sanoo kaiverrus, ja tomu ja tyhjä on kuninkaantekijäin viimeinen onni.
Sanders oli alkuaikoinaan kuninkaantekijä. Hän oli avullisena muutamia
kukistettaessa, joten hänen hyvityksen lakia seuraten oli otettava osaa
jälleenrakentamistyöhön.
Hän kukisti Esindinin, Matabinin, Tsakin — mainitakseni kolme — ja
avusti ammoisina aikoina Lo Benguelan, Suuren Härän, kukistamista.
Hän oli epäämättä kuninkaantekijä — voisi lukea selvin kirjaimin:
»Tasavaltalaisuus» siitä hyväntahtoisesta irvistyksestä, jolla hän
heitä teki — mutta ne kuninkaat olivat pieniä — se on brittiläisen
Afrikan-hallinnon tapa: he kukistivat suuret kuninkaat ja asettavat
sijalle useita pieniä, mikä on varmempaa.
Jossakin 12. pohjoisella leveys- ja 0. pituusasteella on maa, joka on
siitä omituinen, että se on englantilainen, ranskalainen, saksalainen
ja italialainen riippuen siitä, mistä kartasta katsotaan.
Sinä aikana, josta kirjoitan, se ei kuulunut kenellekään, vaan sitä
hallitsi Suuren kuninkaan puolesta Mensikilimbili. Suuri kuningas
oli voimakas itsevaltias ja hyvin julma. Hänen alueensa ulottui
»kuunnoususta auringonlaskuun», ja hänellä oli rajaton valta.
Hänellä oli hovi, ja hän istui norsunluisella valtaistuimella pitäen
arvonsa mukaisen leopardinnahan yllä kultaisista ja helakanpunaisista
langoista kudottua vaippaa. Hänellä oli kolmesataa vaimoa ja
neljäkymmentätuhatta sotamiestä, ja hänen tuttavuutensa valkoisten
miesten kanssa alkoi ranskalaisen lähetyskunnan tullessa, joka
lahjoitti hänelle silinterihatun, posetiivin ja satatuhatta frangia
kullassa.
Tämä oli Limbili, Jitingin suuri kuningas.
Eteläisten maiden pikku kuninkaat puhuivat hänestä henkeään pidättäen,
hänen nimeänsä mainittiin kuiskaten kuin jumalaa, hän oli vallan ja
voiman symboli — isisiläiset, jotka itse olivat jommoinenkin kansa
ja sillä kerskailivat, tunnustivat itsensä alemmiksi, kun Jitingin
kuningaskunta mainittiin.
Ranskalaisen lähetyskunnan jälkeen Sanders meni Limbiluun vieden
ystävyyden lahjoja ja hyvän tahdon viestiä.
Kaksi päivää odotettuaan hän sai tietää, että majesteetti halusi nähdä
hänet, ja hänet vietiin kuninkaan eteen.
Kuningas oli vanha mies, siveetön ukko, jos Sanders yleensä oli
luonteentutkija, ja hän osoitti selviä kiukun ja halveksumisen
merkkejä, kun komissaari levitti lahjansa.
— Ja mitä nämä ovat, valkea mies? sanoi kuningas. — Leikkikaluja
naisilleni vai lahjoja pikku päälliköilleni?
— Nämä ovat sinun ylhäisyydellesi, sanoi Sanders hiljaa, — kansalta,
joka ei mittaa ystävyyttä lahjojen kalleuden mukaan.
Kuningas tuhahti nenäänsä.
— Sano, valkea mies, sanoi hän, — oletko vaelluksillasi koskaan nähnyt
yhtä suurta kuningasta kuin minä?
— Herra ja kuningas, sanoi Sanders vilpittömästi, olen nähnyt suurempia.
Kuningas rypisti kulmiaan, ja häntä ympäröivät pyhät miehet tuhisivat
vihasta.
— Sen valehtelet, sanoi kuningas kylmästi, — sillä ei ole suurempaa
kuningasta kuin minä olen.
— Antakaa valkoisen miehen sanoa, kuka on suurempi, ärähti eräs
vanhempi neuvonantaja, ja kuului hyväksymisen mutinaa.
— Herra, sanoi Sanders katsoen valtaistuimella istuvaa iäkästä miestä
silmiin, — olen nähnyt Lo Benin.
Hän tarkoitti Lo Benguelaa, Matabelen kuningasta.
Kuningas rypisti jälleen ja nyökkäsi.
— Hänestä olen kuullut, sanoi hän, — hän oli suuri kuningas ja kansojen
syöjä — kenet vielä?
— Kuningas, valehteli Sanders, — myös Ketsevaion.
— Humaus kävi läpi joukon, sillä nimi Ketsevaio oli eräs sellainen,
jonka maine kantautui pohjoiseen.
— Mutta valkeita kuninkaita! intti kuningas. — Onko maailmassa valkeata
kuningasta, jonka nimi saa miehet vapisemaan, kun se mainitaan?
Sanders hymyili sisimmässään, hän tiesi kyllä sellaisen kuninkaan,
mutta hän vastasi, ettei ollut koskaan nähnyt sellaista kuningasta.
— Ja sotajoukko, sanoi kuningas, — oletko koskaan nähnyt sellaista
sotajoukkoa kuin minun?
Ja niin hän kävi läpi koko omaisuutensa; ja Sanders huomatessaan
valheen säästävän hänet selkkauksista valehteli ja julisti kuningas
Limbilin maailman suurimmaksi kuninkaaksi, parhaan armeijan päälliköksi
ja mahtavan kuningaskunnan valtiaaksi.
Sanottakoon, että Jitingin hallitsijalla oli virheissäänkin
oikeamielisyyttä, sillä tyytyen alueittensa laajuuteen suuri kuningas
teki julmuutensa, epäoikeutetut tekonsa ja kävi pikku sotansa oman
valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Hän haki siitä huvitusta.
Eräänä päivänä, kun maailma oli viileä ja ilma oli täynnä Afrikan
kevään hienoa tuoksua, Sanders oli matkalla pienten maakuntien halki.
Ne ovat niitä maita, jotka ovat kaukana suurilta joilta. Maita, jotka
ovat kansainvälisten rajojen halkomia tai ulottuvat jonnekin erämaihin
ja joihin kartoittaja on merkinnyt: »Englannin suojeluksen alla».
Se oli aina hupaisa matka — Sanders teki sen kerran vuodessa — sillä
tie kulki outoja jokia myöten harvinaisten maisemien halki ohi kylien,
joissa ei koskaan ollut nähty muita valkoisia miehiä kuin Sanders.
Kuukauden matkattuaan komissaari tuli Ikeliin, joka on suuren kuninkaan
valtion vieressä, ja vanhimmat ja päälliköt ottivat hänet kohteliaasti
vastaan.
— Herra, olet tullut hyvään aikaan, sanoi päällikkö, — tänä iltana
Daihili tanssii.
— Ja kuka on Daihili? kysyi Sanders.
He kertoivat hänelle; myöhemmin he toivat hänet komissaarin nähtäväksi,
itsetietoisen tytön, hävyttömän nenäkkään, hän ajatteli, alkuasukkaaksi.
Hento tyttö, tavallisia naisia hieman pitempi, muodoltaan
säännöllinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet eurooppalaiseltakaan
kannalta epämiellyttävät, ja hän oli käytökseltään hieno, jokaiselta
liikkeeltään sopusuhtainen. Sikariaan imeskelevä Sanders heitti häneen
yhden silmäyksen.
— Tyttö, sinun kerrotaan tanssivan, sanoi hän.
— Niin, sanoi tyttö, — olen maailman suurin tanssija.
— Sitä en luule, sanoi varovainen komissaari, — mutta epäilemättä sinun
tanssisi on hyvin ihmeellistä.
— Herra, sanoi tyttö ylpeähkösti, — kun minä tanssin, miehet tulevat
hulluiksi ja menettävät järkensä. Tänä iltana, kun kuu on korkealla,
näytän sinulle kolmen rakastajan tanssin.
— Tänä iltana, sanoi Sanders lyhyesti, — minä olen vuoteessa ja
luullakseni — nukun.
Tyttö rypisti otsaansa hieman, otti hieman nenäänsä, sillä hän oli
viidentoista ikäinen nainen eikä millään muotoa toisenlainen kuin
maailman muut naiset. Tätä Sanders ei tietänyt, ja vaikka olisi
tietänytkin, tokkopa se olisi häntä paljoa auttanut.
Maatessaan sinä iltana vuoteessaan hän kuuli _tomtomin_ äänen ja käsien
tahdikkaan taputuksen ja nukahti ajatellen, mikä olisi sellaisen tytön
loppu, joka tanssi niin, että miehet tulevat hulluiksi.
Hän oli päällikön tytär, ja lähtiessään Sanders sanoi muutaman sanan
hänestä.
— Tämä sinun tyttäresi on viidentoista vanha, ja olisi parempi, että
hän olisi naimisissa.
— Herra, hänellä on monta rakastajaa, mutta kukaan ei ole tarpeeksi
rikas voidakseen ostaa hänet, sanoi ylpeä isä, — sillä hän on suuri
tanssija. Kaukaiset päämiehet ja päälliköt tulevat katsomaan häntä. —
Hän alensi ääntään ja katsoi ympärilleen. — Sanotaan, kuiskasi hän,
että Suuri on puhunut hänestä. Ehkä hän lähettää noutamaan tyttöä
ja lahjoittaa sitä ja tätä. Siinä tapauksessa, lisäsi päällikkö
toiveikkaasti, — minä tingin ja kaupitsen, pidän häntä jännityksessä,
ja joka päivä hinta nousee...
— Jos Suuri tarvitsee häntä, niin anna hänen mennä, sanoi Sanders, —
sillä rahalahjan sijasta hän voi lähettää armeijan. En tahdo sotia enkä
naisjupakkaa, joka on pahempi kuin sota, maassani — huomaa se päällikkö.
— Herra, sinun sanasi on minun tahtoni, sanoi päällikkö alistuvasti.
Sanders palasi oman väkensä luo hiljoilleen. Hän viipyi yli viikon
Isisissä selvittelemässä erästä poppajuttua; Belembissä (Isisin
maassa) hän pysähtyi kolmeksi päiväksi selvittämään erästä puujumalan
tekemää murhaa. Hän jakoi oikeutta ja Abibu, poliisikersantti,
valikoi ja käytteli kankeimpia ruokojaan tuomitun pieksämiseen, kun
Ikelin päällikkö tuli paeten jokea myötävirtaa kolmella kanootilla,
ja Sanders, joka paikaltaan näki loputtoman joen, arvasi, että oli
sattunut selkkaus, ja tiesi, millainen selkkaus se oli.
Oikeutta, vaati päällikkö, kasvot vihasta ja pelosta väristen, —
oikeutta Suurta vastaan, tyttöjen varasta, kaupunkien hävittäjää —
tulkoon kuolema hänelle, _Iwa!_
Vielä samana päivänä, jona Sanders oli lähtenyt, oli suuren kuninkaan
sanantuoja tullut mukanaan sata sotilasta, vaatimaan tanssivaa tyttöä.
Suunnitelmansa mukaan päällikkö oli alkanut tinkiä ehtoja. Tarjotut
lahjat olivat aivan liian pienet. Tyttö oli sadantuhannen putken — ei,
tuhannen suolasäkin arvoinen.
— Olit hullu, sanoi Sanders kylmästi. — Ei mikään nainen ole tuhannen
suolasäkin arvoinen.
— No, voi niin olla, myönsi vihastunut isä, — mutta olisihan ollut
hullua sanoa ensin liian pieni hinta.
Tinkimistä oli jatkunut koko yön ja seuraavan päivän, ja lopuksi suuren
kuninkaan lähetystö oli käynyt kärsimättömäksi.
— Lähettäkää hakemaan naista, sanoi lähetti, ja kutsuttuna saapui
Daihili, kylläkin kainona, mutta luoden tunteettomaan lähettiin
rohkaisevia silmäyksiä ja pannen liikkeelle koko hurmausvoimansa.
— Nainen, sanoi lähetti, — Suuri kuningas haluaa sinua, tahdotko tulla?
— Herra, sanoi tyttö, — en halua mitään mieluummin.
Minkä jälkeen neuvottelussa läsnä olleet aseistetut sotilaat saarsivat
tytön.
— Ja niin, sanoi Sanders, — sinä et saanut mitään.
— Herra, niinkuin sanot, huokasi isä.
— On selvää, sanoi Sanders, — että on tehty vääryyttä, sillä ei kukaan
mies saa naista maksamatta siitä. Ajattelen, lisäsi hän harrastaen
eräänlaatuista huumoria, joka joskus sai hänet valtaansa, — että miehen
tulee maksaa kahdesti, kerran naisen isälle ja sitten koko ikänsä
vaimolleen — mutta olkoon sen laita miten tahansa.
Kuusi viikkoa myöhemmin, miettimisen jälkeen, Sanders lähetti
sananviejän Suuren kuninkaan luo vaatimaan naisen hintaa.
Mitä sanantuojalle tapahtui, jätän mieluummin kertomatta. Mies
tapettiin, on ainakin sanottava. Juuri ennen kuolemaansa, kun
kuoleman tuntu jo oli hänen kasvoillaan ja hänen kurja ruumiinsa
oli laskeutumassa ikuiseen lepoon, hänet vietiin erääseen paikkaan
kuninkaan majan eteen, ja Daihili tanssi henkien tanssin. Tämä
tiedetään.
Sanders ei tehnyt mitään; eikä Britannian hallitus tehnyt mitään, mutta
kiireellisiä nootteja vaihdettiin lähettiläiden ja ministerien kesken
Pariisissa, ja siihen loppui koko juttu.
Kaksi Ikelin vakoojaa meni suuren kuninkaan maahan. Toinen tuli
takaisin kertoen, että tanssiva tyttö oli kuninkaan mielivaimo ja että
hänen oikkunsa hallitsivat kansojen kohtaloita. Hän ilmoitti myös, että
tämän solakan tanssivan tytön vuoksi monet miehet, neuvonantajat ja
sodanpäämiehet olivat kuolleet kuoleman.
Toinen vakooja ei palannut.
Nähtävästi hänen kiinnisaamisensa aiheutti sen, että tyttö lähetti
sotajoukon Ikeliin, sillä hän ehkä luuli oman kansansa vakoilevan häntä.
Eräänä päivänä suuren kuninkaan soturit saartoivat Ikelin kylän, eikä
yksikään mies, nainen eikä lapsi välttänyt kohtaloaan.
Tihutyöstä ei Sanders kuullut pitkiin aikoihin mitään. Syy oli
yksinkertainen: ei ollut ketään, joka olisi tuonut tiedon, sillä Ikeli
on syrjäinen. Eräänä päivänä kuitenkin, kun isisiläinen metsästysjoukko
oli norsuja hakemassa, se tuli paikalle, jossa oli palaneen haju ja
paljon luurankoja — ja siten Sanders sai tietää...
— Emme voi, kirjoitti monsieur Léon Marchassa, siirtomaaministeri, —
ottaa vastuullemme Jitingin kuninkaan tekoja, ja hallitukseni suhtautuu
mitä suurimmalla myötätunnolla jokaiseen yritykseen, jonka Hänen
Majesteettinsa hallitus tekee maan rauhoittamiseksi.
Mutta Britannian hallitus ei tehnyt mitään, sillä sota on kallista
lystiä, ja Sanders päivitteli ja kiroili isäntiään sydämensä pohjasta.
Hän meni henkensä uhalla Jitingin rajalle mukanaan kaksikymmentä
poliisimiestä ja lähetti sananviejän — jitingiläisen sananviejän —
kuninkaan luo. Häikäilemättömyydellä, joka ei ollut hänen pienimpiä
avujaan, hän vaati kuningasta neuvotteluun.
Tämä seikkailu näytti alun pitäen menestyksettömältä, sillä juuri
kun »Zaire» höyrysi rajan yli, Sanders odottamatta tuli erään
rosvojoukkueen jäljille. Joukkueen merkeistä ei voitu erehtyä.
— Mieleni tekee palata takaisin ja rangaista tuota kirottua Bosamboa,
Ochorin päällikköä, sanoi hän kersantti Abibulle, — sillä vannottuaan
lukuisten jumalien ja paholaisten kautta pitävänsä rauhan, kas — hän
käy ryöstämässä vieraissa valtakunnissa.
— Hän ei pääse mihinkään, sanoi Abibu. — Sitä paitsi hän on lähellä,
sillä hänen tulensa ovat vielä lämpimät.
Niin Sanders jatkoi matkaansa ja lähetti viestinsä kuninkaalle.
Hän piti höyryä pikku laivassaan — hän oli valinnut ainoan paikan,
jossa joki koski Jitingin rajaa — ja odotti valmiina tekemään
häpeällisen, vaikka laillisen leikkauksen.
Hänen ällistyksekseen hänen vakoojansa toivat sanan, että kuningas oli
tulossa. Hän arveli tämän olevan tanssivan tytön ansiota, sillä tällä,
niinkuin naisilla ainakin, oli hyvä muisti, ja hänellä oli jonkin
verran selvittämättömiä asioita komissaari Sandersin kanssa.
Suuri kuningas saapui, ja jokea ympäröivien ketojen poikki Sanders
katseli kulkuetta sekavin tuntein. Kuningas pysähtyi sadan metrin
päähän joesta, ja hänen suuri punainen sateenvarjonsa oli keskellä
sotilasriviä, joka ulottui kolmesataa metriä kummallekin kädelle.
Sitten yksi ryhmä erkani joukosta ja tuli joen rannalla olevan puun
luo, johon oli kiinnitetty Englannin lippu.
— Täällä, sanoi Sanders, — minä kerran kuljen kuolleena.
— Suuri kuningas odottaa sinua, valkea mies, ja tarjoaa sinulle
varjonsa suojaa, sanoi kuninkaan lähetti, ja Sanders nyökkäsi. Hän
käveli hitaasti joukkoa kohti ja tuli vanhan miehen eteen, joka istui
taljakasalla kuin apina päivänpaisteessa.
— Herra kuningas, elä ikuisesti, sanoi Sanders kohottaessaan kätensä
tervehdykseen ja huomasi samalla tytön tarkastelevan häntä kulmat
rypyssä.
— Mikä on halusi, valkea mies? kysyi vanha kuningas. — Mitä suuria
lahjoja sinä tuot, kun kutsut minua kulkemaan monen päivän matkan.
— Herra, en tuo lahjoja, sanoi Sanders kopeasti, vaan viestin
kuninkaalta, joka on sinua suurempi, jonka sotilaat ovat lukuisammat
rannan hiekkaa ja jonka maat ulottuvat etelästä pohjoiseen, lännestä
itään.
— Ei ole sellaista kuningasta, kärisi vanha mies. Sinä valehtelet,
valkea mies, ja minä leikkaan sinun kielesi viipaleiksi.
— Anna hänen sanoa viestinsä, sanoi tyttö.
— Tämä on viestini, sanoi Sanders. Hän seisoi vapaana, käsi valkean
virkapukunsa taskussa, ja kuningas oli lähempänä kuolemaa kuin
aavistikaan. — Minun herrani sanoo: Koska tämä jitingin suuri kuningas
on syönyt Ikelin kansan, koska hän on mennyt rajain yli ja tehnyt
vahinkoa minun kansalleni, minun mieleni on paha. Kuitenkin, jos suuri
kuningas tahtoo maksaa sakkoa karjaa tuhat päätä ja sallia alueelleen
vapaan pääsyn sotilailleni ja komissaareilleni, tahdon elää rauhassa
hänen kanssaan.
Vanha mies nauroi kaakottaen.
— _O, ko!_ hän nikotteli. — Suuri kuningas!
Tyttö astui esiin.
— Sandi, sanoi hän, — kerran sinä tuotit minulle häpeän, sillä kun minä
tanssin sinulle, sinä nukuit.
— Sinulle, Daihili, sanoi Sanders yksikantaan, — minä en puhu mitään;
en keskustele naisten kanssa, sillä se ei ole tapa. Vielä vähemmän minä
puhun tanssivien tyttöjen kanssa. Minulla on asiaa kuningas Limbilille.
Kuningas puhui nopeasti kätensä takaa eräälle hänen puoleensa
kumartuneelle miehelle, ja Sanders, jonka käsi yhä oli taskussa, päästi
coltpistoolinsa varmistimen.
Tytön puhuessa Sanders katseli koko ajan syrjäsilmin kuninkaan kanssa
puhuvaa miestä. Hän näki miehen katoavan sotilaiden joukkoon ja
valmistautui pahimpaan.
— Koska minä en saa tanssia sinulle, puhui tyttö, minun herrani
kuningas tahtoo, että sinä tanssit minulle.
— Se on hupaista, sanoi Sanders; sitten hän näki sotilasrivin kummankin
pään vyöryvän eteenpäin ja veti esiin pistoolinsa.
— Pam! Pam!
Kuninkaaseen tähdätty laukaus meni hänen ohitseen ja mursi takana
olevalta sotilaalta jalan.
Juttu oli alusta pitäen ollut toivoton. Sanders totesi sen jotenkin
filosofisesti, kun hän makasi pitkänään paljaalla maalla, sidottuna
kuin varis ja tuntien olonsa epämukavaksi. Kohta ensimmäisen laukauksen
pamahdettua Abibu oli saamiensa ohjeitten mukaan kääntänyt laivan
keulan myötävirtaan; tämä oli ainoa vähäinen lohdutus, joka hänellä oli
tässä tilanteessa.
Koko pitkän päivän hän makasi aseistetun sotajoukon keskellä paahtavan
auringon alla odottaen kuolemaa, joka tulisi yhdessä tai toisessa
julmassa muodossa.
Hän ei tuntenut pettymystä, sillä tämä oli seikkailun ajateltavin
loppu. Iltapuolella he antoivat hänelle vettä, joka oli mitä
tervetulleinta. Vartijain leikinlaskusta hän sai selville, että ilta
oli valittu hänen kuolemansa ajaksi, mutta tapaa hän ei voinut arvata.
Makuulta hän saattoi päätään kääntämällä nähdä kuninkaan teltan, ja
koko iltapäivän miehet olivat touhussa kooten laakakiviä teltan eteen.
Ne olivat kaikki samanmuotoisia, ja niitä näyttiin hakattavan ja
muodosteltavan johonkin tarkoitukseen. Hän kysyi vartijalta.
— Ne ovat tanssikivet, valkea mies, sanoi sotilas, ne ovat kaupungin
läheiseltä vuorelta.
Pimeän tullen sytytettiin suuri tuli; sitä katsellessaan hän kuuli
»Zairen» paosta ja oli mielissään.
Hän torkkui, kun hänet nostettiin seisomaan, hänen siteensä irrotettiin
ja hänet vietiin kuninkaan eteen. Sitten hän näki, miten häntä aiottiin
kiduttaa.
Laakakivet otettiin tulesta puuseipäillä ja asetettiin kömpelön lavan
muotoon teltan eteen.
— Valkea mies, sanoi kuningas, kun raa'at kädet kiskoivat kengät
komissaarin jalasta, — nainen Daihili haluaa nähdä sinun tanssivan.
— Ole varma siitä, kuningas, sanoi Sanders hampaittensa välistä, — että
jonakin päivänä sinä saat tanssia helvetissä vähemmän miellyttävässä
seurassa tanssittuasi sitä ennen nuoran päässä.
— Jos sinä elät tanssin läpi, sanoi kuningas, — niin sinä tulet
surulliseksi.
Lavaa ympäröivät sotilaat, joiden keihäät olivat ojennetut keskustaan
päin, ja teltan edessä olevat olivat kyykistyneet, jotteivät estäisi
Suuren näköalaa.
— Tanssi! sanoi kuningas, ja Sanders työnnettiin eteenpäin. Ensimmäinen
kivi, jolle hän astui, oli vain hieman lämmin, ja hän seisoi sillä,
kunnes hänet keihäällä työnnettiin eteenpäin. Seuraava oli tulisen
kuuma, ja hän hypähti karjaisten; hän putosi toiselle, joka oli vielä
kuumempi, ja hyppäsi jälleen...
— Heittäkää vettä hänen päällensä, sanoi huvittunut kuningas, kun
he vetivät kiviltä raukean miehen, jonka vaatteet savusivat hänen
maatessaan muodottomassa asennossa.
— Tanssi jälleen, sanoi kuningas uudestaan — kuu metsässä välähti
keltainen tulisuihku.
»Ha-ha-ha-ha-a-aa!»
Abibun konekivääri toimi viidenkymmenen metrin päässä, ja hänen
mukanaan oli viisisataa Ochorin miestä tuon päällikköjen päällikön,
Bosambon, johtamina.
Hetken Jitingi vastusteli, mutta sitten, kun ochorilaiset hyökkäsivät
päästäen karjunnan, josta kolmasosa oli pelon aiheuttama, kuninkaan
soturit hajaantuivat ja pakenivat.
Sanders kannettiin höyrylaivalle nopeasti, sillä jitingiläiset
kokoontuivat, ja he olivat erinomaisia yötaistelijoita. Sanders istui
laivan kannella ja hoiteli palaneita jalkojaan kiroillen ahkerasti,
kuuli ochorilaisten tölmäävän kanootteihinsa ja hausain äänekkäästi
haalaavan konekivääriä laivaan, ja sitten hän jälleen pyörtyi.
— Herra, sanoi Bosambo seuraavana aamuna, monta kuukautta sitten sinä
syytit ochorilaisia sanoen, että he eivät osaa tapella. Se oli totta,
mutta noina kaukaisina aikoina ei ollut Bosambo päällikkönä. Nyt kun
minä olen opettanut heitä ja pannut tulta heidän vatsaansa, he ovat
voittaneet Suuren kuninkaan sotilaat.
Hän oli mahtava, sillä hänen hartioillaan oli kultalangoista kudottu
ja sinisellä kirjailtu mantteli, joka edellisenä iltana ei vielä ollut
hänen.
— Bosambo, sanoi Sanders, — vaikka minulla on sinun kanssasi paljon
selviteltäviä asioita siksi, että olet rikkonut lakia lähtemällä
sotajalalle, olen kiitollinen, että toisen omaisuuden himoaminen toi
sinut näille maille. Mistä sait tuon viitan? tiukkasi hän.
— Varastin sen, sanoi Bosambo peittelemättä, — Suuren kuninkaan
teltasta; otin myös mukaani yhden niistä kivistä, joilla minun herrani
ei tahtonut seisoa. Toin sen ajatellen, että se olisi todistuskappale.
Sanders nyökkäsi ja pureskeli irvistellen sikariaan. »Jolla minun
herrani ei tahtonut seisoa», oli sattuvasti sanottu.
— Näytä se minulle, sanoi hän, ja Bosambo kantoi itse sen hänen eteensä.
Se oli kestänyt kuumuuden kylläkin hyvin, mutta luja käsittely oli
murtanut yhden kulman; ja Sanders katsoi tätä murtunutta kulmaa
vakavasti ja pitkään.
— Tässä, sanoi hän, — on sellainen todistuskappale, jota yksikään oikea
brittiläinen hallitus ei voi sivuuttaa — minä näen Limbilin lopun.
* * * * *
Sadeaika ja kevät olivat tulleet, ennen kuin Sanders jälleen seisoi
suuren kuninkaan edessä. Kaikkialla hänen ympärillään oli hävitystä ja
kuolemaa. Kenttä oli täynnä kuolleitten ruumiita, ja suuri kaupunki oli
savuavina raunioina. Vasemmalla oli leirissä kolme hausarykmenttiä,
oikealla kaksi afrikkalaista kivääripataljoonaa, ja heidän
leikinlaskunsa kuului läpi ilman.
— Olen vanha mies, mutisi kuningas, mutta tyttö, joka seisoi hänen
sivullaan, ei puhunut mitään. Hänen silmänsä eivät vain siirtyneet
Sandersin tiilenpunaisilta kasvoilta pois.
— Vanha sinä olet, sanoi tämä, — mutta et kuitenkaan liian vanha
kuolemaan.
— Olen suuri kuningas, sanoi toinen, — eikä ole kohtuullista, että
suuri kuningas hirtetään.
— Mutta jos sinä jäät elämään, sanoi Sanders, — niin toiset suuret
kuninkaat sanovat: Saamme tehdä näitä julmuuksia, ja suuruutemme tähden
me saamme elää.
— Entä miten minun käy? sanoi tyttö hiljaa.
— Sinun! sanoi Sanders ja katsoi häneen. — _Ho, hi_, sanoi hän, kuin
olisi vasta huomannut hänet. — Sinä olet tanssiva tyttö? Sinulle emme
tee mitään, Daihili, koska sinä et ole mitään.
Hän näki tytön värähtävän kuin ruoskaniskusta.
Työn päätyttyä hausaeversti ja Sanders keskustelivat.
— Minä en voi ymmärtää, sanoi eversti, — miksi meidät niin äkkiä
määrättiin tänne. Se on vuosia ollut tarpeen — mutta miksi tämä nopea
toiminta?
Sanders irvisti salaperäisesti.
— Ihmeellistä kansaa, ne englantilaiset, sanoi hän myhäillen. — Vanhus
Limbili varastaa Britannian alamaisia, ja minä ilmoitan siitä. 'Hyvin
paha', sanoo Englanti. Hän hävittää kokonaisen kansan. 'Valitettavaa',
sanoo Englanti. Hän panee minut tanssimaan oikeilla Haadeksen kivillä.
'Pitäkää sitä pilana', sanoo Englanti, mutta kun minä sanon, että nämä
kivet sisältävät puhdasta kultaa ja että olemme tavanneet Keski-Afrikan
rikkaimman alueen, niin täällä on armeija puolessa vuodessa!
Itse puolestani luulen, että Sanders ei ollut aivan oikeassa näin
sanoessaan. Joka tapauksessa sodat maksavat rahaa, ja kostosodat ovat
tunnetusti hyödyttömiä.