P.S. lukiessani kirjeesi uudelleen minä hiukkasen lepyn, mutta ällös
luule että minä uskon makeita sanojasi. Minä hyvin tiedän että sinä
vain imartelet kun puhut noin kauniisti.
Heinäkuun 17 p.
_Rakas Judy!_
Minulla on kertomus kerrottavana.
Tämä, muista se, on seuraava keskiviikko. Niin että puoli kolmelta
meidän pikku Sophiemme oli kylvetettynä ja kammattuna ja puettuna
kauniiseen pellavapukuun sekä annettuna luotettavan orpolapsen
hoitoon, jonka oli huolellisesti pidettävä hänet puhtaana.
Minuutilleen 3.30 -- en ole nähnyt toista niin epätoivoisen
säntillistä ihmisolentoa kuin J. F. Bretland -- kallisarvoinen,
ulkomaalaistyyppinen auto vieri tämän komean linnan portaitten
eteen. Kolme minuuttia myöhemmin ilmaantui ovelleni henkilö, jolla
on nelikulmaiset hartiat ja nelikulmainen leuka ja lyhyiksileikatut
viikset ja käytös, joka panee toisen pitämään kiirettä. Hän
tervehti minua vireästi "Miss McKosh'na". Minä oikaisin lempeästi,
ja hän rupesi sanomaan "Miss McKim". Minä osoitin tyynnyttävintä
nojatuoliani ja kehoitin häntä nauttimaan kevyitä virvokkeita
matkansa jälkeen. Hän suostui ottamaan lasin vettä (ihailen
kohtuullista isää), ja ilmaisi kärsimätöntä halua saada asiansa
toimitetuksi. Niinpä soitin kelloa ja käskin tuomaan pikku Sophien.
"Antakaa olla, Miss McGee!" sanoi hän minulle. "Näen hänet mieluimmin
hänen omassa ympäristössään. Lähden kanssanne leikkihuoneeseen tai
leikkikentälle tai missä vain pidätte nuoren väkenne."
Niinpä johdin hänet lastenkamariin, jossa kolmetoista tai neljätoista
vesaa siniruutuisissa koltuissa pyöriskeli patjoilla lattioilla.
Sophie, joka yksin sai nauttia naisellisten hameitten kunniaa, oli
pelastettu kyllästyneen orvon siniruutuisille käsivarsille. Lapsi
rimpuili ja tappeli päästäkseen alas, ja naiselliset hameet olivat
tiukasti kiedotut hänen kaulansa ympäri. Otin hänet syliini, silitin
hänen vaatteensa, kuivasin hänen nenänsä ja kehoitin häntä katsomaan
tuota herraa.
Lapsen koko tulevaisuus riippui viiden minuutin päivänpaisteesta, ja
sensijaan että olisi edes kerran hymyillyt, hän _vinkui!_
Mr. Bretland huojutti kättään hyvin happamesti ja maiskutti
hänelle suutaan kuin koiranpennulle. Sophie ei kiinnittänyt häneen
pienintäkään huomiota, vaan käänsi selkänsä ja hautasi kasvonsa
minun kaulaani. Mr. Bretland kohautti olkapäitään, otaksui että he
saattoivat ottaa hänet kokeeksi. Tyttö ehkä miellytti hänen vaimoaan,
hän itse ei missään tapauksessa kaivannut ottolasta. Ja me käännyimme
lähteäksemme.
Kuka tulla tepsuttelisi silloin suoraan hänen tielleen jollei tuo
pieni päivänsäde Allegra? Suoraan hänen eteensä se taaperteli,
pyöritti käsivarsiaan kuin tuulimylly ja putosi nelinryömin maahan.
Hän hyppäsi hyvin taitavasti syrjään jottei polkisi lasta, nosti sen
sitten ylös ja asetti seisomaan. Tyttö kietoi käsivartensa hänen
jalkansa ympäri pulputtaen naurusta.
"Isi! Nosta vauvaa!"
Hän on ensimäinen mies tohtoria lukuunottamatta, jonka lapsi on
nähnyt viikkokausiin, ja nähtävästi hän jotenkin muistuttaa melkein
unhottunutta isää.
J.F. Bretland nosti lapsen ylös ja kiikutti sitä ilmassa yhtä
kerkeästi kuin olisi sellaista tapahtunut joka päivä, ja haltioitunut
Allegra kirkui riemusta. Sitten kun hän osoitti haluavansa laskea
tytön maahan, tämä tarttui hänen nenäänsä ja toiseen korvaansa ja
rummutti molemmin jaloin hänen vatsaansa. Ei kukaan voisi syyttää
Allegraa eloisuuden puutteesta!
J.F. irtaantui hänen hyväilyistään ja tuli näkyviin tukka pörröisenä,
mutta leuka jämeänä. Hän laski tytön maahan, mutta piti hänen pientä
puristettua nyrkkiään kädessään.
"Tässä on minun tenavani", sanoi hän. "En usko että minun tarvitsee
etsiä kauempaa."
Minä selitin ettemme voi erottaa pikku Allegraa veljistään, mutta
mitä enemmän vastustin, sitä itsepintaisemmaksi kävi hänen leukansa.
Palasimme kirjastoon ja keskustelimme asiasta puolen tuntia.
Hän piti Allegran syntyperästä, piti hänen ulkomuodostaan, piti
hänen vilkkaudestaan, piti _hänestä_. Jos hänen piti saada tytär
vaivoikseen, tahtoi hän ainakin sellaisen jossa oli vähän pippuria.
Hänet sai hirttää jos hän otti tuon toisen vikisevän pikku
otuksen. Se ei ollut luonnollinen. Mutta jos antaisin Allegran,
hän kasvattaisi hänet kuin oman tyttärensä ja pitäisi huolta ettei
tytöltä mitään puuttuisi loppuikänään. Oliko minulla oikeutta
pidättää lapselta kaikki tämä vain hempeämielisten lorujen vuoksi?
Perhe oli jo hajaantunut, paras mitä nyt voin tehdä lapsille, oli
sijoittaa heidät erikseen.
"Ottakaa kaikki kolme", sanoin julkeasti.
Mutta ei, sitä hän ei voinut ajatellakaan; hänen vaimonsa oli sairas,
ja yhdessä lapsessa olisi hänelle aivan kylliksi.
Minäkös olin kauheassa välikädessä. Tämä näytti sellaiselta
onnenpotkulta lapselle, ja kuitenkin tuntui niin julmalta erottaa
hänet ihailevista pikku veljistä. Tiesin että jos Bretlandit
ottaisivat hänet lailliseksi lapsekseen, he parhaansa mukaan
koettaisivat katkoa kaikki menneisyyden siteet, ja lapsi oli vielä
niin pieni että se unohtaisi veljensä yhtä pian kuin oli unohtanut
isänsä.
Sitten ajattelin sinua, Judy, ja kuinka katkera olet aina ollut siitä
että orpokoti ei antanut sinun mennä, kun tuo perhe tahtoi ottaa
sinut kasvatiksi. Sinä sanoit aina että sinullakin olisi voinut olla
koti niinkuin muilla lapsilla, mutta että Mrs. Lippett varasti sen
sinulta. Varastinko minä nyt kenties pikku Allegralta kodin? Poikien
suhteen on aivan toisin, he voivat saada kasvatuksensa ja ruveta itse
pitämään huolta itsestään. Mutta tyttölapselle koti sellainen kuin
tämä merkitsisi kaikkea. Aina siitä saakka kuin Allegra-vauva tuli
meille, on hän minusta näyttänyt juuri samanlaiselta lapselta kuin
Judy-vauvan on täytynyt olla. Hänessä on kykyä ja elinvoimaa. Meidän
täytyy jotenkuten hankkia hänelle tilaisuuksia. Hänkin ansaitsee
osansa tämän maailman kauneutta ja hyvyyttä -- sikäli kuin luonto on
antanut hänelle kykyä pitämään sitä arvossa. Ja voiko mikään laitos
koskaan antaa sitä hänelle? Minä seisoin ja ajattelin ja ajattelin,
Mr. Bretlandin mitellessä lattiaa kärsimättömänä.
"Käskekää nuo pojat tänne ja antakaa minun puhua heidän kanssaan",
tahtoi Mr. Bretland. "Jos heissä on kipinäkään jalomielisyyttä,
antavat he ilolla hänen mennä."
Minä lähetin hakemaan heitä, mutta sydämelläni oli tukeva
lyijykimpale. He kaipasivat vielä isäänsä; tuntui armottomalta
temmata heiltä pois myöskin tämä kultainen pikku sisar.
He tulivat käsi kädessä -- kaksi tanakkaa, hienoa pikku miestä -- ja
seisoivat juhlallisen tarkkaavina, kiinnittäen suuret, ihmettelevät
silmät vieraaseen herraan.
"Tulkaa tänne, pojat. Minä tahdon puhua teille." Hän otti
kumpaistakin kädestä. "Talossa, jossa minä asun, ei ole yhtään
pientä lasta, ja vaimoni ja minä olemme päättäneet tulla tänne,
jossa on niin monta isätöntä ja äiditöntä lasta, ja ottaa yhden
niistä omaksemme. Se lapsi saa asua kauniissa talossa ja saa paljon
leikkikaluja ja on onnellinen kaiken ikänsä -- paljon onnellisempi
kuin voisi koskaan olla täällä. Minä tiedän että olette hyvin
iloiset, kun kuulette että olen valinnut pienen sisarenne."
"Ja emmekö saisi nähdä häntä enää koskaan?" kysyi Clifford.
"Saisitte kyllä, joskus."
Clifford katseli vuoroin minuun ja Mr. Bretlandiin, ja kaksi
suurta kyyneltä alkoi vieriä hänen poskilleen. Hän sysäsi pois Mr.
Bretlandin käden ja heittäytyi syliini.
"Ei saa antaa hänelle Allegraa! Ei saa! Täti kiltti lähettää hänet
pois!"
"Ottakaa kaikki!" pyysin minä.
Mutta hän on kova mies.
"En ole tullut ottamaan koko orpokotia", sanoi hän lyhyesti.
Silloin jo Don nyyhkytti toisella puolella. Ja kuka viskautui
keskelle tätä hälinää jollei tohtori MacRae, Allegra-vauva sylissään!
Minä esitin heidät toisilleen ja selitin asian. Mr. Bretland kurkotti
ottamaan vauvaa, ja Sandy piti sitä lujasti kiinni.
"Aivan mahdotonta", sanoi Sandy lyhyesti. "Miss McBride kyllä sanoo
teille että tämän laitoksen yhtenä sääntönä on ettei koskaan saa
erottaa perhettä."
"Miss McBride on jo tehnyt päätöksensä", sanoi J.F.B. jäykästi. "Me
olemme jo puhuneet asian selväksi."
"Olette varmaan erehtynyt", sanoi Sandy skotlantilaisimmillaan
ja kääntyi minuun. "Eihän aikomuksenne ole voinut olla suostua
sellaiseen julmuuteen?"
Tässä oli edessäni Salomonin tuomio -- kaksi itsepäisintä miestä
mitä hyvä Jumala koskaan on luonut riiteli pikku Allegrasta jäsen
jäseneltä. Lähetin kolme kananpoikasta takaisin lastenkamariin ja
palasin otteluun. Väittelimme äänekkäästi ja kuumasti, kunnes vihdoin
J.F.B. toisti kysymyksen, jonka itse olen usein tehnyt viitenä viime
kuukautena: "Kuka on tämän laitoksen pää, johtajatar vai talossa
käyvä lääkäri?"
Olin raivostunut tohtorille, joka oli pannut minut sellaiseen
asemaan tuon miehen edessä, mutta en voinut riidellä hänen kanssaan
julkisesti. Niinpä minun oli pakko lopullisesti ja ehdottomasti sanoa
Mr. Bretlandille että Allegra ei voi tulla kysymykseen. Eikö hän
tahtoisi ajatella Sophieta?
Ei, riivattu vieköön jos hän tahtoisi ajatella Sophieta. Allegra
tai ei kukaan. Hän toivoi minun käsittävän että olin raukkamaisesti
suostunut tuhoamaan lapsen koko tulevaisuuden. Ja sen loppulaukauksen
jälkeen hän peräytyi ovelle. "Miss MacRae, tohtori McBride, hyvästi
vain." Hän teki kaksi kohteliasta kumarrusta ja poistui.
Ja heti kun ovi sulkeutui iskimme Sandy ja minä yhteen. Hän sanoi
että ihmisen, jolla on olevinaan edes joitakin nykyaikaisia,
inhimillisiä näkökantoja lasten huollon alalla, pitäisi hävetä
jos hetkeäkään oli ajatellut mahdolliseksi sellaisen perheen
hajoittamista, ja minä syytin häntä siitä että hän tahtoi pitää
Allegran pelkästään itsekkäistä syistä, hän oli kiintynyt lapseen
eikä tahtonut menettää sitä. (Ja minä uskon että siinä on totuus.)
Oi, meillä oli uramme suuri taistelu, ja vihdoin hän poistui vielä
jäykempänä ja kohteliaampana kuin itse J.F.B.
Näiden kahden välillä tunnen itseni niin venähtäneeksi, kuin jos
minut olisi käytetty uudessa mankelikoneessamme. Ja sitten Betsy tuli
kotiin ja solvasi minua, kun olin heittänyt pois valituimman perheen
mitä olimme koskaan keksineet!
Tämä on siis kuumeisen toiminta-viikkomme päätös, ja sekä Sophie että
Allegra jäävät loppujen lopuksi laitoslapsiksi. Oi herranen aika!
Erota, kiltti ihminen, Sandy virkakunnasta ja lähetä minulle tilalle
saksalainen, ranskalainen, kiinalainen, jos sinua haluttaa -- mikä
hyvänsä muu kuin skotlantilainen.
Väsyneenä
SALLIE.
P.S. Lyön vetoa että myöskin Sandy tänä iltana ahkerasti kirjoittaa
kirjettä saadakseen minut erotetuksi. Minä en vastusta, jos sinua
haluttaa. Olen väsynyt laitoshommiin.
_Rakas Gordon!_
Olet kiero, koukkuileva, äkäinen, äreä, ilkeä, intikäs ihminen.
Huuti, poika, miksi en saisi puhua Skotlantia jos minua haluttaa?
Eikö nimessäni ole Mac?
Tietysti John Grier ihastuksissaan toivottaa sinut tervetulleeksi
ensi torstaina, ei ainoastaan aasin tähden, vaan oman herttaisen
aurinkoisen läsnäolosi tähden yhtä hyvin. Aioin kirjoittaa sinulle
peninkulman pituisen kirjeen menneitten laiminlyöntien korjaamiseksi,
mutta mitä se kannattaa? Saanhan nähdä sinut ylihuomenna, ja perin
hauska on kiusaantuneitten silmien nähdä sinut.
Älä, suutu, poika, kieleni tähden. Esi-isäni olivat Ylämaista.