Talvinen aurinko ruskotti tuoll' itärannalla taivaan,
Kun kytät into'uneet nyt ehti jo kuusikko-saareen,
Hangestaan joka vehreenä nous' pako-paikkana hirvein.
Hiihtäjätään heti kuus' ajamaan panivat ne jo näitä,
Ampujien mukavat väijykset taas valitessa.
Nyt raju-huudolla jaht' alettiin. Pelästyin läpi metsän
Teiriä, pyit' ylähä pyrähtel' sekä metsoki joskus,
Täyttäen pyssyjen pauke ja huuto ja muu jyty tienoot.
Mut tilavass' yhä vaan tuvass' istuen kumppaninensa
Ahkerahan huvittel' pnnapöyheäpartainen Ontro.
Piiat rukkinehen sekä ontuva, rampa Rebekka
Vaan piti seuraa heille, kun rengit ol' ehtinnä metsään.
Veikot nuo iloisat pöydän ison ääressä joivat
Vaahtoavaa oluttaan ja sen vieläpä viinalla mausti;
Niinkuin juurilta puut puron huuhtomat nuo kevähällä
Ilman vaivattahan lehittyy, vihannoipi ja loistaa,
Niin nämä pöydän ympärillä'i nyt yhdessä istui.
Joukost' yksinähän nuorin, tuo pulskea Topjas,
Hommasi vaan, ett'ei olut uupuisi haarikkahassa.
Tää kuta uuraammin Hedan askare-huoneessa juoksi
Tuot' asiaa ajamassa ja juonnistaan seka'unna
Katseli naist' ihanaa, sitä kiihkeämmäks kävi lempi.
Eip' ollut mikähän Arkangelin neit' tahi Wienan
Hannalla kasvava impi sen huikkelevaa sydänt' ennen
Kietomia; tykki se vapaana vaan, kuin lähtehen suoni.
Hurmoksiss' oluesta ja neitosen kauneudesta.
Nyt hän juoksi ja tanssi ja nauroi ja itkiki vuoroin,
Kunnekka, kuin vihur', äkkiä hän kama-raskahan laukun
Siepaten selkähän kiis' pihallen. Heti säikähyksestä
Pu'ottipa nyt tuopin tuo rihkaman-tuntija Ontro.
Penkiltään ylös hyppäsi hän ajamaan pakolaista
Joutuen ensin porstuahan, pihallenki jo siitä;
Samaa vauhtia myös kamariinki jo rientänyt oisi,
Koirat Bakko ja Jääkeri jos ei ois etehen sen
Ulvoen seisattuneet ahistettuansa pakolaista.
Kun näki nyt, miten tuimina viel' oven eessä ne haukkui,
Pelvolla alkoipa siis viheltäin, hymyen hyvitellä
Niitä ja polvihinsa läpäten turhaan nimittääkin,
Kunnekka lakkaristaan sai kiiltävän rinkelin viimein.
Kahtia jaettuna sen molemmin käsin tarjoen hiipi
Askel askelehelt' ylös rappuillen sekä heitti
Koirille luusien nyt palaset. Nämä kahmoi ne kohta
Puol'-äristen, mut ehjänä pääs' kamariin toki Ontro.
Siellä jo polvillaan avo-laukun ääressä Topjas
Tempoili rihkamiaan, kuin oisi ne syttynnä tuleen;
Myssyn tarpeita, silkkejä, nuttuja, helmiä heitti
Ehtimiseen esillen. Vaan hämmästyksissä Hedda
Kangas-puist' ylös ailahtain jopa sukkulan laski.
Mut heti ves'-silmin nyt huusi jo pulskea Topjas:
"Kai, ota kai, sulo neit', kun vaan saan suikata suutas".
Virkkoi, ja suutelemaan ihanaista jo paikalla riensi.
Tuon ovess' äkkäsi nyt punapöyheäpartainen Ontro,
Säikähtynnä kun syöks' sisähän; kuten siivekäs haukka.
Veljen niskahan lens' huutain Hedallenpakin ynnä:
"Ei, ei! neit', elä koettelekkaan, elä kuuntele häntä!
Houkkion tuon köyhän oma ei repun russakka ees oo,
Saatikka silkki; se vaan tomuss' ympäri noin ryvettääpi
Kankaita, karttuunian', hyvin arvolta puol'-sadan ruplan". --
"Voi, Topias, sen ruoja mik' oot!" näin huusi hän tarttuin
Käellähän toisella tuuheahan taka-tukkahan veljen
Rehkivän, toisella taas selin kyyryssä noukkiel' ynnä
Pois tavarat näpeästi ja pisti ne laukkuhun jälleen.
Mut ne kun ol' koonnut, ett'ei niin helmeä jäänyt,
Laukun jo otti ja pois meni, koirien taas ahistaissa.
Veljeä, kuin varsaa, tupahan taluttain hiuksista.
Toistapa mielessään älykäs toki arveli Ontro,
Korjattuaan tavarat, kuin jättää nuo kosi-tuumat.
Ensinnä pohjahan kuitenkin hän joi oluensa,
Pyyhkäsi pois vaahdon, mikä viiksihin tarttui ja partaan;
Tehtyä sen kosimaan meni eestä nyt armahan veljen.
"Hedda!" jo huusi hän kohta, kun huonehesen tämän pääsi,
"Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Näitkö sä, kuin lihavahka ja kuin puna-poski ja -huuli
Poika se ol', hiukset miten, arvolta kiiltävän näädän,
Otsalla sen tasan riippui ja varjosi niskan ja posket?
Entäpä leuvalla'i tiheästi jo pistävän parran!
Kohta se rintahan yltääpi, kuin ketun tuuhea häntä.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Jos taas tanssimahan kannoin tahi varpahin lähtee,
Moint' ei nähty; se jos, kuin kakkara, vaikkapa viskau
Litteenä lattiahan, ylös siitä jo nuolena kimpoo.
Tanssi se verraton on, samoin kätten ja säärien heitto,
Lauloipa, potki ja näppi ja nauroi se tai vihelsitte.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Siitäpä lie vähä, jos päissämme me ryömimme joskus;
Emmehän juo yhäti, tätä teemme me vaan hyvin harvoin.
Talvi on, neitoni, kylmä ja kulkijan laukku on raskas;
Vieraiss' oltua suin kuivin, näet, rosvojen vuoksi,
Juomme me ol'tta, kun tuttavien luo joudumme sitte.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas.
Käy Arkangelihin; sulo on se ja an'-tavarainen,
Silkkiä saat vaatteeks sekä hopee-ruplia ruuaks;
Suomi on köyhä ja metsiä vaan sekä vuoria siellä.
Siis Arkangelihin asumaan läh'e rannalle Wienan!
Ontro se on varakas punaparta ja sen veli myöskin.
Herttainen poika se on, Arkangelin tuo jalo poika;
Hei! ota miehekses tämä kaunoinen, pulskea Topjas!"
Virkkoi, ja het' povi-kätköstään setelikkähän, suuren
Lompakon otti ja heiluttel' sitä kattohon ylhää.
Kuin kepeät perhot, jopa huonehen ympäri purkui
Nyt puna-, valko- ja sin'-setelit; tuhatta'i hyvin viisi
Ruploa laukuili lattiahan, sekä säihkyvin silmin
Niiden alla ja pääll' äverjäin iloin hyppeli Ontro.
Järkevä Hedda jo nyt hänen jättipä yksinnä sinne
Räyhäämään, kosimaan, sekä pois salihin meni rouvan,
Jossa se luk' pesu-vaattehitaan ylös kirjahan pannen.
Nauraen kuunteli tuo, miten Ontro nyt ol' kamarissa
Teuhanna; vaan lukunsa seka'ui Hedan kertomisesta.
Mutta kun yksinähän punapöyheäpartainen Ontro
Jäi, heti unhotti lemmen ja lakkasi koikka'uksistaan.
Hartaana pois setelit, käsiltään vapisten, hädin noukki,
Suuteli niitä, jo vaikk' oli tehnynnä sen tuhannesti,
Pisti ne lompakkoonsa ja tuon, ilost' irjuen viimein,
Turpeena taas povehen sekä läks' tupahan alas jälleen.
Siellä jo pois lemmen kivut tanssaili pulskea Topjas,
Tuskin jaksaen keikkua pään tähen huikenevaisen.
Nauraen yht'aikaa sekä parkuen tok' piti itse
Nuottia hyppyynsä, jota letkuvin koetteli polvin,
Kunnekka sääret petti ja pää, ja hän kaatui jo maahan
Jättäen noin sydämen haavat unen lääkittäviksi.
Semmoinen ol' tämä, kun punapöyheäpartainen Ontro
Nyt kosi-matkaltaan tupahan tuli taas hyräellen.
Tuumaa kaks tulijan oli mielessä. Äärehen pöydän
Astui ja nurpeellaan tirkisteli tuoppihin tyhjään;
Mut sitä täyttämähän toverin pani partavan kohta.
Arveli taas sitten, mihin kaatunehen velyensä
Sais levollen, ett'ei tämä, pitkänähän kuni loikoi
Lattiall', estävä ois hänen tanssianssa sekä muiden.
Kohtapa myös sopivaks näki nukkunehelle jo vuoteen
Olkisen rimpilä-tyynynehen lähell' uunia tuolla,
Jollen raukeansa ruumiin oli vanha Rebekka
Laskenna rauhaan nyt, kupehellahan kirjava kissa.
Siihen Ontropa vei oluesta jo raskahan veljen
Miel'-hyvillään hymyen, unen kun näki tuon sikehimmän.
Laskihe polvilleen, olkaa nykäs' ämmän ja kuiskas':
"Väistäypäs vähän tuonnemmaks, hyvä, vanha Rebekka,
Uunimmalle ja, pois sylistäs aja hyrräävä kissa
Viereesi sen sijahan saadaksesi pulskean poi'an!"
"Hyi!" huus' nyt hypäten ylös ontuva, rampa Rebekka,
"Hillitköön piru riivatun suus, peto partava, räähkä;
Sainko ma nukkua tuon jumalattoman lenkahuksilta?
Saapiko rauhaa, jos virunee täss' yötä ja päivää?
Viel' ajan että mä nä'in, jona tuo pakanallinen hylky
Maan häpeäks ylen ympäri käy!" Näin rääväten ämmä
Ryssän naamahan nyt vapisten jopa kii'ätti kissan.
Säikähtynnä ja sylkäisten partaan tämä senpä
Tarttui ja kasvot kynsittyään vila'uksessa lensi
Uunille, jost' urahtel' silmin palavin pimiässä;
Mut sijalleen asettui taas malttuva vanha Rebekka.
Siihen jäipä nyt Ontro ja pyyhkien leukoa käellään
Noitui ja hiljakseen muris', ihmettel' sekä nauroi,
Kunnekka olven joutuvan vuoks heti vaurio haihtui:
Laahasi veljen pois vuoteeltahan vaaralliselta,
Penkille sai ja nyt itsepä haarikon äärehen istui;
Piikojen raikea nauru kun rukkiensa levätessä
Viel' yhäti kajahtel' ja Rebekkaki vuoteelle istuin
Kissan houkutti pois viereensä ja taas pani maata.