Jäälle urheilemaan!
(Alkujaan kirjoitettu V:n Luistinklubin iltamaa varten,
jonka toimeenpanijaan ruotsinmieliselle enemmistölle
suomenkielen esiintyminen iltamassa olisi
ollut kauhistus, jos runo olisi lausuttu.)
Kuin armas onkaan viesti, että kohta
On saatavissa tanssikarkelot!
Sen kuullen nuorien niin posket hohtaa,
Kuin oisi jo ne riemunautinnot.
Ja mieli viehtyy, sydän sylkähtääpi
Ja tunne outo rinnat valtoaa,
Ei löydy ketään, paikoilleen ken jääpi,
Ken karkeloon ei tahdo kiiruhtaa.
Kun naisen rintaan katsoa ken voisi,
Sais' nähdä, kuinka se on tulvillaan,
Ja silmät miehen povehen jos loisi,
Niin nousseen näkis' senkin kuohumaan:
On entismuistot hetkist' ollehista
Nyt päilymässä sulokuvineen,
Tai aavistuksin vastatulevista
Tuo toivo entehiä sydämeen.
On tanssisali tässä! Loistollansa
Sen lamput, kynttiläiset valaisee,
Ja akkunoista kau'as hohdettansa
Nyt valovirta kirkas heittelee.
Mutta siellä sisustassa välkkyvässä
On virke'yttä sekä elämää,
Kuin kevätluonnossa on elpyvässä,
Kun kultapäivyt sitä tervehtää.
Kuin taikalinna on se tenhovainen,
Mi uhkuu nuoruutta ja vihannoi,
Ja parvi Riemutarten taivahainen
Se kaikkialla leijuu, liehumoi:
Siks' täällä hilpe'ys on vallassansa,
Siks' silmät loistaa, nauraa moni suu,
Ja povet aaltoilevat tunteistansa
Ja hehkuviksi posket ruskottuu.
Ja sävelehet soiton helkähdellen,
Kun hurma'usta vihdoin vuodattaa,
Niin keijukaisiksi nyt loitsiellen
Ne koko seuran muutetuksi saa:
Kuin sadussa nyt tahi unelmassa
On piiri pyörimässä vallaton —
Ja siinä karkelossa sekavassa
Oi, kuinka hauska siinä nuorten on!
Nyt rintaan puristua saapi rinta
Ja povet liekehtivät vastakkain,
Ja sydän tunnetta juo hurmaavinta,
Kuin tarjona on maassa kuolevain...
Ja taika ihmeikäs nyt hunnussansa
Pois kaikki kantaa yläpuolle maan,
Ja lempi, riemu lumouksellansa
Nyt jokahisen pitää vallassaan...
Ja onhan huomennakin vielä sitten
Niin hauska muisteloissa vaeltaa,
Kun maille haaveitten ja unelmitten
Nyt ajatukset yhä palajaa...
Mut miksi, vaikka tuntuu suloiselta,
On, kuni raskas taakka painaltais',
Miks' elottomalta ja kuollehelta,
Kuin ollut onni kaikki katoais'?
Vaan mitähän, jos riemu eilisillan
Se hetken oli turha hurma'us?
Jos käytiin yli pettäväisen sillan
Ja saatiin tulokseksi hairahdus?
Jos keinotekoist' ilo kokonansa
Ja tyhjää teeskelyä olikin?
Jos valhe-onni virvatulellansa
Vain johti luulottelu-unihin?
Ken tietänevi? Mutta kalvakkaina
Miks' ovat posket, eilen ruusukkaat?
Miks' silmät loistotta ja uneljaina?
Miks' huulet eivät imarteliaat?
Ja miks' ei henki nouse alahalta
Ja elimistöön synny eloisuus?
Miks' tuntuu taasenkin niin ahtahalta
Ja mielessä on kuni katkeruus?
On turha tehdä kysymyksiänsä,
Kun vasta'usta mistäkään ei saa.
Ei tanssi paha liene itsessänsä —
Se hupaisuuttansahan tarjoaa.
Ja ilottahan taasen elämässä
Ei ihmislapsi kestä — kuihtuu pois...
Jos tanssita ei elonkevähässä,
Niin mistä muusta riemun saada vois'?
<tb>
Ken riemua nauttia tahtoo
Niin puhtahan raikasta vaan,
Kuin tuuli on kirkkahan aamun,
Hän jäälle nyt kiiruhtakaan.
Kas, siellä on karkelopaikka,
On impyen kaunihin häät;
Se terve'ys on nimeltänsä,
Sen poskuet on rusopäät.
Kun vapa'us elon on ehto,
Miks' huoneessa ummehdutaan?
Nyt jäälle ja luistimet jalkaan
Ja reippaasti urheilemaan.
Näät huoneessa elimet riutuu,
Mut jäältä ne voimoa juo.
Ja vapaana henkikin pilviin
Ja kau'aksi lentonsa luo.
Ei muotien orjuutta tarvis!
Ei kelpaa teeskelykään!
On vapa'us vallassa yksin —
Mi nostavi rinnan ja pään.
Saa ruusuja kelmeä poski
Ja kasvavat vaurastuvat,
Ja "Kipujen vuorehen" vaivat
Käy vointimme turmelijat.
On väljyyttä huoneessa ynnä
Sen lattia välkähtävää,
Ja kuuhut ja tähtyet taivaan
Suo valoa haaveista nää.
Myös armaansa rinnalla jäällä
Saa liukua, — lämmetäkin...
Ja lempensä kuiskia kieltä
Voi tuntehin hehkuavin...
Kas, jäällä on karkelopaikka,
On impyen kaunihin häät
Ja raikasta, puhdasta riemu —
Siis sinne jo kiirehtikäät!
Merimiehenpojan uni.
(Lausuttu eräässä merimieslähetyksen hyväksi pidetyssä iltamassa,
jossa esitetyssä kuvaelmassa näkyi kuohuvasta merestä kohoavalla
luodolla istuallaan tähtäävä isä ja hänen vierellään nukkuva poika.)
Merimies, mi monet vuodet aaltoja on kynnellyt,
Ottanut on matkahansa poikansakin nuoren nyt,
Jotta lapsena jo hänkin uljahaksi tulla vois',
Lailla isän pelkäämätön kerran vielä hänkin ois'.
Ja niin sitten kodist' aina loitommalle keinuttiin,
Äiti, siskot heitettihin kaipa'uksen kyyneliin,
Maasta maahan jouduttihin, kaupungista toisehen,
Vierasta ja kummallista nähden sekä kohdaten.
Väliin kaunis oli matka, luonto vietti häitähän,
Väliin mylvi hirmumyrsky, kaiken luuli päättyvän.
Mutta myrsky merimiehen kehtolaulu vieno on,
Tuuli lauha, tyyni ilma ivoja on kohtalon.
Vaan jos luonto milloin joskus hirmuraivohonsa saa,
Merimiehille se haudan meren syliin avajaa:
Laivat sortuu suurimmatkin, uppoavat, murtuvat,
Kaikki uhriks' Ahdin jäävät miehet sekä tavarat.
<tb>
Kau'as oli isä, poika joutunehet kodistaan,
Tuskin sinne jaksoi päästä edes ajatuksillaan.
Silloin kerran — kauheata! — myrsky nousi mylvimään,
Tulta iski, salamoitsi, — laiva hyppi hädissään.
Kamppaella ei se kestä kera luonnonvoimien,
Tuossa kita sen jo nieli lakkapäitten aaltojen...
Isä pojan kainaloonsa sai ja lähti uimahan
Aarteinensa kalliolle lähiluodon rantaman.
Ponnistellen tuskissansa, kuolo aivan edessään,
Pääsi isä poikinensa kalliolle kiipeemään.
Turvattuina — kiitos Luojan! — Poika, vallan väsynyt,
Tietämättä tilastansa vaipui nukkumahan nyt...
Näytti, kuin ois' katununna luonto inhatekojaan,
Koska pojan uinuttanut suloiseen on unelmaan:
Hän on tullut kotihinsa luokse äidin, siskojen,
Riemumieliä ovat kaikki, äiti suopi suukkosen.
Oi, kuin onnellista taasen kodissa on, ihanaa!
Lemmen tuli lämmittävä siellä aina hehkuaa,
Eivät myrskyt pääse sinne, merten mellastuksetkaan,
Äidin suukko, siskoin riemu luovat taivasrauhan vaan.
Mutta miksi tähtää isä tuonne kaukaisuutehen?
Katso! Siellä laiva onpi tätä kohden matkaten...
Pelastetut! Riemutunne moinen häntä lämmittää ..
Kotiin pääsemisen toivo sydäntänsä viehättää...
Nuku, poika, hetki vielä, näe sulo-unelmaa!
Pelastaja tuossa sinut aivan kohta saavuttaa:
Pääset isinesi laivaan sekä sitten kotihin —
Siellä saatte rakka'utta, rauhaisuutta kumpikin!
Ystävälleni J.H. Erkolle.
(Kun en 1/1 1897 tavannut häntä kodistaan.)
Turhaan tulin siis ja suotta!
Onnellista uutta vuotta
Tahton' oli toivottaa.
Vaan kun tavata en saa
Itseäsi, niin mä tähän
Paperille piirrän vähän,
Mitä suopi sydämein
Sulle, viljoin veljyein,
Kestäköhön kevät Sulla
Runottaren suositulla
Talvipakkaisessakin,
Että pyhin aattehin
Itse nouset, kansaas' nostat —
Siten mammon maidon kostat —
Uudeks' että vanhan luot,
Aartehia meille suot.
Auki laululippaas' kanna!
Kuten aina, siinä anna
Olla puhdashenkisyys,
Aatteellinen ylevyys.
Runomaailmoitten meri
Souda, helmet sieltä peri!
Ollos maire isänmaan
Tänä vuonna — ainiaan!