Honkien suojeleman nyt Metsolan pirtissä Anni
Poikane, tyttäreneen hiljaksehen yhdessä istui.
Viikon työ oli tehty ja rukki jo siirretty syrjään,
Vaikeni kangas-puut, ketäkään ei toimessa nähty,
Mut kuki penkillään jouten kädet ristissä istui
Huoleti kuunnellen, miten arvoisa kerjääjä Aaro
Polskoa elvyttävää huuliharpullaan surisutti.
Soittoa taidokkaan ois' viel' iloin kuultuna; sillä
Niinkuin kultainen kiel' helis' suussahan rautainen harppu,
Mut älykäs jopa herkesi näin puhuen hymy-huulin:
"Tässä mä niinkau'an, kuin suu minull' on, pelajaisin,
Mekkoni jos vaan nä'in sill' aikaa pestävän ynnä".
Virkkoi, ja päältään pois mekon riisui: nyt arvasi kaikki.
Nousiki het' sulo tyttö ja saatua pönttöhön vettä
Pes' mekon nyt puhtaaksi ja kuivamahan pani sitte.
Mut tuo taitava Metsolan Anni jo lausua alkoi:
"Aaro, se on hyvä, että sä, vaikk' avuton sekä vanha,
Siistiit aina ja et suvaitse noki-saastoa uunin.
Sentähen myös suopaa kä'et pestäkses sekä otsan
Annan ja veitsen karviakses pois harmajan parran:
Silmään, näet, tämä niin pistää, ett' on sinun musta
Leukasi poskinehen ihan, kuin saran korjatun sänki".
Hälle vastasi het' tuo arvoisa kerjääjä Aaro:
"Anni, sä taitava muor', minä missäki vieraana lienen,
Aina ma saunan saan puhdistavan ynnä kun muutkin;
Siks' ihon' on lumi-valkiakin, miss' alla on vaatteen,
Musta on muotoni vaan, käet kun sitä tahraa, ja ihveen
Tahmistuu tomukin sekä partani noin yhä kasvaa;
Sentähen ei haittaa, välisti jos vaan peseyn mä".
Virkkoi, ja valmistiin nyt siistaimaan. Jakun yltään
Sarkaisen heitti ja, siirryttyään sopen piilohon, hiljaa
Parran hankasi kuvastaan, käet pes' sekä kasvot.
Hyllyltä taas sitten välehen sai pellava-harjan,
Suor' hapenensa, ja norjina nuo heti niskahan laskiin.
Viimein astui hän nyt näkyviin ihanteeksi jo kaikkein;
Kerjääjän, näet, muotoa ei hänell' ollunna enään,
Mutta sen ryht' oli, kuin rusthollarin tai talonmiehen.
Kohta jo taitava Annipa taas pakinoimahan puuttui:
"Nyt päre-loistossa noin, kuten näyttäit, ystävä Aaro,
Kestään et, miten köyhäkin o'ot, kova-onninen oisi,
Kalleuden komean, näet, vertainen on näkö uljas;
Mut moni kummeksis', miten tuommoinen uhkeus onpi
Kasvanut uunien vierahiden noess' sirkkojen kanssa,
Eik' alueen keskell' oman viljavan, ei oman karjan".
Vastaamaan hänellen nerokas nyt laatihe Aaro,
Ensinnä nahkais-vartisen tok' povestaan savi-piipun
Otti ja töin sytyttel', mitä ol' perä-tuhkahan jäänyt
Korsia räiskeliäitä ja, saatuansa savun viimein
Suun imevän palkaks, jopa istui ja näin puhui jälleen:
"Mon' tosin voisikkin, jos Soinin tuolt' erä-mailta
Joutuisi nyt tänne, sukulaiseni tai ikä-tuttun',
Nähdessään mua näin päre-loistossa, kuin olen tässä,
Vois sanoa: 'kas, tuossa se on, hyvä Anni, nyt Aaro!
Moinen se ei ollut i'än, puuttehen sortama ennen,
Soinissa kun tilallaan eli viel' ilopäiviä, ollen
Virkeä, tyytyvä, kuin kuningas sekä kunnioitettu'.
Noin sanoa voisi se ja kyynel-silminpä minä'i
Kuunnella, mieleeni kun olo juohtuisi tuo kepeämpi".
Virkkoi, ja kiivaammin imi piippua räiskeleväistä.
Ylhää katsoen, mut vesi-helmipä poskella pyöri.
Mielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni:
"Kerjätä ois raskas alust' alkaen loppuhun asti,
Kerjäten raskaampi viel' lopettaa aluss' oltua kyllä;
Raskahin tok', jos itse on veistännä kerjääjä-sauvan".
Nyt tyvenempänä taas puhui arvoisa kerjääjä Aaro:
"Voip' Jumal' ainoa vaan sanoa, minä ett' olen syypää,
Muut elkööt; sepä ei minun mieltänikään yhä paina.
Joskus tok', hihan kun olen mekkoni karkean vienyt
Silmähän, sillä mä näen pisaran, jos miettinnä kau'an
Soinin kontuan' oon, viljaa joka muille nyt antaa.
Mut jos vaihe'itan' tah'ot, taitava Anni, jo kuulla,
Noh, hyvä! kerronpa nyt, miten toella on käynynnä kaikki:
Kangas Soinissa on, tila neljän vertainen, joll' on
Metsiä, peltoja kyllä ja järvien rannoilla ruohoo.
Tään isän' ol' perinyt talon tyttären kanss' ihanaisen,
Siinäki harma'untui, näöltään kesäinen kuten ilta.
Hältä se tul' mullen. Al'oin rauhassa vanheta minä'i
Istuen, kuin kuningas muka, Kankaallan' satoisalla.
Renkiä uuraita ol' yhä kimpussa auran ja kirveen,
Piikoja pirtissä myös, pojat, tyttäret turvana äidin
Kasvoi ja toivona mun, kuten taimet ympärillämme.
Moisena siin' istuin vero-kuormani maksaen aina
Vuosittain, kadehdittuna, mut ylistettynä ynnä.
Kunnekka turmio tul' ilon ottaen. Halla jo pan', näet,
Korjaamattoman viljely-maan', pedot raatelevaiset
Karjani haaskasi. Näin meni talv' ohite toki vaivoin.
Ruista ma lainasin nyt maksaakseni syksyllä; mutta
Ruist' ei antanna syys, toi vaan jää-puikkoja tähkiin.
Rengit ja pii'at nyt talon jätti ja jäi vero laimiin,
Henk' kysyi leipää, mut vaan pettuja uunissa kuivi.
Niinkau'an kului päivämme tok', kuin lehmien tähde
Maitoa antoi, ja noin ravinnoks valui pettuki vatsaan.
Viel' yli joulun myös retostimmepa, kuihtuen vaikka.
Mut kotihin kerran kun taas takan pettuja kannoin,
Outoja miehiä nä'in ovessan'. 'Veli', virkkoi jo toinen,
'Maksa velkasi nyt, tänähän välttääksesi ryöstöö'.
Hämmästynnä mä vastasin: 'Ei, hyvä herra, se anna
Olla, kunnekka mun Jumal' auttaa voimahan maksaa;
Pettuja syömme me nyt'. Ei vastaten taas tupahan ne
Läksi ja seinältä pois vähät työ-kalun' otti ja vielä
Kai, mitä vaatetta vaan jälell' ol', ja ne vei rekehensä.
Itkien olkis-vuoteellaan hyvä vaimoni istui
Ääneti katsoen tuota ja vaan nukuttaa koki lasta,
Syntynyt eilen ku ol' sekä siin' inui rinnoilla äidin.
Miehiä seurasin nyt ulos kantaen viimeisen pantin
Jähmeä-mielenä, kuin tuo kirvehen puistama honka;
Vaan ulos tultua taas pidettiin heti arvio, mutta
Velkaani ei puoleks tämä täyttännä. 'Vel', sanoi vouti,
'Tää vähän on, mut lypsäviä'i sull' lehmiä lienee?'
Virkkoi, ja läks' omettaan sekä karjani löysiki helpoin,
Tuolla ku pilttuissaan ruokaa yhä ammuen seisoi.
Päästettiin lavimet, ulos yksi ja toinen jo ve'ettiin,
Vaikkaki nuo hädissään tenien sijoiltaan eros' surren.
Kuus taluttiin rekehen, mut seitsemäs huono, ku vastaan
Ponnistel', jätettiin mullen; meni kaikki ne näin nyt.
Ääneti pois tupahan mä jo läksin ja sain oven auki.
'Armas Aaroni', nyt polonen puhui vaimoni oitis,
'Laittaos, että mä sammuttaa saan jollaki nälkän',
Maitoa tilkka hyv' ois, jano on, laps' tyhjeä imee'.
Noin sanoi; mut silmän' pimiäks kävi. Tuskinpa pääsin
Pilttuullen esihin. Siell' lehmäni riippuvin päin nyt
Surren pahnoja pur'. Käsin värjyvin het' nisihin jo
Naatunehen utaren tartuin sekä koettelin turhaan
Milloin yhtä ja milloin toist' -- ei niin pisaretta!
Nyt kovemmin epä-toivossan' puristin; veri pelkkä
Vaan ulos sirkoellen punas' hiukkasen pohjoa rainnan.
Raivona, niinkuin kontio, kun povess' särkeepi keihäs,
Taas tupahan läksin, otin vartaalta leipäsen, mut, kun
Kirveellä lohkasin tuon, petut ympäri mustina lensi.
Pois toverilleni vein palaset sanoen: tämä jäi nyt;
Syö sekä lastasikin ravitse. Palan otti se yhden.
Ääneti vaan käessään sitä käänteli, katseli, kunnes
Lastansa sylihin likistäin kuvolleen jopa taintui.
Suksille astuin ma nyt sekä naapurin luo heti kiisin,
Tuo mua kun likin ol', vaan piipun väl', kuni rientää:
Tultua näin perillen avuksen' sitä huusin ja kohta
Antoiki, kuin veli, hän mitä viel' oli säästöä hällä.
Taas kotia palasin, selässäp' vähän leilissä maitoo;
Mut tuvan kun pääsin ovelien, jopa surkea parku
Kohtasi sieltä, ja kun sisähän menin, lastani kaksi
Vanhempaa ihan äänessä itki ja äitiä pu'isti
Toinen käestä ja toinen taas kiharoist' hi'uksista;
Mut tämä tönkkänä vaan lepäs' ääneti; näet, lumi kuolon
Posket peitti jo jäähtynehet, samoin yöki jo silmät.
Tuo oli loppu, ja noin hävitettykin ol' jalo Kangas. --
Taivahasen käten' nyt nostin sekä tarttuen sauvaan
Läksin jo pois; takanan' vedin kelkassa ees sikiöitän'
Kerjäten, harmaja-päänä jo, näin pitäjästä ja toiseen.
Murheeni aikapa tok' lievitti ja lapseni armaat
Taas kukoistuu taloloissa ja itse mä tyytyen pyydän
Leipäni, näin pelaten huuliharppua vaan, kuten sirkka
Lehdellä nuutunehell' laulaa, vähän ehkä on poutaa".
Mointa se kertosi nyt tuo rehtevä Aaro ja häntä
Heltyn'nä kyynelihin kuul' lempeä, taitava Anni.
Mut lopetettua sen hihallaan tämä kasvoja pyyhki,
Huojutti päätä ja nyyhki ja niist' neneään sekä juoksi
Lihaa, muikkuja, voita ja kaljoa tuomahan, kyllin
Ruokia pöydällen latoen, ja nyt Aaroa vanhaa
Niskast' ottaen vaatipa, vaikk' oli syönynnä, syömään.
Söikin tää, kuten arvoisa käsk'; nyt joutui jo Pekka,
Astuen porstuahan oven kitkavan aukasi kohta,
Pois jaloistaan koputtel' lumen, kunnekka uhkeena astui
Nyt peremmäks paikkaan, joss' yhtyypi kulmassa penkit.
Mutta kun pöydälle sai reuhkan sekä piippuhun tulta,
Niin savun hartaamman vetäen puhui näin hymyhuulin:
"Veljesi, Anni, nyt ei Hedan luot' ihanan hevin irtau;
Niinkuin koukussa hauk' on Matti jo kiini, ja jos nyt
Vaan haluat, lähetään heti kohta tän'iltana kaikki
Yhdessä kihlaiset pitämään iloiset hovissamme".
Virkkoi; ja nyt sanoman tuon kuul' iloin, ihmehin kaikki.
Paikalla kasvoiltaan seleten meni taitava Anni
Kistun luo pukemaan päälleen, samoten tytär ynnä.
Mut tuo mittava poika se vaan veti yllehen liivit
Tul'-punaisensa ja pan' nutun kiini ja housuja nosti,
Solkesi vyön suoliinsa ja ol' siten lähtöhön valmis.
Mut tulen luo meni Aaro ja mekkonsa veti vielä
Kuumana höyryävän päällensä ja näin sanoi ynnä:
"Ystävä Pekka, nyt aika jo on minun kiittäen mennä,
Kun mua päivän ja yön talossas täten kestinnä o'ot jo;
Nyt hoviss' ehkä mä myös tavannen mies-voipia, jotka
Suosien, kuin sinäkin, hyvän nautintoon mua kutsuu,
Moista ma en nähne toki, kuin on taitava Anni
Tuo, joka syötyän' äsken jo taas mua syömähän vaati".
Lausui; ja siirtyäkseen hovihin heti sauvahan tarttui.
Estipä kuitenkin tätä mielevä Pekka ja virkkoi:
"Ei sovi seitsenkymmeniään mennä pimiässä
Jalkaisin pois talostan'; hevoiset tuvass' onpihan mulla;
Sulle se ois raskas, minullen häpeäks pitäjässä.
Parhain siis ajanet, jos poikani tuo kepeämpi
Hangella vauhtia suksiensa vakavin käsin ohjaa".
Virkkoi; ja vartomahan hyvillään tulen luo meni vanhus.
Mut upi-uhkiana'i punavehreäjuovahisessa
Nyt hamehessa ja kaulassaan isoruusuinen huivi,
Kuin kesä loistossaan, esihin tuli taitava Anni.
Lähtemähän valmis siten nyt oli tyttärenensä.
Siis kimon valjahisin välehen pani mittava Kalle,
Kaattuja kannettiin rekehen ja jo miehissä mentiin
Toivoen riemua, tanssia vaan; mut Paavopa loinen
Uunillaan nokisell' yhä oikoili säärtä ja toista;
Kylmähän viihtinyt ei tukalaan tämä lähteä matkaan;
Mut talon vahtina vaan pysyi, kun haluisemp' oli hälle
Lämpö ja rauha ja haiku ja lasten ja sirkkojen seura.