Samassa silmänräpäyksessä alkoi hotellissa kova touhu kuin aamulla
ennen yhteistä huvimatkaa. Autot vedettiin vajoista, niihin otettiin
vieraita, joiden nimiä tuskin tiedettiin, ja ken ei ajoissa ollut
saanut paikkaa, seurasi jäljestä talon omnibuksessa. Tähtikirkas
taivas, ei hiljaisintakaan tuulenhenkäystä.
Kello oli kaksi aamulla, kun saavuimme St. Pauliin. Madamen talo paloi
ilmitulessa. Kukaan ei koettanut sammuttaa, täällä ylhäällä ei ollut
vesijohtoa eikä palokuntaa. Muutamista sinne tänne jätetyistä sangoista
sopi päätellä, että oli ainakin yritetty ammentaa vettä kaivoista ja
valella sillä naapuritaloa. Pikkukaupungin asukkaat, miehet, naiset,
vanhukset ja lapset, kaikki ahtautuivat kirkon ja vallin väliselle
alueelle, huudettiin ja viittoiltiin ja annettiin tulen tehdä
tehtävänsä. Astuimme kirkon holvikäytävään, jossa tapasimme loordi
Berrickin Bettyn ja Brigitten kanssa.
»Madame on pelastettu», huusi Brigitte meille. »Hänet on viety tuonne
viereiseen taloon. Mutta kukaan ei tiedä, onko hän vielä oikein
hengissä.» Kiihkoissaan hän pisti peukalon suuhunsa ja puri sitä.
Loordi oli tuiman näköinen. Pää koholla hän katseli yhteensulloutuneita
ihmisiä, joiden vilisevät päät tulen loimussa tekivät kammottavan
vaikutuksen.
»Eivätkö ne ole pelkkiä mielettömien päitä?» mutisi hän. »Olisin jo
aikaa sitten poistunut, mutta pelkään, että kohta kun käännän heille
selkäni, hyökkäävät he päälleni kuin pedot.»
Ja sitten hän kertoi meille, mitä oli tapahtunut. Viikko sitten oli
Kaspar hyökännyt autonohjaaja Ingelsin kimppuun, kostaakseen Nizzassa
saamansa nyrkiniskun. Se tapahtui majatalon puutarhassa. Kun tappelu
uhkasi skotlantilaisen nyrkkeilytaidon ansiosta kääntyä Kasparille
epäsuotuisaksi, heittäytyivät katselijat isännän johdolla väliin,
tarttuivat Ingelsiin ja keikauttivat hänet muurin yli rotkoon. Hän
syöksyi kahdeksan metriä syvälle, mutta katkaisi ihme kyllä vain
muutamia kylkiluitaan. Poliisilaitoksen tutkiessa asiaa vannoivat
kaikki, joilta kysyttiin, vieläpä muutamat muut lisäksi, että
Ingels oli hätyyttänyt ruotsalaista ja sitten, humalassa kun oli,
vastustajansa keveästä puolustusliikkeestä horjahtanut matalaa muuria
vasten ja sen yli rotkoon. Ruotsalaisen ja César-Marie Rouxin johtama
»alkuasukasten» ja samalla madamen puolue seisoi lujasti yhteen
liittyneenä lady Berrickin puoluetta vastaan, jolla ei St. Paulin
muurien sisäpuolella ollut ainoatakaan luotettavaa liittolaista —
jopa »Roi Renén» isäntäkin, joka tähän asti oli noudattanut tavallaan
puolueettomuutta, liittyi julkisesti pikku joukkoineen kilpailijan
riveihin. Ja tänään, kun Ingels oli päässyt Cagnes-sur-Merin
sairaalasta, odotti häntä molempien hotellien välillä vihamielinen
joukko ja kielsi häneltä uhkauksin pääsyn kaupunkiin. Lopulta hän
kääntyi ja astui joukon silmien edessä Cagnesiin menevään junaan.
Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan Berrickin perheen jäsentä... Nyt
kerrottiin, että Ingels oli hämärässä salaa puikahtanut kaupunkiin
kirkkomaan aidan yli ja sytyttänyt madamen talon palamaan.
»Sanotte kaiketi, nuori, ystävä, että tämä on vain kyläkunnan asia»,
päätti loordi. »Ei, se on suurta politiikkaa — tai muutoin olen
kykenemätön tekemään erotusta kummankin välillä.»
Torilta, alapuoleltamme, kohosi äkkiä kimeitä huutoja, kansanjoukko
horjui tiiviinä askeleen taloa kohti, ja sitten puhkesi kumea
ulvonta. Naapurirakennuksen ovessa näkyi mies, joka piteli sylissään
puolialastonta naista. Tunsimme vanhan kalastajan, Giuliettan
isän. »Kuinka hän on tänne tullut?» mutisin. »Hänhän istui meidän
autossamme», vastasi Maria. »Ohjaajan vieressä.»
Vanhus jäi portaille seisomaan ja kohotti Giuliettan rinnalleen saakka
kuin haluaisi näyttää häntä joukolle.
»Hän elää!» huusi vanhus. Silloin purkautui huolestunut kiljunta
toistamiseen ja vielä voimakkaampana yöhön, ja äkkiä luulin tuntevani,
kuinka tämän paikan ympäri, joka oli täynnä liekkejä ja ihmisiä,
villiintyneen elämän kappaleita, tulenloimun kiskomia riekaleita
pimeydestä, hiiviskeli hiljaa ja näkymättä murhaajia, pienten kujien
yön kätkemiä, murhaajia, teloittajia, asestettuina ja valmiina...
He odottivat vain viittausta astuakseen joukkoomme ja aloittaakseen
työnsä! Joukko oli jo hämärästi näiden ajatusten vallassa, jo huusivat
satojen himot kostajaa.
Tällä hetkellä nousi Strata, joka siihen asti oli seisonut kansan
joukossa, hitaasti holvin portaita ylös. Kädet selän takana hän puhui
rauhallisesti:
»Jos olette loordi Berrick, pitäisi teidän poistua. Paraiten tuolta
kirkon kautta. Minä jään tänne. Heti kun ovi takananne sulkeutuu,
aloitan ranskankielisen puheen.»
Silloin aukeni ovi kuin itsestään ja päästi papin tulemaan.
»Ahaa, herra pastori», sanoi Strata hymyillen. »Hyvä. Minä olen
italialainen kansanedustaja Strata. Olkaa niin hyvä ja asettukaa tähän
viereeni, tahdon puhua kansalle.»
Pappi piteli vielä kiinni ovesta ja puhui nopeasti:
»Loordi Berrick, seisoin taloni ikkunassa, en voinut nähdä, kuka
seisoi täällä holvin alla. Mutta lopulta sain sen selville ihmisten
vihamielisistä ilmeistä. Jos sallitte, jään luoksenne, kunnes
perheinenne olette jättänyt St. Paulin. Olkaa niin hyvä, sakariston
kautta!»
Huomattuaan, että loordi tosin työnsi tytöt ovesta sisälle, mutta
ilmeisesti itse aikoi jäädä paikalleen, hän uudisti pyyntönsä. »Te
myös. Kaikki. Meillä ei ole santarmistoa St. Paulissa. Ja jos he
lopulta osuvatkin tänne, on heitä vain kaksi viittäsataa vastaan.»
Kirkossa kuulimme vielä, kuinka Strata alkoi puhua. »Nopeasti», pyysi
Maria, »nopeasti, Claus, polveni vapisevat...»
Mutta myös loordi Berrickin talo oli ilmilulessa! Tuli purkautui
avonaisesta ulko-ovesta, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kujilla tai
läheisissä taloissa. Papin ja minun täytyi pitää kiinni loordista,
joka tahtoi tunkeutua liekkeihin. Hän ei ollut puhunut sanaakaan, vain
kätensä ilmaan heilauttaen pari kertaa käheästi voihkaissut. Tytöt
olivat kalpeita ja jäykkiä kauhusta. Juoksimme kujaa alaspäin, nousimme
vallille, yrittääksemme takaoven kautta palavaan rakennukseen.
Äkkiä huusi Betty:
»Äiti on ottanut unilääkettä!»
Vallilla seisoi Kaspar. Hän oli pannut kädet suppiloksi suunsa eteen
ja huusi ylös katolle, missä eräs olento, sääret tiilille oikaistuina,
kyyrötti kattoluukun reunalla.
»Eteenpäin, senkin paholainen!» huusi hän. »Näyttäkää, että osaatte
juosta!»
Musta aukko kyyristyvän olennon takana kirkastui ikäänkuin joku olisi
astunut kynttilä kädessä ullakolle. Olento käänsi hätääntyneenä
päätänsä ja sitten ryömi varovasti nelinkontin ylöspäin pitkin kattoa.
Hän oli suuren hämähäkin näköinen, jota ajettiin takaa. Äkkiä irtautui
vanha tiili painon alla. Aukosta tulvahti punainen valo; silloin
kiipijä piteli kättä silmiensä edessä ja voihki kuolintuskassa. Mutta
Kaspar läimäytti sääriinsä, puuskui ivaa ja vihaa ja nauroi.
Loordi oli juossut puutarhaan ja ravisteli suljettua porttia.
»Odotan sinua lasten kanssa hotellissa», kuiskasi Maria nopeasti.
Brigitte nyyhkytti hänen käsivarrellaan, ja Betty tuijotti vuoroin
puutarhaan, missä loordi koko painollaan heittäytyi porttia vasten,
saamalta lukkoa murtumaan, ja varovasti kiipeävää olentoa, joka vihdoin
ylös päässeenä istuutui hajareisin harjalle ja raivoten kohotti
nyrkkejään tähtitaivasta kohti. Ne näyttivät tavoittelevan hyttysiä.
Tytöt antoivat sanattomina viedä itsensä pois.
Kapeana kohosi talo edessäni, ikkunat räikeän punaisina kahdessa
ylimmässä kerroksessa, äänettömänä ja juhlallisena. Vain hiljainen
humina ilmaisi tulen työtä. Ja kun suuntasin sokaistut silmäni
laaksoon alapuolellemme, kysyin itseltäni, eiköhän yksi ja
toinen huvimatkailija, joka autossa tai kaksivaljakolla nyt oli
tulossa madamen luo, ponnistellut hehkuvaan taloon kuin ilojensa
viittovaan palatsiin — niinkuin nämä vieraat vuosikausia olivat
pitäneet kattolamppua tavoiltaan ankaran ladyn huoneessa Giuliettan
lemmensoihtuna. Ja minua värisytti. Totuus ja erehdys, syy ja sovitus
olivat kietoutuneina kuin ihmisten kohtalot, eikä heistä ehkä ainoakaan
ollut kokonaan hyvä taikka kokonaan huono.
Katseeni osui taas palavan talon katolle. Molemmat naapurirakennukset
kohosivat sitä korkeammalle pystyine, valkoisine päätyseinineen. Ei
ainoatakaan ikkunaa, ei ainoatakaan aukkoa. Etäältä kirkkotorilta
saattoi kuulla jonkun heikon äänen, joskus huudon ja kohinaa.
»Halloo, mister Ingels», kuului Kasparin kimeä ääni. »Huomaatteko?
Bensiini palaa teidän yhtä hyvin kuin madamen luona, mutta paljon
nopeammin syttyä. Kirottua — mitä? Tämä seisoa vanhojen hökkelien
vieressä. Halloo, mister Ingels! Mitä te voida, minä kanssa voin. Nyt
minä ystävällisesti odottaa. Kyllä te paholainen sitten juosta, kun
takapuolta korventaa!»
Katonharjalla kohosivat nyrkit taas tähtiä kohti, raakoja huutoja ja
kirouksia sateli alas: »Koira!» ymmärsi niistä, »verinen koira. Odota
vain, tapaan sinut helvetissä!»
Silloin laski pappi kätensä Kasparin olkapäälle.
»Herra Kaspar», sanoi hän, »Giulietta elää!»
Maalari painoi alas päänsä ja tuijotti pappiin likaisin veristävin
silmin...
»Giulietta elääkö?» Hän heilutti käsivarsiaan ja toisti vielä kaksi
kertaan kysymyksen. Sitten hän puhkesi kumeaan nauruun.
»Halloo, mister Ingels!» huusi hän ylöspäin. »Te kuulla! Madame elää!
Nyt minä te tyhmyri pelasta. Halloo! Te kuulla? Jäädä istumaan!»
Pitkin askelin hän kiiruhti pois. Pappi seurasi hitaasti. Kun myöskin
lady Isabelin talo oli liekeissä ei hänen tarvinnut enää huolehtia
loordin persoonallisesta turvallisuudesta. Jumala oli osoittautunut
oikeudenmukaiseksi, ihmisille ei jäänyt muuta tehtävää kuin painaa
nöyrästi alas päänsä ja rukoilla ladyn, tosin kerettiläisen, autuuden
ja oman pelastuksensa puolesta! Jo kokoontuivat St. Paulin asukkaat
kirkkotorilta rynnäten vallille, äänettöminä ja kunnioittavan
välimatkan päähän, kuin saattojoukko hautajaisissa.
Katonharjalla kykkivä mies ei ollut vastannut mitään. Kun Kaspar oli
kadonnut, kumartui hän hieman eteenpäin ja tuijotti allensa syvyyteen,
sitten kohotti päänsä ja katseli ylöspäin paljaita päätyseiniä
pitkin... Niin, tuolla sammui viimeinen jäännös ihmisen ylpeydestä
ja uhmasta! Hänelle kelpasi ken tahansa, joka tahtoi pelastaa hänen
henkensä, jopa hänen oma ahdistajansakin.
Vuorikiipeilijän tapaan ruumiin ympärille kiedottu köysi mukanaan
ilmaantui Kaspar naapuritalon katolle, irroitti muutamia tiiliä, joiden
hän piloillaan antoi suhahtaa skotlantilaisen pään ohi, puristautui
kattorimojen väliin, ja sitten Ingels saattoi tarttua nuoran päähän
ja kiivetä ylös. Ullakolla, niin kuulin jälkeenpäin, Ingels ojensi
maalarille kätensä ja sanoi: »Thank you, mister Kaspar.» Kaspar
vastasi: »Don't mention it», ja he lähtivät käsikoukussa majataloon,
joissa koripullo orvietoviiniä edessään odottivat santarmiston
saapumista.
Sillä välin olin, ikäänkuin unesta heränneenä, laskeutunut puutarhaan
ja kompastunut jo ensi askeleella halkoon. Nostin sen maasta, ja sen
avulla onnistui loordin ja minun murtaa ovi.
Mutta huomasimme, että kellarinportaat johtivat talon eteiseen, ja
tuskin loordi oli työntänyt painavan porrasoven auki, kun ilmanveto
heti löi pistäviä liekkejä vastaamme ja karkoitti meidät takaisin.
Loordi, jonka kasvot olivat kovettuneet täysin ilmeettömiksi, ei voinut
muuta tehdä kuin seistä yön läpeensä vallilla kirkkaan harmaassa
puvussaan ja pitää silmänsä suunnattuina ylintä kerrosta kohti. Ja
hänen silmänsäkin paloivat punaisina ja valkoisina, tanssivin kipunoin.
Alkavassa aamuhämärässä saapui palokunta Cagnesista tikapuineen ja
alkoi repiä alas niitä paria hehkuvaa parrua, jotka puhjenneen katon
ainoina jäännöksinä kummittelivat savupilvessä. Siten kohennettiin
vielä kerran polttoroviota, jolla lady Isabel paloi. Joka kerta,
kun joku kattohirsistä romahti, kiiti kalpea kauhu loordi Berrickin
kasvojen yli.
Ja kolmen askeleen päässä seisoin minä, hänen oppilaansa Claus
Breuschheim, joka aina olin kunnioittanut hänessä järkähtämätöntä
maailmanviisasta, suurta, urhoollista elämälle hymyilevää miestä — enkä
uskaltanut liikkua, niin torjuvalta tuntui hänen jäykkyytensä.
Se hitunen alakuloisuutta, joka oli häntä varjostanut ja kaunistanut
suun ja silmät niin ihmeellisellä hymyllä, kuinka se olikaan muuttunut
todelliseksi synkkyydeksi ja tuskaksi! Mikään ei voinut tunkeutua sen
yksinäisyyden läpi, jossa hän turtuneena törrötti yhtä vähän hän itse
kuin minä tai joku muu, ja nousevan päivän valo muutti maailman hänen
ympärillään yhä laajemmin tuhaksi.
Yhdellä iskulla paljastui minulle kaiken sen peloittava vakavuus,
mitä viimeisinä viikkoina olin täällä kokenut ja leikkien pitänyt
joutohetkien leikkinä. Se oli kuoleman ja elämän kysymys heille —
kaikille heille, olkootpa he siitä itse selvillä tai ei! Kaikilla
heillä oli kädet, jotka tavoittelivat saalista, tahtoivat tappaa:
Kasparilla ja Ingelsillä, pienellä Giuliettalla ja suurella
ladyllä, koko tällä pikku kaupungilla. Ja olisivatko nekään kaksi
amerikkalaista, jotka olivat kanssani ajaneet St. Pauliin tapaamaan
madamea, taikka nuo ranskalaiset, vanha hupsu ja anglokorsikalainen,
jotka halusivat vaaleata hirveä, olisiko yksikään heistä vitkastellut
kahta minuuttia koettaakseen kilpailijan murhalla saada omakseen
kaipaamaansa saalista, jos se vain olisi voinut tapahtua huomaamatta
ja jäljettömästi? Mutta Peggy, ajattelin (hän oli tänä iltana
Beaulieussa), suloinen Peggy — silloin näin myöskin hänet, suu
himokkaasta huudosta vääntyneenä, uhkaavasti kohotetuin käsivarsin
joukon keskellä, joka taivaallisella rannalla hyökkäsi palatsiin.
Ikäänkuin tyrskyn paiskaamana rannalle lensi koko sankka joukko
sokeasti valkeaan tuleen, joka oli palatsi, ja tuhannet käsivarret
tavoittelivat tyhjää. Mutta Peggy katseli tarkasti ja huusi, kun näki
voittonsa... Huomasin myös, kuinka Bob viehkeytensä pilvessä heilutti
piiskaa Camillan yllä muovatakseen hänet sellaiseksi kuin toivekuvana
kantoi sisimmässään. Ja Camilla kiemurteli hymyillen iskujen alla!
Näin Hartmannin savuke suupielessä musertavan joka askelellaan
ihmisiä, joista hän ei mitään tiennyt ja jotka olivat hänelle
vieraampia kuin pelisalin parkettilattia. Kun hän astui rouvansa luo
ja päällään osoitti valkopukuisia tyttöjä, jotka tanssivat pöytien
välillä, vavahtelivat rouvankin pehmeät, pyöreät käpälät halusta saada
sytyttää suuri rovio, jolla kaikki nuo »elukat» oli paistettava. Mutta
viereisessä pöydässä istui Wightin herttua ja suuntasi rosvomaisia
silmäyksiä Mariaan. Jos raivo, joka täytti hänen sydämensä, oli
pienempi kuin hyppyyn valmiin tiikerin, johtui se siitä, että herttua
ei koskaan odottanut täyttä nälkää syödäkseen. Ryöstö ja ryöstönhalu,
se oli se »suuri maailma», johon Bob oli kutsunut minua, jotta
vapautuisin »maaseudun ahtaudesta»! Aarniometsä oli tämä taivaallinen
rannikko, joskin useimmat puut oli jo aikaa sitten kaadettu ja tuskin
enää oli tiheikköä, johon aurinko ei olisi paistanut. Viidakkojen
niminä olivat palaisit, huvilat, hotellit, tanssi- ja pelisalit,
kävelytiet...
Entä minä? Olinko minäkään paljon muuta kuin tuollainen kuljeskeleva
peto? Minä — ja Maria?
Maria — tuossa hän oli, hän itse! Heti auringon noustua hän tuli
vallille, tuli juosten ja tahtoi ilmoittaa, että lapset oli sijoitettu
vanhan markiisittaren huoneen viereiseen huoneeseen ja että he
nukkuivat. Mutta nähdessään loordin ei Mariakaan uskaltanut häntä
lähestyä.
Kun vielä olimme pitkän aikaa seisoneet liikkumatta vieretysten, antoi
Maria minulle merkin, ja me hiivimme pois.
»Riittää jo», kuiskasi hän. »Totisesti, minä en jaksa enempää.» Olisin
kai muuten viipynyt vielä tuntikausia siellä. Tuskin tunsin hänen
läheisyyttään, unohdin hänet yhä uudelleen, ja kun hän kerran läheni
minua, tuntui hän minusta vieraalta. Ja kuitenkin oli nyt kirkas päivä,
öljypuumaa loisti auringonpaisteessa.
Menimme jalkaisin Cap d'Antibesiin. Se oli kävelymatka mutta meillähän
ei ollut kiirettä.
»Claus, mikä sinua vaivaa?» kysyi hän.
»Mikäpä minua erikoisesti vaivaisi? Katso ylöspäin!»
Kohotin kättäni ja osoitin lähellä taivasta olevaa kaupunkia, jonka
yläpuolella leijaili valkoinen savupilvi.
»Ihana pilvi! Claus, mitä ihanin pilvi! Katso tuonne, maan päällä ja
taivaassa on kaikki tuska unohdettu!»
Harmistuneena päätäni ravistaen astuin eteenpäin. Tuota en ollut
tarkoittanut! Mutta minun täytyi usein kohottaa päätäni ja tarkastella
pilveä. Se näytti valkeilta kukkaryhmiltä, jotka olivat irtautuneet
maasta ja nyt ikuisesti leijailivat taivaassa, ja ne olivat
siromuotoisia, pyöreitä ja keskeltä korkeampia. St. Paul kantoi
tänä aamuna kruunua. Juuri tänään. Juuri tänään kenties kauneinta
kruunua, mitä milloinkaan oli täällä nähty. Ja muutenkin oli aurinko
jo edistynyt pitkälle voimassaan ja kullanvalkeassa taikamahdissaan.
En oikein voinut heittäytyä kasvoilleni tomuun. En voinut edes pitää
silmiäni suljettuina, sillä täytyihän minun tietää, mihin jalallani
astuin. Ja hengittääkin minun täytyi ja kuinka ohimennen katseeni
hipaksikin kukkaketoa, kirveli heti huulillani kostea maku. Ja vaikka
sisälläni oli vielä pimeä ja vaikka myös tahdoin, että tämä pimeys
pysyisi, niin huomasin kaikista vastusteluistani huolimatta yhä
selvemmin: auringon taituruus valtasi minutkin! En voinut vastustaa
sitä. En ollut vahvempi kuin maa ja meri ja kaikki eläimet.
Sitä uhmaavammin käyttäydyin.
»Tiedätkö, milloin viimeksi näin pelkäsin elämää?» huudahdin. »Danielin
hotellissa, kun sinä gondolissa ajoi takaa Sidoniaa ja Borista! Istuin
ikkunani ääressä ja kirosin sinua — veneessäsi laguunilla. Sinua ja
kaikkea, mitä nimitetään rakkaudeksi... Kaikki on valhetta!»
Maria pysähtyi: »Sinä vain et, toivoakseni! Siksi sinun pitää sanoa,
mitä sinulla äkkiä on minua vastaan.»
»Sinuako vastaan?»
»Niin, minua vastaan.»
»Minulla ei ole mitään sinua vastaan.»
»Onpa niinkin! Vaikka olen yhtä viaton kuin sinä kaikkeen kauheaan,
mitä tuolla ylhäällä on tapahtunut. Mutta voin myöskin odottaa, jos
tahdot. Tule, menkäämme eteenpäin. Minä rakastan sinua.»
Sitten hän ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan, ja kuitenkin hän helli
minua joka askeleella, ja kun hän noukki ruusun tai äänettömänä osoitti
neilikkakenttää tai kun hän riemuhuudoin kohotti kätensä nähdessään
meren, joka äkkiä rotkotien takaa ilmestyi eteemme, merkitsi se kaikki
vain kilometripylväitä taipaleella, jonka hän suoritti minua kohti
ja jota hän torjuvien silmieni alla astui niin varmana kuin aurinko
omaansa taivaalla. Ne olivat vain kilometripylväitä, joiden kohdalla
hän niin sanoakseni katseli kuljettua taivalta takanaan ja sitten
eteenpäin, mutta sillä välin puhalsi monista sadoista askelista,
liikkeistä, kalseista, jopa hänen vaikenemisensa ilmeistäkin tuuli,
joka piti liikkeellä tämän aamun kaikkea ihanuutta. Ja soitantoakin se
loi pannessaan tien, jota hän astui, helisemään, ikäänkuin sisimmässäni
jossakin olisi tuuliharppu, jota lähenimme. Se oli suorastaan
noituutta! Hetkeäkään hän ei levännyt, koko maailmasta ei suuri aurinko
olisi löytänyt pienintä liittolaista, joka olisi paremmin auttanut
häntä minunlaiseni masentuneen olennon virkistämisessä.
Ensimmäinen mimosapuu tuli näkyviin tien varrella (sama, joka
tullessani öljypuumaahan oli huutanut jälkeeni: »Ylistäkää aurinkoa!»),
Se seisoi erään kyläportin edustalla, täällä hän pysähtyi ja pyysi
minua taittamaan oksan.
»Tuon puun tunnen», sanoin, kun ojensin hänelle keltaisen töyhdön.
Sitten aioin jatkaa matkaa. Hän tarttui käteeni.
»Minä myös», huomautti hän. »Tähän asti olin päättänyt odottaa. Ja nyt
kysyn sinulta: Olemmeko koskaan suudelleet? Aavistammeko tänä aamuna,
että rakastamme toisiamme?»
Sama kysymys, jonka olin itselleni yhtä mittaa tehnyt! Tämä se oli.
Juuri niin. Ah, kuinka hyvältä tuntui että Maria ei sentään ollut
käynyt minulle niin vieraaksi ei ensinkään vieraaksi, vaan päinvastoin
kyllin tutuksi voidakseen uhkamielisesti suljetuilta huuliltani riistää
sellaisen kysymyksen. Ja kun nyt sanoin toisen lauseen, jota myös olin
kauan hautonut, vaarallisen, uhkaavan lauseen, jonka kuullessaan hän
varmaan vavahtaisi, tapahtui se enää vain puolessa luottamuksessa:
»Aivan oikein, Maria», sanoin. »Ikäänkuin meidät, jotka emme mitään
aavistaneet, elämän pohja-aalto olisi äkkiä heittänyt toisiamme vasten,
emmekä nyt tietäisi mihin yhdessä ryhtyä —»
Kenties olin odottanut, että hän epätoivoissaan huudahtaisi: »En
ymmärrä sinua!» Sensijaan hän sanoi:
»Claus, mitä siihen tulee: minä tiedän!»
Seisoin yllätettynä. Hän riippui kaulassani. Ja vaikka samalla hetkellä
pikajuna kohisi ohitsemme, suuteli hän minua rauhallisesti keskelle
suuta. Sitten hän suuteli yhä tulisemmin.
»Näin!» kuhersi hän aina välillä, »näin, näin! Tiedätkö sen nyt? Eikö
se ole selvää? Kirkasta kuin aurinko? Tai aluksi vielä kuin kuu?
Siis tähän meidän tulee ryhtyä yhdessä, tähän, tähän, ei mihinkään
muuhun kuin tähän! Ja ellei aurinko jo aikoja olisi ollut taivaalla,
suutelisin sen nousemaan!»
Suoristin itseäni ja nostin hänet maasta...
»Rakkaani! Rakas Maria!»
Äkkiä pursui laitojen yli kaikki se, mitä tyhjäksi luultu sydän oli
tulvillaan, ja kun hetken ajan olin ajatuksissani nähnyt loordin
seisovan vallilla yksinäisenä ja jäykkänä, huudahdin: »Kuin leivot!
Tahdomme olla kuin leivot!»
»Kuin leivot? Hyvä. Claus, sinä saat valita! Minun puolestani kyllä.
Mutta sillä ehdolla, että olemme sellaiset —. emme niinkuin muut.
Sellaiset kuin me.»
»Sellaiset», toisti hän viimeisen kerran ja kumartui nostaakseen maasta
syrjäänheitetyn mimosanoksan. »Jokainen voi sen lukea otsaltasi: nyt se
on sinulle selvä.» Hän oikaisi hattunsa ja silitti pukunsa. »Se ei ole
meidän mukaistamme, se ei sovi meille — muuten kävisimme käsikoukussa.
Mutta mehän juoksemme mieluummin. Tule!»
Käsi kädessä juoksimme kylän läpi. Ovista ja ikkunoista pisti esiin
päitä, jotka tarkkailivat tietä takanamme nähdäkseen, kuka ajoi meitä
takaa.
Meitä ei ajanut kukaan takaa. Me juoksimme vain kuin tuuli, juoksimme,
niinkuin kukat kukkivat, mikä olikin enemmän kuin vain kasvaminen ja
lehtien saaminen. Me juoksimme kuin vesi, joka syöksyy alas vuoren
rinnettä. Kuin virta meressä, niin kiiruhdimme maan läpi. Emme olleet
lintuja, emme voineet lentää. Mutta juosta, sitä taisimme, ja me
juoksimme, kunnes korvissamme kohosi maa, taivas ja meri, joiden kanssa
olimme yhtä ja liittoutuneet lujemmin kuin milloinkaan kukaan sisäistä
pimeyttä ja hätää vastaan...
Mutta mitä loordilla oli vielä koko seuraavan päivän vallilla
tekemistä? Muuta ei siellä ollut nähtävää kuin sorakumpu ja paksu
savupilvi säteilevän kauniin päivän kuulakkaan sinistä taustaa vasten!
* * * * *
Jää hyvästi, öljypuumaa taivaallisine rantoinesi, jää hyvästi!
Eilen illalla Maria matkusti pois. Vietimme yön täällä Quai du
Midi-hotellissa. — Tunnin kuluessa lähden minäkin.
Avasin ikkunan. Taivas ja meri! Ja tuolla toisella puolella,
Enkelinlahden päässä häämöitti Cap d'Antibes, ja sieltä minuun saakka
kaartui lahti kuin sirppi. Minun tarvitsi vain kumartua tarttuakseni
kahvaan, ja yhdellä ainoalla sivalluksella saatoin leikata meren
sinisen vainion lukemattomine kimaltelevine ohdakkeineen.
Sitten osui katseeni taas kaupunkiin, Nizzaan, joka hämärtyi
keltaisiin, sinertäviin, vaalean sinipunaisiin värisointuihin, mitä
etäämmälle se siirtyi kävelykadun rakennuksista, sillä tämä, kaupungin
komea otsikko, loisti jo auringossa valkeana ja hyvin hoidettuna.
Näytti kuin naisen käsi tulisi näkyviin vuodeverhojen välisiä. Ja
silmäni syleilivät koko öljypuumaata, sekä puiden että hotellien maata.
Huomasinpa, että molemmat sopivat hyvin yhteen, varsinkin tänä hetkenä,
jolloin kävelykatu vielä oli tyhjä ja kaupunki vasta alkoi liikkua.
Seuraava tunti jo aukaisi juovan, joka sitten yhä laajenisi — mutta nyt
oli aamu, lapsuus, sopusointu. Tänä hetkenä rakastin keikareita, joita
varten hotelleissa vesi virtasi kylpyammeisiin konnamaisen tarjoilijain
sillä välin laskiessa aamiaistarjottimen heidän yöpöydälleen. Heillekin
olin kiitollinen, sillä ilman heitä ei Bobin mieleen kenties olisi
johtunut kutsua minua tänne, näyttääkseen minulle »suuren seurapiirin»,
enkä kenties koskaan olisi nähnyt sitä paikkaa, jossa kappale taivasta
oli pudonnut maan päälle. Sydäntäni ei polttanut, vaan oli ikkunoilleni
alla kasvavien puiden lämpö ja niiden suurien neilikoiden värihehku,
jotka Maria oli minulle jättänyt. Henkeni oli herkkä ja viileä kuin
helakkuus molempien kämmenien ontelossa, kun niitä pidetään vastatusten
auringonpaisteessa. Niin oli mieleni täynnä maailman mykkää riemuhuutoa.
Se oli rukousta, suurta kiitosrukousta aamulla, niinkuin silloin, kun
Maria ja minä nojasimme toisiimme lipun alla Baoun huipulla!
* * * * *
Pysähtymättä lensi juna Cagnesin läpi, tervehdin St. Paulia, joka
leijaili hopeanharmaan puutarhansa yläpuolella — kaikilla kukkuloilta
nauroivat kadut merelle. Valkea virvatuli taivaalla sen yläpuolella:
lippumme viittoili!
Antibesissa ojensivat minulle kaikki vuorotellen kukkia vaunun
ikkunasta, Camilla ja Bob ja mustapukuiset tytöt vuokkoja ja
neilikoita, loordi Berrick, mustassa puvussa, kimpun valkeita ruusuja.
»Ne ovat vuosienne värisiä, Claus», sanoi hän vakavasti. »Ensi kerralla
tavatessamme ne ovat kenties muuttunee punaisiksi.»
Niin, ne vuodet olivat punaisia, kun jälleen tapasimme toisemme,
veripunaisia! Sota oli kolmannessa kesässään. Bob oli kaatunut
Isonzossa, Arno Steinberg Verdunin edustalla, kenraali X., Marian
puoliso, armeijanjohtajana vuoteessaan.
Että loordi ja minä ylimalkaan vielä tapasimme toisemme, riippui
kokonaan siitä, että me molemmat eräänä aamuna samassa toukokuussa
olimme silmänneet tykkitulen häpäisemälle taivaalle, kaasugranaattien
myrkyttämään maahan ja päättävästi heti lähteneet tiehemme. Kevät
näytti meistä elämisen arvoisemmalta kuin sen hävitys!
Toimitimme niin, että meidät komennettiin »diplomaattisiin tehtäviin»
Sveitsiin; hänet lähetti englantilainen sodanjumala, minut saksalainen.
Siellä siis näimme taas toisemme. Betty, joka oli sairaanhoitajattarena
kiiruhtanut rintaman taakse, meni Ranskassa naimisiin erään lukkosepän
kanssa. Brigitte jäi kotiin Englantiin ja joutui erään loordin
puolisoksi.
Aselevon jälkeisenä päivänä kuljin Elsassin rajan poikki. Doris ja
Jacquot olivat minua vastassa Weil-Leopoldshöhessä — olimme hyvin
onnellisia, sillä luulimme, että nyt tulisi rauha.