Yli vuoren ja notkon,
Suon poikki ja hetteen,
Läpi viidan ja rotkon,
Tulen kautta ja vetten,
Kaikkialla liehun, hyörin,
Keijuiskuningattaren
Tanhukenttää rientelen
Kastehelmin kastamaan.
Esikot hänen saattonaan,
Ja kultapukimet on heillä
Pisoittu punatimanteilla:
Ne keijuin lahjaa on, ja nää
Suloaan niistä hengittää.
Keräämään kasteherneitä nyt kiidän,
Ja joka kukan korvaan helmen liitän.
Hyvästi, henki kolho! Kohdasteen
On täällä kuningatar keijuineen.
PUCK.
Kuningas tään yön täällä elamoi,
Kuningatartaan nyt ei sietää voi,
Näet vihanvimmoissaan on Oberon,
Kun vaimo hovipassarikseen on
Kuninkaanpojan tuonut Indiasta;
Somempaa maailmass' ei ole lasta;
Ja luulevainen mies nyt toverikseen
Tuon pojan tahtoo, metsäkumppanikseen;
Mut kuningatar kultastaan ei jätä,
Kukilla koristain vaan mairii tätä.
Nyt eivät enää lehdon siimehessä,
Ei lähteillä, ei tähtein tuikkehessa
He toraamatta yhdy; keijutkin
Pelosta piilee terhonkuorihin.
KEIJU.
Jos hahmoa et aivan väärää ota,
Se viekas kummitus kai olet, jota
Tontuksi sanotaan. Se sinä liet,
Jok' arkalahan kylän immet viet,
Ja kuorit maidon, noidut kirnut niin,
Ett' eukot kirnuu itsens' uuvuksiin;
Juomasta hiivan viet; yömatkaajitten
Sa käännät harhaan tien ja naurat sitten;
Mut ken sua liehakoi ja imartaa,
Sitäpä kaikess' aina onnistaa.
Se etkö liene?
PUCK.
Oikein haasteletkin;
Minähän nuo teen pilat öisin hetkin.
Kujeillani se nauraa Oberon,
Kosk' orhi jättää kaurakaukalon,
Kun tammavarsan lailla hirnahdan ma.
Ja joskus kummin kulhoss' asustan ma
Hahmossa pienen paistiomenan,
Ja kun hän juo, ma huuleens' ammahdan,
Ja oluen hän kaataa leuoillensa.
Kun viiso mummo, tullen saarnan valtaan,
Mun luulee jakkaraksi, hänen altaan
Livahdan pois, hän kaatuu pyllyllensä
Ja huutaa jestanpoo ja yskii, rykii,
Ja koko seurakunta toistaan nykii,
Nikahtuu nauruun, purskuu, aivastaa
Ja vannoo: sepä vasta hupaisaa. --
Pois tieltä, keiju! Täss' on Oberon.
KEIJU.
Pois hänet soisin. -- Tuossa rouvan' on.
Toinen kohtaus.
(Oberon seuralaisineen tulee toisaalta,
Titania seuralaisineen toisaalta.)
OBERON.
Titania!
Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?
TITANIA.
Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut!
Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.
OBERON.
Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?
TITANIA.
Siis minä sinun vaimos; vaan ma tiedän,
Kuin keijukaisten maasta sinä hiivit
Ja Daimonina istuit päiväkaudet
Ja, oljenkortta soittain, lempes lauloit
Armaalle Phillidalle. Miks nyt tänne
Tuolt' Indian vuorilt' etäisiltä riensit?
Niin, miksi? Siks ett' öyhkä amatsooni,
Tuo saapasjalka helttu, sankar'impes,
Nyt Theseolle naitetaan, ja näiden
Sa tahdoit vihkivuodett' onnitella.
OBERON.
Titania, Hippolytan suosiosta
Mua pistelläkö kehtaat, vaikka tiedät
Mun tietäväni lempes Theseoon?
Hänt' etkö tähtiyössä houkutellut
Saaliinsa, kauniin Perigonen, luota?
Sun tähtes Aegleet' eikö hyljännyt hän
Ja Ariadnea ja Antiopaa?
TITANIA.
Tuo kaikk' on luulevaisen luuletusta.
Nyt milloin keskikesäst' yhdymme
Salolla, lehdossa tai nurmikolla,
Joen kaislaisen tai somerlähteen luona
Tai meren rannall' aallon huuhtomalla
Vihurin soiton mukaan tanhuamaan,
Sin' aina riidoillasi riemun häirit.
Siks tuulet, soittaneet kun ovat turhaan,
Imevät merest', aivan niinkuin kostoks,
Myrkyllist' usmaa, joka maahan laskein
Jokaisen puro-raukan saa niin röyhkäks,
Ett' yli äyräittensä tulvehtii se.
Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo,
Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra
Jo märkäneepi ennen, kuin saa hiukset.
Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät
Ja ruttohista karjaa nokkii korpit.
Mutahan peittyneet on lautapelit,
Ja hauskan nurmen somat sokkelot
On tiettömät ja umpeen kasvaneet.
On poikess' ihmislasten talvi-ilot,
Ei öitä hauskuta nyt soitot, laulut.
Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,
Vihasta kalpeana, nestää ilmat
Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.
Täst' epäsoinnust' ovat muuttunehet
Vuodenkin ajat: harmaahapsi halla
Kukertuu raittiin punaruusun helmaan,
Ja talvi-ukon jäistä kaljupäätä
Tuoksuisten kesäkukkain suloseppel'
Ivalla koristaapi. Kevät, kesä,
Syys siittyinen ja yrmy talvi ovat
Pukuja vaihtaneet, ja hurmiossaan
Ei mailma tunne, mik' on minkin tuote.
Ja kaikki nämä turman sikiöt
Ne eripuraisuutemme on siitos;
Meist' on ne alkua ja syntyperää.
OBERON.
No, laita pois ne siis; ne sun on työtäs.
Miks Oberoniaan Titania kiusaa?
Ma pyydän vaan tuon pikku vaihdokkaan
Sult' asemiehekseni.
TITANIA.
Malta mieles!
En keijuin maasta möisi tuota lasta.
Sisaruskuntaani sen äiti oli.
Mont' iltaa Indian höysterikkaas' ilmass'
Olemme rinnatusten rupatelleet,
Neptunin keltahiekall' istuskellen
Katselleet kauppalaivain kulkua
Ja naurelleet, kun purjeet pullistuivat,
Kupuviks käyden tuulen syleilystä.
Ja hänkin vaappui sievin askelin
(Nuort' asemiestäni hän silloin kantoi)
Ja laivaa matki, purjehtien maita
Leluja noutamaan, ja palas jälleen
Kuin matkast' ikään runsaill' aartehilla.
Mut pois hän kuoli, kun tuo poika syntyi;
Ja äidin tähden kasvatan nyt poikaa,
Ja äidin tähden hänestä en luovu.
OBERON.
Kuin kauan tässä lehdossa sa viivyt?
TITANIA.
Kentiesi Theseon häiden jälkipäiviin.
Jos tahdot kuudanhuviamme nähdä
Ja tyynnä piirissämme tanhuella,
Niin mukaan käy; jos et, niin mua vältä,
En minäkään sun tielläs tahdo olla.
OBERON.
Tuo poika mulle suo, niin käyn sun kanssas.
TITANIA.
En kuninkuudestasi. -- Keijut, pois!
Jos tänne jään, niin riita valmis ois.
(Titania seuralaisineen poistuu.)
OBERON.
No, mene vaan! Mut tät' et metsää jätä,
Ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan. --
Puck, tänne, kiltti poika! Muistathan,
Kuin kerran niemell' istuin, että silloin
Delfiinin seljäss' aallottaren kuulin
Säveltä huokuvan niin sointuvaa,
Ett' immen laulust' ärjy meri hiltyi
Ja tähdet radaltaan kuin hurjat syöksyi
Veen neidon virttä kuulemahan.
PUCK.
Muistan.
OBERON.
Näin silloin minä (sinä sit' et voinut)
Cupidon lentelevän täysin asein
Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen,
Ihanaan lännen haltijahan, tähtäs
Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui
Ikäänkuin sydämiä lävistää
Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso,
Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon
Cupidon nuoren tulinuoli sammuu,
Ja papitar tuo kuninkaallinen
Vapaana lemmest' impimiettein astuu.
Mut näinpä, minne nuoli putos: länteen
Se laski pieneen maidonkarva-kukkaan,
Mi lemmen haavoista nyt purpuroittui
Ja jota lemmenkukaks sanoo immet.
Se mulle tuo! Sen tunnethan. Tuon yrtin
Jos nestett' uinailevan luomiin valaa,
Niin hurmaantuu hän, olkoon mies tai vaimo,
Het' ensimäiseen olentoon, min näkee.
Se kukka tuo ja palaa, ennenkuin
On Leviathan penikulman uinut.
PUCK.
Neljässäkymmenessä minuutissa
Maanpiirin vyötän.
(Menee.)
OBERON.
Tuon kun nesteen saan,
Titaniaa ma vaanin; kun hän nukkuu,
Tiputan tuota hänen luomillensa.
Mink' ensin sitten herätessään huomaa,
Jalopeuran, suden, sonnin, karhun, kärkkään
Apinan taikka riettaan babiaanin,
Sit' oiti lemmenkiihkolla hän seuraa.
Ennenkuin päästän hänet huimauksestaan
(Sen voin ma tehdä toisell' yrtillä),
Häneltä hovipojan viekoittelen. --
Mut kuka tulee? Näkymättömänä
Ma tahdon heidän pakinaansa kuulla.
(Demetrius tulee ja Helena hänen jäljissään.)
DEMETRIUS.
En lemmi sua: älä mua vainoo!
Miss' on Lysander ja tuo kaunis Hermia?
Heist' toisen minä tapan, toinen minut.
Sanoithan tänne heidän paenneen;
Tääll' olen nyt erätön erämaassa,
Kun Hermiaani kohdata en voi.
Pois, tiehesi. Älä kauemmas mua seuraa.
HELENA.
Mua vedät, kovakiskoinen maneitti!
Et toki rautaa vedä: sydän mull' on
Kuin teräs luja. Heitä vetovoimas.
Niin mull' ei voimaa sua seurata.
DEMETRIUS.
Sua houkuttelinko? Sua liehakoinko?
Totuuden suoraan sulle sanoin, ett'en
Sua lemmi enkä lempiä sua voi.
HELENA.
Ja siksi minä enemmän vaan lemmin.
Min' olen pikku koirasi, Demetrius;
Mua vaikka ruoskitkin, ma kättäs nuolen.
Mua pidä niinkuin koiraas, lyö ja potki,
Unohda, hukkaa minut; vaan mun salli
Sua seurata, vaikk' olenkin ma halpa.
Parempaa paikkaa lemmessäs en pyydä
(Suur'arvoinen on sekin paikka mulle),
Kuin että mua kohtelet kuin koiraas.
DEMETRIUS.
Äl' inhoani liiaks koittele:
Sairaaksi tulen, jos vaan silmiis katson.
HELENA.
Ja minä sairaaks, jos en silmiis katso.
DEMETRIUS.
Siveytes liian alttiiksi sa saatat,
Kun jätät kaupungin, ja miehen käsiin,
Jok' ei sua laisin lemmi, itses annat,
Ja impeytes kalleuden uskot
Yön suostuttavain viettelysten haltuun
Ja yksinäisen paikan huonoon turvaan.
HELENA.
Sun kuntosi on turvakirjani.
Ei ole silloin yö, kun kasvos näen,
Siis uskon, ett'en kuljekaan nyt yössä:
Ja seuraa maailmain ei puutu metsä,
Kosk' olet sinä koko maailmani.
Ken siis voi sanoa, ett' olen yksin.
Kun koko maailma mun näkee tässä?
DEMETRIUS.
Ma juoksen luotas, viitaan kätkeyn,
Ja raivon pedon armoihin sun heitän.
HELENA.
Ei raivokkain niin julma lie kuin sinä.
Jos tahdot, juokse! Satu silloin muuttuu:
Apollo pakenee ja Daphne vainoo;
Kyyhkynen kotkaa ajaa; lauha hirvi
Hätyyttää tiikeriä. Turhaa vaivaa,
Kun vahva pakenee ja heikko vainoo.
DEMETRIUS.
En enää sulle vastaa: päästä minut!
Tai, jos sa mua seuraat, varo, ett'en
Pahoja tee ma sulle metsässä.
HELENA.
Niin, templissä ja maalla, kaupungissa
Pahoja teet sa mulle. Hyi, Demetrius!
Tylyytes loukkaa sukupuoltani.
Ei lempeään voi miekoin puoltaa nainen;
Kosia hän ei saa, mies yksin vainen.
Sua seuraan; hornakin on taivas mulle,
Jos kädest' armaan mulle kuolo tullee.
(Demetrius ja Helena menevät.)
OBERON.
Hyvästi, impi! Jahka kuluu yrki,
Sa pakenet, ja hän sun lempees pyrkii. --
(Puck palajaa.)
No, miss' on kukka? Terve, matkamiesi!
PUCK.
Kas, tässä on se!
OBERON.
Annapas se mulle!
Maan tiedän, missä kukkii kielokit
Ja orjantappurat ja orvokit
Ja kuusain kilvan kutoo kupuansa
Orapihlajan ja hajuruusun kanssa.
Titania siinä öisin hetkin nukkuu
Ja tanssist' uupuneena kukkiin hukkuu.
Ja kiiltonahkans' siinä käärme luo
Niin väljän, että keijun kätkee tuo.
Nyt tätä nestettä kun luomiins' saapi,
Niin häijyt houreet hänet valloittaapi.
Tuoss' yrtti sulle; urki lehto tää:
Ihana impi miestä röyhkeää
Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot,
Ja sitten laitat niin, ett' immen kasvot
Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä:
Ateenalaisen puku häll' on yllä.
Tee tarkkaan työs, ett' yltää hänet lempi
Tuon immen tulta vielä tulisempi.
Palaja ennen kukon laulamaa!
PUCK.
Teen työni, herra; minuun luottakaa.
(Poistuvat.)
Kolmas kohtaus.
Toinen paikka samaa metsää.
(Titania tulee seurueineen.)
TITANIA.
Nyt piiriin, keijuiset, ja laulakaa!
Pois sitten tulisessa tuokiossa:
Te toukkain tappoon ruusustoon; te toiset
Sotahan yökköin kanssa, saaliiks tuoden
Takiksi keijuilleni niiden siivet;
Muut karkoittamaan huuhkaa, joka öisin
Huhuillen kurkkaa pikku keijujamme.
Nyt tuutulaulu; sitten toimihinne,
Ja lepäämähän minut jättäkää.
Keijujen laulu.