Niin olemme siis kuilun reunalla. Se on nyt tyhjä kaikista niistä
unikuvista, joilla esi-isämme olivat sen kansoittaneet. He luulivat
tietävänsä, mitä siellä on; me tiedämme vain sen, mitä siellä ei ole.
Se on laajentunut kaikella sillä, minkä olemme tottuneet jättämään
huomioon ottamatta. Odottaessamme, että tieteellinen varmuus läpäisisi
sen pimennot -- sillä ihmisellä on oikeus toivoa sellaista, mitä hän ei
vielä tajua -- ainoa seikka, mikä kiinnittää mieltämme, koska se on
siinä pienessä valokehässä, jonka nykyinen älymme piirtää pimeään
yöhön, on se kysymys, onko outo maailma, jonne menemme, pelottava
vai ei.
Uskontojen ulkopuolella on neljä välittömästi mahdollista ratkaisua:
täydellinen tuhoutuminen, jälki-elämä nykyisine tietoisuuksinemme,
jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta ja lopuksi jälkielämä
yleisessä tietoisuudessa tai toisella tapaa tietoisena kuin mitä meille
on tässä maailmassa suotu.
Täydellinen tuhoutuminen on mahdoton. Me olemme vankeja
äärettömyydessä, jossa mikään ei häviä, missä kaikki hajaantuu, mutta
mikään ei katoa. Ei ruumis eikä ajatus voi pudota kaikkeuden
ulkopuolelle, pois ajan ja avaruuden rajoista. Ei atomiakaan
lihastamme, ei yhtä ainoaa hermojemme värähdystä mene sinne, missä
niitä ei enää olisi, koskei ole olemassa sellaista paikkaa, missä ei
mitään enää ole.
Miljoonia vuosia sitten sammuneen tähden valo harhailee vieläkin
eetterissä, missä silmämme kohtaavat sen ehkä tänäkin iltana, kun se
jatkaa päättämätöntä matkaansa. Samoin on kaiken sen laita, mitä
näemme, niinkuin senkin, mitä emme näe.
Voidaksemme tuhota jotakin -- syöstä sen tyhjyyteen, täytyisi tyhjyyden
olla olemassa, ja jos se on missä muodossa hyvänsä, ei se enää olekaan
tyhjyys.
Heti kun koetamme eritellä, määritellä tai ymmärtää sitä, puuttuu
meiltä ilmaisuvälineitä ja ajatuksia tai ne luovat sellaista, mitä
kieltääkseen ponnistelevat. Tyhjyyden käsitteen, samoin äärettömyyden
äärien, tajuaminen on yhtä vastaista järkemme luonteelle ja
todennäköisesti kaikelle mahdolliselle järjelle. Ja muuten on olemassa
vain kielteinen äärettömyys, jonkunlainen pimentojen äärettömyys, mikä
on päinvastainen kuin se, jota järkemme pyrkii selvittelemään; tai
pikemmin se on vain lapsellinen, älymme antama nimi käsitteelle, jota
se oi ole koettanutkaan tajuta, sillä mehän nimitämme tyhjyydeksi
kaikkea sitä mihin aistimme tai järkemme ei pysty, ja mikä on olemassa
tietämättämme.
Mutta, sanottaneen ehkä, jos kaikkien maailmoiden ja kaikkien asioiden
tuhoutuminen on mahdotonta, on kuitenkin vähemmän varmaa, että niiden
kuolema olisi mahdoton, ja mikä erotus meidän kannaltamme on
tyhjyydellä ja iankaikkisella kuolemalla? Tässä mielikuvituksemme ja
sanat johtavat meidät harhaan. Yhtä vähän kuin tyhjyyttä, voimme
käsittää kuolemaakaan. Tällä sanontatavalla me tarkoitamme niitä
tyhjyyden pieniä osia, jotka luulemme ymmärtävämme. Mutta jos
tarkastamme asiaa lähemmin, täytyy meidän huomata, että käsityksemme
kuolemasta on liian lapsellinen sisältääkseen pienintäkään totuutta. Se
ei ole yhtään korkeampi kuin oma ruumiimme eikä saata arvioida
maailmankaikkeuden kohtaloita.
Me sanomme kuolemaksi kaikkea sitä, millä on hiukan erilainen elämä
kuin meillä itsellämme. Niin puhumme maailmasta, joka meistä näyttää
liikkumattomalta ja jäätyneeltä, niinkuin kuu esimerkiksi, koska olemme
vakautuneita siitä, että kaikki eläin- ja kasvielämä on sieltä
ikuisesti sammunut. Mutta muutamia vuosia sitten olemme oppineet, että
näennäisesti liikkumattomintakin ainetta elähyttää niin voimakas ja
hurja liikunta, että elollisten olentojen elämä on vain kuin unta ja
liikkumattomuutta verrattuna siihen huimaavaan tarmoon, joka piilee
maantien kivessä.
_There is no room for death!_ "Ei ole sijaa kuolemalle!" huudahtaa
jossakin tuo suuri Emily Brontë. Mutta joskin vuosisatojen
loppumattomassa jaksossa kaikki aine tulisi todellakin liikkumattomaksi
ja elottomaksi, kestäisi se muodossa tai toisessa, ja kestäminen,
vaikkapa täydellisessä liikkumattomuudessakin, -- eikö sekin oikeastaan
olisi elämän vihdoin muuttumaton ja hiljainen muoto?
Kaikki kuoleva lankee elämän helmaan, ja kaikki syntyvä on samanikäistä
kuin se, mikä kuolee. Jos kuolema meidät veisi tyhjyyteen, toisiko siis
syntyminen meidät samasta tyhjyydestä? Miksi edellinen olisi
mahdottomampaa kuin jälkimäinen? -- Mitä enemmän inhimillinen ajatus
nousee ja kasvaa, sitä käsittämättömämmäksi muuttuu tyhjyys ja kuolema.
Kaikissa tapauksissa, ja se on tärkeätä tässä kohdassa, jos tyhjyys
olisi mahdollinen, voimatta olla sitä taikka tätä, ei se saattaisi olla
pelottava.