveli lukkari.
Emäntä piikoineen kaikki ruu'at pöydältä pois korjattuaan poistui
huoneesta kohta taas palatakseen ja heti oven ra'otettuaan kurkisteli
sisään monta uteliasta katsojaa, jotka halusivat nähdä pastoria ja
lukkaria. Samassa tuli sisälle taas Lehtolainen ja veti oven kiinni
jälkeensä, jott'ei muitakin tunkeutuisi huoneeseen. Hän tuli kuulemaan,
olisiko pastorilla kenties jotain sanottavaa.
"Mitenkä sitä rupeaa kansaa karttumaan?" kysyi pastori.
"Näkyyhän tuota ilmaantuvan siksikin", vastasi Lehtolainen. "On jo
väkeä hyväsesti nytkin ja aamulla sitä vielä kerkiää paljon lisää
tulla."
"Eihän ne vaan mahtane ruveta rähinää pitämään?"
"Eipä luulisi. Siivoahan täällä on kansa yleensä, eikä viinaakaan nyt
ole liikkeessä ainakaan suuremmassa määrässä. En minä ole sattunut
vielä yhtään päihtynyttä näkemään."
"Hyvä se, jotta siis yörauhan saapi."
"Saapi kyllä; ja saatanpa tuota vielä käydä heitä manuuttamassa hiljaa
olemaan."
Tulipa taas sisään emäntä piikoineen, jotka rupesivat vuoteita
laittamaan, tekivät pastorille vuoteen sänkyyn, ainoaan, joka oli
huoneessa, ja lukkarille lattialle.
Talon väki rupesi sitten lähtöä huoneesta tekemään, vaan ovella kysäsi
vielä Liisa: "Jokohan varain kahvea aamusella?"
"Tuossa kuuden tienoilla", vastasi pastori.
Kun sitten talon väki kaikki oli poistunut, hyvää yötä toivotettuaan,
ja pastori ja lukkari olivat jääneet kahden kesken, virkahti pastori,
hetken äänettömyyden jälkeen: "Lieneeköhän todella kaikki väki niin
hiljaiseksi asettunut, ett'ei ole mitään yörauhan häiritsemistä
pelkääminen?"
"Saatanpa paremman vakuuden vuoksi vielä käydä katsomassa", vastasi
lukkari, pisti lakin päähänsä ja pyörähti ulos.
Niin hyvin porstuassa kuin kartanollakin liikkui yhä väkeä, jonka
joukosta kuului hiljaista keskustelua, vaan ei mitään rähinää.
Päärakennuksen nurkan takana keskusteli hyvin innokkaasti, vaan
kuiskaamalla melkein, pari miestä. Toinen veti aina joskus povestaan
pullon, tarjosi kumppanilleen ja virkahti: "Otahan tuosta! Se asia
kannattaa ryypynki." Muita sanoja lukkari ei eroittanut; hän kulki
vakavasti eteenpäin, päätään kääntämättä, eikä ollut huomaavinaankaan
miehiä, kun he ottivat kulauksia.
Hän kääntyi nyt taaksepäin, pirtin sivu sinne päin, josta iltahämärässä
oli tultu kinkeritaloon. Mitään meteliä hän ei täälläkään huomannut.
Vastaan vaan tuli nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä, halaillen toisiaan.
"Lukkari tulee", sanoi muuan, ja yritti hellittämään kätensä tyttönsä
ympäriltä.
"Antaa tulla!" sanoi toinen. "Minä en henttuani laske"; ja hän kiersi
kätensä yhä lujemmin vaan kumppalinsa kaulan ympäri.
Lukkari tuli ja meni sivu ja ohi kulkivat halailevat nuorukaiset niin
vaan, mistään huolimatta.
Lukkari meni vielä etemmäksi, katsellen vaaraa alaspäin järvelle. Eipä
siellä mikään vetänyt hänen huomiotaan puoleensa. Näkyi vaan rasvatyyni
veden pinta, joka kauniisti välkkyili täyden kuun hohteessa. Somilta
näyttivät Lehtovaaran pellot kuutamossa, pyörtänöt, mäkirinteet sekä
kuuset ja petäjät, jotka ikäänkuin alenivat järvelle, ja järvi itse
näytti oudon kauniilta saarineen, lahtineen, ja niinkuin peiliin
kuvaantui siihen syksyisen kuutaman valaisema taivas sekä rannoilla
kasvavat männyt ja kuuset, latvat alaspäin.
Metsistöstä ei kuulunut niin ääntäkään. Lintuset eivät visertäneet,
puitten latvat eivät heiluneet, siellä täällä kasvavain koivujen
lehdetkään eivät liikahtaneet. Metsän eläväin ääni oli vaiennut ja
rauhallisuus, hiljaisuus kuvaantui kaikkialla luonnossa.
Lukkari palasi nyt takaisin ja sanoi, ett'ei hän ollut huomannut mitään
pahaa; rähinää ei ollut kuulunut mistään; väki oli kaikkialla siivolla.
-- Pastori oli jo riisuutunut ja lueskeli makuullaan huomispäivän
rippipuhettaan, kynttilä vieressään tuolilla. Lukkarin tultua, sanoi
hän hänelle: "Taitaisi olla paras ottaa avain yöksi suulta pois,
etteivät aamulla kovin varain kahvensa kanssa tänne laittautuisi".
Lukkari tehtyään käskyn mukaan, riisuutui ketterästi, pani kenkänsä
lattialle uunin viereen ja sukkansa uunin laiteelle kuivamaan. Sitten
hän paiskausi keviästi vuoteellensa, lattialle olkipahnojen päälle
levitetylle lakanalle: eikä kau'an viipynyt, ennenkuin hän vaipui
unettaren helmoihin. Pastorillekin tuli uni. Hän pani virsikirjan
saarnoineen tuolille ja puhalsi sammuksiin kynttilän.
Mutta huone ei tullutkaan pimeäksi, sillä harvat verhostimet eivät
voineet estää taivaalla rauhallisesti kumottavan kuun heittämästä
hopeankarvaista valoaan huoneeseenkin. Pastorista tuntui niin oudolta,
niin rauhalliselta, kun hän vielä kohotti akkunan verhostimia ja
silmäili ulos. Siellä vallitsi luonnon hiljaisuus, siellä näkyivät
tuikkivat tähdet ja hymyilevä kuu tumman sivertävällä taivaalla;
Lehtojärvi näytti nyt viehättävän kauniilta ja juhlallisen ihana oli
koko näkyala, vaikka siinä kuvaantui jotain jylhyyttäkin. Siellä täällä
liikkui vielä joku henkilö ja hiljaista pakinaa joskus kuului, mutta
muuten oli kaikki rauhallista. Rauhallinen, hellyyttä, liikutusta
sisältävä tunne valtasi pastorin ja hän tunsi itsessään olevansa
hyvien, hänelle kunnioitusta, rakkautta osoittavien ihmisten piirissä
ja turvallisessa asemassa. Mietteissään ajatellen Luojan hyvyyttä,
asukkaitten mutkatonta elämäntapaa ja monen vaivaa hänen tähtensä,
nukahti hän vihdoin rauhalliseen uneen; eikä nyt huoneessa kuulunut
muuta ääntä kuin hänen hiljainen henkityksensä ja lukkarin raskas
kuorsaus, joka äännähti säännöllisesti, vuoroon hiljemmin, vuoroon
kovemmin.
* * * * *
Yö oli kulunut ja kaunis syyskesäinen aamu koitti. Aurinko oli jo
kohonnut ja näkyi kirkkaana taivaalla itäkoillisessa. -- Kello oli
kuusi aamulla. Väkeä vilisi porstuassa ja kartanolla; siellä puheltiin
ja väitettiin. Milloin joku kallisteli korvaansa vierastuvan ovelle,
jotta ollaanko siellä hereillä; milloin joku kurkoitteli akkunain takaa
ja koetti katsoa verhostimien välistä, näkyykö siellä mitä, siellä
sisällä.
"Mitäpä he vielä olisivat hereillä! Kyllähän se uni pitkän matkan
perästä hyvältä tuntuu."
Vaan väkeä alkoi vilkkaammin liikkua, ja kun porstuassa puhelusta ja
jalkojen töminästä syntyvä hälinä suureni, heräsi vihdoin pastori. Hän
katseli kelloaan; se aloitti jo seitsemää.
"Lukkari!" äännähti hän. Mutta lukkari nukkui vaan.
"Lukkari!" huudahti hän vielä vähän kovemmalla äänellä. Lukkari
käännähti nyt ensin toiselle kylelleen, kohosi sitten istualleen
vuoteellaan ja katsoa tuijotti kysyvin silmin pastoriin.
"Eiköhän olisi parasta panna jo avain suulle!" sanoi pastori.
Lukkari nousi, vetäsi housut jalkoihinsa, meni ovelle ja pani avaimen
paikoilleen. Sitten otti hän sukkansa, laitteli niitä jalkoihinsa ja
veti saappaat päälle. Istahti sitten tuolille, otti piippunsa ja alkoi
tupakoida, vuottaessaan, että pastori pukeutuisi ja pesisi itsensä,
jotta hänkin sitten vuorostaan saisi silmiään virutella ja naamansa
puhdistaa.
Jopa tulivat piiat kahvensa kanssa ja toivottivat hyvää huomenta.
Pastori pani kuppinsa jähtymään; mutta lukkari otti heti juodakseen,
kaateli kupista va'ille ja särpi siitä sitten kahvea, joka olikin nyt
mievompaa kuin eilen.
Siinäpä kului sitten aikaa hetkinen ja kun kahve oli juotu, tarjottiin
vielä lisää. Pastorikin nousi, pukeutui ja peseytyi sitten kirkkaalla
heteve'ellä, jota oli tuolille asetetussa kivikupissa. Ja sittenpä
lukkarikin sai pestä itsensä.
Siinä kun olivat kumpikin valmistuneet, tuli Lehtolainen ja hänen
muassaan kirkonmies, joka ei ollut vielä illalla kinkeritaloon ehtinyt,
aamutervehdykselle.
He tervehtivät hyvin kohteliaasti ja kirkonmies tuli kättä antamaan ja
pastori ja lukkari puolestaan hyväntahtoisesti heitä puhuttelivat ja
kyselivät kuulumisia kirkonmieheltä, vaan eipä hän mitään erityisesti
mainittavia tiennyt.
"Hyvä nyt taitaa ilma olla", arveli pastori.
"Onpa nyt laatuun käypä ilma", vastasi kirkonmies ja kävi pastorin
kehoituksesta istumaan, "eipä ole nyt sateesta heti pelkoa."
"Tuleeko kirkonmies suoraan kotoaan?"
"Ka, sieltähän minä tulen. Eihän sieltä ole kuin kolmen neljänneksen
matka, niin sitähän ei kovin kau'an astele."
"Onko väkeä tullut lisää eilisestä?" kysyi taas pastori, isänhän
puoleen kääntyen.
"Näkyypä sitä karttuneen", vastasi Lehtolainen. "Illalla myöhäsellä
tuli vielä useita ja nyt aamusella on yhä enemmän tullut."
"Tähän aikaan", lisäsi kirkonmies, "ovat ihmiset töiltään päässeet
tulemaan, nyt kun on vähän joutilaampi aika, kun on päästy leikkuu- ja
peltotöistä. Onpa tullut kinkeriväkeä aivan piirin lai'alta ja tuolta
ylikylän rajalta asti."
"Mahtaneekohan olla paljon ripille aikovia?" kysyi pastori.
"Kuuluuhan noita olevan muutamia ukonrahjuksia ja jo vanhoiksi hyvin
käyneitä muoreja sekä vaimonpuolia useitakin, jotka eivät kirkolle
kyhäy."
Pastori silmäili lukkaria ja arveli: "Mitenkähän ne meillä viinit ja
leivät mahtanevat piisata?"
"Eipä niitä liiaksi liene", arveli lukkari, "vaan eiköhän nuo kuitenkin
vielä mahtane piisata!"
Einepöytää tulivat nyt piiat kattamaan. Sillä näkyi kohta
hau'ikaspottuja, paistettua haukia, ahventa, siikaa kivikupissa,
sulattua rasvaa puolillaan, näkyi siinä myös leikeltyä lihaa, juustoa,
taimenta, siikaa sekä kapahaukia, ja viinapullo se seisoa törötti
keskellä pöytää, pikari vieressä.
"Saisi ruveta ruu'alle", käskettiin.
Lehtolainen kuiski vielä lukkarin korvaan: "Siellä, tuota, esillä
pöydällä olisi -- tuota -- niinkuin ruuan aluksi -- karvastusta."
"Niin, niin, kyllähän", mutisi lukkari.
Kun Lehtolainen ja kirkonmies oli poistunut, rupesivat pastori ja
lukkari syömään ja kävivät nytkin ruokiin käsiksi yhtä hyvällä halulla
kuin edelliselläkin kerralla.
Kun oli eine syöty, ruvettiin hommautumaan pirttiin.
Lukkari kantoi sinne edeltäpäin kirkonkirjat, kinkeripöytäkirjan,
virsikirjat, katkismukset, musteen ja kynän sekä kirjasia joukon, joita
oli aiottu palkinnoiksi paraimmille lukioille, ja sittenkuin he taas
yhdessä pastorin kanssa menivät pirttiin, vei hän sinne vielä
messuvärkit, viinin ja leivät. Pastori istahti pöydän päähän, vähän
matkaa hänestä lukkari peräseinää vasten sekä sitten kirkonmies likelle
pöydän toista päätä; ja väkeä istui pastorista ja kirkonmiehestä
lähtien niin paljon kuin penkeille vaan mahtui; ja monta oli
seisojaakin.
Väkeä tulvasi vielä lisää avonaisesta ovesta, mutta muuten odottivat
kaikki aivan hiljaa toimituksen alkamista. Tosin olivat useat aikojen
kuluessa olleet monillakin kinkerillä, mutta juhlatiloina niitä
kuitenkin pidettiin ja katsottiin siis nyt niinkuin harvinaista
toimitusta ainakin. Mutta kinkerit menivät tavallista menoaan niinkuin
vanhoista ajoista asti oli ollut tapana.
Toimitus alotettiin niin, että lukkari veisasi ensin virren ja pastori
piti rukouksen. Sitten seurasi tavallinen rippitoimitus ja vanhoille
annettiin ehtoollinen. Väkeä laskeusi lavitsalle pöydän eteen, ja siinä
nähtiin valkohapsista vanhusta, tutisevaa äijää, ijästynyttä eukkoa,
mutta ainahan siihen työntäytyi nuorempaakin väkeä, vaikka pastori
muistutti, että ehtoollista täällä annettiin ainoastaan semmoisille,
jotka kirkolle eivät kyhäyneet.
Sitten seurasi varsinainen toimitus, nimittäin lasten luetus, sillä
lasten kinkerithän ne nämä olivatkin. Siinä kuultiin hyvä- jos
huonolukuista, mutta harvat kuitenkin saivat kirjasia luetuksesta
päästyään. Jos pastori teki minkä kysymyksen, niin lukiat sen
tavallisesti kertoivat ja koettivat sitten muistella, löytyikö
katkismuksessa semmoiseen kysymykseen sopivaa vastausta. Jos pastorin
tekemää kysymystä ei sattunut katkismuksessa olemaan, silloin monikin
jäi seisoa töllöttämään tietämättä mitä vastata, tai jos vastasikin,
niin vastasi ihan päin mäntyä.
"Menkääpä Antti ja Liisa lukemaan!" kuului muuan ääni väkijoukossa, kun
Kalliovaaran lapsia esille huudettiin. "Menkää nyt!" sanoi äiti
uudestaan ja työnti lapsiaan lukemaan.
"Tulkaa, tulkaa!" sanoi pastori, kun he jäivät seisoa töllöttämään
keskelle lattiaa.
He siirtyivät nyt likemmäksi, Antti edellä, Liisa jälessä.
"Tule, tule lukemaan!" sanoi pastori vielä Antille pitäen Uuden
Testamentin kädessään, "ja sinä, Liisa, mene tuonne lukkarin eteen!"
Niin he vihdoin tulivat aivan nokan alle ja saivat kumpikin alottaaksen
heille viitotusta paikasta.
Siinä Antti katseli, katseli, oliko hänellä edessään kirja samaan
"tyyliin" kuin kotona, katseli, jotta eihän siinä mahtanut vaan olla
"Latinaa". Vaan nähtyään, että oli siinä hänelle tuttuja kirjaimia, ja
yhdestä sanasta jo selvän saatuaan, alotti hän lukea hiljaisella
äänellä:
"Niinä pee ää ii päi päivinä -- --"
"Kovemmasti!" sanoi pastori.
Antti jatkoi, koettaen vähän koroittaa ääntänsä: "tee uu tu tuli Jii oo
Jo hoo aa ännä Johannes koo aa ässä kastaja ja ässä aa aa ärrä saar
saarnasi Jii uu Ju (Jumalan kai siinä mahtanee olla -- ajatteli hän --)
Jumalan --"
"No, onko siinä nyt Jumalan? Katso tarkemmin!"
"Jo tee ee Jutean koo oo ärrä kor-korvessa."
"Eipä se mene oikein sujuvasti."
"Taisi hämmästyä", kuului vastaukseksi äitin ääni väkijoukosta. "Lukee
kai se kotona niin aika selvästi."
Sitten sitä Anttia katkismuksessa kuulusteltiin, ja ainapa hän jotain
tiesikin, vaan useat kysymykset jäivät kuitenkin vastausta vaille.
Sillä välin tavaili Liisa lukkarille:
"Aa ällä uu ättä lut aalut ättä aa taa aalutta oo ällä ii lii ooli ättä
aa taa ännä aa naa taana --"
"No niinpä se nyt menee laulunuottiin, että osaa ässääkään sanoa."
Vaan ei se luku siitä parannut. Samaan nuottiin se meni sittenkin ja
"ättiä" tuli aina vaan.
"Mitä kirjaa sinä olet lukenut?" kysyi lukkari.
"Aapelusta se vaan on lukenut", kuului äitin ääni.
Ja näkyypä se Liisa aapelusta osaavankin vähin, mutta vastasi aina
samalla laulunuotilla.
Kun vihdoin luetus päättyi, seurasi pieni muistutus vanhemmille, jotta
heidän tuli lastensa lukuseikoista paremmin huolta pitää. Tuli sitten
loma-aika ja pastori sekä lukkari kävivät nyt kinkerihuoneessa ja
saivat siellä kahvia, sekä tupakoivat siinä sivussa vähän aikaa. Kun he
palasivat pirttiin, rupesi pastori kyselmyksiä tekemään, ja lukkari,
jolla silloin ei ollut mitään tekemistä, istui vaan rauhallisesti
penkillä pöydän ääressä. Väkeä seisoi pirtti melkein täynnä, hyvin
totisina kuunnellen pastorin sanoja, kun tämä kulki rivien edessä,
tehden kysymyksiä katkismuksen toisesta pääkappaleesta. Siinä hän
kyseli ja selitti vuoron perään, ja milloin vastasi rivien etunenässä
joku pienokainen ujostelematta ja suoraan, milloin kuului joukon takaa
jonkun tutisevan vanhuksen varma vastaus. Ulkona näkyi päivä lämpimästi
paistavan, vaan pirtissä oli vieläkin lämpimämpi väen paljouden vuoksi,
semminkin kun ei isosti tuulen henki käynyt avatusta akkunasta, sillä
ilma oli aivan tyyni. Hiostui siis pastori kysymyksiä tehdessään ja
selittäessään ja tarkeni siellä lukkarikin; tippuipa hiki hänenkin
otsaltaan, kun hän, pastorin kyselmyksensä lopetettuaan ja rukouksia
luettuaan, oli virren värssyn veisannut.
Tavallisia loppukuulustelulta tehdessään kysyi sitten pastori
istuessaan taas pirtin ison pöydän ääressä, pöytäkirja avoinna
edessään: "Minnekkä ne kinkerit tulevat seuraavaksi kerraksi?"
"Tuonne Rantaleholle kai ne nyt saa panna", vastasi kirkonmies.
"Sinnehän niitten vuorokin tulee."
"No, pannaan sitten Rantaleholle, jos ei kenelläkään ole sitä vastaan",
sanoi pastori, pöytäkirjaan kirjoittaen. "Sitten -- tuota -- kuinka on
sunnuntaikoulujen laita? Onko niitä säännöllisesti pidetty?"
"Näkyyhän täällä muuan koulumestari. Sehän ne asiat paraiten tietää."
"Tuota, onhan sitä koulua pidetty", selitti koulumestari, "milloin vaan
on voitu ja lapsia väen on kokoontunut tarpeeksi. Mutta eipä näy
kaikilla lapsilla olevan halua koulussa kulkea, jospa toisilla taas
on."
Pastori sitten selitti, mitenkä sunnuntaikoulujen suhteen oli
meneteltävä ja mitenkä niistä hyötyä olisi. Sitten kysyi hän lopuksi:
"Minkälainen on siveellinen tila tässä kinkerikunnassa? Onko missään
suhteessa muistuttamista?"
"Lieneeköpä sitä!" vastasi kirkonmies. "Ei minun tietääkseni täällä ole
erityisesti pahoja kuulunut."
"Eipä ole kuulunut", todisti joku muukin väkijoukosta.
Siinäpä se sitten oli toimitus lopussa. Pastori puhui vielä joitakuita
opettavaisia sanoja, antaen neuvoja ja ohjeita. Sitten hän ja lukkari
ottivat hyvästit kuulioiltaan ja poistuivat taas kinkerihuoneeseen,
missä heti saivat hyvän puolisen syödäkseen sekä kohta sen jälkeen
vielä kahvetkin lähtiäisiksi juodakseen.
Olipa muutamia emäntiä vaatemyttyineen käynyt pakinoilla ja antanut
parasta mitä heillä oli hyväntahtoisuutensa osoitteeksi, jotta
pastorilla ja lukkarilla nyt oli monioita juustoja kotiin tuliaisiksi
viedä.
Siinä kun he lähtöä hankkivat, laitellen kirjoja ja muita kampsujaan
kontteihin, tuli kirkonmies ja talonväki sekä monioita muitakin
lähteviä tapaamaan ja heiltä jäähyväiset ottamaan.
"Hyvä tässä tulee matkailma", sanoi isäntä, akkunasta ulos silmäillen.
"Sekeessähän nyt ilma kyllä on", arveli emäntä, "vaan onpa täältä matka
melkonen ylikinkeriin".
"Kuinkahan pitkälti sinne mahtanee tulla?" kysyi pastori.
"Onhan tästä taivalta", vastasi kirkonmies. "Lopulle yhdeksän
neljännestä taitaa karttua."
"Ja pahoja maisemia", lisäsi isäntä.
"Tottapahan kuitenkin kulkemaan pääsee", arveli lukkari.
"Ka, mikäpähän niitä olisi kulkiessa!" vastasi isäntä. "Mutta on
kuitenkin tottumattomalle vaikeata astella soita, jotka eivät ole
kaikin paikoin porrastettukaan, ja missä ovat, niin ne portaat ovat
pahanpäiväiset rämät, tuiki lahonneet ja kaitaiset."
"Onko venematkaa ollenkaan?" kysyi pastori.
"Ka olisihan sitä vähän", vastasi kirkonmies. "Polku kulkee Haukijärven
sivu; vaan kun olisivat tähän päähän veneen toimittaneet, että sillä
yli pääsisi, niin lyhenisihän se silloin vähän kävelymatka."
"Ka, miksipähän eivät olisi sinne venettä toimittaneet!" arveli
Lehtolainen. "Kun he kerran tietävät pappia odottaa, niin tietenkin he
ovat silloin pitäneet veneestäkin huolta, jott'ei pastorin tarvitseisi
maata myöten kiertää."
Niin siinä tuumittaessa tulivat vihdoin kyytimiehet ja saivat kontit
kirkonkirjoineen, nassakoineen kannettavikseen.
Lukkari otti kantaakseen messuvärkit ja pastorikin muisti
sateenvarjonsa, ja sitten he hyvästeltyään ja kiiteltyään läksivät
matkaan ja kyytimiehet neuvottuaan mistä polku lähtee vetämään antoivat
pastorin ja lukkarin kulkea edellä ja astuivat itse jälissä. Ja väki
kartanolla katseli heidän jälkeensä siihen asti, kunnes he laskeusivat
läntistä Lehtovaaran rinnettä näkymättömiin.
Niin olivat nyt juhlavieraat poistuneet ja kinkerit loppuneet. Saattoi
kulua kymmenkunta vuotta ennenkuin ne samaan taloon ehtivät uudestaan
tulla.
Väkikin hajausi. Joukottain kulki kansaa monelle suunnalle, ja kontti
kontin, mytty mytyn perästä katosi nyt porstuasta ja kartanolta, ja
Lehtovaaran talossa oli taas rauhainen, hiljainen elämä.