Tule, kerro, armahin,
Miten niin nyt sattuikin.
Että nukuin alla taivaan
Kuolevaisten kanssa aivan.
(Poistuvat.)
(Torvensoittoa kuuluu näyttämön takaa.)
(Theseus, Hippolyta, Egeus seuralaisineen tulevat.)
THESEUS.
Nyt joku tuomaan metsänvartijaa!
Jo päättynyt on meidän kevätjuhla.
Ja koska päivän sarastus jo näkyy,
Saa koirain metsävirttä armas kuulla.
Ne tuonne lännen laaksoon laskekaa! --
No, joutuun tuomaan metsänvartijaa! --
Sulo ruhtinatar, vuorelle mua seuraa,
Niin kuulet, kuinka toisiins' soinnukkaasti
Sekaantuu koirain haukunta ja kaiku.
HIPPOLYTA.
Ma Herkuleen ja Kadmon kerran näin,
Kuin Spartan koirain kanssa Kreetan saaress'
Ajoivat karhua; en koskaan kuullut
Niin hauskaa hälinää: ei yksin metsä,
Vaan pilvet, lähteet, koko seutu yhtä
On kaikua. Ihanaa ukkos-ääntä
Ja soinnullista epäsointuisuutta!
THESEUS.
Minunkin koirani on Spartan verta,
Leveäkuonoiset ja täplikkäät,
Ja maasta kasteen pyyhkii niiden korvat;
Kantukset, joiden kaulanahka höllyy
Kuin Thessalian härjän; hitaat ajoon,
Mut äänet soivat yhteen niinkuin kellot.
Sen sointuvampaa haukuntaa ei koskaan
Lie huudot säistäneet ja torvenäänet
Ei Thessalian, Kreetan, Spartan mailla.
Kun kuulet, päätä itse. -- Keitä nuo?
EGEUS.
Minunhan tyttäreni tässä nukkuu;
Tuoss' on Demetrius, Lysander tuossa,
Helena, Nedar-ukon tytär, tuossa.
Mik' ihme heidät tänne yhteen toi?
THESEUS.
Varmaankin ovat Vappujuhlan viettoon
Varahin nousnehet, ja pidoistamme
Kun tiedon saivat, niihin vieraiks tulleet --
Mut kuulkaas, Egeus, Hermianhan tänään
On määrä antaa vastaus päätöksestään.
EGEUS.
Niin, ruhtinaani.
THESEUS.
Käske metsämiesten
Herättää heidät torvensoitolla.
(Torvien toitotuksia ja metsästyshuutoja näyttämön
ulkopuolella. Demetrius, Lysander, Hermia ja Helena
heräävät ja kavahtavat pystyyn.)
THESEUS.
Huomenta! Pyhä Valentin on mennyt;
Ja nytkö vasta nämä linnut pesii?
LYSANDER.
Anteeksi, ruhtinas!
(Hän ja muut polvistuvat Theseon eteen.)
THESEUS.
Ma pyydän, nouskaa!
Te hangoittelijat ja vihamiehet,
Mist' on tää sopu tullut, että viha
Nyt vihan kanssa ystävyksin nukkuu,
Luulolta vapaana ja pelkäämättä?
LYSANDER.
Ma sekavasti vastaan, osaks valveill',
Osaksi unessa; mut, totta vieköön,
Kuink' osuin tänne, sanoa en saata.
Mut luulenpa (puhua totta aion
Ja kun nyt mietin, onkin niin se), että
Ma Hermian kanssa tulin; aikehemme
Paeta oli täältä toiseen paikkaan,
Miss' ei Ateenan laki meitä tapais --
EGEUS.
Haa! Kyllin, kyllin! Tiedätten jo kyllin.
Lain valtaan vaadin miehen tuon, lain valtaan.
Demetrius, karkuun aikoivat he, karkuun
Ja sulta sekä multa siten ryöstää --
Niin, sulta vaimos, multa sanani,
Sanani antaa hänet vaimoks sulle.
DEMETRIUS.
Hyvä prinssi, Helenalta kuulin, että
Paeta aikoivat he tänne metsään.
Ma raivokkaana seurasin nyt heitä
Ja mua lemmenhoureissa Helena.
Mut enpä tiedä, minkä voiman kautta --
Vaan jonkun voiman kautta tapahtui se --
Tuo lempi Hermiaan kuin lumi haihtui;
Se muistoss' on nyt vaan kuin turha lelu,
Johonka lapsuudessan' ihastuin;
Ja sydämmeni sykähdys ja auvo
Ja silmieni huvitus ja ilo
Helena yksin on. Ma hänet olin
Jo ennen kihlannut kuin Hermian näin,
Mut tuota ruokaa vieroin niinkuin sairas.
Nyt kun sain terveen luonnollisen maun,
Vaan häntä harron, ikävöin ja lemmin
Ja ijäks hälle uskolliseks jään.
THESEUS.
Mik' onnen kohtaus, te lempiväiset!
Ma tästä tahdon vasta lisää kuulla. --
Egeus, mieltäni nyt noudattakaa:
Nuo parikunnat, samassa kuin mekin,
Ikuisen liiton temppelissä tehkööt.
Kosk' aamua on kulunut jo paljon,
Niin jääköön metsänajo toistaiseksi.
Ateenaan tulkaa: kolminkertaisen
Me juhlan vietämme nyt herttaisen. --
Tule, Hippolyta!
(Theseus, Hippolyta, Egeus ja seuralaiset lähtevät.)
DEMETRIUS.
Tää kaikki on niin hämärää ja pientä
Kuin pilviin katoavat kaukovuoret.
HERMIA.
Minusta silmäni on kahtena:
Näen kaikki kaksinaisin.
HELENA.
Samoin minä.
Demetrion löysin niinkuin kalliin helmen:
Omani eikä omani.
DEMETRIUS.
Mut hereill'
Olemmekohan? Minusta me vielä
Nukumme, uneksimme. -- Herttuako
Tääll' äsken oli meitä kutsumassa?
HERMIA.
Niin, ja mun isäni.
HELENA.
Ja Hippolyta.
LYSANDER.
Ja kutsui meitä kanssaan temppeliin.
DEMETRIUS.
Siis hereill' olemme. No, seuratkaamme
Ja tiellä unistamme haastelkaamme.
(Menevät.)
PULMA (heräten.)
Kun minun replikkani tulee, huuda minua, kyllä minä vastaan.
Seuraava on: "ihanin Pyramus!" - Pietari Pääkkö, hoi! Huilu, sinä
palkeenparsija! Kirso, kattilanpaikkuri! Hotka! -- Peevelin pojat!
Kaikki karussa, ja jättävät minut tänne nukkumaan! Olen nähnyt sangen
kummallisen näyn. Olen nähnyt unta, -- mutta mikä se uni oli, se käy
yli ihmisymmärryksen. Ihminen on aasi, jos luulee voivansa selittää sen
unen. Minusta on kuin olisin ollut -- mitä, sitä ei saata yksikään
ihminen sanoa. Minusta minä olin, ja minusta minulla oli, -- mutta
perin pöhkö on se ihminen, joka koettaa sanoa, mitä minusta oli
minulla. Ei ihmissilmä ole kuullut, eikä ihmisen korva ole nähnyt, ei
ihmiskäsi voi haistaa, eikä ihmisen kieli käsittää eikä hänen
sydämmensä uloslausua, mikä uni se minulla oli. Pietari Pääkkö saa
kirjoittaa siitä unesta runon, ja sen nimeksi pannaan Pulman uni, koska
se on niin pulmallinen, ja minä laulan sen herttualle näytelmän
loppupuolella; tai, ehkäpä se miellyttää enemmän, jos laulan sen vasta
kuolemani jälkeen.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Ateena. Huone Pääkön talossa.
(Pääkkö, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)
PÄÄKKÖ.
Oletteko sanan panneet Pulman taloon? Onko hän jo tullut kotiin?
HOTKA.
Hänestä ei mitään kuulu. Varmaankin hän on mennyttä kalua.
HUILU.
Jos hän ei tule, niin menee koko kappale hemmettiin. Me emme pääse
puusta pitkään, eikö totta?
PÄÄKKÖ.
Aivan mahdotonta. Koko Ateenassa ei löydy yhtäkään miestä, joka osaisi
Pyramusta niin ulostoimittaa kuin hän.
HUILU.
Eikä löydy; hän on yksinkertaisesti sanoen paras älyniekka Ateenan
kaikista käsityöläisistä.
PÄÄKKÖ.
Niin, ja paras ihminen myöskin; hän on, mitä äänen ihanuuteen
tulee, oikein huiluharppu.
HUILU.
Huuliharppu, sano niin; huiluharppu, herra nähköön, sehän ei
kelpaa.
(Puutiainen tulee.)
PUUTIAINEN.
Mestarit, mestarit! Herttua tulee nyt justiin temppelistä; ja siellä on
lisäksi vihitty pari kolme muutakin herraa ja rouvaa. Jos olisimme
saaneet kappaleemme toimeen, niin olisimme nyt toimeentulevia miehiä.
HUILU.
Voi, sitä Pulmaa, sitä riivatun kultapoikaa? Näin hän on nyt menettänyt
plootun päivältä koko elinajakseen. Plootun hän olisi päivältä saanut,
välttämättä plootun. Jos ei herttua olisi hänelle antanut plootua
päivältä Pyramuksen näyttelemisestä, niin menen vaikka hirteen. Ja
hyvin hän sen olisi ansainnut. Plootun päivältä Pyramuksesta tai ei
äyriäkään.
(Pulma tulee.)
PULMA.
Missä olette, pojat? Missä olette, sydänkäpyseni?
PÄÄKKÖ.
Pulma! Oi, tätä urhollista päivää? Oi, tätä autuaallista hetkeä!
PULMA.
Mestarit, minä tiedän ihmeitä kertoa, vaan älkää kyselkö: mitä se on;
sillä jos sen teille sanon, en ole kunniallinen ateenalainen. Minä
kerron teille kaikki nipasta nappaan, niinkuin se tapahtui.
PÄÄKKÖ.
Anna kuulla, Pulma kulta.
PULMA.
Ei, en rahtuakaan. Sen verran vaan voin teille sanoa, että herttua on
syönyt päivällistä. Nyt reilaan kaikki kapineenne! Lujat nauhat
paitoihin, uudet paulat kenkiin! Laittakaa itsenne linnaan heti; ja
silmäilkää läksyjänne joka mies, sillä, lyhyestä tärkimpään, meidän
kappaleemme on päässyt armoihin. Mutta Thisbellä pitää kaikella muotoa
olla puhdas paita, ja se, joka jalopeuraa näyttelee, älköön leikatko
kynsiänsä, sillä jalopeuran kynnet pitää tulla näkyviin. Ja kuulkaas
nyt, te rakkaan rakkaat näyttelijät, älkää syökö sipulia tai
kynsilaukkaa, sillä meidän tulee huokua suloista henkeä, ja saattepa
nähdä, että kuulette heidän sanovan: voi, mikä suloinen komelja! Kas
niin, ei sanaakaan enää! Pois matkaan, pois!
(Menevät.)