Ontron räämeä-kiittävän tuo surun haikea tunne
Nost' useassapa vilvoittavan sulon kyynele-nautteen.
Niin sinunkin silmäs vesihin kävi, mielevä Pekka,
Milloin ne sattuivat Annihin vaan hyvänsuopahan vaimoosi
Poikaasi vartevahan tahi tyttärehen siveääsi,
Miel'-hyvin muistaessas, miten Metsolass' yhtenä kaikki
Rauhassa ain' asui, kuin linnun pojat nuo pesässänsä.
Kumpiki itki ne niin ilon, kuin surun kyyneliä'i nyt,
Siinä kun ol'tta ne joi sekä pitkä jo loppui minetti
Harpun ja viulujen myös surinan lakatessaki ynnä.
Nyt jopa korkeanaan nous' Pyylahenkin Sakar' äijä
Kunnia-paikaltaan ison pöydän tuoll' ylä-päässä
Askelin astuen miehevin ees tosissaan tuvan keskeen.
Kaikki nyt ällistyin silmät heti äijähän käänsi;
Ol' näöltään, näet, kuin ukon-pilvi, jok' äärellä taivaan
Liikkuupi ruskoin hehkuvin, mut vilistää värin ilman.
Sitte se seisattuu uhaten: nuol' kahlehen murtaa
Nyt jylinäll' läpi runsahimman välähtäin sade-kuuron;
Mut maamies pelästyy, taivaan kun katsoopi uhkaa,
Vaan iloitseepakin ynnä, kun pelto jo nääntyvä virkoo.
Moisena nyt Sakar arvellen käänsiin vävyhynsä
Arvolliseen sekä tyttärehen, kun tuoll' liketysten
Lemmen kuiskua nuo pitivät lavitsall' lavealla.
Kiirehin nousi ne nyt ylös, kun näki luotuvan äijän,
Kuuntelemaan, mitä käskyä hän oli antava heille.
Mut hänen huulillaan koputtel' puhe mietitty nyt jo
Pyrkien ilmi ja hän kätehen Matin tarttui ja ynnä
Tyttärensä sekä vaitia vaat' täten lausuen sitte:
"Kyllä on tanssikin aikanahan hyvä: tuota en moiti,
En myös leikkiäkään, kun käypi se vaan siveästi;
Aina tok' ei kuulla kuluess' ajan vaihtelevaisen
Viulujen, harppujen äänt', iloiseen joka polskahan kutsuu;
Riemuakaan liiaks satoisaan ei maahamme vuoda
Voidakseen yhä lahjoillaan elähyttelevillä
Ihmis-henkeä suosittaa sekä leikkihin kääntää:
On siis hyödyttävää ajoissaan vähän tottaki kuulla.
Yksinpä hoippuva laps' hyvin tietääpi neuvomattakkin
Nauttia onneansa sekä leikissä viihtyä aina;
Mut toden aikana taas, toimet jo kun on tukalammat,
Turvin ne tehdä vaan erottain, mik' on oikea, nurja,
Siihenpä harjoittaa sinut täytyypi maailman seikkain
Vaihtelevain tahi johdattaa enemmin kokeneiden.
Sentähen on hyvä myös vanhan varoituksia kuulla.
Ensinnä, Matti, se pa'a mielees, mitä neuvoopi tässä
Nyt kuus'-kymmeniäs, minä, kolme-kymmeniäälle:
'_Elköön turvasi vaan itäkö sinun viljely-maillas,
Niin vahinkoo sure, kuin kalun saadessas iloitsitki,
Viimein vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy_!'
Halvoilta mielestäs näyttää tosin nää sanat oivat,
Lapsien ain' isiltään perimät, vaan niist' talon onni
Tok', kuten kukkia niitystä'i meheväst' yleneepi.
Näet, mitä vaan sinull' on, mitä ihmis-käellä on koottu,
Sillä on myös vihamies, kova onni: jo loistavan peltos
Halla ja ra'e hävittää, metsän peto karjasi raastaa.
Vaihtua onnesi voi samoin, kuin katoaa kevät-lumikin,
Jos perä ei vakaisempi sen oo, kuin maallinen rikkaus.
Mut vahingon jos kärsiä saat, niin muista, mik' ennen
Riemu sun ol' nyt hukkunehesta ja tappio arvaa
Sen mukahan, ja sä et harmaaks sure päätäsi suinkaan;
Niinkuin varpuinen, näet, pesän vuosittain isontaapi,
Niin halull' ihminen myös enentää taloutta, ja ennen
Hankkima eipä sen arvoinen oo, kuin saamaton vielä.
Mut vaimollesi lempeä oo, väkevän kuten sopii,
Muistaen aina, mi heikosta'i etu suuri tok' onpi,
Kun sitä miellyttää työhön koetat säveästi.
Niin sanon nyt sinullen, ja on niin talolleen hyvä vaimo,
Vanne kuin tämä on, joka pitääpi tuoppia ko'ossa;
Heikko se on nä'öltään, edultaan tosin vieno ja halpa,
Mut sitä särkeä koetteleppas: heti hajoopi tuoppi,
Uurteist' uurtehet irtautuu, ja sun olves on mennyt.
Sentähen vaimosi kanss', kuin silmäsi, oikeuteen käy.
Mut sinullen jälleen puhua tah'on, järkevä Hedda,
Niinkuin ennen jo o'on toden neuvoja mieleesi pannut
Siit' ajoin, kuin äitis varoitus-puhe lempeä vaikes',
Jolloinka huol' iso lapsistan' jäi mulle jo yksin.
Usein o'on sanonut, hauraan miten vaimon on aina
Tottuminen niin kärsimähän, kuin myöntämähänki:
Mennä, näet, mukihin sen on arpa, mut ei havaitse hän
Pakkoa myöntäessään, sen vaan vihoissaan havaitseepi.
Katso, sen sanon nyt ja sen luulenki saavasi koettaa,
Kerta kun käyt elämään Matin vaimona seuraten häntä:
Ei sido kenkähän muu rauhaa, kuin vaan talon vaimo.
Joskus suopeakin mies suuttuu ja kostaapi hälle
Naapurin sättimiset sekä palvelijain hitauden.
Mut se on nyt vaimon asettaa tämä kiivaus hiljaa.
Ääneti kuulkohon nurkua sen siks, kuin viha tyyntyy,
Niinkuin koivuki latvaltaan raju-ilmana taipuu
Malttaen iltahan, kun levollen haluaapi jo myrskyt.
Het' tätä noin kaduttaa kova kai, vihoissaan mitä virkkoi,
Jos äkä'yttävä vastaus ei äristä hänen mieltään,
Muuta kun ei toivo, hyvän kuin hyväll' lempeenä maksaa.
Niin sulo rauhapa varmistuu, sopu kasvaa, ja vaimo
Mielihyvin heittä'ytyy käden turvihin tuon väkevämmän;
Itse mies ihastuu hänehen ja, jos siks tulis', hengen
Antaisi eest' armaan, samoin kuin tuo urhea koira
Suttaki vastahan seisattuu tukemaan elukoita
Valmiina taistelemaan, vaikk' uhkaapi kuolema häntä.
Mut se, ku varsinkin tuottaa tääll' ihmisen onnen,
Rauhallisen avion, sovun, lohdun ja tyytyvän mielen,
Hurskaus on, hyvehestä jok' ei saa koskahan kyllää.
Varjele, nuor' pari, tuo, yhä siin' elä vaan sekä liiku.
On lepo, näet, hurskaan, kuin kankahan juurtunut honka,
Vankka ja turvaisa; ei luja myrskyn eessä se notku:
Yksin voiminki jos useat kokisi sitä kaata,
Ei hevin käy; kädet tottunehet, iskut ravakimmat,
Päiväki pitkä ja myös teräs-kirveet on tähän tarpeen".
Siihenpä Pyylahen nyt Sakarin varoitus-puhe loppui.
Kohta jo nähdä sai, miten nyt mykät toisien huulet
Aukeni kiittämähän hänen noin helevää puhettansa.
Mut lähimmällehen myös hiljaa moni kuiskasi korvaan:
"Oi, jos niin, kuten nyt, Sakar' aamust' iltahan joisi,
Kylläpä viisas, viisauteen joka mieltyypi, tarjois".
Näin ne kun kuiskasivat ihastuin puhe-lahjahan tuohon,
Pois Sakar' rehtava istumahan meni nyt sijallensa
Pöydän päähän jo taas, johon kulmassa yhtyypi penkit.
Ei toki tyhjentää maljaa unohuttanna tuossa
Onneks viel' omien pysyväksi ja kieltähän käyttää
Toimen niin asioiss' omissaan, kuten ynnäki muiden,
Paljo kun, näet, elämäss' oli hän kokenut sekä nähnyt.
Mut vaan Aarohon rehtevähän, joka laskenna viulun
Penkillen ol' ja nyt otsastaan hi'en huoleti pyyhki,
Kääns' yhäti silmät Komisarjus arvoisa herra.
Niin älykäs tämä mielistyi hänehen, lähes että
Rengistään parahast' ois luopua tahtonut ennen,
Kuin i'äkkään nyt laskea pois talostaan. Olut-tuopin
Vaahtovan toi viimein sekä tarjosi hälle ja lausui:
"Aaro, jo virkistäi, kuten polskasi ansainna onkin,
Niinkuin hongassa pohjainen, näet, kohis' soittosi aivan:
Sitten kerjääjä-sauvasi voit tulehenki jo heittää.
Ystävä, tääll' elä vaan nyt vanhoillas surutonna,
Syöttiä onkia saat, kesäll' aina kun koukkuja lasken,
Ajaa pois siat pellostan', kanat istutti-maastan'.
Olkoon tuo kesä-työnäsi; mut kovemman koko talven
Suussasi piippu sä saat tuvass' istua verkkoja mulle
Vaan kutoen, samoin parsien myös rysiän' sekä nuottaan'".
Mielin herkkenevin nyt haarikon ottipa Aaro
Niin ylentäin muodon, ett' tuskinpa paisuva kyynel
Vieriä saattoi, ja vastasi het' ihastuin: "Minä kiitän
Nyt Jumalaa, tyköhönne ku vei minut, arvoisa herra!
Paljo jo o'on kokenut, pahin ol' toki harmaja-päänä
Kulkea ympäri, kuin ilmass' ajelehtava pilvi,
Paikkaa tietämättä, levon missä mä harrotun saanen.
Usein kulkiessan' pitäjissä mä tieltäni katsoin
Kirkon-tarhoja kohti ja aattelin näin suru-mielin:
'Kurjimmallaki, näet, kyläss', Aaro, min nyt läpi astut,
Turva ja linna tok' on sisäll' aidan rauhovan tuolla;
Sun vaan pääs väsynyt mihin kerran on vaipuva, etpä
Tiedä, ja jäät vieraaks elämän taloss' aina ja kuolon'.
Aattelin näin, hyvä, arvoisa herra, ja eelleni riensin.
Nyt olen onnelias, eläessä kun on koto mulla'i,
Kuollessan' koto myös, jollen joku ystävä taukoo
Lausuen: 'tässä se talletahan hovin Aaromme vanha.
Lampi nyt ei enähän sen huomen-virsiä kai'u,
Ei tupa harppuakaan, rauhaan kuni nukkui jo äijä'."
Virkkoi, ja itk' iloissaan sekä vaahtavan joi oluensa.
Näin nämä juttelivat, mut vartoen kuunteli muut vaan.
Sitte jo taas toimeen asetettihin hilpeä tanssi,
Ollen köyhä ja rikkakin nyt ylen miel'-hyvillänsä;
Viuluja, näet, ei puuttunnakaan, ei hyrryä harppuin,
Eikä minettiä, polskoja, ei pakinoita ja ol'tta,
Siellä kun vietettiin yö-kaus' jahin onnea oivaa,
Niin myös lempivien nopeaa tätä kihlaus-juhlaa.
Viiteselitykset:
[1] Ingman: 1853 vuoden, Litteraturbladissa siv. 7 ja seur.
Lönnrot: 1855 v. Suomikirjassa s. 271 ja seur.
Ahlqvist: Suomalaisessa Runous-opissaan, s. 90 ja seur.
Genetz: 1873 v, Koitar-Albumissa, s. 162 ja seur.
[2] Genetz sivu 163.
[3] Ingman, sivu 8, a).
[4] Vrt. Lönnrot s. 274.
[5] Lönnrot, sivu 273 alh.
[6] Tämä sääntö, vaikka kohta säästäen käytettynä, on varmaan
uutuutensa vuoksi saava monta vastustajaa; vaan eihän se vanhoillaan
oleminenkaan aina kelpaa, jos on mieli edistyä. Pankoon vaan jokainen
kuusimitan käyttäjä kortensa kokoon, ja luulisin niitä perkamalla
viimeinki tulevamme selville.
[7] Ahlqvist, § 66, 7.
[8] F. Kollan, Finsk Språklära, § 103. Anm. 3.
[9] Ahlqvist, § 27. 1, 2.
[10] Sivu 170, 4, Vrt. Ahlqvist § 66, 6.
[11] Genetz. sivu 169, r. 21 ylh. ja 171, 6.