Granville ja Sarita.
_Granville_. Kuka olisi voinut uskoa, että näin pieni maailma saattaa
olla niin rattoisa.
_Sarita_. Teistä on kai maailma aina näyttänyt rattoisalta?
_Granville_. Rakas Sarita, ettekö ole kuullut sananpartta, että elämä
on huvinäytelmää sille, joka ajattelee, ja murhenäytelmää sille, joka
tuntee?
_Sarita_. Vai niin. Entä miltä se näyttää siltä, joka on juovuksissa?
_Granville_. Armollinen neiti, minä ajattelin ennen juopumistani.
_Sarita_. Mutta ette voinut ajatella mitään parempaa kuin juopottelua.
Ja kun te nyt näette pienen ihmisryhmän, joka koettaa järjestää
kauheata asemaansa parhaalla mahdollisella tavalla, ette te osaa muuta
kuin tulla häiritsemään sitä — kävellä ympäri ja pistellä näitä ihmisiä
ja nauttia heidän onnettomuudestansa.
_Granville_. Rakas Sarita, kuinka väärin te ymmärrättekään minun
filosoofisen luonteenlaatuni!
_Sarita_. Mitä te oikeastaan haluatte? Te ette rakasta Helenaa, sen
tiedän. Vihaatteko te sitten häntä niin, ettette voi sallia hänen tulla
onnelliseksi? Vai Billyäkö vihaatte?
_Granville_. Ehkäpä hieman kumpaakin, Sarita. Minä en voi väittää
olevani ilman inhimillisiä heikkouksia. Mutta pääasiallisesti minä
toimin uskonnollisista syistä.
_Sarita_ (ivallisesti). Tietysti! Minä olen tyhmyri, kun en sitä
huomaa. Mutta jollei teitä väsyttäisi asian lähempi selittäminen...
_Granville_. Ei ensinkään, Sarita. Me olemme kaikki hulluja, ennenkuin
tulemme filosoofeiksi. Mutta minä vapauduin hulluudestani jo nuorena.
Minä tarkastelin elämää kaikilta puolilta ja näin, että se oli luonnon
laatima ansa. Jokainen järkevä ihminen huomaa, ettei sillä ole mitään
tarkoitusta. Mutta minkä ajattelija huomaa, sitä hän ei milloinkaan
uskalla panna käytäntöön; harvoin hän edes tohtii opettaa sitä muille.
Esteenä on tuo kauhea asia, jota me olemme tottuneet nimittämään
siveydeksi. Mutta nyt on vihdoinkin olemassa filosoofi, joka ei rukoile
elämää, vaan uskaltaa sanoa suoraan: »Kurista se, tuki sen suu, tee
loppu siitä!»
_Sarita_. Ja te olette tuo filosoofi?
_Granville_. Tulee vedenpaisumus, Sarita, ja silloin selviää
hulluillekin se, minkä minä, filosoofi, olen aina tiennyt. Minulla
täytyy olla rohkeutta noudattaa loppuun saakka omaa siveysoppiani.
_Sarita_. Granville, minusta tuntuu joskus, että te olette paha henki.
_Granville_. Ei enää lapsia, ei enää elämää, mikäli se minusta riippuu.
_Sarita_ (osoittaen vasemmalla olevaan huoneeseen, jonka oven edustalle
he ovat tulleet). Tuolla ovat Eloise ja Reggie, katsokaa heitä!
_Granville_. Ei ole kovinkaan suurta pelkoa siitä, että noin kurja
pariskunta saisi jälkeläisiä... Ja mitä tulee teihin, Sarita, ja teidän
minuun kohdistuvaan kaipuuseenne...
_Sarita_ (hämmästyneenä). Mitä?
_Granville_. Mitä teihin tulee, niin minä sanon...
_Sarita_ (raivostuneena). Kuinka te uskallatte?
_Granville_. Rakas ystävätär, uskokaa minua. Minä olen todella
pahoillani, kun minun täytyy riistää teiltä kaikki toiveenne. Mutta
minullahan on nyt tämä syvä filosoofinen vakaumus...
_Sarita_. Granville, te olette hävytön!
_Granville_ (katsoen pitkään Saritaan). Elämän voima teissä sanoo:
»Jospa hän vain tahtoisi! Jospa minä voisin tehdä hänet sokeaksi,
nukuttaa hänet, juovuttaa hänet tunteella. Kunpa vain nuo aivot
vaipuisivat uneen»...
_Sarita_ (puhjeten vihansekaiseen itkuun, jonka pohjalla piilee pieni
kiintymys). Minä pyydän teitä, lopettakaa!